Wynton Marsalis & The Jazz Lincoln Center Orchestra

The Jazz Lincoln Center Orchestra.

The Jazz Lincoln Center Orchestra on perustettu vuonna 1988 oman kesäkonserttisarjan Classical Jazz jälkeen. Tuolloin orkesteria johti David Berger. Orkesterin kotisali on New Yorkin Lincoln Centerissä. Vuonna 1991 Lincoln Centerin jazzorkesterin taiteelliseksi johtajaksi kutsuttiin Wynton Learson Marsalis (s. 18.10.1961 New Orleans, Louisiana). Wynton Marsalis palautti orkesterille heti jazzin perinteet ja historian kunniaan; hän toi orkesterille varsinkin pianisti, säveltäjä ja jazzorkesterin johtaja Edward Kennedy ”Duke” Ellingtonin (s. 29.4.1899 ja k. 24.5.1974) musiikkia soitettavaksi.

Duke Ellington.

Vuonna 1992 Big band teki ensimmäisen albuminsa, Ellington Portraits. Seitsemän vuotta myöhemmin The Jaxx Lincoln Orchestra kunnioitti Duke Ellingtonin 100-vuotisjuhlaa omalla albumillaan, Live in Swing City: Swingin’ with the Duke (1999). Orkesteri tuottaa itse albumejaan oman levy-yhtiön, Blue Engine Recordsin, kautta. Vuonna 2011 Wynton Marsalis ja blues- ja rock-kitaristi Eric Patrick Clapton (s. 30.3.1945) esiintyivät yhdessä Jazz at Lincoln Center-konsertissa. Tämä upea konsertti äänitettiin ja julkaistiin 13.9.2011 albumina Play the Blues: Live from Jazz at Lincoln Center.

Trumpetisti Wynton Marsalis.

Tämä Big band esiintyy ahkerasti Wynton Marsalisin johdolla kotisalissaan Lincoln Centerissä New Yorkissa, mutta se kiertää myös kaikkialla Yhdysvalloissa sekä ulkomailla konsertoimassa. Vierailuita se tekee myös kouluihin ja esiintyy mielellään samoin televisiossa. Se esiintyy myös yhdessä sinfoniaorkestereiden kanssa. Orkesteri oli vahvasti mukana Wynton Marsaliksen kaksi ja puoli tuntia kestävässä oratoriossa, Blood on the Field, jonka tilasi Lincoln Center ja teos voitti vuonna 1997 Pulitzer Prize for Music -palkinnon. Palkinnon suuruus on 5 000 dollaria.

George Rupp luovuttaa Wyntonille Pulitzer-palkinnon vuonna 1997.

Oratorion ensi-ilta oli 28.1.1997 Woolsey Hallissa, Yalen yliopistossa, New Havenissa, Connecticutissa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun palkinto annettiin jazz-musiikkisävellyksen sisältävälle albumille. Oratorio Blood on the Field kertoo tarinan kahdesta orjasta, Jessestä ja Leonasta, jotka kulkevat vaikeaa matkaansa vapauteen. Tarinassa viitataan siihen, että sen päähenkilöiden yksilöllinen vapaus ja tahdonvapaus on välttämättä ja erottamattomasti kietoutunut yhteisön ja koko kansan voimaantumiseen.

Branford Marsalis.

Wynton Marsalis syntyi pianisti ja musiikinopettaja Ellis Marsalis Jr. Ja Dolores Ferdinand Marsalis’n perheen toisena kuudesta pojasta New Orleansissa. Hän varttui Kennerin esikaupunkialueella. Wyntonin veljeksistä myös saksofonisti, säveltäjä ja kapellimestari Branford (s. 26.8.1960) – Branford on vanhempi veli – sekä rumpali Jason ja pasunisti Delfeayo Marsalis ovat samoin jazzmuusikoita. Trumpetisti ja bändin johtaja Alois Maxwell ”Al” Hirt (s. 7.11.1922 ja k. 27.4.1999) tarjoutui hankkimaan kuusivuotiaalle Wyntonille trumpetin.

Jason Marsalis.

Wynton Marsalis aloitti trumpetin soittamisen 12-vuotiaana. Wynton opiskeli Benjamin Franklin High Schoolissa sekä New Orleans Center for Creative Arts (NOCCA) -koulussa musiikkia. Koulussa hän sai opetusta perinteisempään taidemusiikkiin ja kotona oma isä opetti hänelle jazzinsoittoa. Wynton soitti funck-bändissä sekä Danny Moses Barkerin (s. 13.1.1909 ja k. 13.3.1994) johtamassa marssibändissä. Hän oli ensimmäinen musta muusikko New Orleans Civic Orchestrassa.

Delfeayo Marsalis.

Neljätoistavuotiaana voitettuaan musiikkikilpailun Wynton soitti Franz Joseph Haydnin (s. 31.3.1732 ja k. 31.5.1809) vuonna 1796 sävelletyn trumpettikonserton Es-duurissa New Orleansin filharmonikkojen kanssa. Kaksi vuotta myöhemmin Wynton soitti konsertissa Johann Sebastian Bachin Brandenburgilaisen konserton nro 2 F-duurissa, BWV 1047. Wynton Marsalis oli yksi nuorimmista musiikinopiskelijoista, kun hänet seitsemäntoistavuotiaana hyväksyttiin Tanglewood Music Centeriin Lenoxissa, Massachusettsissa. Wynton Marsalis pyrki vain kahteen musiikkiopistoon, Julliard Schooliin New Yorkissa ja Northwestern Universityyn Evanstonissa, Illinoisissa; molempiin opistoihin hänet myös hyväksyttiin, mutta hän lähti opiskelemaan Juilliard Schooliin.

Herbie Hancock.

Wynton Marsalis muutti vuonna 1979 New yorkiin opiskelemaan Juilliard Schoolissa, mutta hän lopetti siellä opiskelun vuonna 1982 ilman tutkintoa. Hänen tarkoitus oli jatkaa soittouraansa taidemusiikin parissa. Vuonna 1980 Wynton Marsalis kiersi Euroopassa yhdysvaltalaisen jazzrumpali ja bändinjohtaja Art Blakeyn (s. 11.10.1919 ja k. 16.10.1990) big bandin soittajana. Jätettyään Art Blakeyn kanssa soittamisen vuonna 1982 Wynton Marsalis oli vaihtanut urasuunnitelmansa ja aikoi keskittyä jazzmusiikin soittamiseen. Myöhemmin hän on tunnustanutkin, että soittaminen Art Blakeyn kanssa vaikutti hänen tyylivalintaansa. Ensimmäisen levytyksensä Wynton Marsalis teki Art Blakeyn kanssa ja vuotta myöhemmin Wynton Marsalis liittyi Herbie Hancockin kiertueelle mukaan soittajaksi.

Art Blakey.

Omasta soololevystään Wynton Marsalis allekirjoitti sopimuksen 22.1.1889 perustetun Columbia Recordsin kanssa. Hän perusti vuonna 1982 kvintetin veljensä Branford Marsalis’n, pianisti Kenneth David Kirklandin (s. 28.9.1955 ja k. 12.11.1998), basisti Chatnett Moffettin (s. 10.6.1967 ja k. 11.4.2022) ja jazzrumpali Jeff ”Tain” Wattsin (s. 20.1.1960) kanssa. Branford Marsalis ja Kenny Kirkland lähtivät kolme vuotta myöhemmin äänittämään ja sittemmin vielä kiertueelle englantilaisen Stingin (Gordon Matthew Thomas Sumner, s. 2.10.1951) kanssa, Wynton Marsalis muodosti uuden kvartetin, jossa soittivat hänen itsensä lisäksi pianoa Marthaniel ”Marcus” Roberts (s. 7.8.1963), bassoa Robert Hurst (4.10.1964) ja rummuissa oli jälleen Jeff ”Tain” Watts. Melko pian hänen yhtyeensä laajeni sellaisilla muusikoilla, kuin saksofonisti Wessell ”Warmdaddy” Anderson (s. 1966), pasunisti Wycliffe A. Gordon (s. 29.5.1967), pianisti Eric Scott Reed (s. 21.6.1970), rumpali Herlin Riley (s. 15.2.1957), basisti ja multi-instrumentalisti Reginald Veal (s. 5.11.1963) ja saksofonisti ja klarinetisti Todd Williams.

Sting.

Jos Wyntonilta tiedustellaan muusikoita, jotka ovat vaikuttaneet hänen soittotyyliinsä, hän epäilemättä mainitsee Duke Ellingtonin, Miles Dewey Davisin (s. 26.5.1926 ja k. 28.9.1991), Clark Virgil Terryn (s. 14.12.1920 ja k. 21.2.2015), Harry Sweet Edisonin (s. 10.10.1915 ja k. 27.7.1999), John Birks ”Dizzy” Gillespien (s. 21.10.1917 ja k. 6.1.1993), Jelly Roll Mortonin (Ferdinand Joseph LaMothe, s. 20.9.1890 ja k. 10.7.1941), Charlie Parkerin (s. 29.8.1920 ja k. 12.3.1955), Wayne Shorterin (s. 25.8.1933 ja k. 2.3.2023), Thelonius Sphere Monkin (s. 10.10.1917 ja k. 17.2.1982), Charles Melvin ”Cootie” Williamsin (s. 10.7.1911 ja k.15.9.1985), Ray Willis Nancen (s. 10.12.1913 ja k. 28.1.1976), Maurice Andrén (s. 21.5.1933 ja k. 25.2.2012) ja Adolph John Hofnerin (s. 8.6.1916 ja k. 2.6.2000) sekä Clifford Benjamin Brownin (s. 30.10.1930 ja k. 26.6.1956), Freddie Dewayne Hubbardin (s. 7.4.1938 ja k. 29.12.2008) ja Adolph Sylvester ”Bud” Hersethin (s. 25.7.1921 ja k. 13.4.2013). Wynton Marsalis on vakiinnuttanut asemansa kysyttynä luennoitsijana ja musiikillisena lähettiläänä eri puolilla maailmaa.

 Teollisuusmies ja mesenaatti Andrew Carnegie (6. osa)

Andrew ja Louise Carnegien (o.s. Whitfield) ainoa lapsi oli Margaret Carnegie Miller (s. 30.3.1897 ja k. 11.4.1990). Margaret toimi vuosina 1834-1973 isänsä kuoleman jälkeen tämän New Yorkin Carnegie Corporation – apurahoja myöntävän säätiön – edunvalvojana. Andrew Carnegie perusti tämän säätiön vuonna 1911. Margaret Carnegie oli vuodesta 1973 aina kuolemaansa saakka vuonna 1990 säätiön kunnia-edunvalvojana.

Margaret ja Roswell hääkuvassa.

Margaret avioitui 22.4.1919 – vain neljä kuukautta ennen isänsä kuolemaa – Roswell Miller Jr. (1894-1983) kanssa Andrew Carnegien New Yorkin kartanossa. Vuonna 1953 Margaret Carnegien avioliitto Roswell Millerin kanssa päättyi avioeroon. Avioerossa Margaret menetti Long Islandin Atlantic Beachin kylän kesämökkinsä. Margaret Carnegie Millerillä oli neljä lasta: Louise, Roswell III, Barbara ja Margaret. Hänellä oli myös kolme lastenlasta: Gail Boggs, Barbara Sanders ja Pamela Morrison Mitchell. Lapsenlapsenlapsia tuli vielä: Andrew Boggs, Morgan Boggs, Laura Draper, Courtney Sweeney ja Dylan Evans. Margaret Carnegie Miller kuoli 11.4.1990 kotonaan Fairfieldissä Connecticutissa 93-vuotiaana.

Vuonna 1910 Andrew Carnegie oli perustanut merkittävän vaikutusvaltaisen rauhanjärjestön, Carnegie Endowment for International Peace. Tähän rauhanjärjestöön Carnegie antoi varoja kymmenellä miljoonalla dollarilla. Vuonna 1899 oli syntynyt myös tarve Haagin rauhankonferenssissa pysyvälle välitystuomioistuimelle, jossa eri valtiot voisivat ratkoa sovittelemalla syntyneitä riitojaan. Ajatus tuomioistuimesta heräsi amerikkalaisen diplomaatin Andrew Dickson Whiten ja venäläisen diplomaatin Friedrich Martensin välisessä keskusteluissa. Nämä kaksi diplomaattia saivat myös Andrew Carnegien vakuuttumaan asiasta ja rahoittamaan tuomioistuinrakennusta 1,5 miljoonalla dollarilla.

Haagin Rauhanpalatsi.

Rauhanpalatsi (holl. Vredespaleis) valmistui Alankomaiden Haagiin vuonna 1913; rakennus on kansainvälisen oikeuden hallinnollinen rakennus. Rakennuksessa sijaitsee kansainvälinen tuomioistuin, pysyvä välitystuomioistuin ja Haagin kansainvälinen oikeuden akatemia. Tämän lisäksi rakennuksessa toimii myös Rauhanpalatsin kirjasto, jossa on yksi maailman merkittävimmistä kansainväliseen oikeuteen keskittyneistä kirjakokoelmista. Valmistumisestaan lähtien Rauhanpalatsissa on pidetty kansainvälisiä rauhankonferensseja, joiden tarkoituksena on mm. säännellä asevarustelua maailmassa.

Andrew Carnegie perusti vuonna 1914, ensimmäisen maailmansodan aattona, Church Peace Unionin (CPU), uskonnollisille, tiedemaailman ja politiikan johtajille tarkoitetun ryhmän. Tämän organisaation kautta Carnegie halusi saada liikkeelle maailman kirkkokunnat, uskonnolliset järjestöt sekä muut henkiset ja moraaliset voimavarat sitoutumaan edistämään moraalista johtajuutta sotien lopettamiseksi lopullisesti. CPU sponsoroi kansainvälistä avajaistapahtumaa, konferenssia, joka järjestettiin 1.8.1914 Bodenjärven rannalla Etelä-Saksassa. Kun kokousdelegaatit matkustivat konferenssiin junalla, Saksa hyökkäsi Belgiaan.

CPU kuitenkin menestyi hankkeissa, vaikka alku olikin kovin vaikeaa. Nykyään sen painopiste on etiikassa ja se tunnetaan paremmin nimellä Carnegie Council for Ethics in International Affairs; se on riippumaton, puolueeton, voittoa tavoittelematon järjestö, jonka tehtävä on olla etiikan ääni kansainvälisissä asioissa. Andrew Carnegielle ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen oli selvästi shokki ja se vaikutti hänen optimistisiin käsityksiin maailmanrauhasta. Vaikka hänen anti-imperialistinen ajattelunsa ja maailmanrauhan edistäminen olivat epäonnistuneet eikä hänen rahastonsa ollut täyttänyt kaikkia odotuksia, kuitenkin hänen uskomuksensa ja ajatuksensa kansainvälisistä asioista olivat auttaneet rakentamaan perustan Kansainliitolle hänen kuolemansa jälkeen.

Mikäli olet kiinostunut enemmän Andrew Carnegien elämästä, voit tutustua hänen henkilökohtaisiin papereihinsa Library of Congressin käsikirjoitusosastolla. Columbian yliopiston harvinaisten kirjojen ja käsikirjoituskirjaston Carnegie-kokoelmat koostuvat seuraavien Carnegien perustamien organisaatioiden arkistoista: The Carnegie Corporation of New York (CCNY); Carnegie Endowment for International Peace (CEIP); Carnegie Foundation for the Advance of Teaching (CFAT); Carnegie Council on Ethics and International Affairs (CCEIA). Nämä kokoelmat käsittelevät pääasiassa Carnegie-filantropiaa ja niissä on hyvin vähän Carnegieen liittyvää henkilökohtaista materiaalia. Catnegie Mellon University ja Pittsburghin Carnegie Library hallinnoivat yhdessä Andrew Carnegie -kokoelmaa, joka sisältää digitoituja arkistoja Carnegien elämästä.

Andrew Carnegiella oli elämänsä viimeisinä päivinä keuhkokuume. Ennen kuolemaansa 11.8.1919 hän ennätti itse lahjoittaa 350 695 654 dollaria moniin tarkoituksiin hyväntekeväisyyteen. Carnegien oma elämänohje vauraille ihmisille oli, että he jakaisivat elämänsä ns. kolmeen vaiheeseen: ensimmäisessä vaiheessa kannattaa hankkia itselleen niin paljon tietoa ja taitoa kun se vain on ikinä mahdollista, seuraavassa vaiheessa kannattaa keskittyä varallisuuden keräämiseen kaikilla säällisillä tavoilla, ja kolmannessa vaiheessa kannattaa lahjoittaa hankkimansa varallisuus hyviin tarkoituksiin. Vaikka Andrew Carnegie oli vahvasti mukana hyväntekeväisyydessä, hän piti itsensä kuitenkin erossa uskonnollisista piireistä. Carnegie sai suurta vaikutusta ajatteluunsa englantilaiselta radikaalilta ja liberaalilta valtiomieheltä sekä kveekarilta, John Brightilta (s. 16.11.1811 ja k. 27.3.1889).

John Bright.

Andrew Carnegie kirjasi jo 33-vuotiaana itselleen vuonna 1868 ohjeeksi, että varallisuuden kerääminen on eräs pahimmista epäjumalanpalvonnan lajeista. Minkään muun palvominen, kuin rahan, ei ole yhtä halveksuttavaa. Hän jo tuolloin muistutti itseään, että kannattaisi jäädä 35-vuotiaana eläkepäiville harjoittaakseen hyväntekeväisyyttä, koska ”mies, joka kuolee näin rikkaana, kuolee häpeään”. Carnegie aloitti itse merkittävän hyväntekeväisyystyönsä vasta vuonna 1881, 46 vuoden iässä, jolloin hän lahjoitti kirjaston kotikaupungilleen Skotlannin Dunfermlineen. The Gospel of Wealth -artikkelissaan Andrew Carnegie ohjeisti vauraita ihmisiä, että näiden tulisi käyttää vaurauttaan yhteiskunnan rikastuttamiseen. Samassa artikkelissaan hän ilmaisi samoin myötätuntonsa kiinteistöveroa sekä progressiivista verotusta kohtaan.

Andrew Carnegie vastusti jyrkästi hallituksen sekaantumista kauppaan sekä valtion tukemia hyväntekeväisyysjärjestöjä. Carnegie ajatteli, että pääoman keskittäminen oli välttämätöntä yhteiskunnan edistymiselle ja sitä tulisi rohkaista. Andrew Carnegie kannatti kiihkeästi kaupallista ”parempien selviytymistä” ja yritti saavuttaa suojan liiketoiminnan haasteilta hallitsemalla kaikkia teräksenvalmistusprosessin vaiheita. Carnegien päättäväisyys alentaa tuotantokustannuksia sisälsi myös työvoimakustannusten leikkaamisen. Erityisesti spencerilaisella tavalla Andrew Carnegie väitti, että ammattiliitot estivät luonnollista hintojen laskua nostamalla kustannuksia, mikä esti evoluution edistymistä. Andrew Carnegie näki, että ammattiliitot edustivat harvojen kapeaa etua, kun taas hänen toimintansa hyödytti koko yhteisöä.

Andrew Carnegien mukaan yhteiskunnallinen kehitys nojautui vahvasti yksilöihin, jotka säilyttivät moraalisia velvoitteita itseään ja yhteiskuntaa kohtaan. Tämän lisäksi hän katsoi, että hyväntekeväisyys tarjosi hyvät keinot niille, jotka halusivat parantaa itseään saavuttaakseen tavoitteensa. Carnegie kehotti muita varakkaita ihmisiä osallistumaan yhteiskuntaan lahjoittamalla puistoja, taideteoksia, kirjastoja ja kaikkea muuta sellaista, koska siten yhteisö paransi itseään ja edisti vain kestävää hyvää. Andrew Carnegie vastusti samoin voimakkaasti perinnöllistä varallisuutta. Carnegie katsoi, että varakkaiden liikehiehien pojat olivat vain harvoin yhtä lahjakkaita kuin heidän isänsä. Jättämällä valtavia rahasummia ja omaisuuksia omille lapsilleen vauraat yritysjohtajat tuhlasivat resursseja, joita voitiin käyttää yhteiskunnan hyödyksi. Andrew Carnegiella oli vahva näkemys siitä, että yhteiskunnan tulevat johtajat nousevat köyhien ihmisten riveistä. Carnegie luotti siihen juuri sen vuoksi, että hän oli itse noussut yhteiskunnassa täysin pohjalta lähtien. Hän perusteli näkemystään köyhien ihmisten paremmilla lähtökohdilla sillä, että varattomampi väki piti lapsistaan parempaa huolta ja heille opetetaan myös parempaa työetiikkaa.

Andrew Carnegien jakamat lahjoitukset kuvasivat hyvin hänen käsitystään tavallisten ihmisten auttamisesta. Lahjoitukset kuvastavat edustavuudeltaa kaikkia hänen henkilökohtaisia mieltymyksiään; rakkautta kirjoja, musiikkia, taidetta sekä luontoa kohtaan. Samalla niissä näkyy myös hänen kunnioitus uudistuksia kohtaan, kuten tieteellinen tutkimus, kirjallinen ja tekninen koulutus sekä varsinkin sotimisen lopettaminen. Parhaiten aikalaiset muistivat hänen juuri kirjastojen lahjoittajana. Andrew Carnegie oli myös pohjimmiltaan itsekin sitä mieltä, että tärkeintä hänen lahjoitustoiminnassaan olivat juuri kirjastojen perustamiset ihmisille. Carnegie katsoi, että ihmiskuntaa vaivaaviin ongelmiin oli ainoastaan yksi tehokas lääke ja se oli valaistuminen. ”Tulkoon valo” oli hänen mottonsa, jonka hän myös alkuaikoinaan halusi sijoittaa kaikkiin lahjoittamiinsa kirjastorakennuksiin.

Teollisuusmies ja mesenaatti Andrew Carnegie (5. osa) 

Andrew Carnegie.

Andrew Carnegien perhe vietti New Yorkin kartanossaan aikaansa yleensä lokakuusta toukokuulle ja kesästä syksyyn perhe asutti usein Skotlannin ylämaalla sijaitsevaa Skibon linnaa. New Yorkin kartanostaan Carnegie hoiti hyväntekeväisyyshankkeitaan; Andrew Carnegiella oli tapana työskennellä omassa työhuoneessaan ja kirjastossaan heti aamusta. Työskentelyn jälkeen hän treenasi kuntosalillaan tai teki kävely tai ratsastusretken Central Parkissa, jonka jälkeen hän otti pienet iltapäivätorkut kartanossaan. Päiväunien jälkeen hän saattoi vielä ottaa vastaan kartanossaan liikevieraita. Kaupunkikartanon palvelushenkilökuntaan kuului noin 25 henkilöä, mutta parhaimmillaan hän työllisti kartanollaan 42 palvelijaa. Henkilökunnan joukossa oli mm. insinöörejä, kokkeja, hovimestareita, avustajia, turvamiehiä, sihteerit sekä autokuljettajat. Aamiaisen ajaksi Andrew Carnegie oli palkannut Walter C. Galen soittamaan kartanon urkuja joka aamu ja säkkipillinsoittoa tarjosi Angus MacPherson. Louise-vaimo osallistui myös aktiivisesti kartanon taloustoimintoihin.

Skibon linna Skotlannissa.

Skibon linna sijaitsee Sutherlandin ylämaan piirikunnassa Skotlannissa, josta on kauniit upeat näkymät Dornoch Firthin luonnonkauniille kansalliselle alueelle. Ensimmäinen merkintä historian kirjoissa Skibon linnasta on sen perustamisesta vuodelta 1211. Alusta lähtien linna on ollut Caithnessin piispojen asuinpaikka. Piispojen asuinpaikkana linna oli vuoteen 1545 saakka, jolloin sen kirkko luovutti John Graylle vahvistaakseen liittoaan voimakkaan perheen kanssa protestanttisen kapinan uhan levitessä kohti pohjoista. Paikan omistajat vaihtuivat usein vuoteen 1772 saakka, jolloin omistajaksi tuli Evan Charles Sutherland-Walker. Linnan kunto oli päässyt jo melko huonoksi, kun vuonna 1897 teollisuusmies Andrew Carnegie teki linnasta yhden vuoden vuokrasopimuksen osto-optiolla.

Sisäkuvia Skibon linnasta.

Carnegie käytti tätä optiotaan vuonna 1898 ostamalla linnan 85 000 punnalla. Linna oli tuolloin hyvin huonossa kunnossa ja Andrew Carnegie käytti lisäksi kaksi miljoonaa puntaa linnan remontointiin. Samassa yhteydessä hän hankki myös maata lisää. Tilan koko kastoi 1 500 neliömetristä yli 5 600 neliömetriin. Linnaan tehtiin samalla myös sisäuimapaviljonki, Loch Ospisdale sekä 9-reikäinen golfkenttä. Myöhemmin linnan osti englantilainen liikemies Peter John de Savary (s. 11.7.1944 ja k. 30.10.2022), joka oli menestynyt öljy-, merenkulku- ja kiinteistöalalla. Hän perusti linnan maille yksityisen jäsenklubin, The Carnegie Clubin. Vuonna 2003 de Savary myi klubinsa amerikkalaiselle liikemiehelle, Ellis Shortille (s. 6.10.1960).

Andrew Carnegie ei kovasti välittänyt New Yorkin kaupungin seurapiirielämästä, mutta hän kutsui mielellään kartanoonsa poliitikkoja ja älymystön edustajia päivällisille. Carnegiet isännöivät mm. sellaisia tapahtumia kartanossaan, kuten isännän veljentyttären, Nancyn häät vuonna 1905, Carnegien omat 25-vuotishääpäivät vuonna 1912, Margaret-tyttären debutanttijuhlat vuonna 1916 sekä Carnegien liikekumppaneiden vuosittaiset tapaamiset. Syntymäpäivänään Andrew Carnegie kutsui usein toimittajia kartanoonsa. Tilaisuudet vieraille pidettiin usein ruokasalissa tai taidegalleriassa; usein nähty puhuja näissä tilaisuuksissa oli Booker Taliaferro Washington (s. 5.4.1856 ja k. 14.11.1915) ja pianistina musiikista yleensä vastasi puolalainen Ignacy Jan Paderewski (s. 18.11.1860 ja k. 29.6.1941). Vieraiden joukossa olivat mm. fyysikko ja kemisti Marie Curie (s. 7.11.1867 ja k. 4.7.1934), kirjailija Mark Twain (oik. Samuel Langhorne Clemens, s. 30.11.1835 ja k. 21.4.1910) sekä useat Yhdysvaltojen presidentit.

Marie Curie.

Vuodesta 1911 alkaen Andrew Carnegie salli paikallisten lasten leikkiä kaupunkikartanonsa puutarhassa. Louisen veli, arkkitehti Henry Davis Whitfield, suunnitteli kartanoon käytävän viherhuoneen ja kuvagallerian välille. Vuonna 1915 anarkisti yritti pommittaa kartanoa, mutta hän onneksi epäonnistui yrityksessään. Andrew Carnegie osti puisen talon Viidennen Avenuen ja 90. Kadun kaakkoiskulmasta vuonna 1917 estääkseen nän kerrostalon rakennuttamisen tälle tontille. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Carnegien perhe lopetti kesäksi muuttamiset Skobon linnaan Skotlantiin. Margaret Carnegie solmi avioliiton Roswell Millerin kanssa New Yorkin kartanossa vuonna 1919.

Margaret Carnegie Miller (s. 30.3.1897 ja k. 11.4.1990).

Andrew Carnegie ehti vielä ennen kuolemaansa ostaa Stockbridgestä, Massachusettista Shadowbrook-nimisen kartanon vuonna 1916 perheelleen kesänviettopaikaksi. Amerikkalainen runoilija ja kirjailija sekä pankkiiri ja yksi Metropolitan Museum of Artin perustaja, Samuel Gray Ward (s. 3.10.1817 ja k. 17.11.1907), osti itselleen vuonna 1844 maata Baldheadin rinteiltä ja rakennutti Shadowbrooksin kartanon paikalle. Tuossa vaiheessa kartano tunnettiin nimellä Oakwood. Vuonna 1892 kartano tuli varakkaan amerikkalaisen kauppiaan, kiinteistökehittäjä, pankkiiri, sukututkija ja hyväntekijä Ansonille Phelps Stokesin (s. 22.2.1838 ja k. 28.6.1913) omistukseen.

Stokes laajensi kartanon maita 610 hehtaariin saakka ja puretti Oakwood-rakennuksen melkein kokonaan – itäsiipeä lukuun ottamatta – sekä rakennutti uuden kartanorakennuksen mailleen. Tämä L-muotoinen kartano valmistui vuonna 1893 ja se tuli maksamaan 500 000 dollaria. Anson Stokes teloi jalkansa ratsastusonnettomuudessa ja jalka jouduttiin amputoimaan. Omista lähti kartanosta vuonna 1898 ja kartano oli tyhjillään vuoteen 1905 saakka. Tuolloin kartanon osti kanadalainen liikemies Spencer Proudfoot Shotterille (s. 1855 ja k. 5.12.1920).

Shadowbrookin päärakennus.

Shotterin velkaiset jälkeläiset myivät kartanon Shotterin kuoleman jälkeen vuonna 1916 Andrew Carnegielle 300 000 dollarilla. Kartanoa pidettiin Carnegien omistuksessa siihen aikaan Yhdysvaltojen toiseksi suurimpana yksityisasuntona. Andrew carnegie kuoli täällä kartanossaan 11.8.1919 ja kolme vuotta myöhemmin kartano myytiin Society of Jesus-yhdistykselle jesuiittapappien koulutuskeskukseksi. Shadowbrookin päärakennus tuhoutui 9.3.1956 tulipalossa, joka vaati kaikkiaan neljän ihmisen hengen. Kaksi muuta talon asukasta kuoli vielä myöhemmin tulipalossa saamiinsa vammoihin. Shadowbrookissa kouluttautunut pappi, Francis Xavier ”Frank” Shea (s. 1926 ja k. 9.7.1977 kirjoitti vuonna 1956 kirjan Shadowbrook-kartanon historiasta ja sen tuhosta, joka vuonna 2009 julkaistiin postuumisti nimellä The Shadowbrook Fire.

Andrew Carnegien kuoleman jälkeen Louise Carnegie osti tyttärelleen ja vävylleen toukokuussa 1920 George McAlpinin talon osoitteessa 9 East 90th Street. Tämä talo kunnostettiin pariskunnalle kodiksi vuoden 1920 lopulla. Millerien ja Carnegien talot olivat sisäisesti yhteydessä – käytävällä, jonka Almus Pratt Evans suunnitteli - toisiinsa, joten Louise Carnegien oli helppo vierailla tyttärensä ja vävynsä luona päivittäin. Tässä vaiheessa Louise Carnegie asui isossa kartanossaan yksin 14 palvelijan kanssa. Louise Carnegie teetätti pienen leikkialueen lastenlapsilleen kartanon puutarhaan.

Andrew Carnegie vaimonsa ja tyttärensä kanssa vuonna 1910.

Leski Louise Carnegie jatkoi New Yorkin kaupunkikartanossaan erilaisten pienten tilaisuuksien ja urkukonserttien isännöintiä. Näihin tapahtumiin kuuluivat mm. Carnegien veljentyttären, Louise Whitfieldin avioliitto vuonna 1927, ompelutuntien järjestäminen, opiskelijaklubin kokoukset, erilaiset monet muut tilaisuudet ja konsertit. Kartanoasuma-alueen kehitys jatkui myös Andrew Carnegien kuoleman jälkeen. Kartanon ja sitä vastapäätä sijainneen Kahnin talon rajoitukset vain asuinkäyttöön poistuivat vuonna 1934; tuolloin Kahnin omistama talo myytiin Convent of the Sacred Heart -tyttökoululle. Louise Carnegie asuin kaupunkikartanossaan kuolemaansa 24.6.1946 saakka.

Louise Carnegien kuoleman jälkeen kartano siirtyi testamentti lahjoituksena New Yorkin Carnegie Corporationille. Kartano säilyi ennallaan ja sitä ylläpitivät välttämätön henkilöstö sekä perheen taloudenhoitaja, Alexander Morrison. Kartanorakennusta yritettiin tarjota vuokralle Yhdistyneiden Kansakuntien sihteeristölle toimistoiksi loppuvuodesta 1946. Tarjous uusittiin YK:lle vielä vuonna 1948, mutta YK ei koskaan tullut vuokralaiseksi kartanoon.

Carnegie Corporation vuokrasi tammikuussa 1949 sekä Carnegien kartanon että Millerien kodin New York School of Social Workille 21 vuoden sopimuksella, johon liittyi lisäksi mahdollisuus jatkaa sopimusta. Edgar I Williams suunnitteli rakennuksille 140 000 dollarin kunnostukset. Carnegie Corporation toimitti New Yorkin rakennusministeriölle muutossuunnitelmat 11.2.1949 ja rakennus suljettiin kunnostustöiden vuoksi kaksi viikkoa myöhemmin. Kunnostustyöt rahoitti New Yorkin Community Service Society.

Kartanon keittiöstä tehtiin kahvila ja taidegalleriasta luentosali. Alkuperäinen pähkinäpuuportaikko varastoitiin ja korvattiin suljetulla portaikolla. Kartanon toisenkerroksen makuuhuoneet muutettiin luokkahuoneiksi. Kolmas kerros toimi hallinnon toimistotiloina ja ylin kerros tehtiin tiedekunnan toimistoksi. Kirjasto säilyi kirjastohuoneena ja Carnegie Corporation toivoi, että ensimmäisen kerroksen urut säilytettäisiin omalla paikallaan. Myös Carnegien työhuone ja yksi hänen muotokuvansa saivat jäädä taloon paikalleen. School of Social Work muutti uudistettuun rakennukseen 5.10.1949. Samassa kuussa asennettiin rakennuksen ulkoseinään kartanon muistolaatta muistuttamaan asuinpaikasta ja kartanon asukkaista.

Teollisuusmies ja mesenaatti Andrew Carnegie (4. osa) 

Andrew Carnegie.

Andrew Carnegie solmi avioliiton vasta oman äitinsä, Margaretan, kuoltua vuonna 1886. Carnegie hoiti sairasta äitiään tämän viimeiset vuodet. Puolisoksi hänelle valikoitui yli kaksikymmentä vuotta nuorempi Louise Whitfield Carnegie. Avioparille syntyi New Yorkissa 30.3.1897 yksi tytär, Margaret Carnegie. Andrew Carnegie osti joulukuussa 1898 kaikki Fifth Avenuen tontit 90. ja 92. kaduilla ja mahsoi maista 900 000 dollaria. Tonttien keskihinnat olivat noin 120-150 dollaria/m². Tonttikaupat tehtiin kaikessa hiljaisuudessa ja tontteja siirtyi Carnegien omistukseen toisessa korttelissa 17 tonttia ja toisessa korttelissa 13 tonttia. Fifth Avenuen toiset kartanot olivat tuohon aikaan noin kahdenkymmenen korttelin päässä Carnegien tonteista. Jotkut ovat sitä mieltä, että Andrew Carnegie kiinnostui alueesta, kun hänen ystävänsä, teollisuusmies, purjehtija ja taiteen keräilijä Charles Albert Gould (s. 13.1.1849 Batavia, New York ja k. 6.1.1926 New York), rakennutti seudulle omaa taloaan.

Charles Albert Gould.

Andrew Carnegie osti samoin monia taloja 91. kadun eteläpuolelta, joita hän vuokrasi ainoastaan hyville ystävilleen, kuten mm. saksalaiselle valtiomies ja toimittaja Carl Schurzille (s. 2.3.1829 ja k. 14.5.1906). Carnegie suojeli kotinsa arvoa ja siksi hän halusi säilyttää hankkimiinsa tontteihin omistusoikeuden. Joitakin tontteja hän vuosien kuluessa ns. ”hyville naapureille”, ihmisille, jotka olivat valmiit rakennuttamaan tonteille myös omat kartanonsa. Neljä omistamaansa tonttia Andrew Carnegie myi joulukuussa 1900 liikemies ja hyväntekijä William Douglas Sloanelle (s.29.2.1844 New York ja k. 19.3.1915 Etelä-Carolina). Carnegie myi tontin myös investointipankkiiri, filantrooppi keräilijä ja taiteen suojelija Otto Hermann Kahnille (s. 21.2.1867 Mannheim ja k. 29.3.1934 New York). Kahn oli hyvin tunnettu henkilönä, jota myös Time-lehti tituleerasi toisinaan ”New Yorkin kuninkaaksi”. Viimeiset omistuksensa pohjoiskorttelissan Carnegie myi vuonna 1916.

Otto Hermann Kahn.

Carnegie halusi kartanonsa tontille oman suuren puutarhan, mutta suurta palatsia hän ei halunnut. Hän halusi vaatimattomamman kartanon, joka olisi selkeä ratkaisuiltaan ja tilava asua. Omistaja halusi arkkitehdeiksi kaupungin ainoat arkkitehdit, jotka eivät olleet tyrkyttäneet omia palveluitaan. Carnegie palkkasi maaliskuussa 1899 Babbin, Cookin & Willardin arkkitehdeiksi kartanolleen. Heinäkuussa 1899 neljäkerroksisen hollantilaisen siirtomaatyylisen kartanorakennuksen, jossa oli itäsiipi ja rivipuutarha suunnitelmat julkaistiin Architectural Recordissa; talon suunnitelmat olivat lopulta valmiit marraskuussa 1899. Monet urakoitsijat lähestyivät rakennuttajaa tarjouksillaan, mutta talon urakoitsijaksi Carnegie valitsi Charles T. Willisin tammikuussa 1900. Samana vuonna kartanon suunnitelmaa esiteltiin myös Architectural League of New Yorkissa.

Frederic Archer.

Andrew Carnegien vaimo, Louise, halusi useita muutoksia kartanon suunnitelmaan, kuten mm. talvipuutarhan, leikkihuoneen ja lastentarhan ainokaiselle tyttörelleen. Hänen toiveidensa mukaan rakennettiin myös 12 metrinen marmoriseinä itäpuolelle, joka esti näkymät Madison Avenuelta. Myös Andrew Carnegien useat tarkistukset arkkitehdeilta aiheuttivat erimielisyyksiä arkkitehtien kanssa. Carnegie palkkasi toukokuussa 1900 englantilaisen säveltäjä, kapellimestari ja urkuri Frederic Archerin (s. 16.6.1838 Oxford ja k. 22.10.1901 Pittsburg) suunnittelemaan kartanoonsa urut. Urkujen hinnaksi oli alkujaan sovittu 16 000 dollaria, mutta hinta nousi kuitenkin sen jälkeen, kun Carnegie halusi monia muutoksia urkuihin; mm. urkujen bassorekisteriin tehtiin muutostöitä.

Kartanorakennuksessa oli neljä kerrosta ja kellaritilat, joissa oli kartanon lämmitysjärjestelmä. Keskuslämmityksen lisäksi kalustoon kuuluivat myös generaattorit, jäähdytysjärjestelmä sekä arteesinen kaivo. Lämmityslaitos oli tarpeeksi suuri valtamerilaivan tarpeisiin ja ilmajäähdytysjärjestelmä oli ensimmäisten joukossa yksityisasunnoissa. Ulkoilma imettiin ullakon aukoista ja kellarin ilmansuodattimien kautta, sitten lämmitettiin ja kostutettiin sekä jaettiin jokaiseen huoneeseen. Termostaatit ohjasivat jokaisen huoneen lämpötilaa. Vesi otettiin New Yorkin vesihuoltojärjestelmästä, suodatettiin ja erotettiin sen jälkeen juoma- ja talousvedeksi. Sähkö-, viemäri- ja vedenotto voitiin säätää pääkytkintaululta.

Alkuperäiset suunnitelmat sisälsivät 64 huonetta, mutta toiset lähteet puhuivat 66 huoneesta tai jopa 80 huoneesta. Talossa oli kuitenkin kolmekymmentä makuuhuonetta sekä useita olohuoneita ja taidegalleria. Rakennuksen kokonaispinta-ala oli 5 138,9 m². Suurimmassa osassa rakennusta oli parkettipuulattiat; viherhuone oli talon ainoa huone, jossa oli laattalattia. Rakennuksessa oli kipsikatot, jotka kuvastivat tammenterhoja ja tammenlehtiä. Kartanoon rakennettiin skotlantilaisesta tammipuusta valmistetut upeat portaat. Toiset portaat, kaareva portaikko, asennettiin ennen 1940-lukua; siinä oli samanlainen koristeellinen kaide kuin pääportaikollakin.

Kellarissa oli kolme vedensuodatinta ja iso uuni sekä hiilisäiliö. Uunin ja hiilisäiliön välillä kulki miniatyyri rautatie joka kuljetti hiiltä päivittäin. Kellarista löytyi myös pesutupa, silityshuone ja kuivaushuone sekä putkisto, joka yhdisti uunin ylempien kerrosten pattereihin. Samoin kellarissa sijaitsi kaksi keittiötä, liinavaatekaapit, varastotilat sekä palvelijatilat. Keittiöiden vieressä sijaitsi viinikaappi, johon mahtui 3 000 pulloa. Lisäksi siellä oli puhelinkeskus, joka palveli talo 20 puhelinta; vielä kellarista löytyi taloudenhoitajan huone, palvelijoiden olohuone sekä heidä kylpyhuoneet.

91. kadun sisäänkäynti tuo suoraan ensimmäiseen talon kerrokseen ja sen marmoriseen eteiseen, jonka vasemmalla sivulla sijaitsi massiiviset portaat. Portaikkoa vastapäätä sijaitsi odotushuone, jossa Carnegien vieraat saivat odottaa talon isäntää. Pääsali kerroksessa kulkee lännestä itään; koristeellinen takka sijaitsi salin länsipäässä, pilliurkuja vastapäätä. Talon etelälaidassa sijaitsi olohuone, vastaanottohuone, ruokasali sekä aamiaishuone - aamiaiselle mahtui 22 henkilöä -, josta pääsi ulos ulottuvalle viherhuoneelle. Urkujen takana sijaitsi hovimestarin ruokakomero ja taloudenhoitajan kabinetti sekä takahalli, jossa olivat palvelijaportaat ja palveluhissi. Sieltä oli kulku myös taidegalleriaan, jossa oli alkujaan lyijylasinen kattoikkuna. Galleriassa oli taidetta ja piano; vuoden 1913 jälkeen myös ranskalaiset ikkunat ja marmoritakka.

Ensimmäisessä talon kerroksessa sijaitsivat vielä Carnegien toimisto, kirjasto ja luola. Kirjasto on taiteilija Lockwood de Forestin (s. 8.6.1850 ja k. 3.4.1932) suunnittelema. Carnegie halusi toimistonsa näyttävän Central Parkiin päin; toimiston oviaukko oli vain 1,8 metriä korkea, sillä Carnegie oli vain 1,57 metriä pitkä. Kartanon isäntä ei ollut turhan vaatimaton, joten talossa oli melko paljon muistoina hänen elämästä mm. kuvia, palkintoja ja muita esineitä, kuten todistus hänen ensimmäisestä osakeostostaan.

Talon toisessa kerroksessa sijaitsivat perheen yksityiset huoneet, kuten pukuhuoneet, makuuhuoneet, perhekirjasto ja biljardihuone. Alusta asti portaikkotason yläosassa sijaitsi täytetty barracuda sekä halli pylväineen, maalattuine pilastereineen ja tammikattopalkkeineen. Kaikilla perheenjäsenillä oli omat makuuhuoneet ja molemmilla vanhemmilla oli myös omat kylpyhuoneet. Louise Carnegiella oli lisäksi oma pukuhuone ja olohuone, kun Margaretilla taas oli oma olohuone tai päivähuone. Andrew Carnegien pukuhuoneen de Forest koristeli intialaisella kaiverretulla puulla. Talon itäosassa, Margaretin huoneen vieressä oli sairaanhoitajan huone, kylpyhuone ja lastenhuoneen ruokakomero. Näissä tiloissa asui Margaretin sairaanhoitaja Nannie Lockerbie, henkökunnasta ainut, joka asuin talon toisessa kerroksessa.

Talon kolmannessa kerroksessa sijaitsi Carnegien vieraille tarkoitetut makuuhuoneet. Kerroksen käytävässä oli päällystetty katto ja lasimaalaus kipsikehyksillä. Talon isännän ja tyttären omat kuntosalit sijaitsivat samoin tässä kerroksessa. Louisen sisarella Stellalla oli omat huoneet tässä kerroksessa. Vieraiden makuuhuoneiden lisäksi myös heidän palvelijoilleen oli tässä kerroksessa vierashuone, tavaratila, kylpyhuoneita ja makuuhuoneita.

Kartanon palvelijat majoittuivat alun perin talon neljänteen kerrokseen. Neljäs kerros muodostui lukuisista makuuhuoneista, jotka oli järjestetty salin ympärille. Tässä kerroksessa ei ollut ilmanvaihtoa eikä tiloja ollut eristetty samoin kuin muualla talossa. Suurin osan kerroksen huoneista oli naispalvelijoita varten ja lounaiskulmassa sijaitsivat miespalvelijoiden huoneet tässä kerroksessa. Täällä sijaitsivat samoin Louise Carnegien ja taloudenhoitajan varastotilat. Carnegien perhe muutti omistamastaan Skibon linnasta Skotlannista uuteen New Yorkin kartanoonsa 12.12.1902. Kesät perhe vietti usein Skibon linnassa ja talvikaudet kaupunkikartanossaan. Matka Skotlannista tehtiin valtamerilaivalla. Viikon päästä muutosta kartanossa vietettiin tupaantuliaisia kutsuvieraiden kanssa.

Teollisuusmies ja mesenaatti Andrew Carnegie (3. osa) 

Andrew Carnegie lahjoitti 7.6.1901 Skotlantiin Carnegie Trust for the Universities of Scotland-hyväntekeväisyyssäätiön – yliopiston opiskelijoiden ja henkilöstön hyväksi – perustamista varten kymmenen miljoonaa dollaria. Säätiö perustettiin kuninkaallisella perustamiskirjalla 21.8.1902. Lahjoitussumma kymmenen miljoonaa dollaria oli aikanaan ennennäkemättömän valtaisa, sillä valtion tuolloinen kokonaistuki kaikille neljälle Skotlannin yliopistolle oli noin 50 000 puntaa vuodessa. Säätiö otti tavoitteekseen kohentaa ja laajentaa tieteellisen tutkimuksen puitteita Skotlannin yliopistoissa sekä mahdollistaa Skotlannin ansioituneiden ja pätevien nuorten opiskelu yliopistoissa.

Mesenaatti Andrew Caenegie, joka lahjoitti 90 prosenttia ansaitsemistaan varoista hyväntekeväisyyteen.

Andrew Carnegie valittiin vielä myöhemmin St. Andrewsin yliopiston lordilehtoriksi joulukuussa 1901. Eversti James Maitland Huntilta Andrew Carnegie osti vuonna 1902 sekä Pittencrieff Housen että Estaten ja lahjoitti Pittencrieff Park – paikalliset tuntevat sen paremmin nimellä The Glen – alueen julkiseksi puistoksi Dunfermlinen asukkaille. Carnegien patsas pystytettiin puistoon vuosina 1913-1914 muistoksi hänen lahjoituksestaan asukkaille.

Jeannette Thurber.

Jeannette Thurber (Jeannette Meyers Thurber, s. 29.1.1850 Delhi, New York ja k. 2.1.1946 Bronxville, New York) oli ensimmäinen merkittävä taidemusiikin suojelija Yhdysvalloissa. Hän oli tanskalaisen viulistin, Henry Meyersin ja Annamarie Coffin Pricen tytär, joka sai musiikkikoulutuksensa Pariisin konservatoriossa. Jeannette solmi avioliiton 15.9.1869 vain 19-vuotiaana Francis Beatty Thurberin (s. 13.11.1842 Delhi ja k. 4.7.1907 Manhattan) kanssa, josta tuli hieman myöhemmin miljonääri päivittäistavarakaupan tukkumyyjänä. Avioparilla oli kaksi tytärtä, Marianne ja Jeannette. Perheen kesäasunto sijaitsi Onteora Parkissa Catskill -vuorilla.

Jeannette ja Francis Beatty Thurber.

Jeannette Thurber sponsoroi vuonna 1884 New Yorkin ensimmäistä Wagner -festivaalia. Seuraavana vuonna hän perusti New Yorkiin sekä National Conservatory of Music of Americain että American Opera Companyn. Hän sponsoroi myös Boston Sinfonia Orchestran konsertit vuosina 1888 ja 1889 New Yorkissa. Thurber valitsi musiikkikoulunsa ensimmäiseksi johtajaksi maailmankuulun baritonilaulajan, belgialaisen Jacques-Joseph-André Bouhyn (s. 18.6.1848 ja k. 29.1.1929). Jeannette Thurber tuotti vuonna 1892 tšekkiläisen säveltäjä Antonin Dvořákin Yhdysvaltoihin konservatorionsa johtajaksi, jossa tämä toimi johtajana vuoteen 1895 saakka. Säveltäjää jouduttiin houkuttelemaan pitkään, mutta lopulta Anna-vaimo käänsi miehensä pään, kun hän kuuli tälle maksettavan palkan, 15 000 dollaria vuodessa, joka oli 25 kertainen tämän edellisiin tuloihin verrattuna. Palkkansa säveltäjä tienasi kolmesta päivittäisestä opetustunnista ja kuudesta vuosikonsertista; lisäksi etuna oli neljän kuukauden kesäloma.

Jeannette Thurberin perustama musiikkioppilaitos New Yorkissa.

Thurberille rotu- ja sukupuolikysymykset olivat tärkeitä, kun hän puolusti ajatusta liittovaltion rahoittamasta konservatoriosta; hän vetosi myös siihen, että Yhdysvallat oli tuolloin ainoa valtio, joka ei tarjonnut valtion varoja taiteille. Thurber käynnisti julkisen keskustelun liittovaltion rahoittaman musiikin konservatorion tarkoituksenmukaisuudesta kapitalistisessa yhteiskunnassa. Andrew Carnegie tuki L. Hortonin kanssa jonkinlaisilla summilla myös Thurberin konservatorion perustamista. Andrew Carnegie oli myös perustamassa ja tukemassa New Yorkin kaupungin musiikkitaiteen instituuttia vuonna 1904; tähän yksityiseen opistoon pääsi myös mustia, vammaisia sekä naisia opiskelijoiksi. Opisto muuttui myöhemmin kuuluisaksi Julliard Schooliksi New Yorkissa.

Kapellimestari Leopold Damrosch.

Andrew Carnegien kiinnostus musiikkia kohtaan rohkaisi häntä rahoittamaan 7 000 pilliurut eri kirkkoihin; lahjoitukset hän teki aina uskontokunnasta tai lahkon suuntauksesta huolimatta. Musiikkimaailmassa Carnegien suurimpia hankkeita oli aikanaan suuren konserttipaikan, Carnegie Hallin, rakennuttaminen New Yorkiin musiikin ystäville. Ajatuksen konserttitalosta esitti New York Symphony Societyn kapellimestari, Leopold Damrosch (s. 22.10.1832 ja k. 15.2.1885). Kapellimestarin kuoltua hänen poikansa, Walter Johannes Damrosch jatkoi isänsä ideaa uudesta musiikkitalosta. Saksassa musiikki opiskellessaan Walter Damrosch esiteltiin vuonna 1887 Andrew Carnegielle, joka tuolloin istui sekä Oratorio Societyn että New York Symphonyn hallituksissa. Alkujaan Carnegie ei ollut innostunut rahoittamaan Manhattanille musiikkitaloa, mutta keskusteltuaan Walter Damroschin kanssa Carnegie suostui lahjoittamaan kaksi miljoonaa dollaria hankkeeseen.

Louise Whitfield Carnegie.

Oratorio Society- ja New York Symphony -yhdistysten johtaja Morris Reno osti maaliskuussa 1889 yhdeksän tonttia Seventh Avenuen ja 57th Streetin kaakkoiskulmasta sekä niiden ympäriltä. Arkkitehti William Burnet Tuthill (s. 11.2.1855 Hoboken, New Jersey ja k. 25.8.1929 Manhattan, New York) palkattiin suunnittelemaan musiikkitaloa yhdessä arkkitehti Richard Morris Huntin (s. 31.10.1827 ja k. 31.7.1895) ja arkkitehtitoimisto Adler & Sullivanin kanssa. Suhteellisen tuntematon arkkitehti Tuthill oli myös amatöörisellisti ja laulaja, mutta hänen aviopuolisonsa, Henrietta Elizabeth Corwin (s. 15.10.1852 ja k. 11.3.1917) oli taitava pianisti ja urkuri. Heidän tyttärestään, Burnet Corwin Tuthillista (s. 16.11.1888 ja k. 18.1.1982) tuli klarinetisti ja säveltäjä. Konserttirakennus suunniteltiin muunneltuun italialaiseen renessassityyliin. Andrew Carnegien aviopuoliso, Louise Whitfield Carnegie (s. 7.3.1857 ja k. 24.6.1946), muurasi perustuskiven 13.5.1890. Urakoitsija Isaac A. Hopper and Company vastasi Carnegie Hallin rakentamisesta.

Carnegie Hall.

Manhattanilla osoitteessa 881 Seventh Avenue sijaitseva Carnegie Hall eräs maailman arvostetuimmista taidemusiikin ja populaarimusiikin esityspaikoista, jolla on myös oma ohjelma- ja markkinointiosastonsa. Joka kausi musiikkitalossa järjestetään noin 250 konserttia ja sieltä on myös mahdollista vuokrata esiintyville ryhmille konserttitilat. Talon suurin sali, Stern Auditorium, käsittää 2 804 istumapaikkaa. Siellä on samoin 599-paikkainen Zenkel Hall ja 268-paikkainen Joan ja Sanford I. Weill Recital Hall. Musiikkitalo rakennettiin vuosina 1889-1891 ja se oli Carnegien perheen omistuksessa vuoteen 1925 saakka. Sen jälkeen saksalainen maahanmuuttaja, juutalaista syntyperää oleva Robert E. Simon ja hänen poikansa Robert Edmund Simon Jr. (s. 10.4.1914 ja k. 21.9.2015) tulivat talon omistajiksi. 1950-luvulla Carnegie Hallia ehdotettiin purettavaksi ennen New Yorkin filharmonikkojen – aloittivat esiintyä Carnegie Hallissa vuodesta 1892 - muuttoa Lincoln Centeriin vuonna 1962.

Carnegie Hallin suuri sali.

Säveltäjä Antonin Dvořákin Sinfonia nro 9, opus 95, Uudesta maailmasta, esitettiin Carnegie Hallissa 16.12.1893 ja se oli musiikkitalon ensimmäinen maailmankantaesitys Carnegie Hallissa. Kuuluisat kapellimestarit ovat käyneet johtamassa 1900-luvulla Carnegie Hallissa, sellaiset kuten mm. Richard Georg Strauss (s. 11.6.1864 ja k. 8.9.1949), Ruggero Leoncavallo (s. 23.4.1857 ja k. 9.8.1919), Charles-Camille Saint-Saëns (s. 9.10.1835 ja k. 16.12.1921), Alexander Scriabin (s. 6.1.1872 ja k. 27.4.1915), Sir Edward William Elgar (s. 2.6.1857 ja k. 23.2.1934) ja Sergei Vasiljevitš Rahmaninov (s. 1.4.1873 Semjonovo, Venäjä ja k. 28.3.1943 Beverly Hills, Kalifornia).

Sergei Rahmaninov.

Carnegie Hallin säännöllisiä ja pitkäaikaisia käyttäjiä ovat olleet New Yorkin filharmonikkojen lisäksi mm. Philadelphian sinfoniaorkesteri ja Bostonin sinfoniaorkesteri; talossa vierailee jatkuvasti kuuluisia orkestereita. Carnegie Hallissa esiintyvät myös kuuluisat solistit, kuten aikanaan mm. puolalaiset pianistit Arthur Rubinstein (s. 28.1.1887 ja k. 20.12.1982) ja Mieczysław Horszowski (s. 23.6.1892 ja k. 22.5.1993). Kapellimestari Arturo Toscaninin (s. 25.3.1867 ja k.16.1.1957) johtama NBC Symphony Orchestra äänitti usein soittoaan RCA Victorille talon pääsalissa. 25-vuotias Leonard Bernstein (synt. Louis Bernstein, s. 25.8.1918 ja k. 14.10.1990) korvasi kapellimestarina vuonna 1943 äkillisesti sairastunutta Bruno Walteria (synt. Bruno Schlesinger, s. 15.9.1876 ja k. 17.2.1962).

Benny Goodman.

Carnegie Hall soitettiin jo vuonna 1912 viihteellisempää rytmimusiikkia, kun James Reese Europe’s Clef Club Orchestra soitti siellä konsertin. Jazzia Carnegie Hallissa ovat soittaneet mm. Benjamin David ”Benny” Goodman (s. 30.5.1909 ja k. 13.6.1986), Thomas Wright ”Fats” Waller (s. 21.5.1904 ja k. 15.12.1943), Edward Kennedy ”Duke” Ellington (s. 29.4.1899 ja k. 24.5.1974), Norman Granz (s. 6.8.1918 ja k. 22.11.2001), Louis Daniel Armstrong (s. 4.8.1901 ja k. 6.7.1971), John Birks ”Dizzy” Gillespie (s. 21.10.1917 ja k. 6.1.1993), Ella Jane Fitzgerald (s. 25.4.1917 ja k. 15.6.1996), Charlie Parker (s. 29.8.1920 Kansas City ja k. 12.3.1955 New York), Billie Holiday (synt. Eleanora Fagan, s. 7.4.1915 ja k. 17.7.1959), Miles Dewey Davis (s. 26.5.1926 Alton, Illinois ja k. 28.9.1991 Santa Monica), Ian Ernest Gilmore ”Gil” Evans (s. 13.5.1912 ja k. 20.3.1988), Nina Simone (oik. Eunice Kathleen Waymon, s. 21.2.1933 Tryon, Pohjois-Carolina ja k. 21.4.2003 Carry-le-Rouet, Ranska), Mary Lou Williams (oik. Mary Elfrieda Scruggs, s. 8.5.1910 ja k. 28.5.1981), Cecil Percival Taylor (s. 25.3.1929 ja k. 5.4.2018), William James ”Count” Basie (s. 21.8.1904 ja k. 26.4.1984) , Paquito D’Rivera (s. 4.6.1948), Arturo Sandoval (s. 6.11.1949) ja Chucho Valdés (oik. José Luis Niemann, s. 9.10.1941).

Teollisuusmies ja mesenaatti Andrew Carnegie (2. osa) 

Andrew Carnegie rakennutti jo vuonna 1879 asukkaille uima-altaita synnyinpaikkakunnalleen Dunfermlineen. Vuonna 1880 hän lahjoitti 8 000 puntaa Dunfermlinen Carnegie-kirjaston perustamiseen Skotlannissa. Bellevue Hospital Medical Collegelle New Yorkissa Andrew Carnegie lahjoitti 50 000 dollaria histologisen laboratorion rakennuttamiseksi ja nykyisin tätä laboratoriota kutsutaan nimellä Carnegie Laboratory. Andrew Carnegie vei perheensä sekä 70-vuotiaan äitinsä vuonna 1881 bussikiertueelle ympäri Yhdistyneitä kuningaskuntia. Matkan aikana heidät otettiin monessa paikassa vastaan ja matkan kohokohta oli Dunfermlinessa, jossa Carnegien äiti laski Carnegie-kirjaston peruskiven.

Andrew Carnegie osti yhdessä Samuel Storeyn (1841-1925) kanssa 1880-luvun alussa Englannista useita sanomalehtiä, joiden kaikkien tarkoitus oli puoltaa monarkian lopettamista sekä Britannian tasavallan perustamista. Tämän toiminnan yhteydessä Carnegie tutustui moniin ihmisiin, kuten mm. päämisteri William Ewart Gladstone (s. 29.12.1809 ja k. 19.5.1898). Andrew Carnegien nuorempi veli, Thomas, kuoli vuonna 1886 vain 43-vuotiaana. Englanninkiertueen kokemuksistaan Carnegie kirjoitti kirjassaan An American Four-in-hand in Britain.

Hän kirjoitti myös vuonna 1886 radikaalimman teoksensa, Triumphant Democracy, jossa hän liberaalina käytti paljon statistiikkaa väitteidensä esittämiseen. Tässä kirjassaan hän käytti paljon vaivaa siihen, jotta saisi todisteltua amerikkalaisen demokratian paremmuutta brittiläiseen monarkkiaan verrattuna. Kirjassaan hän jopa äityi arvostelemaan Britannian kuninkaallista perhettä. Kirjan kannessa oli kuvattuna kuninkaallinen kruunu ylösalaisin sekä rikkinäinen valtikka. Carnegien kirjoittama kirja aiheutti ison kohun Isossa-Britanniassa. Yhdysvalloissa kirjaa myytiin yli 40 000 kappaletta ja kirja sai useat amerikkalaiset arvostamaan maansa taloudellista kehitystä. Näiden kirjojen lisäksi Andrew Carnegie kirjoitti samoin kolme kirjaa matkailusta.

Andrew Carnegie osallistui melko aktiivisesti useiden yritysten johtamiseen eläkepäivilläänkin. Hän myös kirjoitti monien aikakausilehtien sivuille säännöllisesti. Näitä lehtiä olivat mm. The Nineteenth Century, jota Sir James Thomas Knowles (s. 13.10.1831 ja k. 13.2.1908) toimitti sekä vaikutusvaltainen North American Rewiew, jonka päätoimittaja oli Lloyd Stephens Bryce (s. 20.9.1851 ja k. 2.4.1917). Carnegie julkisti vuonna 1889 ”Wealth”-kirjoituksensa North American Review-lehden kesäkuun numerossa. Luettuaan artikkelin päämisteri Gladstone pyysi artikkelin julkaisua myös Isossa-Britanniassa. Artikkeli The Gospel of Wealth julkaistiin myös The Pall Mall Gazettassa, jota alettiin julkaista Lontoossa helmikuussa 1865. Andrew Carnegie kirjoitti tässä artikkelissaan, että varakkaan teollisuusmiehen elämä tulisi koostua kahdesta vaiheesta. Ensimmäinen vaihe on varallisuuden kerääminen. Toinen vaihe oli tämän kerätyn varallisuuden jakaminen hyväntekeväisyyteen perustelluin syin. Hyväntekeväisyys teki hänen mielestään elämästä vasta elämisen arvoisen.

Espanjan ja Yhdysvaltojen välisen sodan (21.4. - 10.12.1898) jälkeen Yhdysvallat lunasti Kuuban, Guamin, Puerto Ricon sekä Filippiinit itselleen. Andrew Carnegie vastusti jyrkästi ajatusta Amerikan siirtokunnista. Hän tuki demokraattipoliitikko, juristi William Jennings Bryania (s. 19.3.1860 ja k. 26.7.1925) republikaaniehdokas William McKinleytä (s. 29.1.1843 ja k. 14.9.1901) vastaan vuonna 1900. Andrew Carnegie meni jopa niin pitkälle, että hän tarjosi henkilökohtaisesti 20 miljoonaa dollaria Filippiineille, jotta nämä voisivat ostaa itsensä vapaaksi Yhdysvalloista. Yhdysvallat oli maksanut Espanjalle 20 miljoonaa dollaria Filippiinien infrastuktuurista. Carnegien tarjousta ei koskaan hyväksytty. Osoittaakseen, että Carnegie oli kuitenkin tosissaan asiassa, hän liittyi Yhdysvaltain anti-imperialistiliittoon; sen jäseniä olivat mm. entiset presidentit demokraatti Stephen Grover Cleveland (s. 18.3.1837 ja k. 24.6.1908) ja republikaani Benjamin Harrison (s. 20.8.1833 ja k. 13.3.1901) sekä kirjailija Mark Twain.

Elämänsä viimeiset vuodet Andrew Carnegie vietti oman ohjeittensa mukaisesti filantrooppina. Hän oli aikaisemmin julkistanut ajatuksiaan sosiaalisuudesta ja vaurauden mukanaan tuomasta vastuusta mm. teoksessaan Triumphant Democracy (1886) ja Gospel of Wealth -artikkelissaan (1889). Loppuelämänsä Carnegie omisti nyt pääoman tarjoamiseen yleisen edun ja sosiaalisen sekä koulutuksen edistämiseen. Hänellä oli oma pöytälaatikko niille lukemattomille kirjeille, joita hänelle osoittivat häneltä taloudellista tukea saaneet; otsakkeena laatikossa oli: ”Kiitollisuus ja suloiset sanat”.

Andrew Carnegie perusti vuonna 1906 organisaation, Simplified Spelling Board, jolle hän lahjoitti joka vuosi 25 000 dollaria oikeinkirjoituksen kehittämiseksi. Samainen organisaatio julkaisi myös teoksen, Handbook of Simplefied Spelling, oikeinkirjoituksesta. Erityisen lähellä Andrew Carnegien sydäntä hyväntekeväisyydessä oli julkisten kirjastojen perustaminen kaikkialle Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Uuteen-Seelantiin ja muihin englanninkielisiin maihin. Carnegie sai inspiraationsa julkisten kirjastojen perustamiseen liikemies ja hyväntekijä Enoch Prattin (s. 10.9.1808 ja k. 17.9.1896) kanssa tavattuaan tämän hänen kotikartanossaan Baltimoren Marylandissa vuonna 1890. Carnegie lausui tästä esikuvastaan: ”Pratt oli oppaani ja inspiraationi!”

Ehkä parhaiten Enoch Pratt muistetaan lahjoituksestaan Enouch Pratt Free Libraryn perustamiseksi Baltimoreen sekä Sheppard and Enoch Pratt -sairaalan perustamisesta Towsiniin, Baltimoren piirikunnan pääkaupunkiin. Pratt syntyi Middleboroughissa Massachusettissa Isaac ja Naomi (o.s. Keith) Prattin toisena lapsena kaikkiaan kahdeksan lapsen perheeseen. Hänestä kehittyi hyvin menestynyt liikemies, joka johti monia yrityksiä, kuten sahaa, sekatavarakauppaa ja tukkukauppaa. Koulutuksensa Enoch Pratt sai Bridgewaterin Academyssa Bridgewaterissa, Massachusettsin Town Commonissa ja aloitti työntekonsa jo 15-vuotiaana. Vuonna 1831 Pratt perusti Baltimoreen oman rautakaupan, joka alkoi heti menestyä. Kuusi vuotta myöhemmin hän avioitui Maria Louisa Hyden (1818-1913) kanssa. Avioliitto oli onnellinen, mutta heillä ei ollut lapsia.

Enoch Pratt.

Pratt oli mukana Philadelphian, Wilmingtonin ja Baltimore Railroadin toiminnassa, National Farmer’s and Planters’ Bank of Baltimore -pankin toiminnassa ja Maryland Steamboat Companyn pääosakkaana. Hän investoi liikekumppaninsa kanssa Länsi-Marylandin hiilikaivoksille rautatelakalle Baltimoren alueella. Pratt antoi hyvin suuren osan ajastaan ja varallisuudestaan Baltimoren kulttuuri- ja hyväntekeväisyysjärjestöille.

Ensimmäisen lahjoituksensa kirjastoille Andrew Carnegie teki jo vuonna 1883 Skotlannin Dunfermlinessa. Hänen konseptinsa kirjastolahjoituksissa toimi niin, että hänen varoillaan rakennutettiin kirjastorakennus ja varustettiin kirjasto kirjoilla, mutta paikallisten viranomaisten täytyi sitoutua hankkeeseen antamalla hanketta varten tarvittava tonttimaa sekä budjetti toimintaan ja kirjaston ylläpitoon. Vuonna 1908 Carnegie luovutti kirjastoprojektin johtamisen henkilökohtaiselle sihteerilleen, James Bertramille (s. 17.3.1872 Corstorphine ja k. 23.10.1934 New York City). Andrew Carnegie lahjoitti vuonna 1885 kaikkiaan 500 000 dollaria Pittsburghin ja Pennsylvanian julkisia kirjastoja varten ja vuonna 1886 hän antoi 250 000 dollaria Allegheny Citylle sekä Pennsylvanialle musiikkisalia ja kirjastoa varten.

Kaiken kaikkiaan Andrew Carnegie lahjoitti noin 3 000 kirjastoa, jotka sijaitsivat Yhdysvaltojen 47 osavaltiossa sekä Britanniassa, Kanadassa, Belgiassa, Irlannissa, Serbiassa, Ranskassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa, Etelä-Afrikassa, Länsi-Intiassa ja Fidžin alueilla. Birminghamin vuonna 1900 perustetulle yliopistolle Englantiin Carnegie lahjoitti vuonna 1899 samoin 50 000 puntaa. Vaikka yleisten kirjastojen tarpeellisuudesta käytiin pitkää ja välillä kiivastakin keskustelua, omaksuttiin 1800-luvun lopulla yhä enemmän ajatus sitä, että ilmaisten kirjastojen täytyi olla amerikkalaisen yleisön käytössä vapaasti.

Carnegie-Instituutti Washington DC:ssa.

Andrew Carnegie lahjoitti vuonna 1900 kaksi miljoonaa dollaria Carnegie Institute of Technologyn (CIT) perustamiseen Pittsburgissa ja vuonna 1902 hän lahjoitti myös kaksi miljoonaa Carnegie-instituutin perustamiseen Washington DC:hen tutkimuksen edistämiseen. CIT tunnetaan nykyään nimellä Carnegie Mellon University, kun se fuusioitiin Mellon Institute of Industrial Researchin kanssa. Andrew Carnegie istui sekä Cornell Universityn että Stevens Institute of Technologyn hallituksissa.

Andrew Carnegie antoi vielä vuonna 1911 avaruusfyysikko George Ellery Halelle (s. 29.6.1868 ja k. 21.2.1938) 100 tuuman Hooker-teleskooppia varten Mount Wilsoniin kymmenen miljoonaa dollaria vauhdittaakseen kaukoputken rakentamista. Teleskooppi saatiin otettua käyttöön viimein 2.11.1917. Andrew Carnegie oli hyvin utelias tietämään, mitä teleskoopilla saataisi nähdä avaruudesta ja hän seurasi tämän hankkeen etenemistä suurella mielenkiinnolla.