Tuure Jaakko Kalervo Junnila (12. osa)
Niin sanottujen vaaran vuosien aikaan Suomessa oli paljon keskusteltu sosialisoinnista eli yksityisen omaisuuden ja varsinkin tuotantovälineiden ottamisesta valtion haltuun. Puhe ei kuitenkaan johtanut toimintaan. Vuonna 1946 asetettiin sosialisointikomitea, joka ehdotti neljän tuotantoalan sosialisointia, mutta tämäkään ehdotus ei johtanut toimintaan. Urho Kekkosen III hallituksen kasaamisen yhteydessä oli sovittu salainen sosialisointisopimus, josta hallitus ei tiedottanut mitään. 7.12.1951 eduskunnassa istunnossa asiasta keskusteltiin ja kyseltiin pääministeri Kekkoselta tästä salaisesta sopimuksesta. Kekkonen ei kommentoinut asiaa millään tavalla. Myöhempi tutkimus on osoittanut, että tämä salainen sopimus oli olemassa. Tuure Junnila samassa istunnossa eduskunnassa kysyi asiaa seuraavasta:
”Minulle on väitetty, että päähallituspuolueiden kesken solmitussa sopimuksessa olisi myös eräitä kohtia, joita ei ole saatettu julkisuuteen, mutta joissa olisi periaatteessa sovittu mm. eräistä sosialisoimistoimenpiteistä; lähinnä olisi kai kysymys voimalaitosten, lääketeollisuuden ja puhelinlaitoksen sosialisoimisista. Tämä tuntuu niin mielettömältä, että koko jutun kuittaisi mieluimmin pelkällä olkapäitten kohautuksella, mutta valitettavasti tuo huhu on kantautunut korviini taholta, jota ei voi noin vain sivuuttaa, En ihmettele tässä yhteydessä niinkään paljon sosialidemokraatteja, - - mutta mahdottomalta tuntuu, että maalaisliitto voisi olla niin varomaton, että se lähtisi tuollaisiin sopimuksiin. Hyvä olisi kuitenkin saada huhu selväsanaisesti peruutetuksi, muuten aletaan epäillä, että maalaisliittoakin yhä janottaa vanha suola kolmen suuren surullisen kuuluisan sosialisoimissopimuksen ajoilta.”
Pääministeri Urho Kekkonen kirjoitti kirja, Onko maallamme malttia vaurastua?, joka julkaistiin maaliskuussa 1952. Kirjaa jotkut pitivät valtiojohtoisen teollistamispolitiikan manifestina; siinä käsiteltiin mm. teollisuuden investointikysymyksiä. Urho Kekkonen vakuutti teoksessaan, että vain teollisuuden jatkuvan kehityksen avulla olisi mahdollista luoda kestävät edellytykset elintason nousulle ja maamme vaurastumiselle. Siksi teollisuuden investointeja olisi lisättävä. Kekkonen korosti erityisesti Pohjois-Suomen teollistamisen välttämättömyyttä. Kekkonen epäili kirjassaan, että yksityiset yrittäjät eivät menisi Pohjois-Suomeen investoimaan teollisuuteen tuntemattomiin olosuhteisiin, ja siksi hän vaati valtio tekevän Pohjois-Suomeen investointeja nopeasti. Hänen mukaansa varat investointeihin voitaisiin ottaa säästöistä, jotka syntyvät syntyivät sotakorvauksien tultua maksetuiksi.
Pyrkimykset valtion taloudellisen vallan kasvattamiseksi aiheuttivat jatkuvasti kiistoja Kekkosen hallituksen ja taloudellisen vapauden nimiin vannoneen oikeisto-opposition välille. Tuure Junnila oli yksityistä yritteliäisyyttä ja vapaata talousjärjestelmää puolustavan opposition keulahahmoja. Pääministeri Kekkonen johti yhdessä sosialidemokraattisen kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervon (s. 10.11.1901 Viipuri ja k. 26.2.1956 Tuusula) kanssa valtiollisen elinkeinotoiminnan offensiivia. Lopulta ei voitu välttyä yhteentörmäyksiltä ja eduskunnassa käytiin keskustelua hyvin värikkäin ilmauksin. Syksyllä 1952 tiukin taistelu käytiin Kymijoen rakentamisesta, jonka Kekkosen hallitus tahtoi toteuttaa puhtaasti valtiollisena projektina opposition puolustaessa yksityisten yrittäjien toimintamahdollisuuksia. Oikeisto-oppositio arvosteli kovin Kekkosta jatkuvasti samoin liiallisesta notkeudesta sosiaalidemokraattien sekä SAK:n edessä. Moitteita tuli myös lisäksi passiivisuudesta niin sanotun kustannuskriisin hoitamisessa.
Näitä aiheita käsiteltäessä Tuure Junnila oli eduskunnassa hyvin näkyvässä roolissa. Toukokuussa 1953 Tuure Junnilan aloitteesta Kokoomus teki jopa välikysymyksen, jossa tiedusteltiin ”aikooko hallitus vihdoinkin ryhtyä kiireellisiin ja kylliksi voimakkaisiin toimenpiteisiin talouskriisin ja tuotantomme kilpailukykyisyyden palauttamiseksi?” Valtion rooli teollisuuden harjoittamisessa olisi Junnilan mukaan oltava poikkeuksellista eikä suinkaan sääntö; varat, joita valtion budjetin puitteissa kyettäisiin teollistamistarkoituksiin käyttää, ”olisi käytettävä niiden yleisten edellytysten luomiseen – esim. kuljetusolojen parantamiseen – joiden varassa koko teollistaminen lepää”. Aktiivinen teollistamistoiminta tulisi jättää ”tohtori Kekkosen halveksimalle yksityiselle yritteliäisyydelle”, jonka Tuure Junnila vakuutti pystyvän toteuttamaan Pohjois-Suomen teollistamisen. Junnila kirjoitti Uudessa Suomessa: ”Kekkosen kuvitelma siitä kauttaaltaan valtiokapitalistisesta tavasta, jolla hänen kaavailemansa teollistaminen olisi toteutettava, on osittain haaveellinen, osittain pelottava – senhän esittää henkilö, joka kuitenkin on maamme suurimman porvarillisen puolueen johtaja”.
Aivan näin hienotunteinen Tuure Junnila ei ollut puhuessaan Satakunnan kokoomuslaisille, vaan hän moitti pääministeri Kekkosen ajamaa valtiokapitalistisen ohjelman olevan sellainen, ”että Kekkosta täytyy tämän jälkeen pitää puolisosialistina ja maalaisliittoa, jos se tässäkin vannoo mestarinsa sanaan, puolisosialistisena puolueena”. Kokoomuksen puheenjohtaja Arvo Salminen ja puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Arvi Ahmavaara antoivat Tuure Junnilan ja Toivo Antero Wiherheimon (vuoteen 1906 Grönhag, s. 13.7.1898 Helsinki ja k. 5.3.1970 Helsinki) perin itsenäisesti hoitaa puolueen näkemystä valtiojohtoisuutta vastaan käydyssä taistelussa. Itse puheenjohtajat tyytyivät myötäilemään sekä tukemaan Junnilan ja Wiherheimon esiintymisiä.
Suomeen nimitettiin uusi hallitus 17.11.1953 ja tätä virkamieshallitusta johti pääministeri Sakari Severi Tuomioja (s. 29.8.1911 Tampere ja k. 9.9.1964 Helsinki). Tuomiojan vanhemmat olivat päätoimittaja Walto Wihtori Tuomioja ja Laina Sofia Tuomioja (o.s. Boman). Walto Wihtori Tuomioja oli Kansallisen Edistyspuolueen johtohahmoja ja kansanedustaja sekä Eljas Erkon edeltäjä Helsingin Sanomien päätoimittajana. Sakari Tuomiojan aviopuoliso oli vuodesta 1939 Vappu Tuomioja (o.s. Wuolijoki) ja Tuomiojille syntyi kaksi lasta, esikoinen Tuuli (nykyinen Raivio) ja isänsä poliittista perinnettä jatkanut kuopus, Erkki Sakari Tuomioja (s. 1.7.1946 Helsinki).
Sakari Tuomioja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1929 ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi vuonna 1937. Tuomioja sai vuonna 1940 varatuomarin arvon. Lakitieteen lisensiaatin tutkinnon Sakari Tuomioja suoritti vuonna 1949. 1930-luvulla Tuomioja työskenteli mm. valtiovarainvaliokunnan sihteerinä ja valtion tilintarkastajien sihteerinä. Vuonna 1940 Tuomioja aloitti valtiovarainministeriön hallitussihteerin tehtävissä. Tuomioja vapautettiin asevelvollisuudesta terveydellisten syiden vuoksi. Tuomioja nimitettiin Suomen Pankin pääjohtajaksi vuonna 1945 Risto Heikki Rytin (s. 3.2.1889 Huittinen ja k. 25.10.1956 Helsinki) jouduttua eroamaan Suomen Pankista sotasyyllisyystuomionsa vuoksi.
Sakari Tuomioja oli valtiovarainministeri Paasikiven II hallituksessa sekä Paasikiven III hallituksessa vuosina 1944-1945 edustaen Edistyspuoluetta. Vuosina 1950-1951 Tuomioja oli kauppa- ja teollisuusministeri Kekkosen I hallituksessa. Tuomioja oli vuosina 1951-1952 Kekkosen III hallituksessa ulkoministerinä. Sakari Tuomioja nimitettiin 11,4,1950 johtamaan Suomen valtuuskuntaa Neuvostoliiton kanssa käytävissä kauppaneuvotteluissa. Viiden vuoden mittainen kauppasopimus saatiin sovittua ja se allekirjoitettiin 13. kesäkuuta 1950. Suomessa ajauduttiin talousvaikeuksiin 1950-luvun alussa ja vientiteollisuus vaati toimia asemansa parantamiseksi. Puheet kustannuskriisistä saivat Tuomiojan yhdessä ja Teuvo Ensio Auran (s. 28.12.1912 Ruskeala ja k. 11.1.1999 Helsinki) kanssa laatimaan kovana pidetyn kustannusten alentamisohjelman. Devalvaatiota Tuomioja ei pitänyt ratkaisuvaihtoehtona. Pääministeri Urho Kekkonen suhtautui ohjelmaan epäillen, mutta ryhtyi kuitenkin ajamaan sitä. Lopulta Kekkosen punamultahallitus kaatui SDP:n vastustettua ohjelman toteuttamista, minkä jälkeen muodostettiin Maalaisliiton johtama vähemmistöhallitus Urho Kekkosen toimiessa jälleen pääministerinä.
Urho Kekkonen pyysi Tuomiojaa laatimaan hallitukselle uuden talousohjelman, jonka taakse olisi mahdollista saada riittävä enemmistö. Kuitenkin lopulta tilanne päätyi Tuomiojan johtaman virkamieshallituksen muodostamiseen, Kekkosen eroon ja uusien vaalien järjestämiseen. Tapaus johti Tuomiojan ja Kekkosen aiemmin erittäin läheisen ja pitkäaikaisen suhteen välirikkoon. Sakari Tuomioja oli Suomen Pankin pääjohtaja vuosina 1945-1955 sekä Suomen suurlähettiläänä Lontoossa ja Tukholmassa. Suomeen palattuaan Tuomioja työskenteli neuvottelevana virkamiehenä ulkoministeriössä. Sakari Tuomioja oli ensimmäinen suomalainen korkeissa YK:n tehtävissä. YK:n pääsihteeri U Thant kutsui Tuomiojan välittäjäksi Kyproksen kriisissä huhtikuussa 1964. Tuomioja sai 16.8.1964 aivoverenvuodon ollessaan hoitamassa välittäjän tehtäviä Kyproksella. Hänet lennätettiin erikoiskoneella Genevestä Suomeen 3.9.1964, mutta Tuomioja kuoli Kivelän sairaalassa perheensä läsnä ollessa keskiviikkona 9.9.1964.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti