Tuure Jaakko Kalervo Junnila (12. osa)

Niin sanottujen vaaran vuosien aikaan Suomessa oli paljon keskusteltu sosialisoinnista eli yksityisen omaisuuden ja varsinkin tuotantovälineiden ottamisesta valtion haltuun. Puhe ei kuitenkaan johtanut toimintaan. Vuonna 1946 asetettiin sosialisointikomitea, joka ehdotti neljän tuotantoalan sosialisointia, mutta tämäkään ehdotus ei johtanut toimintaan. Urho Kekkosen III hallituksen kasaamisen yhteydessä oli sovittu salainen sosialisointisopimus, josta hallitus ei tiedottanut mitään. 7.12.1951 eduskunnassa istunnossa asiasta keskusteltiin ja kyseltiin pääministeri Kekkoselta tästä salaisesta sopimuksesta. Kekkonen ei kommentoinut asiaa millään tavalla. Myöhempi tutkimus on osoittanut, että tämä salainen sopimus oli olemassa. Tuure Junnila samassa istunnossa eduskunnassa kysyi asiaa seuraavasta:

Tuure Junnila.

”Minulle on väitetty, että päähallituspuolueiden kesken solmitussa sopimuksessa olisi myös eräitä kohtia, joita ei ole saatettu julkisuuteen, mutta joissa olisi periaatteessa sovittu mm. eräistä sosialisoimistoimenpiteistä; lähinnä olisi kai kysymys voimalaitosten, lääketeollisuuden ja puhelinlaitoksen sosialisoimisista. Tämä tuntuu niin mielettömältä, että koko jutun kuittaisi mieluimmin pelkällä olkapäitten kohautuksella, mutta valitettavasti tuo huhu on kantautunut korviini taholta, jota ei voi noin vain sivuuttaa, En ihmettele tässä yhteydessä niinkään paljon sosialidemokraatteja, - - mutta mahdottomalta tuntuu, että maalaisliitto voisi olla niin varomaton, että se lähtisi tuollaisiin sopimuksiin. Hyvä olisi kuitenkin saada huhu selväsanaisesti peruutetuksi, muuten aletaan epäillä, että maalaisliittoakin yhä janottaa vanha suola kolmen suuren surullisen kuuluisan sosialisoimissopimuksen ajoilta.”

Urho Kaleva Kekkonen.

Pääministeri Urho Kekkonen kirjoitti kirja, Onko maallamme malttia vaurastua?, joka julkaistiin maaliskuussa 1952. Kirjaa jotkut pitivät valtiojohtoisen teollistamispolitiikan manifestina; siinä käsiteltiin mm. teollisuuden investointikysymyksiä. Urho Kekkonen vakuutti teoksessaan, että vain teollisuuden jatkuvan kehityksen avulla olisi mahdollista luoda kestävät edellytykset elintason nousulle ja maamme vaurastumiselle. Siksi teollisuuden investointeja olisi lisättävä. Kekkonen korosti erityisesti Pohjois-Suomen teollistamisen välttämättömyyttä. Kekkonen epäili kirjassaan, että yksityiset yrittäjät eivät menisi Pohjois-Suomeen investoimaan teollisuuteen tuntemattomiin olosuhteisiin, ja siksi hän vaati valtio tekevän Pohjois-Suomeen investointeja nopeasti. Hänen mukaansa varat investointeihin voitaisiin ottaa säästöistä, jotka syntyvät syntyivät sotakorvauksien tultua maksetuiksi.

Penna Tervo.

Pyrkimykset valtion taloudellisen vallan kasvattamiseksi aiheuttivat jatkuvasti kiistoja Kekkosen hallituksen ja taloudellisen vapauden nimiin vannoneen oikeisto-opposition välille. Tuure Junnila oli yksityistä yritteliäisyyttä ja vapaata talousjärjestelmää puolustavan opposition keulahahmoja. Pääministeri Kekkonen johti yhdessä sosialidemokraattisen kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervon (s. 10.11.1901 Viipuri ja k. 26.2.1956 Tuusula) kanssa valtiollisen elinkeinotoiminnan offensiivia. Lopulta ei voitu välttyä yhteentörmäyksiltä ja eduskunnassa käytiin keskustelua hyvin värikkäin ilmauksin. Syksyllä 1952 tiukin taistelu käytiin Kymijoen rakentamisesta, jonka Kekkosen hallitus tahtoi toteuttaa puhtaasti valtiollisena projektina opposition puolustaessa yksityisten yrittäjien toimintamahdollisuuksia. Oikeisto-oppositio arvosteli kovin Kekkosta jatkuvasti samoin liiallisesta notkeudesta sosiaalidemokraattien sekä SAK:n edessä. Moitteita tuli myös lisäksi passiivisuudesta niin sanotun kustannuskriisin hoitamisessa.

Näitä aiheita käsiteltäessä Tuure Junnila oli eduskunnassa hyvin näkyvässä roolissa. Toukokuussa 1953 Tuure Junnilan aloitteesta Kokoomus teki jopa välikysymyksen, jossa tiedusteltiin ”aikooko hallitus vihdoinkin ryhtyä kiireellisiin ja kylliksi voimakkaisiin toimenpiteisiin talouskriisin ja tuotantomme kilpailukykyisyyden palauttamiseksi?” Valtion rooli teollisuuden harjoittamisessa olisi Junnilan mukaan oltava poikkeuksellista eikä suinkaan sääntö; varat, joita valtion budjetin puitteissa kyettäisiin teollistamistarkoituksiin käyttää, ”olisi käytettävä niiden yleisten edellytysten luomiseen – esim. kuljetusolojen parantamiseen – joiden varassa koko teollistaminen lepää”. Aktiivinen teollistamistoiminta tulisi jättää ”tohtori Kekkosen halveksimalle yksityiselle yritteliäisyydelle”, jonka Tuure Junnila vakuutti pystyvän toteuttamaan Pohjois-Suomen teollistamisen. Junnila kirjoitti Uudessa Suomessa: ”Kekkosen kuvitelma siitä kauttaaltaan valtiokapitalistisesta tavasta, jolla hänen kaavailemansa teollistaminen olisi toteutettava, on osittain haaveellinen, osittain pelottava – senhän esittää henkilö, joka kuitenkin on maamme suurimman porvarillisen puolueen johtaja”.

Toivo Antero Wiherheimo.

Aivan näin hienotunteinen Tuure Junnila ei ollut puhuessaan Satakunnan kokoomuslaisille, vaan hän moitti pääministeri Kekkosen ajamaa valtiokapitalistisen ohjelman olevan sellainen, ”että Kekkosta täytyy tämän jälkeen pitää puolisosialistina ja maalaisliittoa, jos se tässäkin vannoo mestarinsa sanaan, puolisosialistisena puolueena”. Kokoomuksen puheenjohtaja Arvo Salminen ja puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvi Ahmavaara antoivat Tuure Junnilan ja Toivo Antero Wiherheimon (vuoteen 1906 Grönhag, s. 13.7.1898 Helsinki ja k. 5.3.1970 Helsinki) perin itsenäisesti hoitaa puolueen näkemystä valtiojohtoisuutta vastaan käydyssä taistelussa. Itse puheenjohtajat tyytyivät myötäilemään sekä tukemaan Junnilan ja Wiherheimon esiintymisiä.

Sakari Severi Tuomioja.

Suomeen nimitettiin uusi hallitus 17.11.1953 ja tätä virkamieshallitusta johti pääministeri Sakari Severi Tuomioja (s. 29.8.1911 Tampere ja k. 9.9.1964 Helsinki). Tuomiojan vanhemmat olivat päätoimittaja Walto Wihtori Tuomioja ja Laina Sofia Tuomioja (o.s. Boman). Walto Wihtori Tuomioja oli Kansallisen Edistyspuolueen johtohahmoja ja kansanedustaja sekä Eljas Erkon edeltäjä Helsingin Sanomien päätoimittajana. Sakari Tuomiojan aviopuoliso oli vuodesta 1939 Vappu Tuomioja (o.s. Wuolijoki) ja Tuomiojille syntyi kaksi lasta, esikoinen Tuuli (nykyinen Raivio) ja isänsä poliittista perinnettä jatkanut kuopus, Erkki Sakari Tuomioja (s. 1.7.1946 Helsinki).

Erkki, Vappu ja Sakari Tuomioja.

Sakari Tuomioja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1929 ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi vuonna 1937. Tuomioja sai vuonna 1940 varatuomarin arvon. Lakitieteen lisensiaatin tutkinnon Sakari Tuomioja suoritti vuonna 1949. 1930-luvulla Tuomioja työskenteli mm. valtiovarainvaliokunnan sihteerinä ja valtion tilintarkastajien sihteerinä. Vuonna 1940 Tuomioja aloitti valtiovarainministeriön hallitussihteerin tehtävissä. Tuomioja vapautettiin asevelvollisuudesta terveydellisten syiden vuoksi. Tuomioja nimitettiin Suomen Pankin pääjohtajaksi vuonna 1945 Risto Heikki Rytin (s. 3.2.1889 Huittinen ja k. 25.10.1956 Helsinki) jouduttua eroamaan Suomen Pankista sotasyyllisyystuomionsa vuoksi.

Teuvo Ensio Aura.

Sakari Tuomioja oli valtiovarainministeri Paasikiven II hallituksessa sekä Paasikiven III hallituksessa vuosina 1944-1945 edustaen Edistyspuoluetta. Vuosina 1950-1951 Tuomioja oli kauppa- ja teollisuusministeri Kekkosen I hallituksessa. Tuomioja oli vuosina 1951-1952 Kekkosen III hallituksessa ulkoministerinä. Sakari Tuomioja nimitettiin 11,4,1950 johtamaan Suomen valtuuskuntaa Neuvostoliiton kanssa käytävissä kauppaneuvotteluissa. Viiden vuoden mittainen kauppasopimus saatiin sovittua ja se allekirjoitettiin 13. kesäkuuta 1950. Suomessa ajauduttiin talousvaikeuksiin 1950-luvun alussa ja vientiteollisuus vaati toimia asemansa parantamiseksi. Puheet kustannuskriisistä saivat Tuomiojan yhdessä ja Teuvo Ensio Auran (s. 28.12.1912 Ruskeala ja k. 11.1.1999 Helsinki) kanssa laatimaan kovana pidetyn kustannusten alentamisohjelman. Devalvaatiota Tuomioja ei pitänyt ratkaisuvaihtoehtona. Pääministeri Urho Kekkonen suhtautui ohjelmaan epäillen, mutta ryhtyi kuitenkin ajamaan sitä. Lopulta Kekkosen punamultahallitus kaatui SDP:n vastustettua ohjelman toteuttamista, minkä jälkeen muodostettiin Maalaisliiton johtama vähemmistöhallitus Urho Kekkosen toimiessa jälleen pääministerinä.

Urho Kekkonen pyysi Tuomiojaa laatimaan hallitukselle uuden talousohjelman, jonka taakse olisi mahdollista saada riittävä enemmistö. Kuitenkin lopulta tilanne päätyi Tuomiojan johtaman virkamieshallituksen muodostamiseen, Kekkosen eroon ja uusien vaalien järjestämiseen. Tapaus johti Tuomiojan ja Kekkosen aiemmin erittäin läheisen ja pitkäaikaisen suhteen välirikkoon. Sakari Tuomioja oli Suomen Pankin pääjohtaja vuosina 1945-1955 sekä Suomen suurlähettiläänä Lontoossa ja Tukholmassa. Suomeen palattuaan Tuomioja työskenteli neuvottelevana virkamiehenä ulkoministeriössä. Sakari Tuomioja oli ensimmäinen suomalainen korkeissa YK:n tehtävissä. YK:n pääsihteeri U Thant kutsui Tuomiojan välittäjäksi Kyproksen kriisissä huhtikuussa 1964. Tuomioja sai 16.8.1964 aivoverenvuodon ollessaan hoitamassa välittäjän tehtäviä Kyproksella. Hänet lennätettiin erikoiskoneella Genevestä Suomeen 3.9.1964, mutta Tuomioja kuoli Kivelän sairaalassa perheensä läsnä ollessa keskiviikkona 9.9.1964.

 Tuure Jaakko Kalervo Junnila (11. osa)

Tuure Junnila siirtyi vuonna 1948 Kansallis-Osake-Pankin johtokuntaan Suomen Pankista. Hetken aikaa vuosina 1946-1947 Junnila toimi Talouselämä-lehden päätoimittajana, jossa hän alkoi ottaa poliittisiin asioihin kantaa. Vuonna 1947 Junnila julkaisi teoksen inflaatiosta, jota pidettiin hyvin ansiokkaana teoksena. Kevätkauden 1948 Tuure Junnila hoiti samanaikaisesti sekä Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan tehtäviä että taloustieteen professuuria Turun yliopistossa. Marraskuussa 1948 Junnila haki Helsingin yliopistossa avointa kansantaloustieteen professorin virkaa; samalla hän pyysi vuoden mittaista lisäaikaa pätevyytensä täydentämistä varten ja lisäaika hänelle myös myönnettiin.

Professorit Tuure Junnila ja L. A. Puntila.

Marraskuussa 1949 respiittiaika umpeutui ja Tuure Junnila ilmoitti vuoden kuluessa laatineensa 90-sivuisen artikkelisarjan ”Inflaation taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia” sekä artikkelit ”Förmögenhetsskatten som komplement till inkomstskatten”, ”Eräitä näkökohtia korkokysymyksestä” ja ”Taloustieteet ja talouspoliittiset ideologiat”. Ruotsinkielinen artikkeli pohjautui hänen omaan väitöskirjaansa ja oli siitä yhteenveto. Korkoartikkeli taas koostui Kauppalehteen Junnilan kirjoittamista kirjoituksista ja viimeinen artikkeli oli koottu Junnilan yliopistolla pitämistä luennoista. Melko vaatimattomista tutkimuksellisista ansioista huolimatta Tuure Junnilalla oli kuitenkin mahdollisuuksia valikoitua Helsinkiin professoriksi, sillä hakijoita oli vain kolme; hakijoista vielä yksi veti hakemuksensa pois saatuaan toisaalta viran. Pitkän prosessin jälkeen tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi (vuoteen 1887 Johan Gustaf Hellstén, s. 29.11.1870 Koski Hl ja k. 14.12.1956 Helsinki) nimitti kansantaloustieteen professorin virkaan 63-vuotiaan Vilho Annalan Helsingin yliopistoon.

Juho Kusti Paasikivi.

Tuure Junnila oli kesällä 1951 ensimmäisen kerran ehdolla eduskuntavaaleissa. Vuosina 1948-1951 olivat Junnilan toiminnassa ennen kaikkea kasvavaa kiinnittymistä Kokoomuksen politiikkaan. Junnila oli mukana talouspoliittisessa neuvottelukunnassa ja lisäksi hänet valittiin puolueen valtuuskuntaan sekä sen työvaliokunnan jäseneksi vuodesta 1949 alkaen. Tuure Junnila hoiti puolueen rahastonhoitajan tehtävää ja hän oli jäsenenä puolueen toiminnan rahoitusta pohtivassa talousvaliokunnassa. Pian sen jälkeen, kuin Junnila oli otettu mukaan Kokoomuksen tärkeimpien puolue-elinten jäseneksi, alkoi myös puhe hänen ehdokkuudestaan vuoden 1951 eduskuntavaaleissa. Asiaa esitti ensimmäisenä puolueen puheenjohtaja Arvo Ilmari Salminen (s. 5.8.1896 Pori ja k. 26.7.1967 Helsinki). Virallisesti pyynnön ehdokkaaksi asettumisesta teki Satakunnan Kansallisliiton toiminnanjohtaja Onni Honkasalo.

Arvo Salminen.

Todennäköisesti palattuaan kolme kuukautta kestäneeltä opinto- ja tutustumismatkaltaan Yhdysvalloista Suomeen kesällä 1950 Tuure Junnila vastasi myöntävästi pyyntöön asettua eduskuntavaaliehdokkaaksi kesän 1951 vaaleissa. Alusta lähtien oli aivan selvää, että Tuure Junnilan vaalikamppanja rakennettaisiin talouspolitiikan ympärille. Melko varhain samoin päätettiin, että Junnilan eduskuntavaalikamppanja kohdennettaisiin erityisesti satakuntalaisiin yrittäjiin. Syksyllä 1950 kampanja oli jo täydessä käynnissä, vaikka virallisesti Junnilan ehdokkuus julkistettiin vasta vuoden 1951 alussa. Junnila kiersi puhumassa eri puolilla Satakuntaa varsinkin yksityisyrittäjien tilaisuuksissa syksystä 1950 lähtien.

Syksyn 1950 eduskuntavaalikampanjan puhekiertueella Tuure Junnila käsitteli mielellään valtiotalouden ajankohtaista tilaa yleensä ja silloista inflaatioaikaa sen syineen erityisesti. Hän puhui samoin Suomen sodan jälkeisestä taloudellisesta noususta – sotakorvaukset tulivat vuonna 1952 maksetuksi Neuvostoliittoon – ja yksityisyritteliäisyyden merkityksestä tämän talousnousun aikaansaamisessa. Raumalla perustettiin Junnilan valitsijayhdistys 28.3.1951 hotelli Raumanlinnassa. Valitsijayhdistyksen keskeisimmät puuhamiehet olivat Kansallis-Osake-Pankin Porin konttorin johtaja, varatuomari ja valtiopäiväneuvos Erkki Antti Ketola (s. 5.2.1929 Virrat) – Ketola toimi eduskunnan pääsihteerinä vuosina 1983-1992 ja hänen jälkeen eduskunnan pääsihteeriksi nousi apulaispääsihteeri Seppo Kalervo Tiitinen (s. 15.12.1947 Leppävirta) - ja Raumalla ilmestyneen sanomalehti Länsi-Suomen päätoimittaja Verner Arvi Tapiola (aikaisemmin Werner Arvo Tapper, s. 31.8.1887 Mäntsälä ja k. 7.7.1970 Tampere).

Pääministeri Karl-August Fagerholm.

Tuure Junnila ennätti myös oman vaalikamppanjansa ohella olla mukana Kokoomuksen yleisissä eduskuntavaalikamppanjan valmisteluissa ja käytännön toteutuksessa. Tuure Junnila kuului puolueen propagandatoimikuntaan ja hän kirjoitti mm. tekstin vaalikirjeeseen ”Luokkapuolueittemme talouspoliittinen vararikko”, jossa erityisesti arvosteltiin pääministeri Karl-August Fagerholmin (s. 31.12.1901 Siuntio ja k. 22.5.1984 Helsinki) hallituksen loppuvaiheessa harjoitettua talouspolitiikkaa todeten, että ”suomalaisten kyky pitää rahaolonsa järjestyksessä oli vuoden 1950 aikana ollut huonoin koko maailmassa”. Vuonna 1950 järjestetyn presidentinvaalin jälkeen muodostettu pääministeri Urho Kaleva Kekkosen (s. 3.9.1900 Pielavesi ja k. 31.8.1986 Helsinki) maalaisliittolainen vähemmistöhallitus sai myös Junnilan kirjoituksessa kylmää kyytiä. Tuure Junnila vertasi Kekkosen hallituksen toimintaa kirjoituksessaan elefantin rymistelyyn posliinikaupassa. Vaalipropagandassa arvosteltiin kovin sanoin kilpailija Maalaisliittoa. Varsin kovaa arvostelua sai Kekkosen vähemmistöhallituksen noudattama talouspolitiikka, mutta paljon vähemmällä arvostelulla ei selvinnyt myöskään Urho Kekkosen tammikuussa 1951 nimitetty punamultahallituskaan.

Kansanedustaja Kyllikki Pohjola.

Eduskuntavaalien tuloksena kesällä 1951 oli, että eduskunnan porvarienemmistö kutistui merkittävästi edellisen vaalin tuloksesta, ollen nyt 104-96. Kokoomuksen Satakunnan ehdokkaista suurimman äänisaaliin – 6 401 ääntä - sai pitkäaikainen kansanedustaja Kyllikki Pohjola (ent. Uuloo, s. 11.11.1894 Nakkila ja k. 22.9.1979 Helsinki), joka istui eduskunnassa Turun läänin pohjoisesta vaalipiiristä yhtäjaksoisesti vuosina 1933-1962. Toiseksi eniten Satakunnasta ääniä sai Tuure Junnila, jonka äänimäärä oli 5 408, joka oli ensikertalaiselle erinomainen tulos. Kolmas ja samalla vaalipiirin viimeinen eduskuntaan menijä oli Pori kauppaoppilaitoksen rehtori ja opetusneuvos Hugo Ruben Nuorsaari (vuoteen 1935 Nyholm, s. 15.8.1908 Helsinki ja k. 29.12.1993 Pori) äänimäärällä 4 224.

Urho Kaleva Kekkonen.

Pääministeri Urho Kekkosen ja tuoreen kansanedustaja sekä Kansallis-Osake-Pankin johtokunnan jäsen Tuuri Junnilan ensitapaaminen eduskunnassa tapahtui syksyllä 1951, kun molemmat osuivat samaan hissiin. Miehet eivät olleet koskaan aikaisemminkaan tavanneet toisiaan. Koska Tuure Junnila oli kovin sanoin eduskuntavaalien yhteydessä arvostellut pääministeri Urho Kekkosen hallitusten noudattamaa talouspolitiikkaa, kävi tapaamisessa Urho Kekkonen niin kuumana, että oli vähällä käydä kiinni Tuure Junnilaan. Tässä samassa yhteydessä pääministeri Kekkonen uhkaili Junnilalle: ”Kuule, minä lyön sinut tuon seinän ja penkin väliin, ja siinähän sinä pysyt.” Tuure Junnila kertoi myöhemmin jossakin haastattelussa, ettei hänellä suinkaan ollut tarkoitus rikkoa välejä Kekkosen kanssa, mutta ”ne nyt vaan puolisattumalta menivät tässä yhteydessä aika pahasti poikki”.

Varatuomari Arvi Ahmavaara.

Syksyn 1951 eduskuntakeskustelua hallitsivat talouspolitiikka ja ns. vakauttamiskysymys. Tuuri Junnilalla tuoreena kansanedustajana oli suorastaan ruusuiset näkymät loistaa talouspoliittisella asiantuntemuksellaan eduskunnassa. Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja, varatuomari Kaarlo Arvi Eliel Ahmavaara (vuoteen 1906 Aulin, s. 13.8.1886 Ii ja k. 25.10.1957 Oulu) jätti Tuure Junnilalle runsaasti liikkumatilaa pysyttelemällä itse tarkoituksellisesti koko syysistuntokauden lähinnä taka-alalla. Näin asiaa katsoen voikin sanoa, että syyskausi 1951 oli varsinaista Tuuri Junnilan etsikkoaikaa politiikan näyttämöllä. Junnila ei myöskään ollut hiljaa, vaan hän käytti tilaisuutensa heti alusta lähtien hyväkseen osallistumalla poliittiseen keskusteluun eduskunnassa. Ensimmäisen eli ns. neitsytpuheenvuoronsa Junnila piti 13.9.1951 eduskunnassa budjetin lähetekeskustelun yhteydessä. Ohjelmaa ei oltu kokonaisuudessaan vielä edes julkaistu, kun Junnila ennakkotietoihin perustuen lausui, että se ”nimenomaan taloudelliseksi tasapaino-ohjelmaksi on suunnitteluneuvoston taholta eräänlaista tiedotonta itseironiaa.”

Näyte Tuuri Junnilan retoriikasta: ”Tämän työn yhteydessä puhutaan paljon veron alennuksista, mutta samanaikaisesti suunnitellaan vientiteollisuudelta otettavaksi kymmenmiljardikaupalla suorituksia, joita tosin nimitetään suhdannepidätyksiksi, mutta jotka asiallisesti ovat hyvin lähellä veroja, mielivaltaisesti määrättyjä erikoisveroja, tai veron luonteisia pakkolainoja. - - Näitä on tarkoitus käyttää erilaisten kulutustarvikkeiden hintojen alentamiseen samanaikaisesti jolloin toisaalta suunnitellaan, sinänsä oikein, samaa tarkoitusta palvelevien erilaisten hintasubventioiden poistamista. Ohjelman eri yksityiskohdat lyövät siis omituisella tavalla toisiaan korvalle.”

Tuure Junnilan neitsytpuhe uutisoitiin hyvin näyttävästi mm. Helsingin Sanomissa ja Uudessa Suomessa ja koko puhe oli seuraavana päivänä kokonaisuudessaan luettavissa lehdistä. Positiivista huomiota lehdistökommenteissa kiinnitettiin varsinkin Junnilan puhetaitoon, varsinkin hänen taitoonsa puhua vapaasti, turvautumatta paperille kirjoitettuihin muistiinpanoihin.

Tuure Jaakko Kalervo Junnila (10. osa) 

Käsiaseella varustautunut Alho saapui 11.11.1954 sekavassa mielentilassa sisäministeri Väinö Olavi Leskisen (s. 8.3.1917 Helsinki ja k. 8.3.1972 Helsinki) luo varoittamaan tätä kommunistien salaisista juonitteluista. Alhon poistuessa paikalta Leskinen lähetti poliisit Alhon perään. Poliisien saapuessa Alhon asunnolle Alho ampui toisen siviilipukuisen poliisin, konstaapeli Frans Helmer Valmusen (s. 1925) tämä yrittäessä ottaa asetta Alholta, ja haavoitti toista poliisia, konstaapeli Toivo Pelttaria vakavasti. Alho pakeni asuntonsa ikkunasta, mutta katkaisi jalkansa pudottuaan pihamaalle. Paikalle tulleet poliisit pidättivät vastarintaa tehneen Alhon. Alhoa syytettiin Helsingin raastuvanoikeudessa mm. tahallisesta taposta. Oikeuden 20.5.1955 antamassa tuomiossa katsottiin Alhon syyllistyneen, mutta oikeus passitti Alhon syyntakeettomuuden vuoksi mielisairaalaan. Alho joutui maksamaan 160 000 markkaa korvauksia Valmusen omaisille ja Pelttarille.

Tuure Junnila kotonaan työpöytänsä ääressä Kirkkokadulla Helsingissä.

Keijo Alho makaamassa oikeudenkäynnissä.

Julkisuudessa esitettiin, että Alhon suunnitelmiin marraskuussa 1954 kuului myös pääministeri Urho Kekkosen surmaaminen, mutta aihetta sivuavassa Jarkko Vesikansan tutkimuksessa ei ole tästä viitteitä, eikä myöskään tapauksen poliisitutkinta-asiakirjoissa. Maalaisliittolaisen Ahti Kalle Samuli Karjalaisen (s. 10.2.1923 Hirvensalmi ja k. 7.9.1990 Helsinki) muistiinpanoissa on Alhosta mainintoja, joiden mukaan poliisi löysi Alhon papereista kahta henkilöä - Osmo Kupiainen ja Veikko Loppi – koskevaa aineistoa, jonka vuoksi heidän ”olisi syytä poistua maasta toistaiseksi”. Samassa merkinnässä kirjataan, että Kekkonen ”saatetaan raivata väkivaltaisestikin pois”. Nämä Karjalaisen kirjaamat muistiinpanomerkinnät kertovat asioista heidän tapaamisessaan 13.12.1954. Ahti Karjalaisen tutkijanura Suomen Pankissa ajoittui osaksi siihen aikaan, jolloin Alho oli siellä osastopäällikkönä. Alhon jäljiltä löytyi tappolista, jonka kaksi ensimmäistä nimeä olivat Urho Kekkonen ja akateemikko Kustaa Gideon Vilkuna (s. 26.10.1902 Nivala ja k. 6.4.1980 Kirkkonummi).

Keijo Alho.

Kustaa Vilkuna.

Sairaalasta päästyään Keijo Alho vetäytyi politiikasta ja muutti aluksi Raumalle. Eduskunnan pankkivaltuusmiesten Alholle myöntämä eläke Suomen Pankin virasta, jota hän ei enää palannut hoitamaan, herätti arvostelua kommunistien taholta, jotka kutsuivat Alhoa ”kokoomuksen pyssysankariksi”. Alho julkaisi vuonna 1958 populaariesityksen, Kansantaloutta kaikille, kansantaloustieteen perusteista. Hän toimi myöhemmin vielä Helsingin kauppakorkeakoulun taloushistorian dosenttina eläkkeelle siirtymiseen saakka.

Klaus Waris.

Vuonna 1945 Suomen Pankin palvelukseen tuli Tuure Junnilalle uusi tuttavuus, taloustieteilijä ja valtiotieteiden tohtori Heikki Ilmari Valvanne (s. 28.4.1919 Heinola ja k. 29.5.1985 Helsinki). Hän valmistui valtiotieteen kandidaatiksi vuonna 1945 ja myöhemmin siirtyi tutkijasta tohtoriksi väiteltyään vuonna 1956 Suomen Pankin johtajaksi vuodesta 1957. Valvanne oli Suomen Pankin johtokunnan vt. jäsenenä vuonna 1963 ja vuosina 1964-1968 sekä varsinaisena jäsenenä vuodet 1968-1974. Heikki Valvanne erosi johtokunnasta syksyllä 1974 tultuaan Suomen Pankin omistaman Mortgage Bank of Finlandin toimitusjohtajaksi professori ja Suomen Pankin entinen pääjohtaja Klaus Henrik Wariksen (vuoteen 1935 Warén, s. 17.3.1914 Helsinki ja k. 18.12.1994 Helsinki) tilalle. Vuonna 1983 Valvanne jäi eläkkeelle tästä tehtävästä. Hän oli Mortgage Bank of Finlandin hallituksen puheenjohtaja samoin. Lisäksi hän oli Teollistamisrahaston johtokunnan puheenjohtaja vuosina 1969-1975 ja Sponsorin johtokunnan varapuheenjohtaja 1971-1975, sekä hän kuului Osuuspankkien Keskuspankin hallitusneuvostoon vuosina 1967-1969, Matkailun kehitysrahaston hallintoneuvostoon vuosina 1970-1973, Suomen Teollisuus-Hypoteekkipankin hallitukseen vuosina 1968-1974, Suomen Asuntohypoteekkipankin hallitukseen vuosina 1968-1979, Lassila & Tikanojan hallitukseen vuodesta 1975 ja Valtionkonttorin lisättyyn johtokuntaan vuosina 1968-1974.

Suomen Pankin tutkimuslaitoksessa oli kirjoilla samoin Erik Olof Törnqvist (s. 20.7.1915 Alahärmä ja k. 23.10.2001 Helsinki), jonka kanssa Tuure Junnila ei ollut paljoakaan tekemisissä. Törnqvist valmistui ylioppilaaksi vuonna 1933 ja valtiotieteiden kandidaatiksi vuonna 1937. Työuransa hän aloitti Tullihallituksessa vuosina 1939-1940 ja sen jälkeen hän oli tutkijana Suomen Pankissa vuosina 1940-1942, hintaneuvoston sihteerinä kansanhuoltoministeriössä vuodet 1942-1945, talousneuvoston sihteeri vuosina 1946-1947, sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan jäsen vuosina 1946-1948 ja talousvaltuutettu vuodet 1947-1949. Vuosina 1949-1972 hän oli valtiovarainministeriön kansantalousosaston päällikkö, Maailmanpankin johtokunnan jäsen vuosina 1970-1972 ja uransa päätteeksi Suomen suurlähettiläänä Meksikossa ja Kuubassa vuosina 1973-1978. Tuure Junnilan nuorempia kollegoita olivat samoin Reino Rossi, Pentti Pajunen ja Jaakko Railo.

Päästyään töihin Suomen Pankkiin sai Tuure Junnila jälleen tartuttua vuosia keskeytyksissä odottaneeseen väitöskirjaansa. Kolmessa vuodessa Junnila työsti töiden ohessa väitöskirjansa valmiiksi; väitöskirjan otsake oli ”Omaisuusvero vakautetaan tulon lisäverotuksen toteuttajana”. Väitöskirjassaan Junnila tutki 1890-luvun alussa Preussissa ensimmäisenä käyttöön otettua tuloverotusta täydentävää omaisuusverotusta. Häntä kiinnosti erityisesti se, miten ja millä perusteella tätä veromuotoa käytettiin ns. vakautetun tulon eli omaisuudesta tai omaisuuden avulla saadun tulon lisäverotuksessa. Tutkimuksensa keskeiseksi kohteeksi muodostui tuloa täydentävän omaisuusveron perusteluna monasti käytetty vaatimus siitä, että vakautettua tuloa tulisi verottaa ankarammin kuin ns. vakauttamatonta tuloa eli käytännössä työpalkkoja. Maisteri Junnila tiivisti väitöskirjansa johdantoluvun päätteeksi tutkimuksensa tarkoituksen näin: ”Tutkimuksessa koetetaan osoittaa, mitkä ovat olleet ’vakautetun tulon lisäverotuksen vaatimukset’ ja omaisuusveron voimaan saattamisen pohjimmaiset syyt, koetetaan sanalla sanoen tehdä omaisuusvero ymmärrettäväksi historiallisena ilmiönä.”

Tuure Junnila puolusti väitöskirjaansa lauantaina 26.5.1945 Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjäksi oli määrätty professori Matti Leppo ja kustoksena toimi professori Arno Cederberg. Tuure Junnila tarkasteli lectio praecursoriassaan verorasituksen jakamista ja verojärjestelmien kokoonpanoa koskevien kysymysten käsittelytapaa finanssitieteessä. Professori Leppo arvosti Junnilan saavuttamia tutkimustuloksia väitöskirjassa; niiden mukaan omaisuusvero ei täyttänyt sille vakautetun tulon lisäverottajana asetettuja vaatimuksia ja myös syyn tuloveroa täydentävien omaisuusverojen leviämiseen ja niiden muodostumiseen. Professori Leppo lausui mm. näin; ”Junnilan väitöskirja kuuluu niihin harvoihin tämän alan tutkimuksiin, joissa tosiasiallisesti tapahtuu teorianmuodostusta, syy- ja seuraussuhteiden tai riippuvuussuhteiden etsimistä ja niiden esittämistä oikeudenmukaisuuskäsitysten alaan kuuluvissa kysymyksissä”.

Väitöskirjasta professori Leppo löysi myös puutteita. Omaisuusverotusta käsiteltäessä eri maiden verolainsäädännössä olisi pitänyt enemmän kiinnittää huomiota finanssilainsäätäjän virallisiin perusteluihin. Lähteiden käyttö yleensä olikin tyydyttävää, mutta eräin kohdin olisi ”ollut syytä käyttää suuremmassa määrin - - - alkuperäisiä asiakirjoja”. Professori tarkensi kuitenkin, että teoksessa esiintyvät ”puutteellisuudet koskevat tutkimuksen pääperiaatteiden kannalta epäolennaisia seikkoja. Ne eivät siten sanottavasti vähennä väitöskirjan tieteellistä arvoa”.

Tuure Junnila kirjoitti vuoden 1945 aikana väitöskirjansa lisäksi yhdessä kanslianeuvos Gunnar Modeenin kanssa teoksen, Fyysillisten henkilöiden verorasitus Suomessa vuosina 1938 ja 1945. Teos jakaantuu neljään päälukuun, joista Modeenin kirjoittama kolmas luku käsitteli välillistä verotusta ja muut luvut olivat Junnilan kirjoittamia. A. E. Tudeer on kirjoittanut kirjaan esipuheen, jossa hän kertoo, että tutkimuksen tavoitteena on saada tulevan verotuspolitiikan pohjaksi puolueettomaan tutkimustyöhön perustuva selvitys verorasituksen suuruudesta ja jakaantumisesta. Junnila käsitellessään tuloverotusta tarkastelee aluksi erikseen valtionverotusta sekä kunnallis- ja kirkollisverotusta kooten lopuksi keskeiset huomionsa yhteen kokonaisverorasituksen kehityksestä vuodesta 1938 vuoteen 1945.

Modeenin kirjoittaman osuuden jälkeen teoksessa on vielä katsaus tuloverojen ja välillisten verojen yhteisrasitukseen. Tarkastelussa huomio kiintyy siihen, että progressiivisen tuloverotuksen ja regressiiviseksi muodostumaan pyrkivän välillisen verotuksen vaikutukset käyvät toisiinsa nähden vastakkaisiin suuntiin. Teoksessa suoritettu tarkastelu osoitti oikeaksi esitetyn arvelun siitä, että tuloverotuksella ja välillisellä verotuksella ”täytyy niin muodoin kokonaisrasituksessa olla toisiaan tasoittava, vastakkaisia tendenssejä neutraloiva vaikutus”.

 Tuure Jaakko Kalervo Junnila (9. osa)

Professori A. F. Tudeer oli Suomen Pankin taloustieteellisen tutkimuslaitoksen esimiehenä Tuure Junnilalle. Tilasto- ja taloustieteilijä Alf Emil Tudeer (s. 13.5.1885 Helsinki ja k. 8.10.1968 Helsinki) pääsi ylioppilaaksi vuonna 1902 Helsingin suomalaisesta yhteiskoulusta. Hän valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi vuonna 1908, filosofian maisteriksi vuonna 1910 ja filosofian lisensiaatiksi vuonna 1915 sekä filosofian tohtoriksi vuonna 1919. Alf Emil Tudeer toimi Suomen Pankin tilasto-osaston johtajana vuodet 1925-1944, Taloustieteellisen tutkimusosaston johtajana vuosina 1944-1955 ja Kansantaloudellisen Aikakauskirjan päätoimittajana vuosina 1921-1958. Hän sai professorin arvonimen vuonna 1944. Suomen Pankin tilastotoimi nousi hänen johtajakaudellaan kansainvälisesti vertailukelpoiselle tasolle. Alf Emil Tudeerin isä oli suomentaja ja professori Oskar Emil Tudeer (s. 30.8.1850 Mikkeli ja k. 24.9.1930 Helsinki).

Tuure Junnila.

Melkein kaikki Tuure Junnilan taloustieteelliset tutkimukset syntyivät Junnilan työskennellessä tutkijana Suomen Pankissa vuosina 1942-1948. Kun Tuure Junnila saapui Suomen Pankkiin, talossa toimi vielä kaksi erillistä tutkimusosastoa; tilasto-osasto sekä suhdannetutkimusosasto. Nämä osastot siirrettiin talvella 1942-1943 samaan rakennukseen ja lopulta keväällä 1944 osastot yhdistettiin ja perustettiin Suomen Pankin taloustieteellinen tutkimuslaitos.

Professori Alf Emil Tudeer teki pitkän uran tilastotutkijana ja hän oli hyvin motivoiva johtaja, joka välitti todella aidosti työntekijöistään. Professori pystyi luomaan taloustieteelliseen tutkimuslaitokseen erittäin hyvän ja tuloksia niittävän työskentelyilmapiirin, jossa työntekijätkin viihtyivät. Yleisesti pidetään professori Tudeerin ansiona, että Suomen Pankin taloustieteellisestä tutkimuslaitoksesta muodostui eräs maamme johtavista taloustieteellisen tutkimuksen keskuksista.

Bruno Suviranta.

Tieteellisen tutkimuksen kehittäjiin Suomen Pankin kuului samoin professori Bruno Suviranta. Bruno Kaarlo Suviranta (vuoteen 1906 Olander, s. 18.3.1893 Sipoo ja k. 29.8.1967 Nummi) oli kansataloustieteilijä. Suviranta toimi Rautatiehallituksen tariffi- ja kontrolliosaston päällikkönä vuosina 1924-1930, Suomen Pankin tutkijana ja vielä myöhemmin suhdannetutkimusosaston päällikkönä vuosina 1930-1942, kansataloustieteen professorina Teknillisessä korkeakoulussa vuosina 1937-1944 ja Helsingin yliopistossa vuosina 1944-1956, valtiovarainministeriön kansantalousosaston päällikkönä vuosina 1942-1946, Suomen Pankin taloudellisena neuvonantajana vuosina 1946-1949, Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan dekaanina vuosina 1950-1954 sekä Helsingin kauppakorkeakoulun kanslerina vuosina 1953-1967.

Jukka Tarjanne.

Bruno Suviranta osallistui hyvin aktiivisesti Suomen talouspolitiikkaa koskeneeseen päätöksentekoon sekä keskusteluun. Häneltä pyydettiin melko usein asiantuntijalausuntoja. Tutkijana Bruno Suviranta oli kallellaan vahvasti Britanniaan ja Yhdysvaltoihin; hän kannatti vahvasti ja intohimoisesti taloudellista liberalismia. Hänen englanninkielinen väitöskirjansa vuonna 1923 Englannin kauppataseesta herätti aikanaan paljon huomiota. Bruno Suviranta kuului samoin monien merkittävien suomalaisten yritysten johtokuntiin ja hallituksiin. Bruno Suviranta oli avioliitossa kouluhallituksen kanslianeuvos Artturi Johannes ”Jukka” Tarjanteen (vuoteen 1906 Törnqvist, s. 7.11.1866 Virrat ja k. 20.7.1946 Helsinki) tyttären, Aino Tarjanteen (1897-1991), kanssa. Heidän poikiaan olivat korkeimman hallinto-oikeuden presidentti vuosina 1982-1993 Antti Johannes Suviranta (s. 30.11.1923 Helsinki ja k. 30.3.2008 Helsinki) ja koripalloilija Timo Bruno Suviranta (s. 9.6.1930 Helsinki ja k. 21.1.1994 Helsinki).

Kaiken kaikkiaan Suomen Pankki soi Tuure Junnilalle varsin ihanteellisen toimintaympäristön harjoittaa tieteellistä tutkimusta. Tutkimuslaitoksen yleinen ilmapiiri oli rento ja välitön; erityisesti sotavuosina tutkijat muodostivat aivan kuin suuren perheen. Suomen Pankin tutkijoille suotiin oiva mahdollisuus käyttää osaa työajastaan omiin tutkimuksiinsa, mutta silti pääosa tutkijan tutkimustyöstä tuli tehdä ilta-aikaan. Tutkimuslaitoksen johtoporras kannusti tuoreita tutkijoita tutkimusurallaan eteenpäin ja tutkimuslaitoksen sihteeristö samoin auttoi tutkijoita tutkimusaineiston keräämisessä sekä muokkaamisessa. Yleensä talon tutkijat olivat nuoria ja osa oli hiljan väitelleitä tohtoreita, ja osa Tuure Junnilan tavoin väitöskirjaansa tekeviä maistereita. Taloustieteellisiä keskusteluja käytiin vilkkaasti tutkimuslaitoksen sisäpiirissä ja tutkijoiden vuorovaikutus oli melko tiivistä. Kuitenkaan mitään seminaareja ei järjestetty, vaan keskustelut käytiin yleensä kahvikuppien äärellä. Tuuri Junnila tunnustikin muistelmissaan: ”Suomen Pankin taloustieteellisen tutkimuslaitoksen tutkijaksi pääseminen oli nuorille kansantalousmiehille suuri onni ja etuoikeus”.

Suomen Pankin taloustieteellisessä tutkimuslaitoksessa yksi tärkeimmistä Tuure Junnilan keskustelukumppaneista oli finanssiopin professori Matti Leppo. Tuure Junnila pääsi testaamaan professorin kanssa käymissään keskusteluissa varsinkin verokysymyksiä käsitteleviä ajatuksiaan sekä niiden kestävyyttä, ja samalla Junnilalla oli erinomainen mahdollisuus saada hyvin arvokkaita neuvoja pidemmälle tutkimusurallaan päässeeltä kollegaltaan. Kaikkein tärkein talousasioiden keskustelukumppani talossa Tuure Junnilalle oli kuitenkin Mikko Kustaa Tamminen (s. 29.9.1913 Viipuri ja k. 14.9.1965 Helsinki). Mikko Tamminen toimi Helsingin Kauppakorkeakoulun dosenttina vuosina 1947-1950 ja Kauppakorkeakoulun professorina vuodesta 1950.

Tamminen oli myös Kauppakorkeakoulun rehtori. Mikko Tammisen kanssa Tuure Junnila jopa ystävystyi; Tamminen kuului nuorempiin kansantaloustutkijoihin, jotka halusivat uudistaa suomalaista kansantaloustieteen tutkimusta sekä opetusta. Tamminen lukeutui samoin Taloustieteellisen Kerhon perustajajäseniin ja hän toimi kerhon puheenjohtajana vuosina 1940-1944. Mikko Tamminen teki väitöskirjaa Suomen kaupunkien asuntotuotantojen vaihteluista, ja väitöskirjan valmistuttua vuonna 1945 hän kirjoitti teoksen valuuttakursseista sekä valuuttapolitiikasta. Mikko Tamminen oli tukevasti talousasioissa ajan hermolla kiinni oleva tutkija ja Tuure Junnila sai keskusteluissa Tammisen kanssa paljon ajankohtaista tietoa kansantaloudellisista näkemyksistä. Mikko Tamminen mm. esitteli Junnilalle ns. Tukholman koulukunnan keskeisimpien edustajien aivoituksia, jotka olivat Tuure Junnilalle entuudestaan täysin vieraita.

Keijo Alho.

Tutkimuslaitoksessa 1940-luvulla työtä tehneistä muista tutkijoista Tuure Junnilan tuttuja oli myös taloustieteilijä ja historiantutkija Keijo Olavi Alho (s. 7.10.1907 Rauma ja k. 25.10.1994 Kauniainen), jonka Junnila tunsi jo Satakuntalaisesta osakunnasta. Alhon vanhemmat olivat Rauman opettajaseminaarin johtaja August Aleksander Alho (vuoteen 1887 Johansson, s. 12.8.1867 Turku ja k. 9.8.1938 Helsinki) ja Hanna Elisabet Blomqvist. Keijo Alho pääsi ylioppilaaksi vuonna 1926 ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1932, lisensiaatiksi vuonna 1940 ja tohtoriksi vuonna 1941. Hänen väitöskirjansa otsikko oli Läntinen tutkijakunta ja sen toiminta vuosina 1725-1727: Eräs Suomen jälleenrakennustyön vaihe isovihan jälkeen. Keijo Alho oli Suomen Pankin palveluksessa vuodesta 1938 ja hän toimi tilasto-osaston aktuaarina vuodesta 1941, pankin taloustieteellisen tutkimuslaitoksen vanhempana tutkijana vuodesta 1944 sekä pankin vt. osastopäällikkönä vuodesta 1944 ja osastopäällikkönä vuodesta 1950.

Alho toimi Kansantaloudellisen neuvottelukunnan ja sen työvaliokunnan sihteerinä vuodet 1942-1945, vuodesta 1945 Helsingin kaupungin vuositilintarkastajana ja vuodesta 1946 Veronmaksajain keskusliiton hallituksen puheenjohtajana. Hän oli mukana kommunistien vastaisessa toiminnassa ja hän oli perustamassa vuonna 1952 Suomalaisen Yhteiskunnan tuki -säätiötä (SYT). Keijo Alho oli kokoomuspuolueen talouspoliittisen neuvottelukunnan puheenjohtaja vuodet 1945-1948. Joulukuussa 1945 pidettyjen kunnallisvaalien aattona Alho kirjoitti nimimerkillä ”Talousmies” Kokoomuksen vaalikampanjaa varten lehtokirjasen nimeltä Vasemmiston talouspolitiikka = inflaation valtatie, jossa syytettiin vasemmiston talouspolitiikkaa sodanjälkeisen ajan inflaatio-ongelmasta ja valtiotalouden alijäämästä.

Matti Virkkunen.

Alho oli mukana vuonna 1953 ”Operaatio perämiehessä”, jossa etsittiin sopivaa vastaehdokasta Urho Kekkoselle vuoden 1956 presidentinvaaleihin. Alhon ehdottamat kandidaatit vuorineuvos Paavo Viding, professori Nils Arthur Osara ja kansleri Pekka Juhana Myrberg eivät sopineet hankkeen työvaliokunnan jäseninä olleille Kokoomuksen Tuure Junnilalle ja sosiaalidemokraattien Tauno Erland Suontaustalle (s. 18.2.1907 Turku ja k. 7.11.1974 Helsinki). Muiksi mahdollisiksi ehdokkaiksi harkittiin mm. Matti Samuli Virkkusta (s. 28.7.1908 Kangasala ja k. 11.7.1980 Hämeenlinna) ja Väinö Alfred Tanneria (vuoteen 1895 Thomasson, s. 12.3.1881 Helsinki ja k. 19.4.1966 Helsinki), mutta ehdokasasettelu jäi lopulta avoimeksi. Myöhemmin keväällä 1954 Alho oli perustamassa Kerho 56- eli Kerho Ukkonen -nimistä ryhmää, jonka tarkoituksena oli myös vastaehdokkaan löytäminen Urho Kekkoselle. Ryhmään kuuluivat Kokoomuksesta Alhon lisäksi Matti Virkkunen ja Tuure Junnila, sosiaalidemokraateista Tauno Suontaka, maalaisliitosta Emil Mikael Tarkkonen sekä Vapauden Akateemisesta Liitosta Eero Hetemäki ja Jaakko Numminen.

Tuure Jaakko Kalervo Junnila (8. osa) 

Päästessään vapaaksi talvisodan aikaisesta palveluksestaan Tuure Junnila oli ennättänyt täyttää jo kolmekymmentä vuotta. Maisterin paperin saannista oli vierähtänyt jo neljä vuotta ja väitöskirja oli edelleen alkutekijöissään. Junnila tarvitsi myös työntekoa, mutta työmarkkinoilla hän ei olisi enää nuori lupaus. Toisaalta tosiasia oli myös se, että talvisota oli vienyt paljon nuoria mennessään, joten työvoimasta – ainakin osaavasta työvoimasta – oli myös puutetta ja tämä taas paransi monen työnsaantimahdollisuuksia. Tuure Junnila oli jostakin saanut kuulla, että oli suunnitteilla verohallituksen perustaminen, ja Junnilahan oli nimenomaan perehtynyt verotuskysymyksiin opiskellessaan. Junnila tiedusteli asiasta ulkomailta vastikään palanneelta professori Ilari Koverolta. Koverolla ei asiasta ollut enempää tietoa, mutta hän rohkaisi Junnilaa olemaa itse aktiivinen asiassaan.

Tuure Junnila.

Tuure Junnila matkusti rohkeasti Helsinkiin ja siellä käveli valtiovarainministeriöön töitä kysymään. Ministeriössä Junnila ohjattiin tulli- ja verotusasiainosaston päällikön, veroasiain esittelijäneuvos, varatuomari ja antiikin kirjallisuuden kääntäjä Eero Kivikarin (s. 26.11.1899 Hämeenlinna ja k. 6.8.1941) työhuoneeseen. Junnila ei ollut turhaan matkannut Helsinkiin, sillä Eero Kivikari oli parhaillaan kokoamassa toimikuntaa, jonka tehtävänä oli nopeasti suunnitella liikevaihtoveron liittäminen Suomen verotusjärjestelmään. Tämä verotoimikunta tarvitsi kipeästi sihteeriä, ”jonka Kivikarin mukaan tuli olla enemmänkin nopea kynämies ja stilisti kuin juristi”. Esittelijäneuvos Eero Kivikari arvioi pikakirjoitusta taitavan Tuure Junnilan tähän tehtävään sopivaksi ja hän myös tarjosi Junnilalle tätä sihteerin paikkaa.

Toimikunnan sihteerinä toimiessaan Tuure Junnila luonnollisesti myös itse perehtyi tähän kyseiseen verotusmuotoon. Tuohon aikaan Suomessa oli todella niukasti liikevaihtoveron asiantuntijoita, jolloin Junnilan perehtyminen asiaan oli hänelle kaukaa viisasta sen avatessa jatkossa hänelle lisää työmahdollisuuksia. Esittelyneuvos Eero Kivikari tarjosikin Tuuri Junnilalle pian toimistopäällikön virkaa liikevaihtoveron täytäntöönpanoa varten perustettavassa uudessa virastossa, liikevaihtoverovirastossa. Tammikuussa 1941 Tuure Junnila hyväksyi Eero Kivikarin tekemän tarjouksen ja Junnila aloitti ”toistaiseksi ja kunnes toisin määrätään hoitamaan liikevaihtoverokonttorin toimistopäällikön tointa”.

Tuure Junnila paljasti muistelmissaan tämän: ”Uusi vero osoittautui heti niin elintärkeäksi valtiontaloudelle, että kun sitten jatkosota puhkesi ja reserviläiset kutsuttiin uudelleen palvelukseen, meidät liikevaihtoverokonttorin tuoreet virkamiehet jätettiin hoitamaan siviilivirkaamme”. Tuure Junnila vaihtoi vuonna 1942 työpaikkaansa ja helmikuussa 1943 Junnila kutsuttiin jo palvelukseen, mutta Tuure Junnilan silloinen työnantaja puuttui asiaan ja Junnila sai siksi jäädä siviilitoimeensa. Kevään 1940 tapahtumat – Junnila joutui esikuntakirjuriksi – näyttivät, ettei Tuure Junnilalla ollut mahdollisuuksia menestyä rintamapalveluksessa. Silti varmasti Junnilan jäänti kotirintamalle naisten, vanhusten ja lasten seuraksi aiheutti pään kääntymisiä runsaasti.

”Näyttää siltä, että lähimmän kymmenen päivän kuluessa Englanti julistaa meille sodan ryssän vaatimuksesta. Se on aika karvas paikka minunkaltaiselleni entiselle anglofiilille! Suurtakaan käytännöllistä vaikutusta toimenpiteellä ei voine olla, mutta ikävää se on vastaisuutta silmällä pitäen, jos kävisi niin, että voitto suursodassa kuitenkin lopulta kallistuisi anglosaksisten maitten puolelle. Välttämättä ei asian tällöinkään kuitenkaan tarvitse saada niitä synkkiä seurauksia, joita siitä ensin näkemältä näyttäisi johtuvan. Koska voittakoon sodassa kumpi tahansa, Venäjä kuitenkin joutunee sellaiseen heikkoudentilaan, ettei siitä pariinkymmeneen vuoteen liene suurempaa vaaraa.” Näin Tuure Junnila kirjoitti kirjeessään marraskuussa 1941.

Kiikan kirkko ja sankarihaudat.

Jatkosodan taisteluissa menehtyi monia Tuure Junnilan ystäviäkin ja varmasti suurin menetys oli oman pikkuveljen, Martti Junnilan, kaatuminen elokuussa 1941; Martti Junnila oli jo tuolloin Junnilan isäntä ja Marja-vaimo odotti viimeisillään elokuussa syntyväksi lasta. Tuure Junnila sai tiedon 3.8.1941 veljensä Martin kaatumisesta viisi päivää myöhemmin Tampereelle, jossa hän työskenteli liikevaihtoverokonttorin asioissa. Viestin saatuaan Tuure Junnila kiiruhti suoraan Kiikan Vakkalan kylään suru-uutisia Junnilaan kertomaan. Tuure Junnilan raskas tehtävä oli viedä suru-viesti vielä Marja Junnilalle, joka odotti Vammalan seudun sairaalassa toisen lapsensa syntymää. Samana päivänä Martti Junnilan kanssa oli hetkeä aikaisemmin kuollut myös Marjan veli, Aatos Tala. Martti Junnilan ruumis tuotiin Kiikkaan lauantaina 9.8.1941 ja saamana iltana vainajan omaiset saattoivat sankarivainajan hautaan Kiikan sankarihautausmaalle luutnantti Aatos Talan viereen. 24.8.1941 järjestettiin Kiikassa isot sankarihautajaiset, joissa kaikkiaan 20 sankarivainajaa siunattiin haudan lepoon. Suojeluskuntalaisten kunnialaukausten jälkeen Martti Junnilan sukulaiset ja ystävät kokoontuivat Vakkalan Junnilaan yhdistettyyn muistotilaisuuteen sekä Martti ja Marja Junnilan toisen pojan, Pekka Martin, kastejuhlaan.

Junnilan maatila Kiikan Vakkalan kylässä jäi Martti Junnilan kuoleman jälkeen ilman isäntää. Martin pojat tietysti aikanaan varmasti jatkaisivat vartuttuaan isännyyttä, mutta jonkinlainen väliaikainen järjestely piti tehdä ennen sitä. Yksi vaihtoehto olisi tietysti ollut, että Tuure Junnilasta olisi tullut maatilan isäntä, mutta asia onneksi hoitui toisella tavalla. Kiikkalainen Uolevi Hanhijärvi otettiin maatilalle tilanhoitajaksi ja myöhemmin Hanhijärvi solmi avioliiton Marja Junnilan kanssa.

Tuure Junnilan tapa surra pikkuveljeänsä purkautui 102-sivuiseen kirjaan, Maanviljelijä Martti Ilmari Junnilan elämänvaiheet, jonka Tuure Junnila kirjoitti syksyn 1941 aikana. Kirjan pääosissa on luonnollisesti Martti Junnila, mutta kirja vääjäämättä kertoo myös kirjoittajastaan. Kirjassa kuvataan Junnilan veljesten yhteistä lapsuusaikaa ja kirjaa voi lukea myös eräänlaisena Tuure Junnilan välitilinpäätöksenä siihen saakka tapahtuneesta ja ikään kuin uuden alkuna. Surun ohessa Tuure Junnila pohtii oman veljensä menetystä näin:

Nuoripari Kaija ja Tuure Junnila.

”Hän kaatui, jotta talo ja suku saisivat elää, ja nyt hän on siirtynyt esi-isien pitkään saattoon, esi-isien, jotka ovat kuolleet, mutta kuitenkin elävät keskuudessamme. Kuoleman läpikäyneiden totisin, kaiken näkevin, kaiken tietävin katsein he seuraavat talon myöhempien asujainten elämää: Asutaanko taloa, jonka toiset heistä ovat kuokalla ja auralla korpeen raivanneet ja jonka puolesta tämä nuorin ja paras kaikista on verensä tyhjiin vuodattanut, asutaanko sitä edelleenkin niin, että se jatkuvasti, sukupolvesta toiseen, vuosisadasta vuosisataan säilyy samalla suvulla vaurastuvana ja hyvin hoidettuna? Ja onko suvun jäsenten elämä, elivätpä he sitten suvun ikivanhalla kotikartanolla ja kotipitäjässä tai muualle siirtyneinä, onko se sellaista, jollaista jokainen näistä poismenneistä on parhaissa ajatuksissaan halunnut sen olevan: kunnollista ja kunniallista, nuhteetonta ja rehellistä, vakavaa ja arvokasta, elämää, joka ei tuota suvulle häpeää, vaan on pikemminkin muille esikuvaksi – niissä rajoissa, joissa inhimillinen elämä koskaan voi esikuvallista olla.”

Junnilan perhe.

Omassa elämässään Tuure Junnilalla alkoi vihdoin tapahtua positiivisia asioita keväällä 1942. Toukokuussa 1942 Kaija ja Tuure Junnila vihittiin avioliittoon. Junnilan perheeseen syntyi neljä lasta, joista kolme selvisi aikuisikään saakka: Marikka (s. 1943), Suvi (1945-1949), Heikki (s. 1946) ja Sini (s. 1949). Vaikka Tuure Junnila viihtyi hyvin liikevaihtoverokonttorissa, hän kuitenkin kaipasi uusia haasteita elämäänsä. Maaliskuussa 1942 Tuure Junnilalle tarjottiin mahdollisuutta siirtyä uusiin työtehtäviin. Tohtori Matti Niilo Rafael Leppo (s. 1.4.1908 Vihti ja k. 22.5.1998 Helsinki) tarjosi Junnilalle valtiovarainministeriön kansantalousosaston yhteyteen perustettavan finanssitoimikunnan sihteerin paikkaa; työtarjouksessa oli optiona myös mahdollisuus siirtyä Suomen Pankkiin suhdannetutkijan vakanssille.

Helsingin yliopiston finanssiopin professori Matti Leppo pääsi ylioppilaaksi vuonna 1926 Mikkelin lyseosta ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1931 Helsingin yliopistosta. Hän väitteli tohtoriksi vuonna 1938 aiheesta suomalaisen kulutusverotuksen kehitys ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Hän oli aluksi Oy Alkoholiliike Ab:n palveluksessa, mutta siirtyi sitten Suomen Pankin suhdannetutkijaksi vuonna 1938 ja sittemmin pankin taloustieteellisen tutkimuskeskuksen osastopäälliköksi vuonna 1944. Matti Leppo nimitettiin Helsingin yliopiston finanssiopin professoriksi vuonna 1945 ja hän hoiti tätä virkaa vuoteen 1973 asti. Hän oli aiemmin ollut finanssiopin dosenttina vuosina 1942-1945. Matti Leppo valittiin myös Tiedeakatemian jäseneksi vuonna 1950. Hän toimi samoin valtiotieteellisen tiedekunnan dekaanina ja varadekaanina, kansantaloustieteen laitoksen esimiehenä ja myös Tampereen kesäyliopiston rehtorina.

 Tuure Jaakko Kalervo Junnila (7. osa)

Vuonna 1936 Tuure Junnila osallistui Satakuntalaisen osakunnan kesäjuhlille. Turun yliopiston suomenkielen professori Heikki Aukusti Ojansuun (s. 26.7.1873 Tyrvää ja k. 18.1.1923 Helsinki) tytär, Päivikki, sai houkuteltua samoille kesäjuhlille oman sisarensa, 19-vuotiaan Kaija Inkeri Ojansuun (s. 5.10.1916 Helsinki ja k. 12.6.2010 Helsinki). Täällä kesäjuhlassa ujo Tuure Junnila tapasi ensimmäisen kerran tulevan aviopuolisonsa. Juhlilla he eivät vielä edes keskustelleet yhdessä ja romanssin syntymiseen meni vielä jonkun aikaa. Kaija ja Tuure päätyivät kuitenkin asumaan samaan asuntoon, jonka omisti leskirouva Ilta Henriika Ojansuu (o.s. Ylppö, s. 6.1.1882 Pälkäne ja k. 26.8.1972 Helsinki), Kaijan äiti. Ilta Ojansuu oli sanomalehdessä ilmoittanut laittavansa asuntonsa yhden huoneen vuokralle ja Lähetyshotellissa asunut Tuure Junnila tuli Ilta Ojansuun vuokralaiseksi Kruunuhakaan osoitteeseen Mariankatu 28 B.

Tuure Junnila.

Nuori maisteri Tuure Junnila pääsi asuinjärjestelyllä mukaan piireihen, joihin hän ei välttämättä muuten olisi koskaan päässyt. Toivottoman ujoutensa vuoksi Junnilalla ei lähtökohtaisesti ollut sellaisia sosiaalisia mahdollisuuksia itsenäisesti luoda itselleen laajaa kontaktiverkostoa. Siksi Tuure Junnila myöhemmin tunnustikin vaimolleen oppineensa Ilta Ojansuun kahvipöydässä puolessa vuodessa enemmän, kuin yliopistossa viiden vuoden aikana. Maisteri Junnila työnsaantimahdollisuudet taloustieteilijänä eivät 1930-luvulla näyttäneet kovin ruusuisilta ja siksi hän päätti tehdä väitöskirjansa valmiiksi. Tuure Junnilan vanhempi veli, Arvo Junnila, oli tehnyt oman tohtoriväitöksensä samoihin aikoihin, kun Tuure Junnila valmistui maisteriksi.

Ilta Ojansuu.

Tuure Junnila keskusteli väitöskirjansa aiheista professori Kaarlo Ilmari Koveron kanssa. Taloustieteilijä Kaarlo Ilmari Kovero (s. 11.1.1877 Helsinki ja k. 27.1.1963 Helsinki) oli Helsingin yliopiston finanssiopin professori. Hänen vanhempansa olivat lyseon lehtori, kirjailija, kääntäjä ja professori Karl Adolf Kovero (s. 8.6.1845 Teisko ja k. 5.4.1929 Jyväskylä) sekä Johanna Katariina Richter. Hän pääsi ylioppilaaksi Jyväskylän lyseosta vuonna 1894 ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1898, maisteriksi vuonna 1900 sekä lisensiaatiksi ja tohtoriksi vuonna 1911. Vuosina 1904-1916 Kovero toimi Suomen liikemiesten kauppaopiston opettajana, korkeakoulun opettajana vuosina 1916-1919 ja teollisuusneuvoksena vuosina 1919-1928. Kovero oli Helsingin yliopiston tilastotieteen ja kansantalouden apulaisprofessorina vuosina 1932-1934 ja finanssiopin professorina vuodet 1934-1944. Kovero oli samoin Chilen kunniakonsulina vuodet 1930-1932 ja hän oli Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen vuodesta 1938.

Junnila esitteli professori Koverolle omaa ajatustaan väitöskirjan aiheeksi, joka oli syntynyt professori Nevanlinnan oppirakennelman innoittamana. Professori Kovero oitis hylkäsi Junnilan ehdotuksen ja tarjosi tilalle Junnilalle perehtymistä omaisuusverotuksen ongelmiin. Tuure Junnila kertoi tilanteestaan näin itse: ”Kun tulisin valmistelemaan väitöskirjani Koveron johdolla ja hän olisi, niin laskin, todennäköisesti myös vastaväittäjäni, jos niin pitkälle pääsisin, en ryhtynyt kiistelemään, vaan hyväksyin Koveron ehdotuksen.” Nyt kuitenkin matkaan tuli muitakin mutkia. Junnilan maatilalta oli Tuure Junnilan maisterinopintoja rahallisesti tuettu, mutta siitä eteenpäin kotoa olikin vaikeampi saada rahoitusta. Tämän vuoksi Tuure Junnilan täytyi etsiä työtä, elämänsä ensimmäisen kerran.

Vieno Johannes Sukselainen.

Syksyn 1936 ajan Tuure Junnila oli vailla työtä, mutta tammikuussa 1937 Junnila pääsi SOK:n Osuuskauppalehden toimitussihteeriksi. Paikka oli kuulunut aikaisemmin Vieno Johannes Sukselaiselle (vuoteen 1928 Saari, s. 12.10.1906 Paimio ja k. 6.4.1995 Espoo), joka vetäytyi väitöskirjansa valmisteluun. SOK:n palveluksessa Tuure Junnila ennätti olla vain muutaman kuukauden ajan, koska toukokuussa 1937 Junnila sai nuoren tieteenharjoittajan apurahan ja pääsi sen turvin väitöskirjansa tekoon. Vuotta myöhemmin apurahakauden loppuessa Tuure Junnila oli kuitenkin tilanteessa, jossa väitöskirja ei ollut sanottavammin edistynyt. Junnila ajoi itsensä henkisesti umpikujaan ja toiminnalliseen lukkoon. Lopulta hän pakkasi tavaransa ja palasi Kiikan Vakkalan kotitilalleen vanhempiensa elätettäväksi.

Vasta helmi-maaliskuussa 1939 Tuure Junnila toimi pankkiharjoittelijana Kansallis-Osake-Pankin Karstulan konttorissa, mutta kesän 1939 Junnila oli harjoittelijana Kansallis-Osake-Pankin Vammalan konttorissa. Syksyllä 1939 Tuure Junnila oli jälleen ilman työtä ja tutkimusopinnot pahasti vaiheessa. Mitä Tuure Junnila teki? Hän palasi vanhempiensa luokse Vakkalan Junnilaan. Muutto Kiikkaan toi vielä mukanaan yhden ongelman; hän oli erossa Kaija Ojansuusta, jonka kanssa heillä oli alkanut jo tässä vaiheessa kehittyä suhde. Syksyllä 1939 julistettiin liikekannallepano. Tuure Junnilaa liikekannallepanomääräykset eivät koskeneet, sillä hän kuului nostoväen II luokkaan. Tuure Junnila vietti koko talvisodan ajan kotirintamalla ollen mm. Kiikan alueen hankintatoimiston sihteerinä.

Tuure Junnilan nuorempi veli, Martti Junnila, oli edellisenä vuonna avioitunut Marja Talan kanssa ja nuorenparin esikoispoika, Timo Ilmari, oli isänsä sotaan lähtiessä vain puolivuotias. Martti Junnila ei heikon terveytensä vuoksi ollut suorittanut asepalvelusta, mutta hän oli kuitenkin toiminut suojeluskunnan toiminnassa innokkaasti. Martti hakeutui vapaaehtoisesti talvisotaan ja osallistui siellä mm. Oinassalmen puolustustaisteluihin toimien ryhmänjohtajana. Ilman sotakoulutustakin hänet talvisodan jälkeen ylennettiin alikersantiksi. Ikää alkoi olla jo Nestori Junnilalla ja nuorempien oli pian otettava Junnilan sukutila hoitaakseen. Sodan kuitenkin pitkittyessä myös Tuure Junnila ilmoittautui vapaaehtoisena palvelukseen, vaikka sotilaskoulutus puuttui häneltäkin. Tuure Junnila määrättiin esikuntatehtäviin kauaksi Sisä-Suomeen, Keuruulle, sikäläiseen sotilaspiirin esikuntaan.

Nestori Junnila.

Keväällä 1940 alkoi talvisodan miehistötappioiden korjaaminen, kun nostoväen II luokkaan kuuluvia miehiä alettiin kouluttaa sotilaiksi. Tuure Junnilakin joutui Keuruulta Poriin Jalkaväen koulutuskeskukseen taistelukoulutukseen kuukauden ajaksi. Koulutuksesta Tuure Junnila siirrettiin suoraan Satakunnan Suojeluskuntapiirin esikuntaan hoitamaan kirjurin tehtäviä. Junnilan oli kuitenkin työlästä päässä henkilökohtaisesta alakulostaan eroon ja hän kirjoittikin 3.5.1940 Kaija Ojansuulle näin: ”Kunpa minä vain lopulta saisin takaisin työkyvyn ja itseluottamuksen ja niiden mukana jonkinlaisen tulevaisuuden varmuuden”.

Satakunnan esikunnassa työskennellessään Tuure Junnila haki Reserviupseerikouluun sinne kuitenkaan pääsemättä korkeiden hakijamäärien vuoksi. Kaija Ojansuulle hän selitti: ”Kenttäjoukoista oli niin paljon pyrkijöitä, että kotijoukkojen ehdokkaat saivat syrjäytyä, niin kuin luonnollista olikin”. Tuure Junnila oli esikuntakirjurin tehtävissä aina siihen saakka, kunnes hänet 27.7.1940 vapautettiin sotapalveluksesta. Toukokuussa 1940 Tuure Junnila kirjoitti näkemyksiään sodankulusta Kaija Ojansuulle mm. näillä sanoilla:

”Minun sympatiani ovat olleet Englannin puolella, mutta kyllä täytyy tunnustaa, että saksalaisten sotilaallinen toiminta on paljon tehokkaampaa – oli mahtavan, ylivoimaisen laivaston omistavalle Englannille skandaali, että saksalaiset pääsivät meren yli tunkeutumaan Norjaan. Miksi Englanti vitkasteli ja kerran toimintaan ryhdyttyään teki sen niin tehottomasti? Pelkääkö Britannian laivasto Göringin ilmavoimia? Vai säästetäänkö sitä merkitykseltään sittenkin tärkeämpiin Välimeren ja Mustanmeren taisteluihin? Mene tiedä! Kunpa me vain saisimme olla tällä hetkellä rauhassa ja koota voimia! Ehkäpä saammekin – tässä suhteessa Saksan menestys Norjassa lienee meille eduksi.” Hiljaisessa esikunnassa Tuure Junnilalla oli aikaa kirjoittaa keskellä päivää Kaijalleen kaksi viikkoa myöhemmin tällä tavoin:

”Siellä tietysti tiedotetaan taas Saksan etenemisestä. Se on minusta melkein tuskallista – eikö saksalaisen väkivallan rientomarssille nousekaan missään estettä. Tshekkoslovakia, Puola, Tanska, Norja, Hollanti, Belgia – kuusi ei-saksalaisen kansallisuuden muodostamaa vapaata valtiota on jo tuhottu. Se ei voi olla oikein. Minä puolestani olin maailmansodasta Hitlerin valtaanpääsyyn asti ja vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin Saksan ihailija ja Saksan asian puoltaja, mutta kun natsismi alkoi yhä röyhkeämmin julistaa rotunsa ylemmyyttä ja oikeuttaan ”alempiarvoisten” kansojen vallitsemiseen, sammuivat minun kaikki sympatiani ja muuttuivat antipatiaksi, kun Saksa ryhtyi tekemään muille kansoille vääryyttä, jonka rinnalla paljon huudetut Versaillesin vääryydet ovat vähäpätöisyyksiä. Niinpä minun myötätuntoni tässä sodassa on ollut kokonaan Länsivaltojen puolella, vaikka minä olenkin hyvin selvillä näidenkin valtojen historiaan liittyvistä väkivallan ja vääryyden teoista ja erikoisesti Englannin politiikan tekopyhyydestä. Olen myös uskonut, että Länsivallat voittavat saksalaisten loistavasta sotilaallisesta kyvykkyydestä huolimatta – mutta joutuuko se usko nyt häpeääni?”

 Tuure Jaakko Kalervo Junnila (6. osa)

AKS:n kanssa toimi limittäin Vihan Veljet -niminen venäläisvastainen salaseura. Vihan Veljet -seuran loi Sota-arkiston hoitaja Elmo Edvard Kaila (vuoteen 1901 Johansson, s. 6.2.1888 Jokioinen ja k. 16.5.1935 Helsinki), jonka vanhemmat olivat Kokkolan kirkkoherra Edvard Johansson (1859-1915) ja Märtha Carolina Anna Köhlin. Vihan Veljiin kuului mm. pappi ja Suur-Suomen haaveilija Elias Simojoki (vuoteen 1926 Simelius, s. 28.1.1899 Rautio, Keski-Pohjanmaa ja k. 25.1.1940 Koirinojanlahti, Laatokka, Impilahti). Salaseuraan kuuluvilla oli jäsenyyden tunnuksena pyöreä hopeinen rintanappi ”Pirua ja ryssää vastaan”, jossa on ristikkäin sapeli ja tikari. Alkujaan AKS:n mottona oli ’työväestö on voitettava isänmaalle!’, sillä luokkataistelun katsottiin häiritsevän Suur-Suomen luomista.

Elmo Edvard Kaila.

Siksi oli kova pettymys, kun ortodoksinen ja varsinkin Karjalassa kovin suosittu Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta kieltäytyi jyrkästi hyväksymästä Suomen heimo -lehteä karjalaisten yhteiseksi äänenkannattajaksi sekä yleensäkin kaikesta yhteistyöstä AKS:n kanssa. Vihan Veljien olemassaolo oli suurin syy tähän. Seuran äänenkannattaja oli Suomen heimo -lehti. Vuonna 1930 AKS teki aloitteen vapaaehtoisen linnoitustyön aloittamisesta Karjalankannaksella ja toisen maailmansodan aikana sen aloitteesta perustettiin Suomen Talkoot- ja Maan Turva -nimiset yhdistykset. Naisjärjestö oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura (ANKS), vuoteen 1938 saakka nimeltään Naisylioppilaiden Karjala-Seura. AKS:n sisällä vaikuttivat kokoomuslaiset ja maalaisliittolaiset. Myöhemmin vielä voimistui demokratiaa arvosteleva suuntaus liikkeessä, joka johti Mäntsälän kapinan vuonna 1932 jälkeen satojen maalaisliittolaisten eroon seurasta; eroajien joukossa oli mm. Urho Kaleva Kekkonen.

Jatkosodan loppuessa Moskovan välirauhansopimuksessa Suomi sitoutui lakkauttamaan fasistiset ja liittoutuneiden vastaista propagandaa levittäneet järjestöt sekä olemaan vastaisuudessa sallimatta sellaisten toimintaa. AKS ja ANKS lakkautettiin ensimmäisten järjestöjen joukossa 23.9.1944, jo ennen kuin Neuvostoliitto edes ehti sitä vaatia. Näiden järjestöjen asennoituminen Neuvostoliittoon oli täysin kielteinen. AKS:n Snellmaninpäivänä 1934 perustaman Suur-Suomi-säätiön toiminta päättyi itsestään seuran lakkauttamisen yhteydessä, ja säätiön varat lahjoitettiin kenraalimajuri ja Mannerheim-ristin ritari Einar August Vihman (vuoteen 1936 Wichmann, s. 19.9.1893 Kuopio ja k. 5.8.1944 Ihantala) muistorahastoksi.

Kenraalimajuri Einar August Vihma.

Tuure Junnilan jättäytymistä AKS:n jäsenyydestä voidaan nähdä yleistä satakuntalaisten passiivisuutta lapualaisvuosina; vahva merkitys oli kylläkin AKS:n harrastamalla hurmahenkisellä retoriikalla, jota kohtaan Tuure Junnila tunsi valtavaa vastenmielisyyttä. Ratkaisevinta lienee kuitenkin AKS:n korostuneen sotilaallinen kurinalaisuus, joka oli myrkkyä Junnilalle. Vuonna 1965 Tuure Junnila kirjoitti mm. asiasta näin: ”AKS holhosi liikaa jäsentensä poliittisia mielipiteitä. Tai minä ainakin sain sellaisen vaikutelman, ja pysyttelin seurasta sivussa. Halusin silloin kuten nytkin muodostaa mielipiteeni – mikä arvo niillä sitten onkin – itse, tyytymättä siihen muualla valmiiksi märehdittyyn ruokaan, jota silloin vaati purematta nieltäväksi AKS – ja tänään meidän virallinen ns. ulkopolitiikkamme.” Muistelmissaan Junnila jatkaa: ”En halunnut, että minulle annetaan valmiita mielipiteitä ylhäältä päin, enkä halunnut toimia jonkin järjestön komennon mukaan. Saattaa olla, ettei AKS aivan niin pitkälle holhonnut jäsentensä poliittista mielipiteenmuodostumista ja toimintaa kuin kuvittelin. Mutta tiukalta, puolisotilaalliselta organisaatiolta se joka tapauksessa vaikutti. Sellaista vierastin ja jäin ulkopuoliseksi.”

Osakuntalehti Satakuntalaiseen Tuure Junnila kirjoitti lukuvuonna 1933-1934 kuusi pakinaa nimimerkillä Standardiylioppilas. Lehti julkaisi Junnilan pakinat lehden keskustelupalstalla ja kirjoitusten oli tarkoitus toimia keskustelun avaajana Satakuntalaisessa. Ensimmäisessä pakinassaan Junnila kirjoittaa: ”Ylioppilaan henkisistä harrastuksista politiikka on ehdottomasti ensi sijalla, ja kaiken kaikkiaankin se muodossa tai toisessa - - - saa niin suuren osan opiskelijan ajasta ja harrastuksista, että ylioppilaslehti, jossa ei kaikesta tästä ole heijastustakaan, ei ole aikansa tasalla.” Standardiylioppilaan kirjoitukset ovat harvinainen näyte nuoren Tuure Junnilan kirjoittamistyylistä. Ne ovat myös ainoat säilyneet 1930-luvun maailmankatsomukselliset kirjaukset Tuure Junnilalta. Tuure Junnilan oli nimimerkin suojassa helpompi sanoa terävämmin asioista, joista hän välttämättä ei olisi omalla nimellä kirjoittaessaan voinut samoin lausua.

Standardiylioppilas kirjoitti marraskuussa 1933 arvostellen Tulenkantajat -lehteä ja sen Neuvostoliittoa kohtaan tuntemaa sympatiaa vastaan näin: ”Tuolla lehdellä on eräitä avuja, sen toimituksella on laajat harrastukset ja valpas äly, mutta lehden henki on mahdoton. Lehti tuntee mm. kummallisen suurta sympatiaa nykyistä Venäjää kohtaan. Eräässä kirjoituksessa Neuvostoliitto esitetään maailman rauhan vilpittömäksi ajajaksi, eräässä toisessa taas väitetään kerrassaan, että länsimaisen sivistyksen painopiste on siirtynyt Germaniasta, Galliasta ja Britanniasta Amerikkaan ja – Venäjälle. Sillä tavalla! Ensimmäinen ajatus, joka tuollaista lukiessa herää, on lehden leimaaminen bolshevistisen propagandan palkatuksi palvelijaksi. Mutta jos nyt kerran omastakin puolesta koettaisi olla ajattelematta lähimmäisestään pahaa ja kääntää kaikki parhain päin, niin voi ainoan mahdollisen selityksen tuohon kaikkeen nähdä vain siinä, että lehdellä on pyrkimys ennakkoluulottomuuteen tullut eräänlaiseksi itsetarkoitukseksi: Jotta vain osoitettaisiin oltavan mahdollisimman vapaita vallitsevista käsityksistä, esitetään moisia mielettömyyksiäkin. Näin on ennakkoluulottomuudesta kehittynyt pahin silmien sokaisija. Silla on kai selviö, että vain umpisokea voi mennä vakavissaan kuvaamaan Venäjää faustisen kulttuurin jatkuvan kehityksen voimanlähteeksi ja koittavan maailmanrauhan aamunmaaksi.”

Standardiylioppilas kommentoi joulukuussa 1933 parlamentarismia ja tästä aiheesta riitti tuohon aikaan keskustelua: ”Miksi kaiken järjen nimissä sanotaan niiden, jotka arvostelevat parlamentarismiamme, olevan ’vuosisataisen oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksemme vihollisia’? Parlamentarismi on yhteiskuntarakennuksessamme pelkkä friisi, joka huoletta voidaan korvata toisella, ilman, että tuo rakennus silti oleellisesti muuttuu. Jos näin ei olisi, jos parlamentarismi päinvastoin olisi eräs yhteiskuntajärjestyksemme kulmakivi, niin silloin tuo järjestys ei olisikaan vuosisatainen, vaan – kuudennesvuosisatainen. Ja sellaisena se olisi melkein ’eilispäivän perhonen’, jos asioita katsellaan ellei ihan ikuisuuden näkökulmastakaan, niin ainakin tavallisesta historiallisesta perspektiivistä. Mutta näin ei sentään ole laita. Sen verran oleellisen tajua meillä täytyy olla, että näemme parlamentarismin sen oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen myöhäissyntyiseksi ja suhteellisen pienimerkitykselliseksi lisäkkeeksi, jonka tekee vuosisataiseksi sen todelliset peruskivet, yksityisomaisuus ja suuri kansalaisvapaus.”

Pitkän joululoman jälkeen Standardiylioppilas teki huomioita eräistä saksalaisen kansallissosialismin piirteistä ja tavoitteista tähän malliin: ”Me emme suinkaan vastusta pohjoismaisen rodun jumaloimista minkään kaikkien rotujen tasa-arvoisuutta vaativan ’humanismin’ nimessä; päinvastoin, jos suomalaisten suonissa sattuisi virtaamaan tuota ’jalointa viiniä, germaanien verta’, olisimme varmasti ensimmäinen julistamassa muut rodut korkeimpaan kulttuuriin kykenemättömiksi orjaroduiksi. Mutta kun näin ei nyt kerran kuulu olevan, on johtopäätös selvä: Yhtä intohimoisesti kuin kansallissosialismi korostaa rotuoppiaan, täytyy meidän taistella sitä vastaan tai sitten suhtautua siihen naurettavana typeryytenä olkapäiden kohautuksella. Sen tunnustaminen merkitsisi rikollista kansallista itsensä kieltämistä. Tähän ei luonnollisesti meillä ole varaa, ei varsinkaan, kun omien rajojemme sisäpuolella on kansanosa, joka on jo kauan ennen kansallissosialismin syntymistä painostanut germaanista ylemmyyttään verrattuna meihin mongooleihin tai itäbaltialaisiin tai miksikä kieli- ja rotututkijat nyt kulloinkin sattuvat meidät ristimään.”

Maaliskuussa 1934 Standardiylioppilas jatkoi rotuteemasta: ”Jokaisessa ruotsalaisessa julkaisussa, jota olemme sattuneet silmäilemään, näkee tehostettavan meidän suomalaisten rodullista ja siitä johtuvaa sivistyksellistä ”aasialaisuutta”, jonka luomaa hämärää taustaa vastaan pohjoisen ”kyltyyri”-rodun kirkas valo näkyy sitten sitäkin häikäisevämpänä. Joku runoilija lausuu tämän kaiken arastelematta julki, mutta vakavat, objektiivisuuteen pyrkivät henget osoittavat sen oikein tieteellisesti. Niinpä Granskaren -lehdessä oli joku aika sitten muuan artikkeli, jossa ”tutkittiin” ruotsalaisten ja suomalaisten mentaliteetin eroa, ja tulos oli luonnollisesti sellainen, että ruotsalainen osoittautui äly-ihmiseksi ja individualistiksi – kylttyyrin luominen kun vaatii näitä ominaisuuksia -, suomalainen taas vaiston, tunteen ja tahdon ihmiseksi, mutta ennen kaikkea joukko-ihmiseksi. Kaikessa mitä olemme luoneet, runoudessamme, kielemme poljennassa, kuvastuvat Aasian aroilla vaeltavat äärettömät laumat, joiden Eurooppaan eksynyt sirpale me olemme. Kyllä on syvällinen näkijä tämä kirjoittaja.”