Tuure Jaakko Kalervo Junnila (10. osa)
Käsiaseella varustautunut Alho saapui 11.11.1954 sekavassa mielentilassa sisäministeri Väinö Olavi Leskisen (s. 8.3.1917 Helsinki ja k. 8.3.1972 Helsinki) luo varoittamaan tätä kommunistien salaisista juonitteluista. Alhon poistuessa paikalta Leskinen lähetti poliisit Alhon perään. Poliisien saapuessa Alhon asunnolle Alho ampui toisen siviilipukuisen poliisin, konstaapeli Frans Helmer Valmusen (s. 1925) tämä yrittäessä ottaa asetta Alholta, ja haavoitti toista poliisia, konstaapeli Toivo Pelttaria vakavasti. Alho pakeni asuntonsa ikkunasta, mutta katkaisi jalkansa pudottuaan pihamaalle. Paikalle tulleet poliisit pidättivät vastarintaa tehneen Alhon. Alhoa syytettiin Helsingin raastuvanoikeudessa mm. tahallisesta taposta. Oikeuden 20.5.1955 antamassa tuomiossa katsottiin Alhon syyllistyneen, mutta oikeus passitti Alhon syyntakeettomuuden vuoksi mielisairaalaan. Alho joutui maksamaan 160 000 markkaa korvauksia Valmusen omaisille ja Pelttarille.
Julkisuudessa esitettiin, että Alhon suunnitelmiin marraskuussa 1954 kuului myös pääministeri Urho Kekkosen surmaaminen, mutta aihetta sivuavassa Jarkko Vesikansan tutkimuksessa ei ole tästä viitteitä, eikä myöskään tapauksen poliisitutkinta-asiakirjoissa. Maalaisliittolaisen Ahti Kalle Samuli Karjalaisen (s. 10.2.1923 Hirvensalmi ja k. 7.9.1990 Helsinki) muistiinpanoissa on Alhosta mainintoja, joiden mukaan poliisi löysi Alhon papereista kahta henkilöä - Osmo Kupiainen ja Veikko Loppi – koskevaa aineistoa, jonka vuoksi heidän ”olisi syytä poistua maasta toistaiseksi”. Samassa merkinnässä kirjataan, että Kekkonen ”saatetaan raivata väkivaltaisestikin pois”. Nämä Karjalaisen kirjaamat muistiinpanomerkinnät kertovat asioista heidän tapaamisessaan 13.12.1954. Ahti Karjalaisen tutkijanura Suomen Pankissa ajoittui osaksi siihen aikaan, jolloin Alho oli siellä osastopäällikkönä. Alhon jäljiltä löytyi tappolista, jonka kaksi ensimmäistä nimeä olivat Urho Kekkonen ja akateemikko Kustaa Gideon Vilkuna (s. 26.10.1902 Nivala ja k. 6.4.1980 Kirkkonummi).
Sairaalasta päästyään Keijo Alho vetäytyi politiikasta ja muutti aluksi Raumalle. Eduskunnan pankkivaltuusmiesten Alholle myöntämä eläke Suomen Pankin virasta, jota hän ei enää palannut hoitamaan, herätti arvostelua kommunistien taholta, jotka kutsuivat Alhoa ”kokoomuksen pyssysankariksi”. Alho julkaisi vuonna 1958 populaariesityksen, Kansantaloutta kaikille, kansantaloustieteen perusteista. Hän toimi myöhemmin vielä Helsingin kauppakorkeakoulun taloushistorian dosenttina eläkkeelle siirtymiseen saakka.
Vuonna 1945 Suomen Pankin palvelukseen tuli Tuure Junnilalle uusi tuttavuus, taloustieteilijä ja valtiotieteiden tohtori Heikki Ilmari Valvanne (s. 28.4.1919 Heinola ja k. 29.5.1985 Helsinki). Hän valmistui valtiotieteen kandidaatiksi vuonna 1945 ja myöhemmin siirtyi tutkijasta tohtoriksi väiteltyään vuonna 1956 Suomen Pankin johtajaksi vuodesta 1957. Valvanne oli Suomen Pankin johtokunnan vt. jäsenenä vuonna 1963 ja vuosina 1964-1968 sekä varsinaisena jäsenenä vuodet 1968-1974. Heikki Valvanne erosi johtokunnasta syksyllä 1974 tultuaan Suomen Pankin omistaman Mortgage Bank of Finlandin toimitusjohtajaksi professori ja Suomen Pankin entinen pääjohtaja Klaus Henrik Wariksen (vuoteen 1935 Warén, s. 17.3.1914 Helsinki ja k. 18.12.1994 Helsinki) tilalle. Vuonna 1983 Valvanne jäi eläkkeelle tästä tehtävästä. Hän oli Mortgage Bank of Finlandin hallituksen puheenjohtaja samoin. Lisäksi hän oli Teollistamisrahaston johtokunnan puheenjohtaja vuosina 1969-1975 ja Sponsorin johtokunnan varapuheenjohtaja 1971-1975, sekä hän kuului Osuuspankkien Keskuspankin hallitusneuvostoon vuosina 1967-1969, Matkailun kehitysrahaston hallintoneuvostoon vuosina 1970-1973, Suomen Teollisuus-Hypoteekkipankin hallitukseen vuosina 1968-1974, Suomen Asuntohypoteekkipankin hallitukseen vuosina 1968-1979, Lassila & Tikanojan hallitukseen vuodesta 1975 ja Valtionkonttorin lisättyyn johtokuntaan vuosina 1968-1974.
Suomen Pankin tutkimuslaitoksessa oli kirjoilla samoin Erik Olof Törnqvist (s. 20.7.1915 Alahärmä ja k. 23.10.2001 Helsinki), jonka kanssa Tuure Junnila ei ollut paljoakaan tekemisissä. Törnqvist valmistui ylioppilaaksi vuonna 1933 ja valtiotieteiden kandidaatiksi vuonna 1937. Työuransa hän aloitti Tullihallituksessa vuosina 1939-1940 ja sen jälkeen hän oli tutkijana Suomen Pankissa vuosina 1940-1942, hintaneuvoston sihteerinä kansanhuoltoministeriössä vuodet 1942-1945, talousneuvoston sihteeri vuosina 1946-1947, sotakorvausteollisuuden valtuuskunnan jäsen vuosina 1946-1948 ja talousvaltuutettu vuodet 1947-1949. Vuosina 1949-1972 hän oli valtiovarainministeriön kansantalousosaston päällikkö, Maailmanpankin johtokunnan jäsen vuosina 1970-1972 ja uransa päätteeksi Suomen suurlähettiläänä Meksikossa ja Kuubassa vuosina 1973-1978. Tuure Junnilan nuorempia kollegoita olivat samoin Reino Rossi, Pentti Pajunen ja Jaakko Railo.
Päästyään töihin Suomen Pankkiin sai Tuure Junnila jälleen tartuttua vuosia keskeytyksissä odottaneeseen väitöskirjaansa. Kolmessa vuodessa Junnila työsti töiden ohessa väitöskirjansa valmiiksi; väitöskirjan otsake oli ”Omaisuusvero vakautetaan tulon lisäverotuksen toteuttajana”. Väitöskirjassaan Junnila tutki 1890-luvun alussa Preussissa ensimmäisenä käyttöön otettua tuloverotusta täydentävää omaisuusverotusta. Häntä kiinnosti erityisesti se, miten ja millä perusteella tätä veromuotoa käytettiin ns. vakautetun tulon eli omaisuudesta tai omaisuuden avulla saadun tulon lisäverotuksessa. Tutkimuksensa keskeiseksi kohteeksi muodostui tuloa täydentävän omaisuusveron perusteluna monasti käytetty vaatimus siitä, että vakautettua tuloa tulisi verottaa ankarammin kuin ns. vakauttamatonta tuloa eli käytännössä työpalkkoja. Maisteri Junnila tiivisti väitöskirjansa johdantoluvun päätteeksi tutkimuksensa tarkoituksen näin: ”Tutkimuksessa koetetaan osoittaa, mitkä ovat olleet ’vakautetun tulon lisäverotuksen vaatimukset’ ja omaisuusveron voimaan saattamisen pohjimmaiset syyt, koetetaan sanalla sanoen tehdä omaisuusvero ymmärrettäväksi historiallisena ilmiönä.”
Tuure Junnila puolusti väitöskirjaansa lauantaina 26.5.1945 Helsingin yliopistossa. Vastaväittäjäksi oli määrätty professori Matti Leppo ja kustoksena toimi professori Arno Cederberg. Tuure Junnila tarkasteli lectio praecursoriassaan verorasituksen jakamista ja verojärjestelmien kokoonpanoa koskevien kysymysten käsittelytapaa finanssitieteessä. Professori Leppo arvosti Junnilan saavuttamia tutkimustuloksia väitöskirjassa; niiden mukaan omaisuusvero ei täyttänyt sille vakautetun tulon lisäverottajana asetettuja vaatimuksia ja myös syyn tuloveroa täydentävien omaisuusverojen leviämiseen ja niiden muodostumiseen. Professori Leppo lausui mm. näin; ”Junnilan väitöskirja kuuluu niihin harvoihin tämän alan tutkimuksiin, joissa tosiasiallisesti tapahtuu teorianmuodostusta, syy- ja seuraussuhteiden tai riippuvuussuhteiden etsimistä ja niiden esittämistä oikeudenmukaisuuskäsitysten alaan kuuluvissa kysymyksissä”.
Väitöskirjasta professori Leppo löysi myös puutteita. Omaisuusverotusta käsiteltäessä eri maiden verolainsäädännössä olisi pitänyt enemmän kiinnittää huomiota finanssilainsäätäjän virallisiin perusteluihin. Lähteiden käyttö yleensä olikin tyydyttävää, mutta eräin kohdin olisi ”ollut syytä käyttää suuremmassa määrin - - - alkuperäisiä asiakirjoja”. Professori tarkensi kuitenkin, että teoksessa esiintyvät ”puutteellisuudet koskevat tutkimuksen pääperiaatteiden kannalta epäolennaisia seikkoja. Ne eivät siten sanottavasti vähennä väitöskirjan tieteellistä arvoa”.
Tuure Junnila kirjoitti vuoden 1945 aikana väitöskirjansa lisäksi yhdessä kanslianeuvos Gunnar Modeenin kanssa teoksen, Fyysillisten henkilöiden verorasitus Suomessa vuosina 1938 ja 1945. Teos jakaantuu neljään päälukuun, joista Modeenin kirjoittama kolmas luku käsitteli välillistä verotusta ja muut luvut olivat Junnilan kirjoittamia. A. E. Tudeer on kirjoittanut kirjaan esipuheen, jossa hän kertoo, että tutkimuksen tavoitteena on saada tulevan verotuspolitiikan pohjaksi puolueettomaan tutkimustyöhön perustuva selvitys verorasituksen suuruudesta ja jakaantumisesta. Junnila käsitellessään tuloverotusta tarkastelee aluksi erikseen valtionverotusta sekä kunnallis- ja kirkollisverotusta kooten lopuksi keskeiset huomionsa yhteen kokonaisverorasituksen kehityksestä vuodesta 1938 vuoteen 1945.
Modeenin kirjoittaman osuuden jälkeen teoksessa on vielä katsaus tuloverojen ja välillisten verojen yhteisrasitukseen. Tarkastelussa huomio kiintyy siihen, että progressiivisen tuloverotuksen ja regressiiviseksi muodostumaan pyrkivän välillisen verotuksen vaikutukset käyvät toisiinsa nähden vastakkaisiin suuntiin. Teoksessa suoritettu tarkastelu osoitti oikeaksi esitetyn arvelun siitä, että tuloverotuksella ja välillisellä verotuksella ”täytyy niin muodoin kokonaisrasituksessa olla toisiaan tasoittava, vastakkaisia tendenssejä neutraloiva vaikutus”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti