Rotuoppia Pälkäneen rauniokirkolla (2. osa)
Magnus Retzius käytti kallonmittausta rotubiologiseen tutkimukseen, joka pilasi hänen maineensa tiedemiehenä. Hän uskoi pääkallojen todistavan toisten ihmisrotujen olevan toisia ylivertaisempia. Magnus Retzius hyödynsi tutkimuksissaan isänsä kehittämää kalloindeksiä, joka jaotteli ihmiset pitkä- ja lyhytkalloisiin rotuihin kallon mittasuhteiden mukaan. Magnus Retzius teki kesällä 1873 tutkimusretken Suomeen todistaakseen isänsä teorian, jonka mukaan suomalaiset kuuluivat vähemmän kehittyneeseen lyhytkalloiseen mongolidiseen rotuun eivätkä samaan pitkäkalloiseen germaaniseen rotuun kuin ruotsalaiset ja muut pohjoismaalaiset. Rotuteorian mukaan suomalaiset kuuluivat vähemmän arvokkaaseen itäbalttilaiseen rotuun, jonka sekoittuminen jalompiin germaaneihin tuli estää.
Ruotsalaisia tutkijoita innostivat 1800-luvulla syntyneet teoriat germaanisen rodun ylemmyydestä. Varsinkin Ruotsissa vietiin pisimmälle pohjoisen rodun tieteellinen tutkimus, jossa kallomittauksiin perustuvat todistelut pohjoisen rodun ylemmyydestä nostettiin kansallisesti ja myös kansainvälisesti tärkeäksi tieteenhaaraksi 1840-luvulta lähtien. Myöhemmin kyseinen ajanjakso on haluttu unohtaa ruotsalaisesta tieteen historiasta. Toimittaja Maja Hagermann julkaisi vuonna 2006 laajan tutkimuksen aiheesta, kirjan nimeltä Det rena landet (Puhdas maa). Hän käsittelee kirjassaan ruotsalaisen rotuajattelun historiaa ja muistuttaa miten naapurimaassamme luotiin myyttiä pohjoisesta germaanisesta rodusta.
Vuonna 1922 Ruotsiin perustettiin rotubiologinen instituutti; instituutin aikaansaannoksia eivät olleet vain pakkosteriloinnit vaan myös kokonaisen kansan tehokas valistaminen vaalimaan omaa rodullista puhtauttaan ja erinomaisuuttaan. Ruotsissa rotujen sekoittuminen koettiin suureksi uhaksi. Rotujen sekoittumisen ehkäisemiseksi tarvittiin valistusta. Eri kansantyyppejä esittelevä näyttely ohjasi ja opetti valokuvin ja piirroksin ruotsalaisia erottamaan oikeat rotupiirteet vääristä. Tärkeää oli mm. osata erottaa suomalaiset, jotka ei-arjalaisella taustallaan olisivat sekoittaneet puhtaan germaanisen rodun. Instituutti valisti myös maantiedon ja biologian opettajia sekä julkaisi ”Ruotsalaisuuden rotutieto” -kirjan. Suomalaiset kuvailtiin melankolisina, tunteellisina ja alakuloisina ihmisinä, jotka istuvat mieluiten saunassa tai laulavat kansanlauluja. Suomalaiset eivät olleet saaneet mitään merkittävää aikaiseksi, toisin kuin voitontahtoiset germaanit, jotka olivat tehneet löytöretkiä, voittaneet taisteluita ja valloittaneet maita.
Aikakauden varmaan kuuluisin ja samalla myös vastenmielisin teos aiheesta oli juuri Magnus Gustaf Retziuksen laatima kirja, jossa hän esittelee suomalaisia pääkalloja vuonna 1878. Hän oli löytänyt pääkalloista jopa 29 eri mitattavaa suhdetta. Jo pelkkä ajatuskin ihmisten jakamisesta erilaisiin puhtaisiin rotuihin osoittautui sittemmin täysin mahdottomaksi varsinkin modernin geenitutkimuksen valossa. Valtion rotubiologinen instituutti (Statens institut för rasbiologi, Rasbiologiska institutet) yhdistettiin 1950-luvulla huomaamattomasti Uppsalan yliopiston lääketieteen genetiikan laitokseen, jota johti lääkäri ja rotubiologi Herman Bernhard Lundborg (s. 7.4.1868 Värmlanti, Ruotsi ja k. 9.5.1943 Östhammar, Upplanti, Ruotsi). Herman Lundborg oli rotuhygienikko. Akateemikot ja lainsäätäjät ajattelivat 1900-luvun alussa, varsinkin Pohjois-Euroopassa ja Yhdysvalloissa, että eugeenikka (rodunjalostusoppi) voisi parantaa yhteiskunnan biologista pohjaa. Herman Lundborgin johdolla instituutti alkoi kerätä runsaasti tilastotietoja ja valokuvia ruotsalaisen rodun kartoittamista varten.
Tutkimusretkeen osallistuivat samoin lääkärit Erik Vilhelm Nordenson (s. 12.5.1847 ja k. 7.2.1919) ja Otto Christian Lovén (s. 12.3.1835 ja k. 25.6.1904). Nämä tutkijat mittasivat eläviltä suomalaisilta erilaisia mittoja ja keräsivät ryöstämällä hautoja kymmenittäin pääkalloja varsinkin Pälkäneen Pyhän Mikaelin rauniokirkon lattian alla olleista muinaishaudoista sekä mm. Enosta, Pielavedeltä ja Rautalammilta. Retkikunnan keräämä luuaineisto on pääosin peräisin 1600-luvulta ja osin 1700-luvun alkupuolelta. Magnus Retzius julkaisi retken ja kalloista tekemiensä mittausten pohjalta tutkimuksen Finska kranier jämte några natur- och litteratur-studier inåm några andra områden af finsk antropologi (1878), joka oli ensimmäinen hänen suuri antropologinen tutkimuksensa.
Retkikunta saapui kesäkuun loppupuolella vuonna 1873 Tukholmasta Turkuun. Turusta he matkustivat Helsinkiin, jossa retkikuntaan liittyi Helsingin yliopiston Hämäläisen osakuntaan lukeutunut ylioppilas Ernst Adolf Solin. Solin toimi retkikunnan oppaana ja tulkkina koko matkan ajan Pietariin saakka. Tutkimusmatkan aikana retkikunta majoittui etupäässä ruotsinkielisissä virkamies- ja pappisperheissä. Pielavedellä tutkijoita majoitti nimismies Jack ja Ilomantsissa heidän apunaan oli nimismies Weisell. Ensimmäiset varsinaiset tutkimukset pysähdyttiin tekemään Hämeenlinnassa ja sieltä matka jatkui kohti Tamperetta. Nämä kaupungit olivat tutkimusmatkailijoille melkoisia pettymyksiä, sillä työpaikkojen imussa kaupunkien väestö oli jo sekoittunut, eikä väestö enää edustanut toivotulla tavalla paikallista väestöä. Retkikunta suuntasi seuraavaksi matkansa Kangasalan harjun kautta Pälkäneelle, josta saatiin ryöstösaaliiksi paljon pääkalloja.
Pälkäneeltä tutkimusmatka jatkui Ikaalisten ja Jämijärven kautta Parkanoon. Parkanossa tutkijat mittasivat ja valokuvasivat paikallista väestöä. Tutkijat olivat odottaneet tapaavansa tummaa ja lyhytkasvuista väestöä, mutta hämmästyksekseen he kohtasivatkin vaaleahiuksisia ja sinisilmäisiä henkilöitä. Parkanosta matkaa jatkettiin Ruoveden kautta Orivedelle, jossa ruotsalaistutkijat vihdosta viimein kohtasivat hämäläisiksi tulkitsemansa ihmistyypin. Seuraavaksi seurue suuntasi matkansa Laukaan kautta Jyväskylään ja sieltä Viitasaarelle. Viitasaarella tutkijat osallistuivat paikallisiin kirkonmenoihin, joka tarjosi tutkijoille tilaisuuden tarkkailla väestön fysiologisia piirteitä.
Tässä vaiheessa retkeä tutkijakunta jakaantui kahtia Otto Lovénin ja Erik Nordensonin jatkaessa Rautalammille, josta saatiin kolme pääkalloa, ja edelleen Kuopioon. Magnus Retzius ja Solin matkustivat Pihtiputaalle ja Pielavedelle. Ryhmä saatiin kasaan jälleen Kuopiossa, josta matka jatkui Pielavedelle. Pohjois-Savon Nilakassa sijaitsevalta hautasaarelta retkikunta ryösti kymmenen pääkalloa sekä poikkeuksellisesti myös yhden luurangon, joka pakattiin tutkijoiden mukaan. Perhesyistä lääkäri Otto Lovén palasi tässä vaiheessa matkaa takaisin kotiin.
Retkikunnan jäljelle jääneet jäsenet jatkoivat tutkimusmatkaansa Savonlinnan ja Joensuun kautta Enoon, jossa heillä oli jälleen mahdollisuus tarkkailla kirkkoon saapunutta väestöä. Osa ihmisistä salli mittaukset ja antoi valokuvata itseään. Kirkonkylästä etelään sijaitsevalta Nestorin saarelta tutkijat ryöstivät mukaansa kaksi pääkalloa. Enosta tutkijat matkasivat Ilomantsiin, jossa parhaillaan pidettiin käräjiä; näin tutkijoilla oli mahdollisuus tarkkailla paikallista luterilaista sekä ortodoksista väestöä. Magnus Retzius sai Ilomantsissa otettua ehkä kuuluisimman etnografisen valokuvansa 81-vuotiaasta kanteletta soittaneesta Jaakko Parppeista.
Savonlinnan, Punkaharjun ja Parikkalan kautta retkikunta matkasi Laatokan rannalle Sortavalaan ja sen lähiseuduille. Siellä he tekivät mittauksia Valamon luostarin munkkien keskuudessa sekä Impilahden käräjillä. Sortavalasta retkikunnan matka jatkui Laatokan poikki ja Nevaa pitkin Pietariin saakka. Helsingistä mukaan tullut Ernst Solin palasi retken tässä vaiheessa takaisin Helsinkiin. Magnus Retzius ja Nordenson matkasivat aina Niźni Novgorodiin ja Kazaniin saakka. Nykyisen Tatarstanin alueella Volgan varrella tutkijat tarkkailivat viikon verran markkinoille kokoontuneita suomensukuisia mareja ja turkinsukuisia tšuvasseja. Retkikunnan paluumatka tapahtui lokakuussa. He pysähtyivät vielä Viipurin markkinoille, jossa he vielä tapasivat aitoina pitämiään karjalaisia sekä hämäläisiä ja näistä ulkonäön perusteella erottuneita venäläisiä.
Tutkijoiden alkuperäisenä ajatuksena oli ollut retken lopuksi käydä vielä Vienassa, Aunuksessa sekä Savossa ja Pohjanmaalla etsimässä ”kveenejä”. Aikainen syksyn saapuminen vuonna 1873 esti kuitenkin suunnitelman toteutumisen ja hankkeesta luovuttiin. Suomeen tutkijat eivät koskaan enää palanneet, mutta he tekivät vielä vuoden 1874 kesänä matkan Norjaan ja Ruotsiin jatkaen tutkimuksiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti