Radio-orkesteri (5. osa)
Radio-orkesterin sellisti Tauno Korhonen pääsi samoin tilaisuuden tullen soittamaan solistinumeroitaan esityksissä. Tauno Korhosen sello-ohjelmisto muodostui etupäässä pienimuotoisista teoksista kuten Charles-Camille Saint-Saensin (s. 9.10.1835 Pariisi ja k. 16.12.1921 Alger) Joutsen, yksittäisistä sellokonserttojen osista, mutta toisinaan myös musiikillisesti painoarvoltaan suuremmista teoksista, kuten Max Bruchin Kol Nidrei, Aarre Merikannon (s. 29.6.1893 Helsinki ja k. 28.9.1958 Helsinki) Serenadi tai Johan Svendsenin Sellokonsertto.
Joulukuussa 1931 Radio-orkesteriin liittynyt klarinetisti ja saksofonisti Matti Viljam Rajulalla (s. 4.3.1905 Oulu ja k. 24.5.1944 Helsinki) oli samoin hyvin merkittävä asema orkesterin solistisissa tehtävissä. Vuosina 1918-1924 Rajula oli soitto-oppilaana Suomen armeijassa sekä aliupseerina, sillä tämä oli hänelle ainoa tapa saada opiskella muusikon ammattiin. Hän palveli Suomen Valkoisen kaartin soittokunnassa ja sai vuonna 1924 eron palveluksesta. Armeijassa Rajulaa opetti muusikko ja klarinetinsoiton opettaja Kusti Vilho Aerila (s. 17.11.1876 Laitila ja k. 10.6.1954 Helsinki). Matti Rajula soitti ravintolamuusikkona helsinkiläisissä ravintoloissa; hän soitti mm. Zamba- ja Rytmi-Pojat -orkestereissa aluksi vain klarinettia, mutta pian myös saksofonia. Matti Rajula asui vuosina 1929-1932 Saksan Berliinissä, jossa hän toimi viulisti ja kapellimestari Bernard Ettén (s. 13.9.1898 Kassel ja k. 26.9.1973 Mühldorf) viihdeorkesterin ensimmäisenä saksofonistina. Rajula palasi takaisin Suomeen ja hänet kiinnitettiin Radio-orkesterin klarinetistiksi.
Työnsä ohella Matti Rajula soitti myös ravintolamuusikkona. 1930-luvulla Rajula soitti kotimaisissa elokuvissa, teki levytyksiä sekä esiintyi Radio-orkesterin ja Helsingin kaupunginorkesterin solistina. Matti Rajula sävelsi itse samoin musiikkia. Helsingin yliopiston juhlasalissa Rajula soitti maaliskuussa 1938 säveltäjä Yrjö Gunaropulosin häntä varten säveltämän saksofonikonserton. Matti Rajulan omista sävellyksistä tunnetuimpia ovat hänen suomalaisen kansanmusiikkiperinteen pohjalta säveltämänsä klarinettipolkat. Rajula myös itse levytti näitä polkkia ystävänsä klarinetisti Kalle Åckerin( s. 15.7.1910 Pyyrinlahti, Korpela, Konginkangas ja k. 27.8.1941 Kaislahti, Johannes) kanssa. Matti Rajula soitti kahden vuoden ajan Radio-orkesterin sekä Helsingin kaupunginorkesterin solistina. Hän soitti mm. Bernhard Henrik Crusellin (s. 15.10.1775 Uusikaupunki ja k. 28.7.1838) f-molli klarinettikonserton, Sulho Veikko Juhani Rannan (s. 15.8.1901 Peräseinäjoki ja k. 5.5.1960 Helsinki) Pienen sarjan, Aleksandr Konstantinovitš Glazunovin (s. 10.8.1865 Pietari, Venäjä ja k. 21.3.1936 Neuilly sur Seine, Ranska) saksofonikonserton sekä joulukuussa 1943 ensimmäistä kertaa Suomessa soitetun Carl August Nielsenin (s. 9.6.1865 ja k. 3.10.1931) klarinettikonserton. Matti Rajula esiintyi myös säännöllisesti radiossa soittaen kansanmusiikkia. Toukokuussa 1944 Matti Rajula joutui Helsingin Salus -sairaalaan sota-ajan rasitusten, työnteon ja avioliiton aiheuttamien paineiden vuoksi. Hän kuoli hypättyään sairaalan ikkunasta.
Matti Rajula tunnettiin oman ohjelmistonsa sekä taiteensa suhteen hyvin kunnianhimoisena muusikkona, kansainvälisen huipputason virtuoosina. Rajulan esittäminä teoksina kuultiin aikoinaan mm. Joseph Baermannin (1784-1847) Konserttikappale, Ferruccio Busonin Concertino, Carl Maria Friedrich Ernst von Weberin (s. 18.11.1786 Eutin, Holstein ja k. 5.6.1826 Lontoo) Concertino, Harry Lennart Yrjö Bergströmin (s. 4.4.1910 Tampere ja k. 12.11.1989 Nurmijärvi) Suite pour Saxophone, Uuni Klamin Concertino sekä Suomen ensiesityksenä Aarre Merikannon Konsertto viululle, klarinetille, käyrätorvelle ja jousisekstetille eli niin sanottu Schott-konsertto. Kaikkiaan 20 kertaa Rajula toimi Sulho Rannan suositun Ilta -sävellyksen solistina. Ehkä kuitenkin kaikkein merkittävin suoritus Rajulalta oli John Fernströmin (tammikuussa 1941) ja Carl Nielsenin (tammikuussa 1944) klarinettikonserttojen menestyksekkäät Suomen ensiesitykset.
