Kulttuurin leikkaukset osuvat vapaalle kentälle ennakoitua kovempaa

Eduskunta aloitti juuri vuoden 2025 valtion budjetin käsittelyn. Teoston, Suomen Säveltäjien, Suomen Musiikintekijöiden ja Suomen Musiikkikustantajien yhteinen edunvalvontapäällikkö Iiris Suomela analysoi, miten huolestuttavalta budjetti näyttää kulttuuri- ja musiikkialan silmin.

Eduskunta aloitti tällä viikolla ensi vuoden budjetin käsittelyn. Kulttuuripolitiikan suunnasta käytiin vilkasta keskustelua täysistunnossa keskiviikkoiltapäivänä 25. syyskuuta, kun kansanedustajat haastoivat kahden tunnin ajan kulttuuriministeri Sari Multalaa ja opetusministeri Anders Adlercreutzia opetus- ja kulttuuriministeriön leikkauksista.

Näillä näkymin säästöistä…

• 17,4 miljoonaa osuu kulttuurin valtionavustuksiin

• Music Finlandin työ- ja elinkeinoministeriöltä saama rahoitus on uhattuna

• yksityisen kopioinnin hyvitys puolitetaan 11 miljoonasta 5,5 miljoonaan euroon sekä

• arvonlisävero nousee sekä yleisen että alemman 10 prosentin verokannan osalta, mikä osuu kovaa luoviin aloihin. Esimerkiksi konsertti- ja keikkalippujen verotus nousee kymmenestä prosentista 14 prosenttiin.

Aiempi tieto oli, että valtionavustusten leikkaukset osuisivat pääosin valtionosuuksiin eli museoihin, teattereihin, orkestereihin ja muihin suoraa valtionosuutta saaviin, vakiintuneisiin toimijoihin. Maanantaina 23. syyskuuta tarkentuneiden tietojen valossa näin ei kuitenkaan ole: suurin leikkaus osuu taiteen ja kulttuurin edistämisen valtionavustuksiin (9,5 milj. €), joka kohdentuu vapaalle kentälle, eli valtionosuusjärjestelmän ulkopuolisiin, tyypillisesti pieniin toimijoihin ja yksittäisiin taiteilijoihin.

Vapaan kentän leikkauksesta valtaosa (4,9 milj. €) osuu Taiteen edistämiskeskus Taikeen, joka jakaa vuosittain tukea yli tuhannelle taideyhteisölle, taiteilijalle ja taiteilijoiden työryhmälle. Hallituksen historiallisen kovien leikkausten myötä Taiken tuki heikkenee tulevaisuudessa radikaalisti. Huomionarvoista on, että jo tänä vuonna Taike leikkasi freelancer-kentälle jakamistaan apurahoista ja avustuksista yhteensä reilun miljoonan.

Musiikin kenttään osuu kovaa myös esitetty leikkaus taiteen ja museoiden valtionosuuksiin, joka yltää 7,9 miljoonaan euroon. Esimerkiksi teattereihin, tanssiryhmiin ja orkestereihin osuvat leikkaukset vaikuttavat suoraan näiden toimijoiden mahdollisuuksiin tehdä taiteellisesti kunnianhimoista yhteistyötä vapaan kentän säveltäjien ja sanoittajien kanssa. Jatkossa orkestereilla on vähemmän rahaa tilata sävellyksiä suomalaisilta nykysäveltäjiltä.

Kulttuurin leikkausten vaikutukset vyöryvät myös muille aloille

Historiallisen kovat leikkaukset taiteesta, kulttuurista ja luovilta aloilta heikentävät merkittävästi kulttuurin alueellista saatavuutta, alan työllisyyttä, yritysten kasvua sekä vientiä. Muun muassa yksityisen kopioinnin hyvityksestä maksettavien tukien ja Taiken alueellisten avustuksien vähentyessä radikaalisti iso osa Suomesta uhkaa jäädä kulttuurin katvealueeksi, mikä vahingoittaa myös näiden alueiden muita elinkeinoja, kuten matkailu- ja ravintola-alaa.

Erityisen haitallinen on hallituksen esittämä leikkaus musiikkiviennin edistämisestä. Music Finlandin työ- ja elinkeinoministeriöltä saama 0,28 miljoonan euron rahoitus ollaan ajamassa alas, vaikka kyse on erittäin tehokkaasta tavasta edistää suomalaista vientiä ja työllisyyttä. Viimeisen 10 vuoden aikana suomalaisen musiikkiviennin arvo on yli kolminkertaistunut noin 40 miljoonasta yli 130 miljoonaan euroon. Silti olemme kaukana esimerkiksi Ruotsista ja Tanskasta, eli tällä vienninedistämisen tiellä kannattaisi todellakin jatkaa tukien lakkauttamisen sijaan.

Leikkausten myötä hallitus jättää hyödyntämättä luovien alojen merkittävän kasvu- ja vientipotentiaalin, vaikka nyt jos koskaan tarvittaisiin kaikki mahdolliset toimet Suomen talous- ja työllisyystilanteen kohentamiseksi. Jos Suomi kirisi edes vähän lähemmäs verrokkimaita kuten Ruotsia ja Tanskaa, auttaisivat luovien alojen tuhannet uudet työpaikat ja yritykset sekä viennin kasvu kohentamaan myös julkisen talouden tilaa merkittävästi.

Taloustutkimuksen vuoden 2021 selvityksen mukaan nykyisellä taiteen ja kulttuurin 1,3 miljardin euron julkisella rahoituksella ala saa aikaan 14 miljardin euron tuotoksen, josta julkinen sektori kerää 3,4 miljardin euron tulot. Rahoituksesta noin 500 miljoonaa euroa on valtion rahoitusta. Luovat alat tuottavat siis yli 10-kertaisen hyödyn suhteessa julkisiin panostuksiin, vaikka kaikkien kohteiden, kuten lasten taidekasvatuksen rahoituksen ei ole edes tarkoitus tuottaa rahaa.

Sinällään lupaavaa on, että hallitus tunnistaa luovien alojen kasvupotentiaalin sekä hallitusohjelmassaan että 2.9.2024 lausuntokierrokselle lähetetyssä kulttuuripoliittisessa selonteossa. Budjettiriihessä hallitus päätti myös uudesta 9 miljoonan euron Business Finland -rahoituksesta luovien alojen tutkimus- ja kehittämistoiminnalle. Avaus on erittäin tervetullut, mutta haasteena on tukien mielekäs kohdentuminen.

Tällä hetkellä Business Finland tai tutkimus- ja kehittämisrahoituksen kriteerit eivät tunnista kunnolla luovien alojen erityispiirteitä, kuten tekijänoikeuksien ja muun aineettoman pääoman arvoa, alan verkostomaista luonnetta tai freelancerien ja pienyritysten korostunutta roolia. Tuet eivät siksi mene perille luoville aloille ilman merkittävää Business Finlandin toiminnan, kulttuurialan osaamisen ja tukikriteerien kehittämistä. Tällainen kehittäminen on joka tapauksessa tarpeen – toivottavasti uudet määrärahat vauhdittavat suomalaisen elinkeinopolitiikan ja sen toimijoiden kehitystä entisestään.

 Olli Antero Ahvenlahti (4. osa)

Igor Ahvenlahti liittyi heti sodan jälkeen Kameraseuraan Helsingissä. Seura perustettiin 2.3.1921 Helsingin Amatööri-valokuvaajat ry:n (HAV) nimellä ja perustajajäseniä kokouksessa oli 14. Seuran ensimmäinen puheenjohtaja oli Erland Piirinen ja vuoden 1921 lopussa seuralla oli jäseniä jo 56. Vuonna 1929 seura muutti nimensä muotoon Kameraseura ry. Igorista tuli Kameraseuran kaitafilmiyhdistyksen aktiivijäsen heti, kun tuontilisenssit sallivat kaitafilmikameroiden maahantuonnin. Igor Ahvenlahti kuvasi mm. perhettään vapaa-ajallaan mielellään. Igorin kameralla kuvaamia kaitafilmejä on edelleenkin tallessa Ahvenlahdilla.

Igor Ahvenlahti.

Rautatiet oli vahvasti mukana Ahvenlahtien elämässä monin tavoin. Perheen lomamatkat tehtiin sattuneesta syystä junilla, sillä Igor matkusti henkilökunnan jäsenenä junamatkat ilmaiseksi ja perhekin sai tuntuvia alennuksia. Vuokatti tuli hyvin tutuksi perheen hiihtolomamatkoilla, sillä Vuokatissa sijaitsi VR:n maja Vuokatinvaaran juurella. Rautatiet tulivat myös Ahvenjärvien kotiin saakka; Igorilla oli kotona Fleischmannin valmistama pienoisrautatie. Igor oli mukana päättämässä Rautatiemuseon sijaintipaikkaa vuonna 1959, kun Valtion Rautatiet oli täyttämässä sata vuotta. Museon sijaintipaikaksi tuli Hyvinkää.

Igor Ahvenlahti kuvasi lomamatkoillaankin valokuvia VR:n kotimaanmatkailun mainoskampanjoihin. VR teki samoin mainosfilmejä, joita aluksi esitettiin elokuvateattereissa ennen varsinaista elokuvaa. Igor Ahvenlahti oli aktiivisesti mukana näiden mainosfilmien tuotannossa. Nämä mainosfilmit tuotti yleensä Fennada-Filmi ja Igor vastasi näiden noin neljän – viiden minuutin pituisien mainosfilmien tuotatantojen kuvaussuunnittelusta. Filmeissä saatettiin esitellä VR:n tuotantoa, kuten esimerkiksi Rengasmatkoja, joiden suunnittelussa Igor oli samoin mukana.

Mikäli muihinkin elokuviin tarvittiin rautatiekohtauksiin junakalustoa tai rautatieverkon käyttöä, täytyi näistä asioista ensin sopia VR:n kanssa; näissä asioissa yhteyshenkilö VR:llä oli Igor Ahvenlahti. Hän avusti usein Suomessa kuvattuja kansainvälisiä filmiryhmiä. Kylmän sodan aikakautena tällaiset kansainväliset filmiryhmät kuvasivat paljon Suomessa Neuvostoliittoon sijoittuneita tapahtumia, koska Neuvostoliittoon ei filmiryhmillä ollut pääsyä. Ensimmäinen kansainvälinen elokuvatuotanto, jossa Igor Ahvenlahti oli avustamassa oli Metro-Goldwyn-Mayer-yhtiön romanttinen sotadraama Tohtori Živago. Elokuvan Siperiaan sijoittuvat osuudet kuvattiin Joensuussa keväällä 1965. Samoin hän oli mukana sotaelokuva Kotka on laskeutunut järjestelyissä, kun elokuvan kohtauksia kuvattiin Rovaniemen veturivarikolla. Punaiset-elokuvan kohtauksia tallennettiin Helsingin konepajalla ja Gorgin puisto-elokuvan kohtauksia kuvattiin Pasilan ratapihalla ja Kaisaniemessä.

Kaksi kertaa vuodessa Igor Ahvenlahti kävi Euroopan rautatieyhtiöiden yhteisissä kokouksissa Keski-Euroopassa. Näille puolentoista viikon matkoille Igor otti yleensä vaimonsa, Irjan mukaan. Isä-Igorilla oli perheessään päämies, jonka tahdon mukaan perhe pitkälti toimi. Irja-äiti oli selvästi sovittelevampi ihminen ja hänen osa oli huolehtia perheen lapsista selvästi enemmän. Irja Ahvenlahti jäi kotirouvaksi kolmen lapsensa kanssa. Igorin äidiltä, Sofialta, Irja oppi vanhojen perinteisten venäläisten ruokien, kuten pashan ja kulitsan (pääsiäispulla) valmistuksen. Irja oli kyllä sodan jälkeen pyrkinyt Sibelius-Akatemiaan ja päässytkin sinne opiskelemaan; hän valmistui Sibelius-Akatemiasta musiikinopettajaksi, mutta tätä työtä hän ei koskaan tehnyt.

Igor Ahvenlahden rakas harrastus kotona ollessaan oli vanhan yhdysvaltalaisen jazzmusiikin kuuntelu äänilevyiltä. Erityisesti hän oli mieltynyt oman varhaisnuoruutensa aikaiseen jazziin eli 1930-luvun tyyliin soitettuun jazziin. Varmaa tietoa ei ole, mitä Igor oli innostuksensa saanut; ehkä hän oli kuunnellut radiolähetyksiä nuorena mm. Lontoosta. Igor kuunteli mielellään klarinetisti ja orkesterinjohtaja Benjamin David ”Benny” Goodmanin (s. 30.5.1909 ja k. 13.6.1986) sekä jazzlaulaja Ella Jane Fitzgeraldin (s. 25.4.1917 Newport News, Virginia ja k. 15.6.1996 Beverly Hills, Kalifornia) levytyksiä. Myöhemmin vielä hänen ihastuksia olivat pianisti Errol Louis Garner (s. 15.6.1921 Pittsburg, Pennsylvania ja k. 2.1.1977 Los Angeles, Kalifornia) ja vibrafonisti Milton ”Milt” Jackson (s. 1.1.1923 Detroit, Michigan ja k. 9.10.1999 New York). Suuria big band-orkestereita, kuten Glenn Millerin (s. 1.3.1904 Clarina, Iowa ja k. 15.12.1944 Englannin kanaali) bändiä ja Edward Kennedy ”Duke” Ellingtonin (s. 29.4.1899 Washington ja k. 24-5-1974 New York) sekä William James ”Count” Basien (s. 21.8.1904 Red Bank, New Jersey ja k. 26.4.1984 Hollywood, Florida) bändejä hän kuunteli hyvin mielellään kotona. Perheessä oli vinyylilevyjä jo 1950-luvulla, vaikka 78-kierroksen savikiekkolevyt olivat tuohon aikaan vielä paljon yleisempiä. Igorilla oli myös jazzia EP-levyillä eli seitsemän tuuman vinyyleillä, joihin mahtui yleensä neljä kappaletta.

Toisaalta Igor Ahvenlahti kuunteli myös venäläistä musiikkia, varsinkin ortodoksisen seurakunnan kirkkokuoroja. Tätä musiikkia jäi Sofia-isoäidin jälkeen perheelle savikiekkoina suuri määrä. Venäläisistä bassolaulajista suurimpana Igor piti Fjodor Šaljapinia (s. 13.2.1873 Kazan ja k. 12.4.1938 Pariisi). Vuosina 1935-1936 säveltäjä, sovittaja, kapellimestari ja pianisti George de Godzinsky (s. 5.7.1914 Pietari ja k. 23.5.1994 Helsinki) säesti Kauko-Idän kiertueella bassolaulaja Šaljapinia. Heillä oli yhdessä 57 konserttia Mantšuriassa, Kiinassa ja Japanissa. George de Godzinsky piti tätä kiertuetta ”musiikin korkeakoulunaan”. Ainakin osa kiertueen palkkioista jäi George de Godzinskyltä saamatta. Igor harrasti mielellään samoin kitaransoittoa, vaikkakaan ei kovin vakavissaan.

Bassolaulaja Fjodor Šaljapin ja George de Godzinsky.

Ahvenlahden perheen uusi koti löytyi kaksikieliseltä alueelta Herttoniemestä; Hirvitie 8 oli kaksikerroksinen rivitalo ja perheellä oli siellä käytössä asunto, johon kuului neljä huonetta ja keittiö. Perhe muutti uuteen asuntoon kesällä ja Olli Ahvenlahti aloitti seitsemän vuoden ikäisenä koulunkäynnin Herttoniemen kansakoulussa. Koulu oli täynnä suurten ikäluokkien koululaisia ja siksi koulua käytiin kahdessa vuorossa. Olli kävi ensimmäisen luokkansa aamuvuorossa, toisen luokan iltavuorossa, kolmannen luokan taas aamuvuorossa ja neljännen jälleen iltavuorossa. Lapsena Olli harrasti partiolaistoimintaa ja osallistui mm. partioleireihin. Jääkiekkoa Olli ei koskaan harrastanut, mutta pikaluistimet hän omisti isän ehdotuksesta. Kesäksi Ahvenlahtien perhe vuokrasi kesänviettopaikan kuukaudeksi jostakin päin Suomea; isä-Igor vietti siellä yleensä kaksi viikkoa perheensä kanssa lomalla.

Hirvitie 8, Helsingin Herttoniemi.

Igor Ahvenlahti osti pojalleen Ollille pujottelusukset tämän täytettyä kymmenen vuotta. Isä itsekin harrasti alppihiihtoa porukan kanssa, joku koostui hänen ekonomi- ja insinööriystävistään. Kerran vuodessa he tekivät vähintää yhteisen hiihtoreissun Lappiin Pallakselle. Lähimmät laskettelumäet sijaitsivat Kauniaisissa ja Vihdissä. Myös Kalpalinnaa Hämeenlinnassa käytettiin harrastukseen usein. Oppikouluaikanaan Olli Ahvenlahti sai ystävänsä Matti Niemisen kanssa vapautuksen liikunnassa toisten pelatessa jääkiekkoa; he pääsivät kaksin opettajan erikoisluvalla laskettelemaan samaan aikaan. Olli harrasti nuorena liikuntaa, mutta mitkään joukkuelajit eivät olleet häntä varten. Kesäisin Olli pelasi tennistä Kulosaaressa Grön-Vita Lawntennis Klubbenin kentällä.

Herttoniemen Hirvitien uuteen asuntoon aivan ensimmäisiä hankintoja oli uusi piano, sillä perheen vanhemmat olivat päättäneet laittaa sekä Ollin että Helenan pianotunneille opiskelemaan pianonsoittoa. Perheen pianon hankkimisessa ja sen valinnassa auttoi naapurin Sigurd Harald Sid (s. 1.4.1916 Södra Vallgrund ja k. 11.11.1983 Helsinki), joka oli itsekin konserttipianisti. Sid oli Igorin ja Irjan mukana valitsemassa perheen pianoa; hän kiinnitti huomionsa erityisesti pianon sointiin ja hyvään kosketukseen. Olli aloitti pianonsoiton seitsemän vuoden iässä. Hänen ensimmäinen piano-opettajansa oli Aino Loikkanen ja tunnit annettiin opettajan kotona Hiihtomäentiellä Herttoniemessä. Pianotunteja oli kaksi kertaa viikossa ja tämän lisäksi ahkeraa harjoittelua kotona pianon ääressä.

Pianon saloihin Ollia myös tutustutti oma Irja-äiti, joka oli koulutukseltaan musiikinopettaja sekä hän samoin lauloi eri kuoroissa ja harrasti musiikkia muutenkin. Irjan kotona oli myös Frank-isä soittanut viulua, es-kornettia sekä haitaria, mutta hän myös lauloi mielellään. Äiti korosti pojalleen nuotinluvun tärkeyttä. Hän opetti pojalleen mm. sointuja, improvisointia ja säestystä. Irja Ahvenlahti kävi säännöllisesti taidemusiikkikonserteissa ja otti usein myös esikoispoikansa mukaan näihin konsertteihin. Helsingin tärkeimmät musiikkisalin tässä genressä olivat Helsingin yliopiston juhlasali ja Sibelius-Akatemian konserttisali. Kotoa Olli sai jo hyvin monipuolisen musiikkisivistyksen omalta isältään ja äidiltään. Isä-Igor osti Olli toisinaan jazznuotteja, joista he soittivat kotona yhdessä, Olli pianolla ja isä komppasi kitaralla poikaansa.

 Rakkautta, riemua ja raivoa Promenadisalissa 26.9.2024

Vuonna 1558 perustetun Porin kaupungin syntymäpäivää vietettiin torstaina 26.9.2024 Porin kaupungin keskustassa vuonna 1999 valmistuneen Promenadikeskuksen konserttisalissa. Salin kaikki 676 istumapaikkaa oli loppuunmyytyjä. Torstain konsertin teemana oli: Rakkautta, riemua ja raivoa. Konsertin orkesterina soitti Pori Sinfonietta, joka oli vahvistettu komppiryhmällä. Porin oma poika, Heikki Elo (s. 1964), oli saatu johtamaan kapellimestarina konsertissa ja Heikki Elo oli tehnyt myös valtaosan konserttikappaleiden sovituksista.

Viihdekonsertin laulusolistina lauloi Huittisista lähtöisin oleva Laura Ruusumaa. Laura Ruusumaan isä on muusikko ja laulaja Jukka Tapani Ruusumaa (s. 28.10.1962 Huittinen) ja veli muusikko Severi Ruusumaa. Laura Ruusumaa valmistui musiikin maisteriksi syyskuussa 2022 Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen osastolta, jossa hänen pääaineena oli pop/jazz-laulu. Samaan aikaan Ruusumaa oli mukana Sibelius-Akatemian ja Teatterikorkeakoulun yhteisessä musiikkiteatterikoulutuksessa; koulutuksen kurssit koostuivat laulun, näyttelijätyön ja tanssin opinnoista. Näitäkin aikaisemmin Laura Ruusumaa on valmistunut musiikkipedagogiksi Turun AMK:sta ja siellä pääaineena opiskelussa oli klassinen laulu. Ruusumaa on opiskellut solistiset sekä pedagogiset opinnot niin pop/jazz- kuin klassisesta laulusta. Kaiken tämän lisäksi Laura Ruusumaa on soittanut viulua yli 25 vuotta työskennellen mm. teatterimuusikkona.

Laura Ruusumaa on lämmin suhde myös Poriin ja porilaisiin ihmisiin, koska hän aloitti ammattilaisuransa vuonna 1931 perustetussa Porin Teatterissa The Sound of Music -musikaalissa, jonka ensi-ilta oli syksyllä 2013. Porin Teatterin kapellimestari Seppo Tyni (s. 9.2.1954) kutsui Laura Ruusumaan myöhemminkin töihin Pori Teatteriin; Ruusumaa on ollut mukana muusikkona Tango D’amore- ja My Fair Lady musikaaleissa. Laura Ruusumaan pitkäaikainen unelma laulaa konsertissa suuren orkesterin kanssa solistina toteutui tässä Porin Promenadikeskuksen konsertissa. Esityskaudella 2023-2024 Laura Ruusumaa oli mukana Aleksanterin Teatteriin tuotetussa oopperan ja musikaalin fuusioteoksessa Joulu on Bling – Pukit pulassa sekä OperArt ry:n ja oopperalaulaja Jyrki Tapio Anttilan (s. 23.6.1966 Oulu) tuottamassa operetissa Iloinen Leski (Valencienne). Ruusumaa oli kaudella 2022-2023 myös Tampereen Teatterin Anastasia -musikaalissa laulavassa ja tanssivassa ensemblessä.

Laura Ruusumaa.

Nykyisin Laura Ruusumaa toimii esiintymistyön ohella laulunopettajana Vantaan Musiikkiopistossa sekä Espoon Musiikkiopisto Juvenalian musiikkiteatterilinjalla. Hän on toiminut samoin lauluvalmentajana teatteriprojekteissa. Hän on valmentanut Vantaan Musiikkiopistossa oppilaita The Sound of Music -musikaalia varten. Aikaisemmin Ruusumaa toimi lauluvalmentajana Teatterikorkeakoulun musikaalissa The Addams Family; samalla hän teki Pugsley Addamsin roolin samaan musikaaliin. Laura Ruusumaa on myös vuoden 2024 The Voice of Finland -kilpailun voittaja.

Heikki Elon isä, opettaja Erkki Elo, soitti huilua ja saksofonia Porin Big Bandissä. Isä vei Heikin jo vuonna 1967 Porin Jazzjuhliin ensimmäisen kerran. Heikki Elo aloitti Porissa viulunsoiton opiskelun jo seitsemän vuoden ikäisenä. Myöhemmin Heikki otti musiikkiopintoihin mukaan vielä pianon, josta muodostuikin hänen pääinstrumenttinsa aikain kuluessa.

Heikki Elo.

Musiikkia Heikki Elo on opiskellut Kuopion Konservatoriossa sekä Oulunkylän Pop- ja Jazzopistossa, jonka jälkeen hän opiskeli myös Yhdysvalloissa. Sittemmin hän jatkoi musiikkiopintojaan Sibelius-Akatemiassa, josta hän valmistui musiikin maisteriksi puhallinorkesterinjohdon luokalta vuonna 2014. Elon A-tutkintokonsertti järjestettiin Espoon Tapiolassa. Heikki Elo on johtanut kaikkia Puolustusvoimien orkestereita ja toiminut kapellimestarina Vantaan Viihdeorkesterin sekä Kuopion, Oulun, Jyväskylän, Mikkelin, Hyvinkään, Porin ja Vaasan kaupunginorkestereiden konserteissa.

Varhaisimmat ja ensimmäiset esikuvat musiikissa Heikki Elolle olivat sellaiset yhtyeet, kuin Deep Purple ja Led Zeppelin. Vaikka Heikki Elosta ei koskaan varsinaista jazzmuusikkoa tullutkaan, niin nuoruuden jazzkokemukset ovat jättäneet häneen vahvan jälkensä; nykyinen tapa fraseerata sekä hänen harmoniatajunsa ovat peräisin nuoruusvuosilta, jolloin hän pianistina soitti itse Porin Big Bandissä Porin Jazzeissa. Myöhempiä musiikillisia vaikuttajia ja jopa esikuvia jazzin ja fuusiomusiikin puolella ovat Heikki Elolle olleet Step Ahead ja Becker Brothers sekä erityisesti pianisti Chick Corea (s. 12.6.1941 Chelsea, Massachusetts, Yhdysvallat ja k. 9.2.2021 Tampa, Florida). Heikki Eloon ovat vedonneet tämän musiikkimaailman hienot rytmit sekä upea harmoniakäsitys. Elo on jopa omaan sävellykseensä, viulukonserttoon, upottanut jazzharmonioita. Heikki Elolla on samoin useiden vuosien ajan ollut mahdollisuus olla vahvasti mukana musiikkialan järjestöissä, kuten esimerkiksi Suomen Säveltäjät ry:n ja luovan säveltaiteen edistämissäätiön eli Lusesin hallituksissa sekä Teoston ohjelmatoimikunnassa.

Sovittamisesta on vuosien kuluessa tullut Heikki Elolle merkittävä ja tärkeä toimenkuva. 2000-luvun alussa Heikki Elo toimi TV2:n Jos sais kerran -musiikkiohjelman pianisti-kapellimestarina. Siinä tehtävässä Heikki Elo sai urakoida viikottain toistakymmentä uutta arria (sovitusta) jopa parin vuoden ajan. Jos Heikki Elo saa artistin äänilevylle myös omia kappaleitaan, hän mielellään sovittaa ja tuottaa myös levyt itse. Heikki Elo sai samoin mahdollisuuden tehdä musiikkia Angry Birds -peliin ja tilaaja halusi teokseen musiikkia perinteisellä tavalla tehtynä. Elo on säveltänyt musiikkia useisiin tv-sarjoihin, kuten mm. Sydänten akatemiaan ja Intohimona taide -sarjaan. Vuonna 2003 viulisti Mikko-Ville Luolajan-Mikkola (s. 23.2.1953 Helsinki) tilasi Heikki Elolta viulukonserton esitettäväksi Savonlinnan oopperajuhlilla. Heikki Elon sävellyksiä ja sovituksia ovat soittaneet kaikki suomalaiset sinfoniaorkesterit, kuten mm. RSO ja Avanti. Elo on samoin orkestroinut ja tuottanut musiikkia kansainväliseen elokuvaan (Big Game, 2015) sekä säveltänyt musiikkia mykkäelokuviin.

Kapellimestari Heikki Elo on sovittanut ja tuottanut useiden viihdeartistien levyjä, sekä toiminut artistien konserteissa ja kiertueilla kapellimestarina. Esiintymisiä on ollut monissa Euroopan maissa, Aasiassa, Australiassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Syksystä 2016 lähtien Heikki Elo on toiminut poliisisoittokunnan apulaiskapellimestarina.

Pori Sinfonietta.

Vuonna 1877 Porin Soitannollinen Seura (Musikaliska sällskapet i Björneborg) perusti Poriin orkesterin, jossa soitti noin viisitoista pääasiassa saksalaista ammattimuusikkoa. Orkesteri soitti tuohon aikaan etupäässä viihde- ja tanssimusiikkia. Porin orkesterin ensimmäinen kapellimestari oli urkuri Theodor Sörensen. Ensimmäinen orkesterin konsertti soitettiin teatterissa (nyk. Otavassa) 14.12.1877. Vuonna 1902 orkesteri soitti ensimmäisen sinfoniakonserttinsa. Säveltäjä Johan Christian Julius Sibelius (s. 8.12.1865 Hämeenlinna ja k. 20.9.1957 Järvenpää) johti orkesterin konserttia 2.12.1904 Porissa ja säveltäjä ja pianisti Selim Gustaf Adolf Palmgren (s. 16.2.1878 Pori ja k. 13.12.1951 Helsinki) soitti orkesterin pianosolistina vuosina 1900, 1905 ja 1910. Näin orkesterin toiminta jatkui vuoteen 1915 saakka.

Selim Palmgren.

Porin kaupunginorkesteri syntyi 25.4.1938, kun Porin amatööriorkesteri eli Porin työväenorkesteri – perustettu vuonna 1926 – ja Porin orkesteriyhdistyksen Porin Orkesteri – perustettu vuonna 1933 – soittajistot yhdistettiin. Orkesterin ensimmäinen kapellimestari oli Ole Edgren. Alkuun kaupunki rahoitti orkesterin toiminnan ja yhdistys hoiti hallinnon. Musiikkilautakunnan alainen kunnallinen orkesteri Porin kaupunginorkesterista tuli 24.5.1955. Porin kaupunginorkesterin ja Pori Sinfoniettan kapellimestareina, taiteellisina johtajina tai ylikapellimestareina ovat toimineet Ole Edgren, Jussi Huuhtanen, Kalervo Tuukkanen, Yrjö Tuukkanen, Arvo Airaksinen, Juhani Numminen, Hannu Koivula, Juhani Lamminmäki, Ari Rasilainen, Petri Sakari, Jukka Iisakkila, Jan Söderblom ja Janne Nisonen. Vuosina 2018-2024 Pori Sinfoniettan ylikapellimestarina toimi Tibor Bogányi.

Torstain 26.9.2024 konsertissa konserttiyleisölle tarjoiltiin ensimmäisellä jaksolla kappaleet: Aragonaise (Carmen-sarjasta, Georges Bizet), Yön kuningattaren aaria (oopperasta Taikahuilu, Wolfgang Amadeus Mozart), I Could Have Danced All Night (Frederick Loewe, Alan Jay Lerner, sov. Jarkko Kiiski), Think of Me (Andrew Lloyd-Webber, Charles Hart, Richard Stilgoe), Dance of the Cockerels (oopperasta Maskarade, Carl Nielsen), Yo Soy Maria (Astor Piazzolla, Horacio Ferrer, sov. Heikki Elo), Balladi (elokuvasta Klaani, Anssi Tikanmäki, Juice Leskinen, sov. Janne Huttunen ja Heikki Elo) sekä Porilainen ja Kesäinen potpuri (sov. Heikki Elo).

Sergei Rahmaninov.

Väliajan jälkeen konsertin jälkipuoliskolla soitettiin kappaleet: I Will Always Love You (Dolly Parton, sov. Heikki Elo), Shanghain Valot (Kerkko Koskinen, Kyösti Salokorpi, sov. Heikki Elo), It’s Oh So Quiet (Hans Lang, Erich Meder, Bert Reisfeld, sov. Heikki Elo), Tragediaa (Jonas Ohlson, Janne Rintala, sov. Heikki Elo), Bolero of the Rising Sun (trad. sov. Markku Johansson), What a Wonderful World (George David Weiss, Robert Thiele, sov. Heikki Elo), I Surrender (Russell Ballard, sov. Heikki Elo) ja Nemo (Tuomas Holopainen, sov. Heikki Elo). Ylimääräisinä kappaleina yleisölle villien aplodien jälkeen tarjoiltiin vielä PMMP:n Rusketusraidat (sov. Heikki Elo) ja All By Myself (Eric Carmen, sov. Heikki Elo), joka julkaistiin vuonna 1975. Kappale perustuu säveltäjä ja pianisti Sergei Vasiljevitš Rahmaninovin (s. 1.4.1873 Semjonovo ja k. 28.3.1943 Beverly Hills, Kalifornia) Pianokonsertto nro 2 c-molli, opus 18 -teoksen hitaaseen toiseen osaan. Pori Sinfoniettan tukena soitti komppiryhmä, jossa soittivat: Harri Lehtonen (rummut), Onni Lonka (kitara), Sami Jaakkola (basso) ja Pete Nikkinen (piano ja koskettimet).

 Karen Blixen afrikkalaisena Euroopassa?

Karen Blixenin elämä Afrikassa oli melkoista selviytymistaistelua monia vaikeuksia vastaan. Kahvinviljely ei lopulta muodostunut kannattavaksi liiketoiminnaksi mm. kuivuuden, huonon hallinnon, maatilan maaston karkeuden haasteellisuuden sekä maailmanlaajuisen talouslaman aiheuttaman kahvin hinnan laskun vuoksi. Karen Blixen palasi elokuussa 1931 Tanskan Rungstedlundiin loppuelämäkseen asumaan äitinsä kanssa. Karen auttoi juutalaisia toisen maailmansodan aikana pakenemaan Saksan miehittämästä Tanskasta pois. Vielä Afrikassa ollessaan Karen oli kirjoittanut veljelleen Thomasille, että hän aikoo ryhtyä kirjailijaksi. Samalla hän ilmoitti, että hän aikoo kirjoittaa englanniksi, koska se olisi hänen mielestään kannattavampaa.

Kirjailija Karen Blixen.

Tanskaan palattuaan 46-vuotiaana hän kirjoitti ensimmäisen kirjansa siellä, joka ilmestyi vuonna 1933 nimellä Seven Gothic Tales. Karen Blixenin ei ollut aluksi helppoa löytää kirjalleen kustantajaa ja siksi hän käytti kirjailijaveljensä yhteyksiä yhdysvaltalaiseen kirjailijaan ja koulutusuudistajaan, Dorothy Canfieldiin (s. 17.2.1879 ja k. 9.11.1958) hyväkseen. Dorothy Canfield oli aktiivinen naisten oikeuksien edistäjä ja hän toi Yhdysvaltoihin Montessori-lastenkasvatusmenetelmän. Seven Gothic Tales julkaistiin Yhdysvalloissa vuonna 1934 Isak Dinesen-salanimen suojassa. Kirjan menekki lisääntyi räjähdysmäisesti, kun se valittiin Kuukauden kirja -klubin valinnaksi.

Kirjailija Dorothy Canfield.

Tämä kirja on arvoituksellinen ja sisälsi paljon metaforia. Yhdysvaltojen jälkeen kirja julkaistiin myös Englannissa ja Tanskassa erinäisten vaikeuksien jälkeen. Kun Karen ei etsinnöistä huolimatta löytänyt sopivaa kääntäjää kirjalle, hän päätti tehdä tanskankielisen version itse. Kyseessä ei siis ollut suora käännös, vaan Karen versioi kirjan tarinoita ja yksityiskohtia uudelleen tanskankieliseen painokseen. Tanskassa kriitikot eivät heti innostuneet kirjasta, koska he olivat ärtyneitä kirjan julkaisusta ensin ulkomailla. Karin Blixen otti tästä opikseen eikä enää julkaissut kirjojaan alkuperäisesti englanniksi; myöhemmät kirjat julkaistiin ensin joko tanskaksi tai samanaikaisesti tanskaksi ja englanniksi.

Karen Blixen toinen kirja ja samalla hänen tunnetuin teoksensa, Out of Africa (suomennettuna Eurooppalaisena Afrikassa), näki päivänvalon vuonna 1937. Tämän kirjan saama menestys vakiinnutti lopullisesti hänen maineensa kirjailijana. Aiemmasta kokemuksesta viisastuneena Karen Blixen julkaisi kirjansa ensin tanskankielellä ja sen jälkeen Englannissa ja Yhdysvalloissa. Tämäkin kirja valittiin kuukauden kirja -klubin teokseksi, joka auttoi huomattavasti kirjan myyntiä kansainvälisillä markkinoilla. Vuonna 1939 Blixen sai Tagea Brandt Rejselegat -palkinnon (tanskalainen naisille annettava palkinto taiteessa ja akateemisessa elämässä).

Kirja herätti kriitikoissa huomiota mm. Blixenin aikomusten suhteen sekä moraalin arvioinnissa. Postkolonialistinen kritiikki leimasi Blixenin teoksen aikalaisten brittien kirjoihin, mutta jotkut tuomitsivat kirjailijan moraalisesti vararikkoiseksi valkoiseksi ja eurooppalaiseksi aristokraatiksi. Yleinen huomio varsinkin tanskalaisten arvioissa oli armeliaampi suhtautuminen Blixeniä kohtaan ennakkoluulojen ja rasismin ilmiöiden, huomioiden kontekstin ja aikakauden sekä Blixenin asema ulkopuolisena, tanskalaisena ja ennen muuta naisena, joka teki hänen arvioinnistaan paljon monimutkaisempaa. Toiset kriitikot, kuten mm. Carolyn Martin Shaw ja Raoul Granqvist, tuomitsivat Karen Blixenin rasistiksi ja valkoisen ylivallan kannattajaksi. Jotkut kriitikot, kuten esimerkiksi Abdul R. JanMohamed, ovat ymmärtäneet Blixenin romantisoidut siirtomaa-asenteensa sekä ymmärryksen siirtomaaongelmista, mukaan lukien hänen huolensa sekä kunnioituksensa afrikkalaisia nationalisteja kohtaan.

Karen Blixen julkaisi viisi vuotta Out of Africa -teoksensa jälkeen novellikokoelman nimeltä Winter’s Tales (1942; Tanska: Vinter-eventyr). Goottilaisista tariboistaan poiketen Blixenin kirjan tarinat heijastavat ajan karuutta, ylpeyden ja rohkeuden sävyttämää miehitystä sekä tulevaisuuden toivoa. Kirjan kertomukset eivät heijasta vastarintaa vaan sinnikkyyttä, mutta tutkivat samoin vastakohtien keskinäistä riippuvuutta. Toisen maailmansodan vuoksi tämän kirjan julkaiseminen vaati vallan poikkeuksellisia ponnisteluja kirjailijalta; hänen täytyi matkustaa Tukholmaan tapaamaan Yhdysvaltain ja Englannin suurlähetystön väkeä. Englannin suurlähetystöstä autettiin käsikirjoitus Yhdysvaltalaiselle kustantajalle.

Kirjailija Jules Romains.

Useita vuosia Karen Blixen työsti Albondocani -nimistä romaaniaan. Hän tavoitteli kirjastaan ranskalaisen Jules Romainsin (oik. Louis Henri Jean Farigoule, s. 26.8.1885 ja k. 14.8.1972) Les Hommes de bonne volonté (Hyvän tahdon miehet) -tyylistä teosta, jossa olisi toisiinsa punoutuneita tarinoita useampiosaisessa teoksessa. Jules Romainsin teos julkaistiin 27 osassa vuosien 1932-1946 aikana ja romaani sisälsi 7 892 sivua. Karen Blixen otti kirjansa päähenkilön, Harun al-Rashidin, suoraan vanhasta arabialaisesta teoksesta Tuhat ja yksi yötä. Tarinoissaan Blixen tutki insestiä ja murhia, myyttejä sekä moraalia, identiteettiä ja filosofiaa. Kysyttäessä Blixenin vanhanaikaisesta tyylistä, hän useissa haastatteluissa kertoi halunneensa ilmaista henkeä, jota ei enää nykyään ollut; olennaisinta teoksessa oli henki tekojen sijasta. Karen Blixenin tarinat liikkuivat hyvin taitavasti muotoillun illuusion ja romantiikan välillä. Koska Blixen työskenteli samanaikaisesti monen eri kokoelmansa kanssa, tänä aikana kirjoitetut teokset saivat julkaisunsa vasta noin kymmenen vuotta myöhemmin.

Tanska oli saksalaisten miehittämä toisen maailmansodan aikana. Niihin aikoihin Karen Blixen aloitti täyspitkän romaaninsa, introspektiivisen tarinan The Angelic Avengers, kirjoittamisen salanimellä Pierre Andrezel. Kirja on kirjoitettu tanskankielellä, mutta Karen Blixen väitti, että kirja oli sotien välillä kirjoitetusta teoksesta käännös; itse Karen Blixen kiisti olevansa kirjan kirjoittaja. Tämä kirja julkaistiin vuonna 1944 ja kirja oli nominantti kuukauden kirja -klubin valinnan saajaksi. Kirjassa nuorten sankarittarien kokemat kauheudet tulkittiin yleisesti natsismin allegoriaksi, vaikka tämän tulkinnan Karen Blixen sitkeästi kiisti. The Paris Review -lehden haastattelussa vuonna 1956 Karen Blixen vihdoin tunnusti olevansa romaanin kirjoittaja; hän mainitsi, että romaani oli hänen ”avioton lapsensa”. Kirjailija Dorothy Canfield kirjoitti The Angelic Avangers -kirjasta Kuukauden kirja Club News -katsauksessa kuvaillen kirjaa ”eritäin hienoksi kirjalliseksi laaduksi, joka on kirjoitettu erinomaisesti hienolla tyylillä”.

Vuonna 1957 Karen Blixeniltä julkaistiin tarinakokoelma Sidste fortællinger (Viimeiset tarinat), jota sittemmin 12.10.1958 seurasi kokoelma Skæbne-Anekdoter (Anecdotes of Destiny), joka jäi viimeiseksi kirjailijan julkaistuksi teokseksi hänen elinaikanaan. Viimeiset tarinat -teos sisälsi seitsemät tarinaa, jotka Karen Blixen oli alkujaan tarkoittanut osaksi Albondocania. Karen Blixen kaavaili, että Anecdotes of Destiny oli viimeinen osa Viimeisiä tarinoita vuonna 1953, mutta lopulta valmistellessaan tarinoita hän päätti julkaista Kohtalon anekdootteja erillisenä osana. Blixen halusi molempien kirjojen ilmestyvän samanaikaisesti, mutta julkaisuongelmien johdosta Kohtalon anekdootteja viivästyi kuitenkin vuodella. Kohtalon anekdootteja -teoksen kuuluisin tarina lienee ”Babetten pidot”, joka kertoo kokista, joka kuluttaa 10 000 frangin arpajaispalkintonsa viimeisen upean gourmet-aterian valmistamiseen. Tarinasta teki tanskalainen Axel Gabriel Erik Mørch eli Gabriel Axel (s. 18.4.1918 ja k. 9.2.2014) käsikirjoituksen ja ohjauksen elokuvaksi, joka julkaisupäivä oli 28.8.1987. Elokuva voitti vuonna 1988 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon.

Kirjailija John Steinbeck.

Oopperalaulajatar Maria Callas.

Ainoan matkansa Yhdysvaltoihin Karen Blixen teki vuonna 1959; matka kesti tammikuusta huhtikuuhun ja matkan aikana oli tarkoitus tehdä sarja opetuselokuvia ja keskusteluja Ford-säätiölle ja Encylopaedia Britannicalle – tietosanakirjaa on julkaistu vuodesta 1768 lähtien. Blixen oli esillä mm. Life Magazine -lehden artikkelissa 19.1.1959 ja hän samoin osallistui kahteen Broadwayn ensi-iltaan. New Yorkin varakkaat ihmiset kutsuttiin illalliselle Karen Blixenin kanssa ja tilaisuutta emännöivät seurapiirijulkkikset Barbara Cushing Mortimer Paley (s. 5.7.1915 ja k. 6.7.1978) sekä Gloria Laura Vanderbilt (s. 20.2.1924 ja k. 17.6.2019). Tilaisuuksissa Karen Blixeniä kuvasivat mm. Richard Avedon (s. 15.5.1923 New York ja k. 1.10.2004 San Antonio, Texas) ja englantilainen Sir Cecil Walter Hardy Beaton (s. 14.1.1904 Hampstead, Lontoo ja k. 18.1.1980 Reddish House, Broad Chalke, Wiltshere, Englanti). Coctailtilaisuudessa Karen Blixenin isäntänä toimi kirjailija John Ernst Steinbeck (oik. Johannes Ernst Steinbeck II, s. 27.2.1902 Salinas, Kalifornia ja k. 20.12.1968 New York) ja tilaisuudessa Blixenille lauloi oopperalaulaja Maria Callas (oik. Maria Anna Cecilia Sofia Kalogeropoulos, s. 2.12.1923 New York ja k. 16.9.1977 Pariisi).

Karen Blixen eurooppalaisena Afrikassa (2. osa) 

Bror ja Karen Blixenin ostama talo sijaitsi noin 10 kilometrin päässä Nairobin keskustasta ja talon rakennutti ruotsalaisen insinööri ja maanomistaja Tor Åke Johan Sjögren (s. 3.8.1866 ja k. 16.8.1931) vuonna 1912. Sjögrenin vanhemmat olivat Bergslagenin kaivosmestari Carl Anton Hjalmar Sjögren ja Kristina Sofia Petersson. Neljätoistavuotiaana hän lähti merille, mutta isä järjesti hänelle paikan Avesta Jernverkissä ja Filipstads Bergsskolassa. Hän valmistui kaivosinsinööriksi vuonna 1888. Sjögren matkusti Yhdysvaltoihin ja Costa Ricaan, jossa hän kiinnostui arkeologiasta. Ruotsiin palattuaan vuonna 1895 hän tapasi Mary Nobelin (1865-1928), teollisuusmies Carl Ludvig Nobelin lesken ja perillisen. He menivät avioliittoon ja Alfred Nobelin kuoleman jälkeen Sjögrenit perivät toisen suuren varallisuuden.

Karen Blixenin talo Nairobin lähellä Keniassa.

Sjögrenit ostivat Mälsåkerin linnan vuonna 1898 ja Åke rakennutti tiilitehtaan, kymmenkunta omakotitaloa Mälaren suurimmalle saarelle, Selaölle sekä barokkipuutarhan. Sjögren perusti metsästyskoulun sekä kahviviljelmän Kenian Nairobiin ja sponsoroi Carl Vilhelm Hartmanin arkeologisia tutkimusmatkoja Etelä-Amerikkaan. Marian kolme tytärtä vaativat pian perintöänsä ja sen vuoksi Åken ja Marian täytyi linna. Syyskuun huutokaupassa vuonna 1916 myytiin linnan maalaukset, huonekalut, metsästysmuistot ja muu irtaimisto; vielä samana vuonna myytiin linna puolellatoista miljoonalla kruunulla. Åke ja Marian muuttivat asumaan Tukholman Blasieholmenille. Åke osallistui vuonna 1920 prinssi Wilhelmin tutkimusmatkalle Keski-Amerikkaan. Mary kuoli vuonna 1928 ja Åke kolme vuotta myöhemmin. Heidän hautakivessään Lidingön hautausmaalla on sitaatti heidän elämästään: ”Väsyneinä ja hymyilevinä jätämme lelumme kuin lapset, kun leikit ovat ohi.”

Mälsåkerin linna.

Blixenien maatilan koko oli 6 000 hehtaaria, josta 600 hehtaaria oli omistettu kahvinviljelyyn. Karen Blixen asui talossa vuoteen 1931 saakka. Elämästään kahvinviljelijänä päiväntasaajan Afrikassa Karen Blixen on kertonut hänen kuuluisimmassa kirjassaan, Out of Africa (suom. Eurooppalaisena Afrikassa), sekä hänen kirjassaan Shadows on the Grass. Karen Blixenin kuoleman jälkeen vuonna 1962 Tanskan valtio lahjoitti talon hiljan itsenäistyneelle Kenialle vuonna 1964 itsenäisyysjahjaksi. Talo avattiin vuonna 1986 museona yleisölle, koska maatila oli noussut kuuluisaksi vuoden 1985 Karen Blixenin kirjan pohjalta tehdyn samannimisen elokuvan, Out of Africa, vuoksi. Elokuvan ohjasi Sidney Irwin Pollack (s. 1.7.1936 ja k. 26.5.2008); Karen Blixeniä näytteli elokuvassa Mary Louise Meryl Streep (s. 22.6.1949) ja Denys Finch-Hattonia Charles Robert Redford (s. 18.8.1936).

Muthaiga Clubilla Karen ja Bror Blixenille esiteltiin 5.4.1918 englantilainen aristokraatti ja innokas metsästäjä, Denys George Finch-Hatton (s. 24.4.1887 ja k. 14.5.1931). Finch-Hatton määrättiin pian tämän jälkeen asepalvelukseen Egyptiin. Ensimmäisen maailmansodan aseleposopimuksen 18.11.1918 jälkeen Denys Finch-Hatton palasi Keniaan ja aloitti Karen ja Bror Blixenin kanssa läheisen ystävyyden. Finch-Hatton poistui Afrikasta jälleen vuonna 1920 palatakseen vuonna 1922 sijoittamaan maankehitysyhtiöön. Bror ja Karen Blixenin avioliitto oli ajautunut vaikeuksiin jo vuonna 1919 ja Bror pyysi avioeroa Karenista vuonna 1920. Karen Coffee Companyn hallituksen puheenjohtaja Aage Westenholz vapautti Brorin tilanhoitajan työstä ja Karen Blixen otti yrityksen johtamisen omalle vastuulleen vuonna 1921.

Denys Finch-Hatton.

Bror ja Karen erosivat käytännössä jo vuonna 1921, vaikka ero oli vastoin Denys Finch-Hattonin toivetta. Denysillä ei ollut Afrikassa muuta kotia kuin Karenin maatila; hän asui safariretkiensä väliaikoina tilalla ja säilytti siellä myös kirjojaan ja gramofoniaan. Denys oli Karenin maatilalla onnellinen ja hän saapui maatilalle vain silloin kuin halusi. Maatilalla hänestä huomattiin joitakin ominaisuuksia: hän osoittautui nöyräksi, kiitolliseksi sekä ystävällisen lempeäksi. Hän ei milloinkaan tehnyt muuta kuin mihin hänellä oli aitoa halua, eikä hänen suussaan ollut pienintäkään petosta. Denys opetti Karenille latinaa ja lukemaan Raamattua ja kreikkalaisia runoilijoita. Melkein koko Vanhan Testamentin hän osasi ulkoa ja hän piti Raamattua aina mukanaan kaikilla retkillään.

Miehestään erottuaan Karen Blixen ystävystyi läheisesti Denys Finch-Hattonin kanssa ja lopulta heillä oli melko pitkä rakkaussuhde. Maatilalle muutettuaan Denys alkoi johtaa safareitaan varakkaille ihmisille; hänen asiakaskunnassaan olivat mm. Marshall Field Jr ja Walesin prinssi Edward (Edward Albert Christian George Andrew Patrick David, s. 23.6.1894 ja k. 28.5.1972). Denys lähti aamulla 14.5.1931 Gipsy Moth -kaksitasolentokoneellaan Voin kentältä lentoon. Hän kiersi kaksi kertaa lentokentän ympäri ja syöksyi sitten maahan. Denys Finch-Hatton kuoli palvelijansa kanssa onnettomuudessa. Denysin oli määrä palata Karenin luokse torstaiaamuna, mutta kun häntä ei kuulunut, täytyi Karenin jättää palvelijattarensa odottamaan Denystä ja Karenin lähteä asioita hoitamaan Nairobiin. Nairobissa jo Karen sai kuulla lento-onnettomuudesta ja Denysin kuolemasta. Denys tuotiin Voista jo seuraavana päivänä junalla Nairobiin.

Karen ja Denys.

Karen Blixen lähti Gustav Mohrin ja vapaaehtoisten avustajien kanssa seuraavana aamuna varhain vuorelle kaivamaan hautapaikkaa. Matkan ajan satoi vettä ja korkealla vuorella oli kova sumu, minkä vuoksi Karenin oli vaikea löytää etukäteen itselleen katsomaansa hautapaikkaa. Kuin ihmeen kaupalla ilma selkeni ja Karen pystyi katsomaan hautapaikan, josta näkyi noin kolmesataa metriä alempana oleva hänen talonsa. Hauta saatiin sateesta huolimatta kaivettua vuorelle. Nairobin piispa kieltäytyi hautajaisista, koska hautapaikka ei ollut siunatulla maalla. Paikalle saatiin kuitenkin pappi seremoniaa varten.

Denys Finch-Hattonin hautapaikka vuorella.

Denys Finch-Hatton haudattiin hänen oman toiveensa mukaisesti Ngong Hillsiin, noin viisi mailia länteen Nairobin kansallispuistosta. Karen Blixen oli valinnut tämän paikan itselleen sopivaksi hautapaikaksi. Kun Karen joskus esitteli paikkaa Denysille, ilmoitti Denys, että hänkin haluaisi tulla haudatuksi samaan paikkaan. Linnuntietä Karenin talolta oli Denysin haudalle vajaa yhdeksän kilometriä, mutta maanteitse matka oli viisikolmatta kilometriä. Denysin kuoleman jälkeisinä päivinä tuli Karenin maatilalle Denysin metsästysretkien väkeä vaiteliaina surutyötään tehden istuskelemalla maassa selät seinää vasten; he viipyivät paikalla noin viikon ajan. Myöhemmin Denysin vanhempi veli, pankkiiri Guy Montagu George Finch-Hatton (s. 28.5.1885 ja k. 10.2.1939), Winchilsean 14. jaarli ja Notthinhamin 9. jaarli kustansi veljensä hautapaikalle obeliskin, johon hän kaiverrutti messinkilaattaan veljensä nimen, syntymä- ja kuolinvuoden sekä sitaatin Samuel Taylor Coleridgen runosta The Rime of the Ancient Mariner. Myös Englannissa Denysin vanhat koulukaverit rakennuttivat Eaton lähelle – kahden urheilukentän välille – kivisillan pienen joen poikki. Siltaan on kaiverrettu hänen nimensä sekä tietoja hänen koulunkäynnistään. Lisäksi sillassa on teksti: ”Kuuluisa näillä urheilukentillä ja monien ystäviensä suuresti rakastama.”

Karen Blixen oli jo hyvän aikaa ennen Denys Finch-Hatton kuolemaa valmistellut hiljalleen Afrikan kodistaan luopumista ja muuttoaan takaisin Tanskaan. Maatilansa Karen Blixen oli myynyt kiinteistösijoittajalle, jonka tarkoitus oli lohkoa maatilasta tontteja myyntiin. Lady McMillan saapui Nairobista ja osti Karenilta paljon kirjoja ja huonekaluja, joilla hän sisusti miesvainajansa, Sir Northrup McMillanin muistoksi pystyttämäänsä kotia. Omistamansa hevoset ja koiransa Karen oli ensin aikonut ampua, mutta kun monet hänen ystävänsä pyysivät niitä itselleen, hän ratkaisi tilanteen luovuttamalla eläimensä ystävilleen. Kahvitilalla työskenteli ja asui noin 700 ihmistä, jotka olivat alkuperäisväestöä. Kikujut maksoivat majoistaan hallitukselle majaveroa; heillä saattoi olla useampia vaimoja ja joka vaimolle täytyi järjestää oma maja ja maksaa siitä veroa.

Karen Blixen sinnikkäästi vaivojaan säästämättä neuvotteli paikallisten viranomaisten kanssa sopimuksen, että hänen entiset työntekijänsä saivat yhteisönä karjansa kanssa asuttavakseen vain muutaman mailin päästä alueen, jossa he pystyivät yhdessä muodostaen oman kylän. Gustav Mohr kuljetti autollaan Karen Blixenin ja hänen Farah palvelijansa rautatieasemalle, johon oli kerääntynyt paljon Karenin ystäviä hyvästelemään hänen lähtiessään maasta. Näin Karen Blixen jätti Afrikan kotinsa taakseen ja matkusti Tanskaan, jossa hän keskittyi kirjojen kirjoittamiseen.

 Kirjailija Karen Blixen eurooppalaisena Afrikassa

Seuraavaksi Lamun lentokentältä lennämme Linahin kanssa Nairobiin Jomo Kenyattan kansainväliselle lentokentälle, joka noin 20 kilometriä Nairobista pohjoiseen. Lentoaika Lamusta Nairobiin pienkoneella on noin puolitoista tuntia. Esittelen teille täällä tanskalaisen kirjailija Karen Blixenin elämää; hän asui Kenian Nairobin lähellä vuosina 1913-1931 ja viljeli kahvia melko huonolla menestyksellä maatilallaan. Hänen elämänsä oli Keniassa monenlaisia muitakin koettelemuksia täynnä.

Kirjailija ja paronitar Karen Christenze von Blixen-Finecke (s. 17.4.1885 ja k. 7.9.1962) syntyi Tanskan Rungstedlundissa Kööpenhaminan pohjoispuolella, Juutinrauman rannikolla. Hän oli myöhemmin elämässään monia kertoja ehdokkaana Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kun kirjailija Hemingwaylle myönnettiin vuonna 1954 kirjallisuuden Nobel-palkinto, hän sanoi, että palkinnon olisi ansainnut ennemmin Karen Blixen. Karenin isä, Wilhelm Dinensen (1845-1895) oli samoin kirjailija, armeijan upseeri sekä poliitikko. Wilhelm Dinensen palveli maataan vuonna 1864 sodassa Preussia vastaan Tanskan ja Preussin sodassa ja liittyi sittemmin myös Ranskan armeijaan sotimaan Preussia vastaan. Wilhelm Dinesen oli lähtöisin hyvin varakkaasta Jyllannin maanomistajien perheestä, jolla oli myös läheiset välit monarkkiaan, kirkkoon ja konservatiiviseen politiikkaan. Myöhemmin Wilhelm Dinensen ryhtyi kansanedustajaksi. Wilhelm Dinensen osti maatilan vuonna 1879 ja avioitui Ingeborg Westenholzin kanssa vuonna 1881; aviopari muutti asumaan maatilalleen Rungstedlundissa.

Karen Dinesen.

Karen Dinesenin äiti oli Ingeborg Westenholz (1856-1939), joka oli kotoisin äveriäästä unitaarisesta ja porvarillisesta laivanomistajien kauppiasperheestä. Perheessä oli viisi lasta: kolme tytärtä ja kaksi poikaa, joista Karen oli toiseksi vanhin lapsi. Karenin ystävät tunsivat hänet nimellä Tanne. Karenin nuorempi veli, Thomas Dinensen, palveli ensimmäisessä maailmansodassa ansaiten palveluksestaan Victoria-ristin. Jo varhaisvuodet vaikuttivat syvästi Kareniin; isältään hän peri rennon tavan ja intohimon metsästykseen ja ulkoiluun. Karen kirjoitti myös mielellään koko elämänsä ja hänen muistelmakirjansa Boganis Jagtbreve (Kirjeitä metsästyksestä) on tanskalaisen kirjallisuuden klassikoita.

Karen ja Thomas-veli.

Wilhelm Dinensen asui elokuusta 1872 joulukuuhun 1873 Chippewa-intiaanien keskuudessa Wisconsinissa. Tanskaan palattuaan hänellä todettiin kuppa ja tauti johti hänet syvään masennukseen. Hän sai piikansa Anna Rasmussenin kanssa avioliiton ulkopuolisen lapsen; tämän vuoksi hän oli hyvin järkyttynyt, sillä hän oli luvannut omalle anopilleen pysyä uskollisena vaimolleen. 28.3.1895 Wilhelm Dinensen hirtti itsensä ja Karen oli tuolloin vasta yhdeksänvuotias. Isän kuoleman jälkeen Karen Dinesenin elämä muuttui merkittävästi; siitä eteenpäin äidin puolen Westenholzin perhe otti ohjat käsiinsä. Päinvastoin kuin veljensä Karen opiskeli kotona ja hänen koulutuksestaan vastasivat hänen isoäitinsä ja täti, kirjailija, toimittaja, unitaari ja naisten oikeuksien aktivisti Mary Bess Westenholz (s. 13.8.1857 ja k. 8.5.1947). Kotona he kasvattivat tytöstä vankkumattomaan unitaariseen perinteeseen. Bess-tädillä oli sangen merkittävä vaikutus Karen Dineseniin; he kävivät yhdessä vilkasta keskustelua sekä kirjeenvaihtoa naisten oikeuksista, mutta myös miesten ja naisten välisistä suhteista.

Karenin kotitalo Tanskan Rungstedlundissa.

Kotitalon olohuonetta kuvassa.

Toisinaan Karen vietti aikaansa äitinsä perheen kotona Mattrupin tilalla Horsensissa, Jyllannin itärannikolla. Hän vieraili myöhempiä vuosina myöskin Hørsholmin lähellä Folehavegårdin tilalla, joka oli kuulunut hänen isänsä suvulle. Karen muisteli kaipauksella vapautta, josta hän oli nauttinut isänsä vielä eläessä. Hän nautti samoin, kun sai kertoa pikkusiskolleen Ellenille pelottavia yötarinoita, jotka perustuivat ainakin osittain tanskalaisiin kansantarinoihin ja islantilaisiin saagoihin. Nämä tarinat synnyttivät vuonna 1905 Karenin kirjan Gjotgard Ålvesøn og Aud, jossa hänen kirjallinen lahjakkuutensa alkoi pilkistää. Samaan aikaa Karen julkaisi salanimellä Osceola kaunokirjallisuutta tanskalaisissa aikakauslehdissä; salanimen hän lainasi isän koiralta, jota Karen oli usein ulkoiluttanut isänsä kanssa.

Karenin työhuone.

Karen vietti kahden sisarensa kanssa vuonna 1898 vuoden Sveitsissä, missä hän oppi puhumaan ranskankieltä. Kööpenhaminassa Karen kävi vuonna 1902 Charlotte Soden taidekoulua; sen jälkeen hän jatkoi taideopintojaan vuosina 1903-1906 Tanskan kuninkaallisessa taideakatemiassa taidemaalari Viggo Johansenin (s. 3.1.1851 ja k. 18.12.1935) ohjauksessa. Karen Dinesen teki parikymppisenä vielä opintomatkat Pariisiin, Roomaan ja Lontooseen. Lomiaan Karen Dinesen vietti nuorena melko paljon isänpuolen serkkunsa perheen, Blixen-Fineckesin, tilalla Skånessa Etelä-Ruotsissa. Täällä Skånen tiluksilla Karen oppi tuntemaan ja aikaa myöden myös ihastui ruotsalaiseen upseeriin ja ratsastajaan, Hans Gustaf von Blixen-Finecken (s. 25.7.1886 Näsbyholmin linna ja k. 26.9.1917), joka voitti Tukholman kesäolympialaisissa vuonna 1912 kouluratsastuksessa pronssia. Vuonna 1917 Hans Gustaf kuoli lento-onnettomuudessa.

Hans Gustaf von Blixen-Finecken.

Karenin ja Hans Gustafin romanssi ei kuitenkaan kantanut Hansin karkean käytöksen vuoksi, mutta Karen saikin Hansin kaksoisveljeltä, paroni Bror Fredrik Blixen-Fineckeniltä (s. 25.7.1886 ja k. 4.3.1946) suosiota siinä määrin, että nuorukaiset ilmoittivat perheen suureksi yllätykseksi kihlauksesta 23.12.1912. Karenin eno, Aage Westenholz (1859-1935), joka oli tehnyt omaisuutensa Siamissa (vuodesta 1939 maan nimi on ollut Thaimaa), ehdotti kihlaparille, että nämä menisivät Keniaan ja perustaisivat sinne kahvitilan. Aage Westenholz yhdessä sisarensa Ingeborg Dinesenin kanssa sijoittivat Keniasta hankittuun kahvitilaan 150 000 Tanskan kruunua. Bror Blixen-Finecken lähti vuoden 1913 alussa Keniaan järjestämään asioita; Karen seurasi kihlattuaan myöhemmin joulukuussa 1913 Keniaan. Karenin saapuessa Afrikkaan ei siellä ollut vielä autoja. Nairobissakin käytiin joko ratsastamalla hevosilla tai kuuden muulin vetämillä vaunuilla.

Pääkaupunki Nairobi sijaitsee Kampalan ja Mombasan välillä lähellä Itä-Afrikan hautavakoaman itäreunaa. Nairobin länsiosa nousee Ngongin kukkuloille. Kaupunki sijaitsee 1660 metriä merenpinnan yläpuolella ja siksi Nairobin ilmasto on viileämpi kuin alempana samalla leveyspiirillä. Vuodessa on kaksi sadekautta: ”pitkät sateet” ovat maaliskuusta toukokuulle ja ”lyhyet sateet” tulevat lokakuun ja joulukuun välillä. Nairobin kaupunki rakennettiin täysin uudelleen 1900-luvun alussa, kun ruton puhkeamisen jälkeen alkuperäinen kaupunki poltettiin maan tasalle. Sen jälkeen Nairobi alkoi kasvaa ja siitä tuli brittiläisen Itä-Afrikan protektoraatin pääkaupunki vuonna 1905 ja itsenäisen Kenian pääkaupunki vuonna 1963.

Pian brittiläisen Itä-Afrikan Keniaan saavuttuaan Karen vihittiin avioliittoon Brorin kanssa Mombasassa 14.1.1914. Tästä eteenpäin aina siihen saakka, kun Bror vihittiin uuteen avioliittoon vuonna 1929 Karen tunnettiin paronittarena. Bror oli suorittanut Alparpin maatalousoppilaitoksen – opisto sijaitsi Lomman kunnassa Skånessa, Lundin ja Malmön välissä – ja sen jälkeen Bror johti Stjetneholmin maatilaa Näsbyholmin kartanon alueella. Aluksi Keniassa Bror ja Karen aikoivat kasvattaa karjaa maatilallaan, mutta lopulta he tulivat vakuuttuneiksi siitä, että kahvinviljely olisi kannattavampaa. Karenin eno, Aage Westerholz, perusti Karen Coffee Companyn vuonna 1915 ja Karen ja Bror perustivat ensimmäisen maatilansa Mbagathin suurten järvien alueelle Keniaan. Nopeasti he saivat huomata, että sodan vuoksi tuli pulaa sekä tarvikkeista että työntekijöistä tilalla.

Karen ja Bror.

Bror taisteli lordi Delameren joukoissa ensimmäisen maailmansodan aikaisissa taisteluissa saksalaisten ja englantilaisten välillä Itä-Afrikassa Kenian rajalla. Lordi Delamere (Hugh Cholmondeley) oli 17-vuotiaana perinyt isänsä ja tullessaan vuonna 1898 ensimmäisen kerran Afrikkaan metsästämään hän oli 28-vuotias; ensimmäisen maailmansodan syttyessä lordin mailla oli 23 000 lammasta ja 1 600 nautaa. Vielä vuonna 1916 Karen Coffee Company osti suuremman maatilan, Mboganin, Ngong Hillsin läheltä, Nairobista lounaaseen. Päiväntasaaja kulki ylänkömaan kohdalla, viisikolmatta mailia pohjoisempana ja maatila oli kaksituhatta metriä merenpinnan yläpuolella. Maapohja tilalla oli väärä juuri kahvinviljelyyn. Heillä oli tilalla paikallisia ihmisiä työntekijöinä noin 700 henkilöä. Bror työskenteli aluksi maatilalla, mutta melko pian hän luovutti tilanhoidon Karenin vastuulle varsinkin safarin aikana. Karen ja Bror olivat lopulta hyvin erilaisia paitsi koulutukseltaan myös temperamentiltaan. Bror oli myös vaimolleen uskoton.

Karen maatilallaan alkuperäisväestön seurassa.

Karen paljasti omalle Thomas-veljelleen kirjeessä, että hän oli saanut diagnoosin kupasta. Taudin hän sai 29-vuotiaana omalta aviomieheltään heidän ensimmäisen avioliittovuotensa lopulla vuonna 1915. Taudin hoitoon tuolloin annettiin elohopeaa ja arseenia, siksi ainakin osa hänen myöhemmistä sairausoireistaan johtuivat varmasti raskasmetallimyrkytyksestä. Maatilallaan Keniassa Karen hoiti myös paikallisia sairaita ihmisiä, joilla vaivoina oli mm. kuumetta, variolaa ja aivokalvontulehdusta sekä pilkkukuumetta. Karen palasi Tanskaan vuonna 1915 hoidattamaan saamaansa kuppaa ja tauti saatiinkin ilmeisesti rauhoittumaan. Niin kauan kuin Karen asui Afrikassa hänen somalipalvelijanaan toimi Farah Aden. Kamante kuului myös talon henkilökuntaan; hänen tehtävä oli kokkina valmistaa ruokaa, mutta hän auttoi toisinaan myös puutarhatöissä.