Kirjailija William Somerset Maugham (2. osa)

William Somerset Maugham.

William Maughamin historiallinen romaani, The Making of a Saint (Pyhimyksen syntyminen), herätti kuitenkin vähemmän huomiota kuin romaani Liza of Lambeth. Myöskään toisen romaanin myynti ei ollut kovinkaan merkittävää. William Maugham jatkoi kirjoittamista ja viiden vuoden aikana hän kirjoitti kaksi romaania sekä novellikokoelman; hän sai myös ensimmäisen oman näytelmänsä tuotantoon; hän ei kuitenkaan saavuttanut ensimmäisen kirjansa kaltaista menestystä. Maugham kirjoitti edelleen ahkerasti vuosien 1903 ja 1906 välillä julkaisten kaksi näytelmää, matkakirjan sekä kaksi romaania. Seuraava suuri kaupallinen sekä kriittinen menestys tuli William Maughamilta vasta lokakuussa 1907. Tuolloin William Maughamin komedia Lady Frederick sai ensi-iltansa vuonna 1870 avatussa Lontoon Court Theatressa. Näytelmän nimiroolin näytteli Ethel Irving (oik. Frances Emily Irving, 1869-1963) ja näytelmää esitettiin peräti 422 kertaa West Endin viidessä eri teatterissa. Seuraavaan vuoteen mennessä, kun Lady Frederickin tuotanto jatkui, William Maughamilla oli jo kolme muuta näytelmää Lontoon teattereissa samanaikaisesti esityksessä.

Kirjailija työhuoneessaan.

William Maugham kertoi myöhemmin tienanneensa tästä ennennäkemättömästä suosiostaan teattereissa mielestään suhteellisen vaatimattomasti rahaa, mutta se kuitenkin loi hänelle vankan maineen. Viikottain ilmestyvä huumori- ja satiirilehti Punch julkaisi sivuillaan pilapiiroksen, jossa William Shakespearen haamu hyvin huolestuneena seuraa William Maughamin näytelmien suosion kasvua. Vuosien 1908 ja ensimmäisen maailmansodan syttymisen välillä vuonna 1914 William Maugham kirjoitti lisää kahdeksan näytelmää; tämä ei kuitenkaan häirinnyt hänen intoaan kirjoittaa romaaneita. Vuonna 1908 Maughamin yliluonnollinen trilleri oli nimeltään Taikuri, jonka päähenkilö oli mallinnettu tunnetun okkultisti ja seremoniavelho Aleister Crowleyn (oik. Edward Alexander Crowley, s. 12.10.1875 Leamington Spa, Warwickshire, Englanti ja k. 1.12.1947 Hastings, Sussex, Englanti) mukaan. Aleister Crowley loukkaantui tästä ja hän kirjoitti Maughamin romaanista kritiikin Vanity Fair -lehteen syyttäen William Maughamia monipuolisesta, häpeämättömästä sekä laajasta plagioinnista.

William Maugham oli tuskallisen tietoinen irlantilaisen kirjailija, runoilija ja näytelmäkirjailija Oscar Fingal O’Fflahertie Wills Wilden (s. 16.101.1854 Dublin, Irlanti ja k. 30.11.1900 Pariisi, Ranska) kohtalosta, jonka pidätys ja vangitseminen tapahtuivat William Maughamin ollessa parikymppinen. Koko elämänsä ajan William Maugham oli hyvin pidättyväinen homoseksuaalisten kohtaamisten suhteen, mutta ainakin kaksi hänen läheisistään oli tietävinään, että hän oli tuolloin turvautunut nuorten miesprostituoitujen palveluksiin. Tästä huolimatta William Maugham halusi mennä naimisiin, mitä hän myöhemmin vielä suuresti katui. William Maugham kuvaili jälkikäteen omia yrityksiään olla heteroseksuaalinen elämänsä suurimmaksi erheeksi. Veljenpojalleen Robert Cecil Romer Maughamille (s. 17.5.1916 ja k. 13.3.1981) William Maugham avautui: ”Yritin uskotella itselleni, että olin kolme neljäsosaa normaali ja että vain neljäsosa minusta oli queer – vaikka todellisuudessa asia oli päinvastoin.”

William Maugham kosi vuonna 1913 näyttelijätär Sue Jonesia, englantilaisen näytelmäkirjailija Henry Arthur Jonesin (s. 20.9.1851 Granborough, Buckinghamshire, Englanti ja k. 7.1.1929 Lontoo, Englanti) tytärtä. Sue Jones kieltäytyi kosinnasta. Vuonna 1914 William Maugham aloitti suhteen Gwendoline Maud Syrie Wellcomen (s. 10.7.1879 Barnardo, Englanti ja k. 25.7.1955) kanssa, johon hän oli tutustunut jo vuonna 1910. Vuonna 1915 William Somerset Maughamille ja Syrie Wellcomelle syntyi tytär Roomassa, Italiassa, Mary Elizabeth, jota yleisesti kutsuttiin Lizaksi. Syrie Wellcome oli avioliitossa lääketeollisuusmoguli Sir Henry Solomon Wellcomen (s. 21.8.1853 Almond, Wisconsin, Yhdysvallat ja k. 25.7.1936 Marylebone, Lontoo, Englanti) kanssa, vaikka aviopari oli virallisesti kyllä eronnut vuonna 1909. William Maugham ja Syrie Wellcome vihittiin avioliittoon vuonna 1917 New Jerseyssä, vaikka William Maugham oli biseksuaali ja vietti ajastaan suuren osan avioliitostaan erossa. Vuonna 1929 he kuitenkin erosivat. Korvauksena avioliitosta Syrie Maugham sai heidän täysin kalustetun talonsa osoitteessa King’s Road 213, Chelsea, englantilaisen Rolls-Roycen sekä elatukseen 2 400 puntaa vuodessa ja Lizalle 600 puntaa vuodessa.

Syrie Maugham vuonna 1921.

Wellcome perusti lääkeyhtiö Burroughs Wellcome & Companyn kollegansa Silas Mainville Burroughsin (s. 24.12.1846 Medina, New York, Yhdysvallat ja k. 6.2.1895 Monte Carlo) kanssa vuonna 1880. Heidän lääkeyhtiönsä oli yksi neljästä suuresta lääkeyhtiöstä, jotka yhdistyivät lopulta muodostaen GlaxoSmithKline -lääkejätin. Sir Henry Wellcome testamenttasi suuren määrän pääomaa hyväntekeväisyyteen, jota pääomaa käytettiin hyväntekeväisyyssäätiö Wellcome Trustin perustamiseen vuonna 1936; säätiö on yksi maailman suurimmista lääketieteellisistä hyväntekeväisyysjärjestöistä. Sir Henry Wellcome oli innokas lääketieteellisten esineiden keräilijä ja näitä esineitä hallinnoi nykyään Lontoon taidemuseo ja pieni valikoima esineitä on myös esillä Wellcome Collectonin museossa ja kirjastossa osoitteessa 183 Euston Road, Lontoo, Englanti. Eron jälkeen Syrie Wellcomella oli monia kumppaneita, joiden joukossa oli mm. yhdysvaltalainen vähittäiskauppias Harry Gordon Selfridge (s. 11.1.1858 Ripon, Wisconsin, Yhdysvallat ja k. 8.5.1947 Putney, Lontoo, Englanti) ja prikaatikenraali Percy Desmond Fitzgerald (s. 18.4.1873 Marylebone, Lontoo, Englanti ja k. 17.8.1933 St. Kilda, Melbourne, Australia).

William Maugham oli vuoteen 1914 mennessä niin kuuluisa, sillä hän oli kirjoittanut jo siihen mennessä kolmetoista näytelmää sekä kahdeksan romaania. Maugham oli jo yli-ikäinen värväytyäkseen armeijan huostaan ensimmäisen maailmansodan taisteluihin ja siksi hän päätti palvella Ranskassa vapaaehtoisena ambulanssikuljettajana Englannin Punaiselle Ristille. Hänen kollegoihinsa lukeutui nuori sanfranciscolainen Frederick Gerald Haxton (s. 1892 ja k. 7.11.1944), josta tuli William Maughamin pitkäaikainen sihteeri sekä rakastaja ja kumppani kolmenkymmenen vuoden ajaksi, vaikka myös William Maughamin ja Syrie Wellcomin välinen suhde jatkui.

Frederick Haxton pidätettiin marraskuussa 1915 Lontoon Govent Garden -hotellissa John Lindsell -nimisen miehen kanssa ja heitä syytettiin törkeästä siveettömyysrikoksesta. Joulukuun 7. päivänä samana vuonna molempia miehiä syytettiin saman lain nojalla, mutta molemmat kuitenkin vapautettiin 10. joulukuuta Old Baileyn tuomioistuimessa. Fredrick Haxton poistui Englannista hyvin pian sen jälkeen. Helmikuussa 1919 Haxton yritti palata Englantiin, mutta hänet karkotettiin maasta ei-toivottuna ulkomaalaisena, eikä hän saanut enää koskaan lupaa palata Englantiin. Fredrick Haxtonin karkotuksen syyt sisältyivät sisäministeriön tiedostoihin, jotka sinetöitiin vuoteen 2019 saakka salaisiksi. Kanadalainen kirjailija ja kirjallisuuden professori Robert Lorin Calder (s. 3.4.1941 Moose Jaw, Saskatchewan, Kanada) kuitenkin arveli, että Syrie Maugham saattoi käyttää hyväkseen yhteyksiään Englannin hallitukseen Frederick Haxtonin karkotuksessa.

Félix Charmettant.

William Maugham ja Frederick Haxton matkustivat ulkomaille ja asuivat Ranskan Rivieralla Villa La Mauresquessa. Entinen ranskalainen katolinen lähetyssaarnaaja ja kuningas Leopold II:n hovisaarnaaja Félix Jacques Joseph Charmettant (s. 20.6.1844 Saint-Maurice-II’Exil ja k. 1921 AAix-les-Bains) osti vuoden 1900 tienoilla neljän hehtaarin (10 eekkerin) maa-alueen hiljattain palstoitetulta Cap Ferratin niemimaalta. Tälle tontille rakennettiin maurilaistyylinen huvila tuntemattoman arkkitehdin suunnittelemana. Villa La Mauresque sijaitsee kahdessa osoitteessa: 52 boulevard du Gènèral-de-Ggaulle ja 48 Bellevue Avenue, Cap Ferrat.

Villa La Mauresque.

Vuonna 1927 kirjailija William Somerset Maugham (joka kuvaili Ranskan Rivieraa kuuluisasti ”aurinkoiseksi paikaksi varjoisille ihmisille” – varsin osuvasti, ottaen huomioon huvilan, jossa hän asui) osti kiinteistön. Hän oli aikansa varakkain kirjailija. Maugham palkkasi nuoren amerikkalaisen arkkitehdin Barry Dierks (s. 1899 Pittsburgh, Pennsylvania, Yhdysvallat ja k. 20.2.1960) poistamaan huvilan alkuperäiset uusorientalistiset piirteet, klassisoimaan julkisivut ja sisäpihan sekä modernisoimaan pohjaratkaisun. Rakennukseen tehtiin laajennus ja kappeli muutettiin työhuoneeksi. Hän rakennutti myös uima-altaan ja tenniskentän, jolla hän pelasi henkilökohtaisen sihteerinsä kanssa.

Barry Dierks.

Puutarhojen ja terassien ympäröimä huvila sai vieraakseen lukuisia kirjailijoita ja julkisuuden henkilöitä. Kutsu Maughamin kartanoon Capilla oli Riviera-seurapiireissä merkittävä saavutus, ja vierailijoita riitti jatkuvana virtana. Huvilasta tuli lähes pakollinen pysähdyspaikka kirjalliselle ja seurapiirien eliitille. Siellä vierailivat useimmat Rivieralla käyneet kuuluisuudet: Winston Churchill, Windsorin herttua ja herttuatar (Edward VIII ja Wallis Simpson), Lord Beaverbrook ja Aga Khan III sekä kirjalliset hahmot kuten T. S. Eliot, H. G. Wells, Rudyard Kipling, Ian Fleming, Noel Coward ja jopa Virginia Woolf. Tätä ajanjaksoa huvilan historiassa on myöhemmin kuvattu myös live-teatteriesityksessä.

Kirjailija William Somerset Maugham

William Sommerset Maugham.

Näytelmäkirjailija William Somerset Maugham (s. 25.1.1874 Pariisi ja k. 16.12.1965 Nizza, Alpes-Maritimes, Ranska) tunnettiin myös romaaneistaan ja novelleistaan. William Sommerset Maugham syntyi lakimiesperheeseen; hänen isoisä, Robert Maugham (s. 9.3.1788 ja k. 16.7.1862), oli huomattava asianajaja sekä vuonna 1825 perustetun Englannin ja Walesin asianajajayhdistyksen perustajajäseniä. William Somerset Maughamin isä, Robert Ormond Maugham (s. 7.12.1823 Holborn, London, Englanti ja k. 24.6.1884 Paris, Seine, Ranska), oli hyvin varakas asianajaja Pariisissa. Robert Ormond Maugham vei avioliittoon Edith Maryn (o.s. Snell, s. 10.5.1840 Madras, Intia ja k. 31.1.1882 Pariisi, Seine, Ranska) ja he asuivat Ranskassa valtaosan elämästää ja siellä myös heidän lapsensa syntyivät. Robert Maugham toimi Englannin suurlähetystön lakimiehenä, kuten myös hänen vanhin elossa oleva poikansa; Charles Maugham (s. 1865 ja k. 25.7.1935), myöhemmin toimi. Toisestakin pojasta, Frederick Herbert Maughamista (s. 20.10.1866 Pariisi ja k. 23.3.1958) varttui asianajaja, joka teki hyvin merkittävän uran tuomarina Englannissa toimiessaan Lord of Appeal in Ordinary -tuomioistuimessa vuosina 1935-1938 sekä Lord Chancellorina vuosina 1938-1939. William Somerset Maughamin kolmannesta veljestä, Henry Neville Maughamista (s. 1868 ja k. 27.7.1904) tuli runoilija, esseisti sekä matkakirjailija.

Robert Ormond Maugham.

Frederick Maugham.

Vain hieman ennen William Somerset Maughamin syntymää Ranskan hallitus uudisti lakiaan siten, että kaikki Ranskan maaperällä ulkomaisille vanhemmille syntyneet pojat olisivat automaattisesti Ranskan kansalaisia ja siten myös asevelvollisia Ranskanssa. Siksi Englannin suurlähettiläs, lordi Richard Bickerton Pemell Lyons (s. 26.4.1817 Boldre, Lymington, Hampshire, Englanti ja k. 5.12.1887 Norfolk, Lontoo) perusti suurlähetystöön synnytysosaston, jota pidettiin yleisesti ja laillisesti Yhdistyneen kuningaskunnan alueena. Näin oli mahdollista siltä osin kiertää Ranskan lakia.

Edith Mary Maugham.

William Somerset Maugham ei koskaan perustanut kovin paljoa toisesta nimestään, Somerset, joka viittasi hänen isoisosetäänsä, kenraali Sir Henry Sommersetiin. Perheen ja ystävien kesken poikaa kutsuttiin Willieksi. Tammikuussa 1882 perheen äiti kuoli tuberkuloosiin ja se oli juuri kahdeksan vuotta täyttäneelle Williamille äärimmäisen kova paikka. William Maugham nukkui vielä vanhuksenakin oman äidin valokuva yöpöydällä. Vain kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Williamin isä kuoli. William Maugham lähetettiin Englantiin asumaan isänsä puoleisen setänsä, Henry MacDonald Maughamin (s. 27.8.1828 Holborn, Lontoo, Englanti ja k. 18.9.1897 Blean, Kent, Englanti) luokse, joka toimi Whitstablen kirkkoherrana Kentissa.

William Maughamin elämä muuttui melko tavalla Whitstablessa; uudet huoltajat olivat kyllä hyvätahtoisia, mutta verrattain paljon etäisempiä kuin omat vanhemmat kodissa olivat olleet. William Maughamista tuli siten ujo ja hän jopa kehitti itselleen änkytyksen loppuelämänsä ajaksi. William Maughamin elämäkerran kirjoittaja, journalisti ja kirjailija Selina Shirley Hastings (s. 5.3.1945) luonnehti tätä ”ensimmäiseksi askeleeksi Maughamin uskonmenetyksessä” hänen pettymystään, kun Jumala, johon hänet oli opetettu uskomaan, ei vastannut hänen rukouksiinsa. Siksi hän jo teini-iässä luopui uskostaan.

Canterbury King's School.

William Maugham opiskeli vuosina 1885-1890 Canterburyn King’s Schoolia, jossa hän koki itsensä kaiken aikaa ulkopuoliseksi ja kiusatuksi hänen heikon englanninkielen taitonsa – ranskankieli oli hänen äidinkielensä – vuoksi, vaatimattoman vartensa, änkytyksen sekä urheilumattomuutensa tähden. Siksi William lähti koulusta aivan heti, kun se vain oli mahdollista, vaikka hän myöhemmin kiintyikin kouluunsa ja hänestä tuli samoin kovin antelias hyväntekijä. Isän jättämän perinnön turvin William Maugham aloitti opiskelun 18.10.1386 perustetussa Heidelbergin yliopistossa.

William Maughamin saksalainen täti järjesti Maughamille opiskelun ajaksi majoituksen ja William matkusti jo kuusitoistavuotiaana Saksaan. Seuraavan puolentoista vuoden ajan William Maugham opiskeli kirjallisuutta, filosofiaa ja saksaa Heidelbergin yliopistossa. Hän aloitti Heidelbergissä vuonna 1890 suhteen englantilaisen klassisen kirjallisuuden tutkija John Ellingham Brooksin (s. 3.6.1863 ja k. 31.5.1929 Capri) kanssa, joka oli iältään noin kymmenen vuotta William Maughamia vanhempi. John Brooks kannusti William Maughamia tämän pyrkimyksissä kirjailijan uralla Brooks samoin tutustutti Maughamin filosofien Arthur Schopenhauerin (s. 22.2.1788 Danzig, Puola ja k. 21.9.1860 Frankfurt am Main, Saksa) ja Baruch de Spinozan (s. 24.11.1632 Amsterdam, Hollanti ja k. 21.2.1677 Haag, Hollanti) kirjallisiin teoksiin. Heidelbergissä William Maugham kirjoitti ensimmäisen kirjansa, elämäkerran juutalaisesta oopperasäveltäjä Giacomo Meyerbeeristä (oik. Jakob Liebmann Meyer Beer, s. 5.9.1791 ja k. 2.5.1864). William Maughamin kirjoittamaa elämäkertaa ei kylläkään koskaan hyväksytty julkaistavaksi ja siksi kirjailija tuhosi oman käsikirjoituksensa.

Vuonna 1892 William Maughamin palattua takaisin Englantiin alkoivat William ja hänen setänsä yhdessä pohtia Williamin tulevaisuutta. William Maugham ei ollut halukas seurata omaa veljeänsä Cambridgen yliopistoon. Enemmänkin Williamia olisi houkutellut tuleva ura kirkon palveluksessa tai lakimiehenä, mutta kummassakin tapauksessa William Maughamin änkytys tuntui muodostuvan esteeksi. Williamin setä karsi pois vaihtoehdoista virkamiehen uran uskoen, ettei se enää ollut herrasmiehen työsarkaa tehtyjen uudistusten jälkeen, jotka vaativat hakijoiltaan myös pääsykokeen hyväksyttyä suoritusta. Perheystävä järjesti William Maughamille työpaikan kirjanpitotoimistosta Lontoosta, mutta sitä työtä William Maugham jaksoi tehdä vain kuukauden ajan ennen eroamistaan tehtävästä. Whitstablessa paikallinen lääkäri suositteli lämpimästi lääkärin ammattia William Maughamille ja tämä ammatti sopi myös William Maughamin sedälle. William Maugham ei uskaltanut paljastaa huoltajalleen, että hän oli harrastanut – ja aikoi edelleenkin harrastaa - kirjailijan uraa jo 15-vuotiaasta lähtien. Näin William Maugham lähti Lontoossa vuonna 1173 perustettuun St. Thomasin sairaalan lääketieteelliseen tiedekuntaan oliskelemaan lääketiedettä vuosiksi 1892-1897 Etelä-Lontooseen, Lambethin työväen kaupunginosaan.

Lambethissa William Maugham opiskelijana tapasi sairaalassa köyhiä työväenluokan ihmisiä paljon. Hän itse kuvasi tilannetta mm. näin: ”Olin kosketuksissa sen kanssa, mitä eniten halusin, elämän raa’assa tilassa”. Varttuneempana hän muisteli näitä kokemuksia: ”Näin, kuinka miehet kuolivat. Näin, kuinka he kestivät tuskaa. Näin, miltä toivo, pelko ja helpotus näyttivät; näin tummat juonteet, joita epätoivo piirsi kasvoille.”

William Maugham löysi ja vuokrasi Westminsteristä huoneen, Thamesin pohjoispuolelta. Siellä hän vietti mukavissa olosuhteissa vapaa-aikaansa tehden muistikirjoihinsa kirjallisia muistiinpanoja sekä opiskellen lääketiedettä tulevia tutkintoja varten. Vuonna 1897 William Maughamin ensimmäinen romaani, Liza of Lambeth, julkaistiin. Kirjaansa kirjoittaessaan William Maugham samalla opiskeli synnytyslääkärin toimia St. Thomasin sairaalassa Lambethissa. Kirjassaan William Maugham kuvasi Liza Kampin, 18-vuotiaan tehtaan työntekijän, hyvin lyhyen elämän ja kuoleman. Liza asui kirjassa äitinsä kanssa kuvitteellisella Vere Streetillä Westminster Bridge Roadin varrella Lambethissa. Kirjan tarina sijoittuu noin neljän kuukauden ajanjaksoon, elokuusta marraskuuhun 1890-luvun Lontoossa.

Émile Zola.

William Maughamin esikoiskirja sai melko ristiriitaiset arvostelut osakseen. Evening Standard kirjoitti, ettei Lontoon slummien elämästä ollut kirjoitettu yhtä vaikuttavaa kertomusta sitten Rudyard Kiplingin kirjoittaman teoksen, The Record of Badalia Herodsfoot (1890), ja lehti ylisti kirjailija Maughamin ”elävyyttä ja tietoa… poikkeuksellista suoruuden ja keskittymisen lahjaa… Hänen hahmoillaan on hämmästyttävä määrä elinvoimaa”. Liberaalipuolueen sanomalehti Westminster Gazette kehui kirjailija Maughamin kirjoitustyyliä, mutta toisaalta samalla lehti paheksui kirjan aihetta. The Times myönsi kirjailijan taidot verraten kirjailijaa jopa ranskalaiseen kirjailija Émile Édouard Charles Antoine Zolaan (s. 2.4.1840 Pariisi, Ranska ja k. 29.9.1902 Pariisi, Ranska), mutta uskoi tämän ”pystyvän parempaan [kuin] tämä poikkeuksellisen epämiellyttävä romaani”. Romaanin ensimmäinen painos myytiin loppuun kolmessa viikossa ja uusintapainos romaanista järjestettiin hyvin nopeasti. William Maugham pätevöityi lääkäriksi kuukausi Liza of Lambeth -kirjan julkaisemisen jälkeen. Maugham kuitenkin hylkäsi lääketieteen välittömästi lääkäriksi valmistumisensa jälkeen ja aloittikin 65 vuotta kestäneen kirjailijan uransa.

William Maugham matkusti Espanjaan ennen seuraavan romaaninsa, Pyhimyksen syntyminen (1898) julkaisua. Hän viihtyi Välimeren rannoilla; lopulta hän asettui asumaan Sevillaan, jossa hän hän kasvatti itselleen viikset, hän poltti siellä sikareita sekä ottipa vielä kitaratunteja. William Maugham kehitti siellä myös intohimon ”nuoreen olentoon, jolla oli vihreät silmät ja iloinen hymy”.

 Uskonpuhdistaja Martti Luther (3. osa)

Mutta jos pelkäämme, että he voisivat meitä ruumiin, vaimon, lasten, palvelusväen, karjan, j.n.e. puolesta vahingoittaa… niin meneteltäköön, kuten minä tiedän muiden kansojen, kuten Ranskan, Espanjan, Böömin j.n.e. menetelleen ja tehtäköön tili heidän kanssaan, mitä he ovat meiltä kiskoneet ja sen mukaan jaettakoon sovinnolla, mutta heidät karkoitettakoon maasta. Sillä, kuten olemme kuulleet, Jumalan viha heitä kohtaan on niin suuri, että he lempeällä armeliaisuudella kohdellen tulevat yhä vihaisemmiksi ja vihaisemmiksi, mutta ankaruudella hyvin vähän paremmiksi. Sen vuoksi heistä on pikaisesti päästävä.”

Von den Jüden und Ihren Lügen vei Martti Lutherin kerta heitolla keskeiseksi henkilöksi antisemitismin historiaan. Tärkeintä Martti Lutherin merkitystä antisemitismin historiassa arvioitaessa ei kuitenkaan lopulta ole se, mitä Martti Luther selvästi itse tarkoitti kirjoituksillaan, vaan pikemminkin mikä oli hänen kirjoitusten todellinen vaikutus hänen omana aikanaan ja varsinkin paljon myöhemmin, satojenkin vuosien jälkeen. Lutherin varhaisemmille juutalaisajatuksia peranneille tutkimuksille olikin tyypillistä, että hänen juutalisvastaiset kirjoituksensa koettiin olevan hänen teologiastaan erillään, jolloin kirjoitusten lopputulos oli hyvin kielteinen. Lutheria pidettiin varsin kiivaana juutalaisvihaajana. Noin neljäsataa vuotta myöhemmin Martti Luther oli luonnollisesti kansallissosialisteille todellinen suurmies kirjoitustensa ansiosta. Lutherin piikkiin jopa yritettiin holokaustin jälkeen laittaa osasyyllisyyttä tapahtumiin.

Martti Lutherin puolustajat mielellään painottavat hänen olleen ennen muuta antihudaistinen eli ei juutalaisvastainen; näkemystään he perustelevat sillä, että Luther ei vihannut juutalaisia ja hänen teos Von den Jüden und Ihren Lügen kertoi juutalaisten asemasta rabbiinien raamatunselitystä vastaan. He myös muistuttavat tässä yhteydessä, että Martti Luther ei suositellut väkivaltaa juutalaisia kohtaan. Samoin Luther kielsi ehdottomasti pakkokasteen, eikä Lutherin kirjallisesta tuotannosta löydy kehotuksia juutalaisten surmaamiseen tai muuhunkaan väkivaltaan juutalaisia kohtaan. Lutherin puolustajat mielellään muistuttavat, että juutalaiset eivät koskaan muodostaneet mitään erityisryhmää Martti Lutherin teologiassa. Aivan samoin hänen todella raa’asta kielenkäytöstä saivat osansa roskaväki, katoliset, turkkilaiset, kerettiläiset sekä näennäiskristityt kuin pakanatkin. Puolustajat korostivat Lutherin kuuluneen omilla kirjoituksillaan vanhaan kristilliseen juutalaisvastaisen tradition joukkoon, jonka mukaan juutalaiset eivät olleet Lutherille etninen ryhmä, eikä uskonto, eikä rotu, vaan välinen, jonka avulla Saatana toimi. Luther ymmärsi taistellessaan juutalaisia vastaan todellisuudessa taistelevansa sielunvihollista vastaan. Kuitenkin Martti Lutherin teoksessa Von den Jüden und Ihren Lügen esittää ennen muuta vahvoja käsityksiä juutalaisuutta vastaan; selvimmin tämä erottuu Lutherin kirjoituksista juutalaisten kouluista ja heidän rabbiineistaan. Samoin Lutherin vihan sävyn tunnistaa hänen kirjoituksistaan juutalaisista yhteiskunnan työtätekemättömänä ryhmänä, roistoina ja koronkiskureina.

Martti Lutherin juutalaisvastaisilla kirjoituksilla ei kyllä hänen oman vuosisatansa kristittyihin ollut suurtakaan käytännön vaikutusta. Suuret juutalaisten karkoitukset Saksasta olivat jo pääosin ohi ennen Martti Lutherin uskonpuhdistajakautta. Lähinnä henkilökohtaiset Lutherin juutalaisvastaiset kirjoitukset omana aikanaan vaikuttivat korkeintaan Saksin ja Hessenin 1540-luvun juutalaislakeihin ja niitä seuranneisiin juutalaisten karkotuksiin. Totaalista vaikutusta antisemitismin historiassa hänen kirjoituksiltaan on kuitenkin mahdotonta kiistää. Lutherin puolustajat vetosivat siihen, että hän ei kuulunut moderneihin saksalaisiin antisemitismin nimiin vannoneihin antisemitisteihin ja että nämä antisemitistiset ajatukset tulivat lähinnä aivan muualta kuin Lutherilta.

Theodor Fritsch.

Kansallissosialistien raaka ja suunnitelmallinen holokausti, joka piti sisällään myös rasistisen antisemitismin, vietiin natsien toimesta huippuunsa 1940-luvun Saksassa julmilmalla mahdollisella tavalla. Täysin totta on sekin, että moderni antisemitismi löysi Martti Lutherin kirjoitukset omaksi tuekseen sangen nopeasti. Vuonna 1887 ilmestyi saksalaisen kustantaja ja journalisti Theodor Fritschin (oik. Emil Theodor Fritsche, s. 28.10.1852 ja k. 8.9.1933) Antisemiten-Katechismus -käsikirjan ensimmäinen painos, jossa lainattiin Martti Lutherin juutalaisvastaisia traktaatteja. Theodor Fritschin kirjoituksia julkaistiin myös salanimillä Thomas Frey, Fritz Thor ja Ferdinand Roderich-Stoltheim. Vuoden 1919 uusi laitos kirjasta ilmestyi nimellä Handbuch der Judenfrage ja siinä siteerattiin jopa useampia Martti Lutherin juutalaisvastaisia kirjoituksia.

Useat muutkin antisemitistit toki ymmärsivät Martti Lutherin juutalaisvastaisten kirjoitusten merkityksen arvon ja alkoivat Lutherin vanavedessä julkaista omaa viheliäistä tuotantoaan. Eräs tällainen oli luterilainen teologi ja keisari Vilhelm I:n hovisaarnaaja Adolf Stoecker (s. 11.12.1835 Halberstadt ja k. 2.2.1909), joka perusti Kristillissosialistisen puolueen (Christlich-Soziale Parte) houkutellakseen jäseniä pois sosiaalidemokraattisesta puolueesta. Omille kannattajilleen pastori Adolf Stoecker oli ”toinen Luther”, mutta 1800-luvun lopulla myös yliopiskelijapiirit löysivät Lutherin juutalaisvastaiset kirjoitukset. Juutalaiset taistelivat aitoa saksalaista kansallishenkeä vastaan, näin ainakin monet ajattelivat asian olevan.

Adolf Hitler.

Adolf Hitlerin (s. 20.4.1889 Braunau am Inn, Itävalta-Unkari ja k. 30.4.1945 Berliini, Saksa) valtaannousu tapahtui samaan juhlavuoteen, jolloin Martti Lutherin syntymästä tuli kuluneeksi 450 vuotta. Luther oli silloin ja edelleen muutamina vuosina edustavasti esillä Saksassa. Oman hyvin omituisen osansa tähän esillä oloon antoivat kansallissosialistit toimillaan, jotka sopivasti hyödynsivät Lutherin kirjoituksia juutalaisia vastustaessaan. Adolf Hitlerin valtakaudella Martti Lutherin kirjallisesta tuotannosta otettiin tarkoitushakuisesti uusintapainoksia. Martti Luther oli entistäkin raflaavammin esillä Handbuch der Judenfragessa.

Martti Luther leimattiin antisemiittiseksi vaikuttajaksi hyvin laajasti samoin natsi-Saksan evankelisen kirkon sisällä kansallissosialistishenkisen Deutsche Christen -uskonliikkeen vallattua suurimman osan Saksan maakirkoista haltuunsa. Joulukuussa 1941 tämä Martti Lutherin juutalaisvastaisuus tuotiin suurella julkisuudella esille Saksan seitsemän evankelis-luterilaisen maakirkon, Saksin, Hessen-Nassaun, Mecklenburgin, Schleswig-Holsteinin, Anhaltin, Thüringenin ja Lyypekin annettua julkilausuman, jossa he hyväksyivät valtiovallan antaman päätöksen velvoittaa Saksan juutalaiset kantamaan syyskuusta 1941 lähtien vaatteissaan keltaista Daavidin tähteä. Julkilausuma oli tällainen:

”Saksan kansanyhteisön jäseninä allekirjoittaneet Saksan evankelis-luterilaiset maakirkot ja kirkonjohtajat seisovat rintamassa historiallisessa puolustustaistelussa, joka on tehnyt mm. välttämättömäksi antaa poliisiasetuksen juutalaisten merkitsemisestä synnynnäisinä maailman- ja valtakunnanvihollisina, kuten jo tri Martti Luther katkerien kokemusten jälkeen vaati ryhdyttäväksi mitä ankarimpiin toimenpiteisiin juutalaisia vastaan sekä näiden ajamista pois Saksasta. Kristuksen ristiinnaulitsemisesta tähän päivään asti juutalaiset ovat taistelleet kristinuskoa vastaan tai ovat oman edun tavoittelussaan väärinkäyttäneet tai väärentäneet sitä. Kristillisellä kasteella ei ole mahdollista muuttaa juutalaisten rodullista omaleimaisuutta, kansallisuutta tai biologista olemusta.”

Filosofi Ernst Ludvig Erlich.

Em. dokumentti osoitti Martti Lutherin kirjoitukset erittäin käyttökelpoisiksi juuri kansallissosialistien harjoittamalle juutalaispolitiikalle. Rotuviha sekularisoi kansallissosialistisessa järjestelmässä nopeasti teologisenkin juutalaisvastaisuuden. Sveitsiläinen juutalainen uskonnollinen filosofi Ernst Ludwig Erlich (s. 27.3.1921 ja k. 21.10.2007 Riehen, Sveitsi) vastusti jyrkästi Martti Lutherin puolustajien näkemystä siitä, että kirkon juutalaisvastaisuus ja biologinen rotuantisemitismi tulisivat eri lähteistä. Erlich toimi vuosina 1961-1994 juutalaisjärjestö B’nai B’rithin Euroopan johtajana. Filosofi Ernst Erlich korosti niiden yhtenäisyyttä, toinen oli toisen jatke ja molemmat olivat harmonisessa yhteydessä toisiinsa, kuten saksalaiskristittyjen juutalaispolitiikka osoittaa.

Vaikka uskonpuhdistaja Martti Luther ei suoraan käskenyt murhata juutalaisia, niin ainakin hänen teologiansa teki helpommaksi myöhemmän juutalaisten järjestelmällisen murhaamisen. Martti Luther kuoli arvostettuna uskonpuhdistajana 400 vuotta Adolf Hitlerin hirmuvaltaa aikaisemmin. Historia voi korkeintaan asioita tuomita, mutta rangaistus ei ole sille edes mahdollista.

 Uskonpuhdistaja Martti Luther (2. osa)

Martti Lutherin mielestä oli tärkeää, että Raamattu käännettiin kansankielelle, sillä kirkon virallinen versio oli latinankielinen Vulgata. Vulgata valmistui jo vuonna 405 ja katolinen kirkko julisti Vulgatan viralliseksi raamatuntekstiksi Trenton kirkolliskokouksessa vuonna 1546 Pohjois-Italiassa. Martti Lutherin saksankielinen raamatunkäännös kuuluu kristikunnan tärkeimpiin. Jo ennen Lutheria Raamatusta oli olemassa saksaksi käännöksiä, mutta niiden käännösten kieli oli epäyhtenäistä ja osin vaikeasti ymmärrettävää. Vain yhdessätoista viikossa vuonna 1522 Martti Luther käänsi Uuden testamentin saksankielelle ollessaan Wartburgin linnassa. Vanhan testamentin kääntämiseen häneltä ja koko avustavalta työryhmältä kului kaksitoista vuotta. Koko Raamattu ilmestyi saksankielisenä vuonna 1534.

Lutherin Raamattu.

Martti Luther vältti käännöksessään aiempien Raamattujen sanatarkkoja käännöksiä. Sen sijaan hän paneutui asiasisältöön sekä ajatukseen, minkä hän uskoi kunkin raamatunkohdan haluavan välittää. Roomalaiskirjeen lukuun 3:28 Martti Luther lisäsi sanan ”yksin”, jota ei esiinny alkutekstissä: ”Päättelemme että ihminen vanhurskautetaan yksin uskosta”. Martti Lutherin käännöksestä tuli myös muiden protestanttisten kansankielille käännettyjen Raamattujen esikuva. Mm. Ruotsissa uskonpuhdistaja ja pappi Olaus Petri (Olof Pettersson, s. 6.1.1493 ja k. 9.4.1552 Tukholma) ja Suomessa Turun piispa ja uskonpuhdistaja Mikael Agricola (s. noin 1510 ja k. 9.4.1557 Uusikirkko) käytti hänen käännöstään työnsä apuna.

Mikael Agricola.

Raamatunkäännöksen lisäksi Martti Lutherin suuria tuotoksia olivat katekismukset Iso katekismus sekä Vähä katekismus. Iso katekismus oli kohdistettu papeille ja Vähä eli pieni katekismus taas perheenisille avuksi kristillisen uskon oppimiseen ja opettamiseen. Jumalanpalveluskielenä Martti Luther otti saksankielen käyttöön vuonna 1522 latinankielen sijaan. Luther arvosteli paavin ja kirkkoruhtinaiden vallankäyttöä ja hän piti Raamattua kirkon ylimpänä auktoriteettina. Martti Luther myös kirjoitti ja sävelsi 42 virttä. Osa hänen virsistään on ns. psalmivirsiä, jotka perustuvat Vanhan testamentin Psalmien kirjan psalmeihin. Lutherin tunnetuimmat virret ovat jouluvirsi Enkeli taivaan ja Jumala ompi linnamme.

Ensimmäiset mielipiteensä nuori Martti Luther juutalaisista paljasti jo vuonna 1514, jolloin hän oli noin 31-vuotias. Viimeinen Lutherin kirjoitus juutalaisista löytyy vain kolme päivää ennen hänen kuolemaansa, jolloin hän piti saarnan vuonna 1546. Näiden kahden ääripään väliin mahtuu Martti Lutherilta vaihtelevia kantoja, mutta pääasiassa Lutherin kirjoitukset voidaan selkeästi jakaa kahteen kategoriaan: positiivisiin ja negatiivisiin kirjoituksiin juutalaisista. Vuonna 1523 Lutherin nuoruustuotantoon kuului teos, Dass Jesus Christus eyn geborener Jude sey (Että Jeesus Kristus on syntyperäinen juutalainen). Selkeästi 1530-luvulla Lutherin kirjoitukset juutalaisista alkoivat alkukauden positiivisista kirjoituksista muuttua hyvin negatiivisiksi. Aluksi Martti Lutherin positiivisella kaudella hän jaksoi uskoa siihen, että hän saa omilla kirjoituksillaan juutalaiset kääntymään vapaaehtoisesti protestanttiseen uskoon pois juutalaisuudesta.

Wider die Sabbather an einen guten Freund.

Lutherille olikin sittemmin valtava pettymys, kun juutalaiset itsepintaisesti säilyttivät uskonsa eivätkä kääntyneetkään suurin joukoin protestanteiksi. Tämä katkaisi lopulta Martti Lutherilta ”kamelin selän”. Ainakin elämänsä kahdeksan viimeisen vuoden ajan Martti Luther suhtautui kielteisesti juutalaisiin ja hän julkaisi asiasta myös juutalaisvastaista kirjallisuutta. Lutherin ensimmäinen selvästi juutalaisvastainen teos oli Wider die Sabbather an einen guten Freund (Sabatinviettäjiä vastaan, hyvälle ystävälle) vuodelta 1538. Kirjallinen teos oli kohdistettu Böömin juutalaisten kristittyihin suuntaamaa käännytystoimintaa vastaan. Juutalaisten vastakirjoitus asiasta provosoi Martti Lutherin yhäti innostuneempana juutalaiskysymyksestä julkaisemaan vuonna 1543 peräti kolme kirjaa uutta kirjaa kyseisestä asiasta.

Vuonna 1543 Martti Luther julkaisi juutalaisvastaiset pamflettinsa: Von den Jüden und Ihren Lügen, Vom Schem Hamphoras und dem Geschlecht Christi ja Von den letzten Worten Davids. Näillä Martti Luther naulasi juutalaisvastaisuutensa pysyvästi historian lehdille; näistä pamfleteista juuri Von den Jüden und Ihren Lügen on ehdottomasti kuuluisin juutalaisvastaisuudestaan. Siinä Lutherin teologinen väittely juutalaisten kanssa nousee merkittävään osaan, mutta hän ei myöskään unohda solvata juutalaisia väitetyistä rikoksista ihmiskuntaa ja kristittyjä kohtaan. Kirjallisessa tuotannossaan Luther nostaa juutalaisten mukana antiikin ajoista seuranneet sekä keskiaikaiset rikkomukset.

Martti Luther haluaa nähdä juutalaisten rikoksia mm. seuraavasti: ”Sen vuoksi tiedä rakas kristitty, äläkä epäile, että sinulla perkeleen jälkeen ei ole yhtään katkerampaa, myrkyllisempää, kiivaampaa vihollista kuin oikea juutalainen, joka todella tahtoo olla juutalainen.” Edelleen Luther jatkaa: ”Tästä sinä myös näet, miten he Jumalan viidennen käskyn käsittävät ja pitävät, nimittäin, että he nyt enemmän kuin 1400 vuotta ovat täysin tietoisesti koko kristikuntaa kohtaa olleet verenhimoisa ja murhamiehiä, ja sellaisia he olisivat mieleimmin teoissa. Niinkuin heitä sitten on usein poltettu siitä syystä, että heitä on syytetty vesien ja kaivojen myrkyttämisestä, lasten varastamisesta, naskalilla pistelemisestä ja raatelemisesta, millä tavoin he ovat kristittyjen verellä mieliään salaisesti jäähdyttäneet”.

Juutalaisten suominta olisi ollut epätäydellistä, jos Martti Luther olisi jättänyt puuttumatta heidän asemaansa Euroopan elinkeinorakenteessa. Samoin Luther syyllisti juutalaisia heidän hyötymisestään isäntäkansan siivellä. Täysin estoitta ja faktoja tarkistamatta Martti Luther kirjoitti: ”… ja sen lisäksi he ovat pelkkiä varkaita ja rosvoja, jotka päivän mittaa eivät syö palaakaan eivätkä kanna yllään lankaakaan, jota he eivät olisi meiltä kirotulla nylkemisellään varastaneet ja rosvonneet. He elävät siis joka päivä vaimoineen ja lapsineen pelkästään varastamisesta ja rosvoamisesta kuten suurvarkaat ja maarosvot, kuitenkin kaikessa katumattomassa turvallisuudessa. Sillä koronkiskoja on suurvaras ja maarosvo, jonka hyvinkin pitäisi riippua hirsipuussa seitsemän kertaa korkeammalla kuin muiden varkaiden.”

Edelleen Martti Luther jatkaa: ”Niinpä kyllä, he pitävät meitä kristityitä vankeina omassa maassamme! He antavat meidän tehdä työtä otsamme hiessä, samalla kun he saalistavat rahamme ja tavaramme istuen uunin takana laiskotellen, komeillen ja päärynöitä paistaen, syöden, juoden, juoden ja viettäen kylläisiä ja mukavia päiviä meidän työllämme hankitulla tavaralla. He ovat vanginneet meidät ja omaisuutemme kirotulla koronkiskomisellaan ja nylkemisellään. He meitä vain pilkkaavat ja syljeskelevät vasten silmiä siitä hyvästä, että me teemme työtä ja omasta osuudestamme annamme heidän elää laiskoina junkkareina.”

Uskonpuhdistaja Martti Luther vei pamfletissaan aivoituksensa niin pitkälle, että hän laati seitsemän kohtaisen ohjelman Saksan juutalaisia varten, jolla hänen mielestään 1500-luvun juutalaiskysymys saataisiin ratkaistua. Näin Martti Luther kirjasi ajatuksensa: ”Miten meidän kristittyjen on nyt tämän turmeltuneen, kirotun juutalaiskansan kanssa meneteltävä? Meidän ei ole heitä siedettävä, vaikkakin he asuvat keskuudessamme ja me tiedämme heidän harjoittavan tällaista valehtelemista, jumalanpilkkaamista ja kiroamista. Meidän täytyy rukouksen ja jumalanpelon avulla harjoittaa ankaraa armeliaisuutta, jotta voisimme edes muutamia pelastaa tulesta ja liekistä. Kostaa me emme saa, heillä on kosto niskassaan, tuhat kertaa ankarampi kuin mitä me voimme heille toivoa. Minä tahdon antaa tässä rehellisen neuvoni:

Ensiksi, että heidän synagogansa tai koulunsa sytytettäköön tuleen, ja mikä ei tahdo palaa, se peitettäköön ja umpeenluotakoon maalla, ettei ikinä yksikään ihminen näkisi siitä kiveä eikä kuonaa.

Toiseksi, että heidän talonsakin samalla tavalla rikkirevittäköön ja hävitettäköön, sillä niissäkin he harjoittavat samaa, mitä he kouluissaan harjoittavat. Sen sijaan heidän annettakoon asua ulkosuojissa ja talleissa, kuten mustalaisten, jotta he tietäisivät, etteivät he ole herroja maassamme, kuten he kerskailevat.

Kolmanneksi, että heiltä otettakoon pois kaikki heidän rukouskirjansa ja Talmudin selityksensä, joissa sellaista epäjumalanpalvelusta, sellaisia valheita, kirouksia ja jumalanpilkkaa opetetaan.

Neljänneksi, että heidän rabbiineitaan kiellettäköön elämän ja hengen menettämisen uhalla vast’edes opettamasta, …

Viidenneksi, että juutalaisilta kokonaan peruutetaan tien ja saattovartion käyttöoikeus, sillä heillä ei ole maaseudulla mitään tekemistä, koska he eivät ole herroja, ei virkamiehiä eivätkä kauppiaita tai sentapaisia.

Kuudenneksi, että heiltä kiellettäköön koronkiskominen, jonka heiltä Moosen on kieltänyt, koska he eivät ole omassa maassaan eivätkä vieraiden maiden herroja, ja heiltä otettakoon kaikki omaisuus ja hopea- ja kultakalleudet ja pantakoon syrjään talletettaviksi. Ja syy on tämä: kaiken, mitä heillä on he ovat meiltä varastaneet ja ryöstäneet koroskiskomisellaan, koska heillä muuten ei ole mitään muuta elinkeinoa.

Seitsemänneksi, että nuorille voimakkaille juutalaismiehille ja juutalaisnaisille annettakoon käteen varsta, kirves, kuokka, lapio, rukki, värttinä ja annettakoon heidän ansaita leipänsä otsansa hiessä, kuten Aadamin lasten osalta on määrätty (1 Moos. 3:19).

Uskonpuhdistaja Martti Luther 

Nürnbergin sotaoikeudenkäynnissä huhtikuussa 1946 antisemitistilehti Der Stürmerin perustaja, julkaisija ja omistaja NSDAP:n Gauleiter Julius Sebastian Streicheriä (s. 12.2.1885 Fleinhausen ja k. 16.10.1946 Nürnberg) syytettiin juutalaisten joukkomurhan propagandistisesta valmistelusta. Lehti pysyi julkaisijansa omistuksessa sodan loppuun saakka ja teki myös omistajastaan monimiljonäärin. Julius Streicher oli yksi 24 Nürnbergin kansainvälisessä sotatuomioistuimessa syytetystä sotarikollisesta, joka tuomittiin lopulta kuolemaan hirttämällä ja hänet teloitettiin lokakuussa 1946 rikoksista ihmisyyttä vastaan.

Omassa puolustuspuheessaan Julius Streicher esitti ainoastaan valistaneensa ihmisiä juutalaiskysymyksestä, ei suinkaan kiihottaneensa ihmisiä juutalaisia vastaan. Hänen puolustusasianajaja oikeudessa kysyi Streicheriltä, oliko Saksassa aikaisemmin julkaistu lehdistössä kielteisiä mielipiteitä juutalaiskysymyksestä. Julius Streicher ilmoitti häneltä takavarikoidun munkki ja teologi Martti Lutherin (s. 10.11.1483 Eisleben ja k. 18.2.1546 Eisleben) kirjoittaman kirjan, johon tutustuttuaan oikeudenkäynnin syyttäjät aivan varmasti olisivat laittaneet myös uskonpuhdistaja Martti Lutherin istumaan syytettyjen penkille.

Julius Sebastian Streicher.

Julius Streicher viittasi tällä lausunnollaan munkki Martti Lutherin vuonna 1543 kirjoittamaan teokseen Von den Juden und ihren Lügen (Juutalaisista ja heidän valheistaan), jossa Martti Luther paljastaa ajatuksiaan juutalaisista. Monille tulee ehkä yllätyksenä, missä määrin yhtäläisyyksiä sekä Martti Lutherin kirjallisen myöhäistuotannon että Der Stürmerin juutalaisista esittämän korruptoituneen kuvan kanssa löytyy. Martti Luther oli siis tässä asiassa vain paljon aikaansa edellä. Martti Lutherille juutalaiset olivat sellainen ongelma, jolla hän joutui vaivaamaan päätään vuosikymmenien ajan.

Martti Luther syntyi Hans ja Margaretha Lutherin poikana ja hänet kastettiin Toursin pyhän Martin päivänä, josta johtuu hänen nimensäkin. Hans-isä työskenteli läheisellä kuparikaivoksella Manfeldissä ja hän toivoi pojastaan virkamiestä. Nuori Martti Luther laitettiin oppiin Mansfieldiin, Magdeburgiin sekä Eisenachiin. Luther kirjautui vuonna 1501 Erfurtin yliopistoon lakia opiskelemaan. Vuonna 1502 Luther saavutti jo kandidaatin arvon ja hän valmistui vuonna 1505 maisteriksi.

Wittenbergin luostari.

Jo sangen varhain Martin Luther tunsi suurta kiinnostusta hengellisiä asioita kohtaan ja hän mietti varsinkin suhdetta Jumalaan. Kesällä 1505 ratkaisevan käänteen muodosti raivoisa ukkosmyrsky. Myrsky iski Martti Lutherin ollessa matkalla opiskelukaupunkiinsa Erfurtiin. Myrskystä peljästyneenä Martti Luther rukoili apua Pyhältä Annalta; hän lupasi ryhtyvänsä munkiksi, jos vain selviäisi myrskystä ehjänä. Myrskystä selvittyään hän lunasti lupauksensa ja erosi oikeustieteellisestä munkiksi ryhtyen. Isänsä vastustelusta huolimatta Martti Luther lähti munkiksi Wittenbergiin augustiolaisluostariin.

Nuorena munkkiveljenä Martti Luther omistautui täysin luostarielämälle. Martti Luther koetti tehdä hyviä töitä miellyttääkseen Jumalaa ja hän palveli toisia veljiä rukoillen heidän sielujensa puolesta. Kävi kuitenkin niin, että rauha Jumalan kanssa oli todella vaikea saavuttaa. Martti Luther paastosi, piinasi ruumistaan piiskaamalla sitä, vietti pitkiä aikoja rukoillen ja ripittäytyen jatkuvasti. Augustinolaisluostarissa Martti Luther luki samoin Raamattua paljon.

Johann von Staupitz.

Nuoren Martti Lutherin rippi-isä oli teologi Johann von Staupitz (s. 1460 Motterwitz, Saksa ja k. 28.12.1524 Salzburg, Itävalta), joka oli hänelle suurena apuna; Staupitz neuvoi nuorta munkkia luottamaan Kristukseen. Johann von Staupitz tutustutti Martti Lutherin saksalaisen mystiikan nimellä kulkevaan hengellisen kirjallisuuden suuntaukseen ja Staupitz tuki lisäksi Lutherin teologiopintoja. Lopulta Luther ymmärsi oivaltaneensa kristinuskon ytimen: hän ajatteli, että armo ja syntien eli pahojen tekojen anteeksisaaminen ovat lahjoja, joiden saaminen ei riipu ihmisen omista teoista. Hänen mukaansa kristinuskossa ei ole kyse siitä, että ihminen voisi saavuttaa Jumalan armon elämällä hyvin tai tunnustamalla syntejä ahkerasti. Vuonna 1507 Martti Luther vihittiin papiksi. Johann von Staupitz myös lähetti Martti Lutherin matkalle Roomaan selvittämään augustinolaissääntökunnan sisäisiä erimielisyyksiä. Roomassa on vieläkin tästä muistona Martti Lutherin aukio. Johann von Staupitz määräsi vielä myöhemmin Martti Lutherin luennoimaan Wittenbergin yliopistossa sekä jatko-opiskelemaan siellä myös teologiaa. Vuonna 1512 Martti Luther suoritti tohtorin tutkinnon teologiassa ja samana vuonna Martti Lutherista tuli Wittenbergin yliopiston professori.

Wittenbergin yliopisto.

Martti Luther lähetti 31.10.1517 kuuluisat 95 teesiään Mainzin arkkipiispa Albrektille, Brandengurgin piispalle sekä joillekin valituille henkilökohtaisille ystävilleen. Tarinan mukaa Luther naulasi teesinsä Wittenbergin kirkon oveen, mutta tämän tarinan todenperäisyys on kiistanalainen. Tästä tapahtumasta on olemassa kaksi mainintaa: Martti Lutherin professorikollega Philipp Melanchthon (oik. Philipp Schwartzerd, s. 16.2.1497 Bretten ja k. 19.4.1560 Wittenberg) mainitsee asian Lutherin kuoleman jälkeen kirjoitetussa teoksessaan. Melanchthon ei kuitenkaan itse ollut paikalla silminnäkijänä. Toinen maininta asiasta on Lutherin käyttämässä Uudessa testamentissa, jossa on merkintä: ”Tohtori Martin Lutherin aneita käsitteleviä teesejä naulattiin 1517 Wittenbergin kirkkojen oviin”. Kirjoittajaksi arvellaan Lutherin uskottua, pappi Georg Röreriä (lat. Ggeorgius Rorarius, s. 1.10.1492 Deggendorf ja k. 24.4.1557 Jena). Muita mainintoja teesien naulaamisesta ei ole, eikä Luther maininnut sitä omissa kirjoituksissaan.

Jan Hus.

Martti Lutherin oppilaat käänsivät alun perin latinaksi kirjoitetut teesit saksaksi, minkä jälkeen teesit levisivät pitkin valtakuntaa kirjanpitotaidon ansiosta. Tästä tapahtumasta alkoi hänen ja katolisen kirkon välinen julkinen taistelu, joka lopulta johti katolisen kirkon hajaannukseen ja protestanttisen kirkon syntyyn. Eräänä suuremmista epäkohdista oli katolisen kirkon anekauppa, joka oli herättänyt kysymyksiä jo aikaisemminkin. Englannissa John Wycliffe (1320-1384) arvosteli aneita jo 1300-luvulla. Jan Hus (s. 1369 ja k. 6.7.1415) oli niiden vastustuksen tähden päätynyt roviolle vuonna 1415. Martti Lutheria varoitettiin kyllä Jan Husin kohtalosta. Dominikaanimunkki Johann Tetzel oli saarnannut anekaupan puolesta sanoin: ”Kun raha kirstuhun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa”. Martti Luther tuomitsi anekaupan sanoen: ”Paavillinen ane ei anna anteeksi ainoatakaan syntiä, rauhan voi saavuttaa Kristuksen sanassa uskon kautta.” Nämä sanat aloittivat protestanttisen uskonpuhdistuksen.

Johann Eck.

Martti Luther kutsuttiin Leipzigin väittelynä tunnettuun disputaatioon katolisen teologi Johann Eckin (s. kanssa Leipzigin yliopistoon heinäkuussa 1519. Johann Eck syytti Martti Lutheria hussilaisuudesta. Luther myönsi löytäneensä Jan Husin kirjoituksista kristillisiä ja evankelisia totuuksia, joita kirkko ei voi tuomita. Luther ilmoitti väittelyssä: ”Raamatun tähden meidän täytyy hyljätä paavi ja konsiilit. Minä tahdon uskoa omasta tahdosta enkä olla minkään auktoriteetin orja, oli se sitten konsiili, yliopisto tai paavi.” Luther puhui samoin uskovien yleisen pappeuden puolesta. Leipzigin väittely ei virallisesti ratkennut koskaan, mutta tietyssä mielessä se oli Lutherille voitto. Martti Lutherin kirjoituksia – väittelyn pöytäkirjoja – voitiin kehittyneen kirjapainotekniikan avulla koota kirjoiksi ja hänen ajatuksensa alkoivat saada kannatusta kaikkialla Euroopassa.

Martti Luther vastaanotti vuoden 1521 syksyllä pannauhkausbullan, jota kutsutaan sen alkusanojen mukaan nimellä Exsurge Domine. Kun ylioppilaat polttivat kirkollisia kirjoja julkisesti, heitti Martti Luther vihkomuotoisen bullankin tuleen. Varsinainen pannabulla Decet Romanum Pontifacem julkaistiin tammikuussa 1521.

Keisari Kaarle V avasi 10.1.1521 Wormsin valtiopäivät, jonne Martti Luther oli saanut käskyn tulla selittämään näkemyksiään paikan päälle. Martti Luther kysyi siellä: ”Onko meidän aloitettava tämän kiistan selvittäminen tuomitsemalla Jumalan sana?" lutheria vaadittiin perumaan näkemyksiään, mutta hän ilmoitti: ”Ellei minua Pyhän Raamatun todistuksilla ja selvillä järkisyillä saada vakuuttuneeksi, sillä yksinomaan paavia ja kirkolliskokoustakaan en voi uskoa. Olen sidottu omaantuntooni ja Jumalan sanaan. Sen vuoksi en voi perua mitään.” Keisari julisti Wormsin ediktin, jonka mukaan Luther oi paholainen munkkikaapuun puetun ihmisen hahmossa. Martti Luther tuomittiin myös vallankumoukseen ja kerettiläiseksi ja hänen kirjansa määrättiin poltettaviksi. Vaaliruhtina Fredrik Viisas Lutherin suojelijana antoi kuitenkin luvan ”siepata” Luther ja viedä tämä turvaan Wartburgin linnaan. Siellä piileskellessään Martti Luther omistautui kirjalliseen työhön muun maailman luullessa hänen kuolleen. Martti Lutherin sanomiksi usein väitetty ”Tässä seison, enkä muuta voi. Jumala minua auttakoon!” ei ole Lutherin sanoma lause.

 

Pirkanmaan hyvinvointialue jakaa 3,82 miljoonaa euroa avustuksia pirkanmaalaisille järjestöille

Pirkanmaan hyvinvointialueen järjestöavustushakuun saapui määräaikaan mennessä yhteensä ennätykselliset 237 hakemusta. Kumppanuusavustusta myönnetään tänä vuonna 42 yhteisölle ja yleisavustusta 68 järjestölle. Ikäihmisten hyvinvointia tukevaan toimintaan saa avustusta 54 yhteisöä ja työikäisten yhteisölliseen toimintaan 25 yhteisöä. Avustuksien yhteissumma on 3,82 miljoonaa euroa.

Pirkanmaan hyvinvointialueen asiakkuus- ja laatujaosto päätti hakijoille jaettavista avustuksista kokouksessaan 9.2.2026. Kaikkiaan järjestöt hakivat avustuksia tälle vuodelle yli 7,5 miljoonalla eurolla.

Järjestötoiminta on tärkeä osa hyvinvoinnin tukemista Pirkanmaalla, koska järjestöt tavoittavat ihmisiä tavoilla, joita julkinen palvelu ei pysty tarjoamaan. Järjestöiltä saa apua ja tukea matalalla kynnyksellä ja ne vahvistavat ihmisten osallisuutta ja kulkevat heidän rinnallaan eri elämänvaiheissa. Järjestöavustuksien myöntämisessä otetaan huomioon sekä Pirkanmaan hyvinvointialueen strategiset tavoitteet että käytännön hyöty pirkanmaalaisille. Erityisesti kiinnitetään huomiota siihen, että toiminta lisää yhteisöllisyyttä ja tavoittaa ihmisiä koko Pirkanmaan alueella.

Aktiivisuus avustuksien hakemisessa kertoo siitä, että pirkanmaalaiset järjestöt haluavat yhteistyössä hyvinvointialueen kanssa viedä eteenpäin pirkanmaalaisten hyvinvointia.

– On ollut ilo nähdä, miten järjestöavustusten avulla voimme vahvistaa yhteisöllisyyttä ja hyväntahtoisuutta koko Pirkanmaalla, toteaa vs. strategiajohtaja Tuukka Salkoaho Pirkanmaan hyvinvointialueelta.

– Viime syksyn kokemukset ikäihmisten osallisuutta tukevasta toiminnasta ovat tuoneet vahvan uskon siihen, että yhdessä järjestöjen kanssa tekeminen todella lisää hyvinvointia, terveyttä ja toimintakykyä laaja-alaisesti. Tällä tiellä on hyvä jatkaa.

Kumppanuusavustuksilla tuetaan järjestöjen ja hyvinvointialueen pitkäjänteistä yhteistyötä ja niitä myönnetään erityisesti järjestöille, joiden työ on laajaa ja vakiintunutta. Kumppanuusavustusta myönnetään 42 yhteisölle yhteensä hieman yli 1,5 miljoonaa euroa. Varoilla järjestetään esimerkiksi vertaistukea, ryhmätoimintaa ja ennaltaehkäisevää työtä.

Yleisavustus on suunnattu järjestön perustoiminnan ylläpitämiseen ja sillä voidaan kattaa esimerkiksi ohjaajien palkkioita sekä toimitilojen ja säännöllisen toiminnan kuluja. Vuodelle 2026 yleisavustusta saa 68 järjestöä yhteensä 222 630 euroa.

Kohdeavustushakuja vuodelle 2026 oli kaksi. Toisen kohdeavustushaun tavoitteena on vahvistaa ikäihmisten toimintakykyä ja lievittää heidän yksinäisyyttään. Toisella kohdeavustushaulla tähdätään työikäisten osallisuuden ja hyvinvoinnin kasvattamiseen. Ikäihmisten toimintaan myönnettiin 800 000 euroa 54 yhteisölle esimerkiksi kerhotoimintaan, kotona asuvien tukimuotoihin sekä vapaaehtoistoimintaan, joka osaltaan ehkäisee yksinäisyyttä.

Työikäisille suunnattu avustus on osa sosiaalipalvelujen rakenteellista uudistusta, jossa aiemmin ostopalveluihin suunnattua määrärahaa on siirretty järjestöille. Hakemuksia saatiin 25, ja 1,3 miljoonan euron avustussummalla järjestetään monipuolista yhteisöllistä toimintaa eri puolilla Pirkanmaata. Painopiste on avoimessa toiminnassa, johon ihmiset voivat tulla suoraan omien tarpeidensa mukaan ilman ammattilaisen ohjausta.

Pirkanmaan hyvinvointialueella selvitetään järjestöavustusmallin kehittämistarpeita yhdessä järjestöjen ja sosiaali- ja terveyspalvelujen kanssa. Tavoitteena on luoda selkeämpi pisteytysmalli avustuksien myöntämiselle ja tarvittaessa päivittää avustustoiminnan periaatteet. Työ valmistuu syksyllä 2026, ja uusi avustusmalli on tarkoitus ottaa käyttöön 2027 järjestöavustushaussa.

 Stan Laurel (2. osa)

Charlie Chaplin ja Stan Laurel saapuivat samalla laivalla Yhdysvaltoihin Englannista Karnon ryhmän kanssa ja he kiersivät aluksi ryhmän kanssa maata. Chaplin oli aluksi ryhmän mukana kiertueella, mutta pian hänet taitonsa huomattiin ja Mack Sennett tarjosi hänelle elokuvasopimusta. Ensimmäisen maailmansodan aikana Stan Laurel ilmoittautui asepalvelukseen 5.6.1917 asevelvollisuuslain mukaisesti. Häntä ei kuitenkaan huolittu asepalvelukseen ja hänen rekisteröintikortissaan luki hänen asemansa olevan maassa asuva ulkomaalainen, mutta hänen kuuroutensa mainittiin siinä myös poikkeuksellisena.

Charlie Chaplin ja Stan saapuivat samalla laivalla Yhdysvaltoihin.

Woodville, Montana huhtikuussa 1911 Fred Karno Company.

Stan Jefferson työskenteli vuonna 1912 yhdessä Ted Desmondin kanssa kiertueella Alankomaissa ja Belgiassa komediallisena parivaljakkona, jonka nimi oli Barto Bros. Esityksissään he pukeutuivat roomalaisten asuun laakeriseppeleineen, mutta Stan sai pian tarjouksen paikasta yhdysvaltalaiseen kiertueryhmään. Fred Karnon ryhmä hajosi lopullisesti keväällä 1914. Stan liittyi sen jälkeen kahden muun Karno-ryhmän jäsenen, Edgar Hurleyn ja hänen Ethel-vaimonsa kanssa yhteen muodostaen The Three Comiques -ryhmän. Agentti Gordon Bostockin neuvosta ryhmä vaihtoi nimekseen Keystone Trioksi. Vuosina 1916-1918 Stan Jefferson esiintyi kolmen henkilön muodostamalla ryhmällä yhdessä Alice Cooken ja Baldwin Gardiner Cooken (s. 10.3.1888 ja k. 31.12.1953) kanssa. Baldwinista tuli Stanin elinikäinen ystävä, joka myöhemmin esiintyi 30 Stan Laurelin ja Oliver Hardyn mykkäfilmissä. Baldvin Cooke esiintyi samoin Our Gag -sarjassa ja hän oli koomikko Charley Chasen (oik. Charles Joseph Parrott, s. 20.10.1893 Baltimore, Maryland, Yhdysvallat ja k. 20.6.1940 Hollywood, Kalifornia, Yhdysvallat) kumppanina vuoden 1931 elokuvassa La Señorita de Chicago. Baldwin Cooken hauta sijaitsee samalla Valhalla Memorial Parkin hautausmaalla, jonne Stan Laurelin vastanäyttelijä Oliver Norvell Hardy on haudattu.

Stan Laurel & Oliver Hardy.

The Lucky Dog.

Vuonna 1921 Stan näytteli ensimmäisen kerran mykkäelokuvassa Oliver Hardyn kanssa. He eivät vielä tuolloin muodostaneet koomikkoparia yhdessä, mutta esiintyivät kuitenkin elokuvassa The Lucky Dog sattumalta. Samoihin aikoihin Stan tapasi näyttelijä Mae Dahlbergin (s. 24.5.1888 Brunswick, Melbourne, Australia ja k. 1969 New York City, Yhdysvallat) Kaliforniassa. Dahlberg näytteli vuonna 1917 Stanin kanssa lyhytelokuvassa Nuts in May, joka oli Stanin debyytti valkokankaalla. Tuohon aikaan Universal Studios maksoi Stanille 75 dollaria viikossa kahden kelan komedioissa näyttelemisestä. Yksi vuoden 1922 elokuvista, joissa Mae Dahlberg ja Stan esiityivät yhdessä oli Mud and Sand. Useissa aikakauden elokuvissa Mae Dahlberg mainittiin ”Mae Laurelina”. Stan asui Mae Dahlbergin kanssa yhdessa vuosina 1917-1925, mutta he eivät olleet koskaan avioliitossa. Mae Dahlberg kertoi, että hänen ehdotuksestaan Stan Jefferson otti taiteilijanimenä käyttöönsä Stan Laurelin.

Mae Dahlberg.

Stan Laurel ja Mae Dahlberg.

Stan Laurel luopui vuoteen 1924 mennessä näyttämötyöstä ja hän keskittyi kokopäiväiväisesti elokuvien tekoon. Hän teki sopimuksen elokuvatuottaja, ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä Joe Rockin (oik. Joseph Simberg, s. 25.12.1893 New York City, Yhdysvallat ja k. 5.12.1984 Sherman Oaks, Kalifornia, Yhdysvallat) kanssa 12 kaksikelaisesta komediafilmin tekemisestä. Sopimuksen ehtona oli, että Mae Dahlberg ei saa esintyä yhdessäkään näistä elokuvista. Joe Rockin mielestä Mae Dahlbergin temperamentti jopa haittasi Stan Laurelin uraa koomikkona. Mae Dahlberg alkoi puuttua vuonna 1925 ohjeillaan Stanin työntekoon; Joe Rock tarjosi välittömästi Dahlbergille käteiskorvausta ja menolipun takaisin kotimaahansa Australiaan, jonka tarjouksen Mae Dahlberg ottikin vastaan. Dahlbergin viimeiseksi elokuvaksi jäi vuonna 1924 Hal Roachin studion tuottama Wide Open Spaces, jossa elokuvassa pääosia näyttelivät Stan Laurel (Gabriel Coober) ja näyttelijätär Ena Jessie Gregory (s. 18.4.1907 St Leonards, Uusi Etelä-Wales, Australia ja k. 13.6.1993 Laguna Beach, Kalifornia, Yhdysvallat). Marraskuussa 1937 Dahlberg palasi Yhdysvaltoihin ja haastoi menestyneen Stan Laurelin oikeuteen vaatien häneltä taloudellista tukea. Asia kuitenkin sovittiin oikeuden ulkopuolella.

Joe Rock.

Ne kaksitoista mykkäelokuvaa, jotka Stan Laurel teki Joe Rockille olivat: Mandarin Mix-Up (1924), Detained (1924), Monsieur Don’t Care (1924), West of Hot Dog (1924), Somewhere in Wrong (1925), Twins (1925), Pie-Eeyed ((1925), The Snow Hawk (1925), Navy Blue Days (1925), The Sleuth (1925), Dr. Pyckle and Mr. Pryde (1925) ja Half a Man (1925). Stan Laurelin tiedetään itse ohjanneen kymmenen mykkäelokuvaa – toisinaan ehkä yhdessä jonkun toisen kanssa – vuosien 1925 ja 1927 välillä, mutta yhdessäkään näistä mykkäfilmeistä hän ei itse näytellyt. Stan Laurelin tuleva koomikkopari Oliver Hardy kuitenkin näytteli kolmessa Laurelin ohjaamassa lyhytelokuvassa: Yes, Yes, Nanette! (1925), Wandering Papas (1926) ja Madame Mystery (1926).

Hal Roach.

Harold Lloyd.

Seuraavaksi Stan Laurel solmi sopimuksen mykkäelokuvien ohjaamisesta Hal Roach -studion kanssa; näitä mykkäelokuvia Stan Laurel sekä käsikirjoitti että ohjasi. Elokuvatuottaja, ohjaaja ja käsikirjoittaja Harold Eugene ”Hal” Roach Sr. (s. 14.1.1892 Elmira, New York, Yhdysvallat ja k. 2.11.1992 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) tunnetaan monien varhaisten mykkäelokuvien, kuten Laurel & Hardyn elokuvien, Harold Lloydin varhaistuotannon ja Charley Chasen elokuvien tuottajana. Hal Roachin isä, Charles Henry Roach syntyi Wicklow’ssa Irlannissa ja äiti, Mabel Gertrude Bally, oli isänsä, John Ballyn, puolelta sveitsiläinen. Hal Roach innostui jo hyvin nuorena kirjailija Mark Twainin (Samuel Langhorne Clemens, s. 30.11.1835 Florida, Missouri, Yhdysvallat ja k. 21.4.1910 Redding, Connecticut, Yhdysvallat) huumorista. Vuonna 1912 Hal Roach saapui Alaskan kautta Kalifornian Hollywoodiin ja alkoi työskennellä mykkäelokuvissa avustajana.

Hal Roach perusti Dan Linthicumin ja IH Nancen kanssa 23.7.1914 Rolin Film Companyn. Ensimmäinen filmistudio sijaitsi Court Streetin ja Hill Streetin kulmassa Bunker Hillissä Los Angelesissa Kaliforniassa. Hal Roach alkoi perinnön saatuaan vuonna 1915 tuottaa lyhytelokuvakomedioita ystävänsä Harold Lloydin (s. 20.4.1893 Burchard, Nebraska, Yhdysvallat ja k. 8.3.1971 Beverly Hills, Kalifornia, Yhdysvallat) kanssa. Harold Lloyd näytteli Willie Workina tunnettua hahmoa elokuvissa Willie Runs the Park ja Lonesome Luke elokuvassa Lonesome Luke, Social Gangster. Hal Roach teki vuonna 1915 ensimmäisen menestyselokuvasa, Just Nuts, ja hän solmi pitkäaikaisen jakelusopimuksen Pathé Exchangen kanssa. Jakeluyhtiö oli suuren ranskalaisen studio Pathé Fréresin yhdysvaltalainen osasto, joka aloitti elokuvien jakelun vuonna 1904 Yhdysvalloissa.

Hal Roach Studiot Culver Cityssa.

Kaavoitustilanteen vuoksi Hal Roach ei pystynyt laajentamaan elokuvastudioitaan Los Angelesin keskustassa. Siksi hän vuokrasi alkuun useita studioita kaupungissa, kunnes osti kiinteistökehittäjä ja -promoottori Harry Hazel Culverilta (s. 22.1.1880 Milford, Nebraska, Yhdysvallat ja k. 17.8.1946 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) Culver Citystä, Kaliforniasta, osoitteesta 8822 Washington Boulevard, studioalueen ja rakennutti sen vuoteen 1920 mennessä. 1920- ja 1930-luvuilla Roach työllisti mm. Harold Lloydia, William Penn Adair Rogersia (s. 4.11.1879 Oologah, Yhdysvallat ja k. 15.8.1935 North Slope, Alaska, Yhdysvallat), Max Davidsonia (s. 23.5.1875 Berliini, Saksa ja k. 4.9.1950 Woodland Hills, Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat), Charley Chasea, Henry ”Harry” Philmore Langdonia (s. 15.6.1884 Council Bluffs, Iowa, Yhdysvallat ja k. 22.12.1944 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat), Thelma Alice Toddia (s. 29.7.1906 Lawrence, Massachusetts, Yhdysvallat ja k. 16.12.1935 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat), ZaSu Pittsia (s. 3.1.1894 Parsons, Kansas, Yhdysvallat ja k. 7.6.1963 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat), Patsy Kellya (oik. Bridget Sarah Veronica Rose Kelly, s. 12.1.1910 Brooklyn, New York, Yhdysvallat ja k. 24.9.1981 Woodlnd Hills, Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat) sekä Stan Laurelia ja Oliver Hardya. Hal Roachin vakavin kilpailija 1920-luvulla oli tuottaja, ohjaaja ja näyttelijä Mack Sennett (oik. Michael Sinnott, s. 17.1.1880 Danville, Quebec, Kanada ja k. 5.11.1960 Woodland Hills, Kalifornia, Yhdysvallat). Vuonna 1925 Hal Roach palkkasi Mack Sennettin vastaavan ohjaajan, käsikirjoittaja ja tuottaja Frank Richard Jonesin (s. 7.9.1893 St. Louis, Missouri, Yhdysvallat ja k. 14.12.1930 Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat), studiolleen töihin.

Marcus Loew.

Hal Roach teki sopimuksen elokuvien levityksestä vuonna 1927 Metro-Goldwy-Mayerin kanssa, joka perustettiin 17.4.1924. Juutalainen liikemies Marcus Loew (s. 7.5.1870 New York City, Yhdysvallat ja k. 5.9.1927 Glen Cove, New York, Yhdysvallat) perusti MGM: yhdistämällä Metro Picturesin, Goldwyn Picturesin ja Louis B. Mayer Picturesin yhdeksi yhtiöksi. Hal Roach muutti mykkäelokuvastudionsa äänistudioksi vuoden 1928 lopulla ja alkoi tuottaa äänielokuvia vuoden 1929 alussa. Hal Roach oli samoin Walter Elias ”Walt” Disneyn (s. 5.12.1901 Chicago, Illinois, Yhdysvallat ja k. 15.12.1966 Burbank, Kalifornia, Yhdysvallat) hyvä ystävä, joka puolestaan oli Stan Laurelin ja Oliver Hardyn suuri fani.

Walt Disney.