Yleisradion Radio-orkesterin huilistina soittanut Väinö Mathias Littonen konsertoi samoin joitakin kertoja pienemmillä solistiteoksilla. Väinö Littonen kävi kuusi vuotta Suomalaista Reaalilyseota, mutta toimi sen jälkeen kaksi vuotta konttoristina. Väinö Littosta alkoi kuitenkin huilunsoitto kiinnostaa yhä enemmän ja hän alkoi opiskella Filharmonisen seuran orkesterikoulussa. Häntä opetti siellä Max Fühler (1888-1969). Littonen rahoitti musiikkiopintojaan soittamalla Maailman ympäri -nimisessä helsinkiläisessä kaupungin ensimmäisessä elokuvateatterissa. Siten hän oli myös eräs ensimmäisistä elokuvamuusikoista Suomessa. Elokuvamuusikon työn lisäksi Littonen ennätti varsin lyhyessä ajassa toimia monien muidenkin elokuva-, ravintola- ja kylpylaitosorkesterien jäsenenä 1910-luvulla sekä Aleksei Apostolin (s. 6.1.1866 Ateena, Kreikka ja k. 20.6.1927 Helsinki) johtaman soittokunnan toisena huilistina.
Porin orkesteriin Littonen palkattiin syksyllä 1914. Mahdollisesti vaativimpana teoksena Littosella oli saksalaisen säveltäjän ja huilistin Johann Joachim Quantzin (s. 30.1.1697 ja k. 12.7.1773) Huilukonsertto, joita huilukonserttoja säveltäjä Quantz sävelsi kaikkiaan 300. Vuonna 1740 Quantz alkoi opettaa huilunsoittoa myös Preussin kuningas Fredrik II:lle. Quantzin Huilukonserton G-duuri Littonen esitti syyskauden lopussa ensimmäisen kerran ja kevätkaudella vielä kolme kertaa. Porin orkesteri käsitti yksitoista soittajaa, mutta syksyllä 1916 Väinö Littonen siirtyi Turun Soitannollisen Seuran orkesterin ensimmäiseksi huilistiksi. Turussa Littonen ei saanut solistisia osuuksia soittaakseen, mutta hän työskenteli orkesterin rivimuusikkona luotettavasti.
Vuosian 1922-1926 Väinö Littonen johti Rauman Soitannollisen Seuran orkesteria, mutta hän palasi jälleen huilunsoittajan aktiiviseen rooliin syksyllä 1927, kun hänet nimitettiin Radio-orkesterin huilistiksi. Paitsi huilistina hän hän toimi myös orkesterin nuotistonhoitajana kuolemaansa saakka. Orkesterin rivisoittajan vakiotehtävät sekä solistina soitetut osuudet Radio-orkesterissa ja oman pianosäestäjän avustuksella huolehtivat siitä, että Väinö Littonen säilyi radiokuuntelijoiden hyvässä muistissa pitkän tovin. Monien vuosien ajan jatkuneet vaikeat sydänvaivat lopulta päättivät huilistin elämän 25.6.1937. Väinö Littonen oli kuollessaan vain 46 vuoden ikäinen.
Radio-orkesterin omista vaskisoittajista ainakin trumpetisti Aleksi Wilkko konsertoi solistina Joseph Haydnin Trumpettikonsertossa sekä useissa muissa pienemmissä teoksissa. Hänen seuraajansa Radio-orkesterissa oli Feodor Kaski, joka jatkoi samoin solistista linjaa trumpetillaan. Hänen useimmiten esittämä trumpettisoolokappale oli Paciuksen Ballaadi, mutta Kaski esitti kyllä muitakin pienempiä kappaleita soittimellaan. Feodor Kasken merkittävimmät saavutukset lienevät olleet Uuno Klamin teosten Introduction e Staccato Etude ja Concertinon kantaesitykset.
Yleisradio päätti aloittaa Radio-orkesterilla niin sanotut tehdaskonsertit. Konsertiti radioitiin kerran kuukaudessa orkesterin vieraillessa jossakin työmaalla soittamassa aamupäivätilaisuudessa. Ensimmäinen tehdaskonsertti järjestettiin 18.4.1940 Strömberg Oy:n työsalissa. Seuraavat tehdasvierailut suoritettiin VR:n Konepajalle, Arabian tehtaille, Värtsilä -yhtymä Oy:n Kone ja Silta -tehtaalle sekä Hietalahden laivatelakalle. Kaikkein pisimmät orkesterin vierailumatkat tehtiin Karkkilaan Högforsin tehtaalle sekä Raumalle joulukuussa 1943. Samoin Radio-orkesteri aloitti heti talvisodan päättymisen jälkeen toukokuussa sairaalakonserttien järjestämisen.
Sotien jälkeen Yleisradio alkoi kasvattaa Radio-orkesterin kokoa. Huhtikuussa 1945 Yleisradion pääjohtajaksi nousi Hella Maria Wuolijoki (vuoteen 1908 Ella Maria Murrik, s. 22.7.1886 Helme, Liivinmaa ja k. 2.2.1954 Helsinki) ja samalla Radio-orkesteri kasvoi 39 soittajaa käsittäväksi orkesteriksi. Kesäkuussa 1949 Hella Wuolijoki erotettiin tehtävästään Yleisradion pääjohtajana. Kun Radio-orkesteri täytti kaksikymmentä vuotta 1.9.1947, orkesterin soittajien määrä nousi viiteenkymmeneen. Siinä vaiheessa Radio-orkesterin koko oli jo sitä luokkaa, että oli mahdollista puhua jo oikeasta sinfoniaorkesterista. Kuitenkin virallisesti vasta vuonna 1953 otettiin käyttöön Radion sinfoniaorkesteri -nimi, jolloin jälleen orkesterin soittajamäärä kasvoi. Tuossa vaiheessa orkesteria johti ylikapellimestari Nils-Eric Fougstedt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti