Tuure Jaakko Kalervo Junnila (6. osa)

AKS:n kanssa toimi limittäin Vihan Veljet -niminen venäläisvastainen salaseura. Vihan Veljet -seuran loi Sota-arkiston hoitaja Elmo Edvard Kaila (vuoteen 1901 Johansson, s. 6.2.1888 Jokioinen ja k. 16.5.1935 Helsinki), jonka vanhemmat olivat Kokkolan kirkkoherra Edvard Johansson (1859-1915) ja Märtha Carolina Anna Köhlin. Vihan Veljiin kuului mm. pappi ja Suur-Suomen haaveilija Elias Simojoki (vuoteen 1926 Simelius, s. 28.1.1899 Rautio, Keski-Pohjanmaa ja k. 25.1.1940 Koirinojanlahti, Laatokka, Impilahti). Salaseuraan kuuluvilla oli jäsenyyden tunnuksena pyöreä hopeinen rintanappi ”Pirua ja ryssää vastaan”, jossa on ristikkäin sapeli ja tikari. Alkujaan AKS:n mottona oli ’työväestö on voitettava isänmaalle!’, sillä luokkataistelun katsottiin häiritsevän Suur-Suomen luomista.

Elmo Edvard Kaila.

Siksi oli kova pettymys, kun ortodoksinen ja varsinkin Karjalassa kovin suosittu Pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunta kieltäytyi jyrkästi hyväksymästä Suomen heimo -lehteä karjalaisten yhteiseksi äänenkannattajaksi sekä yleensäkin kaikesta yhteistyöstä AKS:n kanssa. Vihan Veljien olemassaolo oli suurin syy tähän. Seuran äänenkannattaja oli Suomen heimo -lehti. Vuonna 1930 AKS teki aloitteen vapaaehtoisen linnoitustyön aloittamisesta Karjalankannaksella ja toisen maailmansodan aikana sen aloitteesta perustettiin Suomen Talkoot- ja Maan Turva -nimiset yhdistykset. Naisjärjestö oli Akateemisten Naisten Karjala-Seura (ANKS), vuoteen 1938 saakka nimeltään Naisylioppilaiden Karjala-Seura. AKS:n sisällä vaikuttivat kokoomuslaiset ja maalaisliittolaiset. Myöhemmin vielä voimistui demokratiaa arvosteleva suuntaus liikkeessä, joka johti Mäntsälän kapinan vuonna 1932 jälkeen satojen maalaisliittolaisten eroon seurasta; eroajien joukossa oli mm. Urho Kaleva Kekkonen.

Jatkosodan loppuessa Moskovan välirauhansopimuksessa Suomi sitoutui lakkauttamaan fasistiset ja liittoutuneiden vastaista propagandaa levittäneet järjestöt sekä olemaan vastaisuudessa sallimatta sellaisten toimintaa. AKS ja ANKS lakkautettiin ensimmäisten järjestöjen joukossa 23.9.1944, jo ennen kuin Neuvostoliitto edes ehti sitä vaatia. Näiden järjestöjen asennoituminen Neuvostoliittoon oli täysin kielteinen. AKS:n Snellmaninpäivänä 1934 perustaman Suur-Suomi-säätiön toiminta päättyi itsestään seuran lakkauttamisen yhteydessä, ja säätiön varat lahjoitettiin kenraalimajuri ja Mannerheim-ristin ritari Einar August Vihman (vuoteen 1936 Wichmann, s. 19.9.1893 Kuopio ja k. 5.8.1944 Ihantala) muistorahastoksi.

Kenraalimajuri Einar August Vihma.

Tuure Junnilan jättäytymistä AKS:n jäsenyydestä voidaan nähdä yleistä satakuntalaisten passiivisuutta lapualaisvuosina; vahva merkitys oli kylläkin AKS:n harrastamalla hurmahenkisellä retoriikalla, jota kohtaan Tuure Junnila tunsi valtavaa vastenmielisyyttä. Ratkaisevinta lienee kuitenkin AKS:n korostuneen sotilaallinen kurinalaisuus, joka oli myrkkyä Junnilalle. Vuonna 1965 Tuure Junnila kirjoitti mm. asiasta näin: ”AKS holhosi liikaa jäsentensä poliittisia mielipiteitä. Tai minä ainakin sain sellaisen vaikutelman, ja pysyttelin seurasta sivussa. Halusin silloin kuten nytkin muodostaa mielipiteeni – mikä arvo niillä sitten onkin – itse, tyytymättä siihen muualla valmiiksi märehdittyyn ruokaan, jota silloin vaati purematta nieltäväksi AKS – ja tänään meidän virallinen ns. ulkopolitiikkamme.” Muistelmissaan Junnila jatkaa: ”En halunnut, että minulle annetaan valmiita mielipiteitä ylhäältä päin, enkä halunnut toimia jonkin järjestön komennon mukaan. Saattaa olla, ettei AKS aivan niin pitkälle holhonnut jäsentensä poliittista mielipiteenmuodostumista ja toimintaa kuin kuvittelin. Mutta tiukalta, puolisotilaalliselta organisaatiolta se joka tapauksessa vaikutti. Sellaista vierastin ja jäin ulkopuoliseksi.”

Osakuntalehti Satakuntalaiseen Tuure Junnila kirjoitti lukuvuonna 1933-1934 kuusi pakinaa nimimerkillä Standardiylioppilas. Lehti julkaisi Junnilan pakinat lehden keskustelupalstalla ja kirjoitusten oli tarkoitus toimia keskustelun avaajana Satakuntalaisessa. Ensimmäisessä pakinassaan Junnila kirjoittaa: ”Ylioppilaan henkisistä harrastuksista politiikka on ehdottomasti ensi sijalla, ja kaiken kaikkiaankin se muodossa tai toisessa - - - saa niin suuren osan opiskelijan ajasta ja harrastuksista, että ylioppilaslehti, jossa ei kaikesta tästä ole heijastustakaan, ei ole aikansa tasalla.” Standardiylioppilaan kirjoitukset ovat harvinainen näyte nuoren Tuure Junnilan kirjoittamistyylistä. Ne ovat myös ainoat säilyneet 1930-luvun maailmankatsomukselliset kirjaukset Tuure Junnilalta. Tuure Junnilan oli nimimerkin suojassa helpompi sanoa terävämmin asioista, joista hän välttämättä ei olisi omalla nimellä kirjoittaessaan voinut samoin lausua.

Standardiylioppilas kirjoitti marraskuussa 1933 arvostellen Tulenkantajat -lehteä ja sen Neuvostoliittoa kohtaan tuntemaa sympatiaa vastaan näin: ”Tuolla lehdellä on eräitä avuja, sen toimituksella on laajat harrastukset ja valpas äly, mutta lehden henki on mahdoton. Lehti tuntee mm. kummallisen suurta sympatiaa nykyistä Venäjää kohtaan. Eräässä kirjoituksessa Neuvostoliitto esitetään maailman rauhan vilpittömäksi ajajaksi, eräässä toisessa taas väitetään kerrassaan, että länsimaisen sivistyksen painopiste on siirtynyt Germaniasta, Galliasta ja Britanniasta Amerikkaan ja – Venäjälle. Sillä tavalla! Ensimmäinen ajatus, joka tuollaista lukiessa herää, on lehden leimaaminen bolshevistisen propagandan palkatuksi palvelijaksi. Mutta jos nyt kerran omastakin puolesta koettaisi olla ajattelematta lähimmäisestään pahaa ja kääntää kaikki parhain päin, niin voi ainoan mahdollisen selityksen tuohon kaikkeen nähdä vain siinä, että lehdellä on pyrkimys ennakkoluulottomuuteen tullut eräänlaiseksi itsetarkoitukseksi: Jotta vain osoitettaisiin oltavan mahdollisimman vapaita vallitsevista käsityksistä, esitetään moisia mielettömyyksiäkin. Näin on ennakkoluulottomuudesta kehittynyt pahin silmien sokaisija. Silla on kai selviö, että vain umpisokea voi mennä vakavissaan kuvaamaan Venäjää faustisen kulttuurin jatkuvan kehityksen voimanlähteeksi ja koittavan maailmanrauhan aamunmaaksi.”

Standardiylioppilas kommentoi joulukuussa 1933 parlamentarismia ja tästä aiheesta riitti tuohon aikaan keskustelua: ”Miksi kaiken järjen nimissä sanotaan niiden, jotka arvostelevat parlamentarismiamme, olevan ’vuosisataisen oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksemme vihollisia’? Parlamentarismi on yhteiskuntarakennuksessamme pelkkä friisi, joka huoletta voidaan korvata toisella, ilman, että tuo rakennus silti oleellisesti muuttuu. Jos näin ei olisi, jos parlamentarismi päinvastoin olisi eräs yhteiskuntajärjestyksemme kulmakivi, niin silloin tuo järjestys ei olisikaan vuosisatainen, vaan – kuudennesvuosisatainen. Ja sellaisena se olisi melkein ’eilispäivän perhonen’, jos asioita katsellaan ellei ihan ikuisuuden näkökulmastakaan, niin ainakin tavallisesta historiallisesta perspektiivistä. Mutta näin ei sentään ole laita. Sen verran oleellisen tajua meillä täytyy olla, että näemme parlamentarismin sen oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen myöhäissyntyiseksi ja suhteellisen pienimerkitykselliseksi lisäkkeeksi, jonka tekee vuosisataiseksi sen todelliset peruskivet, yksityisomaisuus ja suuri kansalaisvapaus.”

Pitkän joululoman jälkeen Standardiylioppilas teki huomioita eräistä saksalaisen kansallissosialismin piirteistä ja tavoitteista tähän malliin: ”Me emme suinkaan vastusta pohjoismaisen rodun jumaloimista minkään kaikkien rotujen tasa-arvoisuutta vaativan ’humanismin’ nimessä; päinvastoin, jos suomalaisten suonissa sattuisi virtaamaan tuota ’jalointa viiniä, germaanien verta’, olisimme varmasti ensimmäinen julistamassa muut rodut korkeimpaan kulttuuriin kykenemättömiksi orjaroduiksi. Mutta kun näin ei nyt kerran kuulu olevan, on johtopäätös selvä: Yhtä intohimoisesti kuin kansallissosialismi korostaa rotuoppiaan, täytyy meidän taistella sitä vastaan tai sitten suhtautua siihen naurettavana typeryytenä olkapäiden kohautuksella. Sen tunnustaminen merkitsisi rikollista kansallista itsensä kieltämistä. Tähän ei luonnollisesti meillä ole varaa, ei varsinkaan, kun omien rajojemme sisäpuolella on kansanosa, joka on jo kauan ennen kansallissosialismin syntymistä painostanut germaanista ylemmyyttään verrattuna meihin mongooleihin tai itäbaltialaisiin tai miksikä kieli- ja rotututkijat nyt kulloinkin sattuvat meidät ristimään.”

Maaliskuussa 1934 Standardiylioppilas jatkoi rotuteemasta: ”Jokaisessa ruotsalaisessa julkaisussa, jota olemme sattuneet silmäilemään, näkee tehostettavan meidän suomalaisten rodullista ja siitä johtuvaa sivistyksellistä ”aasialaisuutta”, jonka luomaa hämärää taustaa vastaan pohjoisen ”kyltyyri”-rodun kirkas valo näkyy sitten sitäkin häikäisevämpänä. Joku runoilija lausuu tämän kaiken arastelematta julki, mutta vakavat, objektiivisuuteen pyrkivät henget osoittavat sen oikein tieteellisesti. Niinpä Granskaren -lehdessä oli joku aika sitten muuan artikkeli, jossa ”tutkittiin” ruotsalaisten ja suomalaisten mentaliteetin eroa, ja tulos oli luonnollisesti sellainen, että ruotsalainen osoittautui äly-ihmiseksi ja individualistiksi – kylttyyrin luominen kun vaatii näitä ominaisuuksia -, suomalainen taas vaiston, tunteen ja tahdon ihmiseksi, mutta ennen kaikkea joukko-ihmiseksi. Kaikessa mitä olemme luoneet, runoudessamme, kielemme poljennassa, kuvastuvat Aasian aroilla vaeltavat äärettömät laumat, joiden Eurooppaan eksynyt sirpale me olemme. Kyllä on syvällinen näkijä tämä kirjoittaja.”