Tuure Jaakko Kalervo Junnila (8. osa)
Päästessään vapaaksi talvisodan aikaisesta palveluksestaan Tuure Junnila oli ennättänyt täyttää jo kolmekymmentä vuotta. Maisterin paperin saannista oli vierähtänyt jo neljä vuotta ja väitöskirja oli edelleen alkutekijöissään. Junnila tarvitsi myös työntekoa, mutta työmarkkinoilla hän ei olisi enää nuori lupaus. Toisaalta tosiasia oli myös se, että talvisota oli vienyt paljon nuoria mennessään, joten työvoimasta – ainakin osaavasta työvoimasta – oli myös puutetta ja tämä taas paransi monen työnsaantimahdollisuuksia. Tuure Junnila oli jostakin saanut kuulla, että oli suunnitteilla verohallituksen perustaminen, ja Junnilahan oli nimenomaan perehtynyt verotuskysymyksiin opiskellessaan. Junnila tiedusteli asiasta ulkomailta vastikään palanneelta professori Ilari Koverolta. Koverolla ei asiasta ollut enempää tietoa, mutta hän rohkaisi Junnilaa olemaa itse aktiivinen asiassaan.
Tuure Junnila matkusti rohkeasti Helsinkiin ja siellä käveli valtiovarainministeriöön töitä kysymään. Ministeriössä Junnila ohjattiin tulli- ja verotusasiainosaston päällikön, veroasiain esittelijäneuvos, varatuomari ja antiikin kirjallisuuden kääntäjä Eero Kivikarin (s. 26.11.1899 Hämeenlinna ja k. 6.8.1941) työhuoneeseen. Junnila ei ollut turhaan matkannut Helsinkiin, sillä Eero Kivikari oli parhaillaan kokoamassa toimikuntaa, jonka tehtävänä oli nopeasti suunnitella liikevaihtoveron liittäminen Suomen verotusjärjestelmään. Tämä verotoimikunta tarvitsi kipeästi sihteeriä, ”jonka Kivikarin mukaan tuli olla enemmänkin nopea kynämies ja stilisti kuin juristi”. Esittelijäneuvos Eero Kivikari arvioi pikakirjoitusta taitavan Tuure Junnilan tähän tehtävään sopivaksi ja hän myös tarjosi Junnilalle tätä sihteerin paikkaa.
Toimikunnan sihteerinä toimiessaan Tuure Junnila luonnollisesti myös itse perehtyi tähän kyseiseen verotusmuotoon. Tuohon aikaan Suomessa oli todella niukasti liikevaihtoveron asiantuntijoita, jolloin Junnilan perehtyminen asiaan oli hänelle kaukaa viisasta sen avatessa jatkossa hänelle lisää työmahdollisuuksia. Esittelyneuvos Eero Kivikari tarjosikin Tuuri Junnilalle pian toimistopäällikön virkaa liikevaihtoveron täytäntöönpanoa varten perustettavassa uudessa virastossa, liikevaihtoverovirastossa. Tammikuussa 1941 Tuure Junnila hyväksyi Eero Kivikarin tekemän tarjouksen ja Junnila aloitti ”toistaiseksi ja kunnes toisin määrätään hoitamaan liikevaihtoverokonttorin toimistopäällikön tointa”.
Tuure Junnila paljasti muistelmissaan tämän: ”Uusi vero osoittautui heti niin elintärkeäksi valtiontaloudelle, että kun sitten jatkosota puhkesi ja reserviläiset kutsuttiin uudelleen palvelukseen, meidät liikevaihtoverokonttorin tuoreet virkamiehet jätettiin hoitamaan siviilivirkaamme”. Tuure Junnila vaihtoi vuonna 1942 työpaikkaansa ja helmikuussa 1943 Junnila kutsuttiin jo palvelukseen, mutta Tuure Junnilan silloinen työnantaja puuttui asiaan ja Junnila sai siksi jäädä siviilitoimeensa. Kevään 1940 tapahtumat – Junnila joutui esikuntakirjuriksi – näyttivät, ettei Tuure Junnilalla ollut mahdollisuuksia menestyä rintamapalveluksessa. Silti varmasti Junnilan jäänti kotirintamalle naisten, vanhusten ja lasten seuraksi aiheutti pään kääntymisiä runsaasti.
”Näyttää siltä, että lähimmän kymmenen päivän kuluessa Englanti julistaa meille sodan ryssän vaatimuksesta. Se on aika karvas paikka minunkaltaiselleni entiselle anglofiilille! Suurtakaan käytännöllistä vaikutusta toimenpiteellä ei voine olla, mutta ikävää se on vastaisuutta silmällä pitäen, jos kävisi niin, että voitto suursodassa kuitenkin lopulta kallistuisi anglosaksisten maitten puolelle. Välttämättä ei asian tällöinkään kuitenkaan tarvitse saada niitä synkkiä seurauksia, joita siitä ensin näkemältä näyttäisi johtuvan. Koska voittakoon sodassa kumpi tahansa, Venäjä kuitenkin joutunee sellaiseen heikkoudentilaan, ettei siitä pariinkymmeneen vuoteen liene suurempaa vaaraa.” Näin Tuure Junnila kirjoitti kirjeessään marraskuussa 1941.
Jatkosodan taisteluissa menehtyi monia Tuure Junnilan ystäviäkin ja varmasti suurin menetys oli oman pikkuveljen, Martti Junnilan, kaatuminen elokuussa 1941; Martti Junnila oli jo tuolloin Junnilan isäntä ja Marja-vaimo odotti viimeisillään elokuussa syntyväksi lasta. Tuure Junnila sai tiedon 3.8.1941 veljensä Martin kaatumisesta viisi päivää myöhemmin Tampereelle, jossa hän työskenteli liikevaihtoverokonttorin asioissa. Viestin saatuaan Tuure Junnila kiiruhti suoraan Kiikan Vakkalan kylään suru-uutisia Junnilaan kertomaan. Tuure Junnilan raskas tehtävä oli viedä suru-viesti vielä Marja Junnilalle, joka odotti Vammalan seudun sairaalassa toisen lapsensa syntymää. Samana päivänä Martti Junnilan kanssa oli hetkeä aikaisemmin kuollut myös Marjan veli, Aatos Tala. Martti Junnilan ruumis tuotiin Kiikkaan lauantaina 9.8.1941 ja saamana iltana vainajan omaiset saattoivat sankarivainajan hautaan Kiikan sankarihautausmaalle luutnantti Aatos Talan viereen. 24.8.1941 järjestettiin Kiikassa isot sankarihautajaiset, joissa kaikkiaan 20 sankarivainajaa siunattiin haudan lepoon. Suojeluskuntalaisten kunnialaukausten jälkeen Martti Junnilan sukulaiset ja ystävät kokoontuivat Vakkalan Junnilaan yhdistettyyn muistotilaisuuteen sekä Martti ja Marja Junnilan toisen pojan, Pekka Martin, kastejuhlaan.
Junnilan maatila Kiikan Vakkalan kylässä jäi Martti Junnilan kuoleman jälkeen ilman isäntää. Martin pojat tietysti aikanaan varmasti jatkaisivat vartuttuaan isännyyttä, mutta jonkinlainen väliaikainen järjestely piti tehdä ennen sitä. Yksi vaihtoehto olisi tietysti ollut, että Tuure Junnilasta olisi tullut maatilan isäntä, mutta asia onneksi hoitui toisella tavalla. Kiikkalainen Uolevi Hanhijärvi otettiin maatilalle tilanhoitajaksi ja myöhemmin Hanhijärvi solmi avioliiton Marja Junnilan kanssa.
Tuure Junnilan tapa surra pikkuveljeänsä purkautui 102-sivuiseen kirjaan, Maanviljelijä Martti Ilmari Junnilan elämänvaiheet, jonka Tuure Junnila kirjoitti syksyn 1941 aikana. Kirjan pääosissa on luonnollisesti Martti Junnila, mutta kirja vääjäämättä kertoo myös kirjoittajastaan. Kirjassa kuvataan Junnilan veljesten yhteistä lapsuusaikaa ja kirjaa voi lukea myös eräänlaisena Tuure Junnilan välitilinpäätöksenä siihen saakka tapahtuneesta ja ikään kuin uuden alkuna. Surun ohessa Tuure Junnila pohtii oman veljensä menetystä näin:
”Hän kaatui, jotta talo ja suku saisivat elää, ja nyt hän on siirtynyt esi-isien pitkään saattoon, esi-isien, jotka ovat kuolleet, mutta kuitenkin elävät keskuudessamme. Kuoleman läpikäyneiden totisin, kaiken näkevin, kaiken tietävin katsein he seuraavat talon myöhempien asujainten elämää: Asutaanko taloa, jonka toiset heistä ovat kuokalla ja auralla korpeen raivanneet ja jonka puolesta tämä nuorin ja paras kaikista on verensä tyhjiin vuodattanut, asutaanko sitä edelleenkin niin, että se jatkuvasti, sukupolvesta toiseen, vuosisadasta vuosisataan säilyy samalla suvulla vaurastuvana ja hyvin hoidettuna? Ja onko suvun jäsenten elämä, elivätpä he sitten suvun ikivanhalla kotikartanolla ja kotipitäjässä tai muualle siirtyneinä, onko se sellaista, jollaista jokainen näistä poismenneistä on parhaissa ajatuksissaan halunnut sen olevan: kunnollista ja kunniallista, nuhteetonta ja rehellistä, vakavaa ja arvokasta, elämää, joka ei tuota suvulle häpeää, vaan on pikemminkin muille esikuvaksi – niissä rajoissa, joissa inhimillinen elämä koskaan voi esikuvallista olla.”
Omassa elämässään Tuure Junnilalla alkoi vihdoin tapahtua positiivisia asioita keväällä 1942. Toukokuussa 1942 Kaija ja Tuure Junnila vihittiin avioliittoon. Junnilan perheeseen syntyi neljä lasta, joista kolme selvisi aikuisikään saakka: Marikka (s. 1943), Suvi (1945-1949), Heikki (s. 1946) ja Sini (s. 1949). Vaikka Tuure Junnila viihtyi hyvin liikevaihtoverokonttorissa, hän kuitenkin kaipasi uusia haasteita elämäänsä. Maaliskuussa 1942 Tuure Junnilalle tarjottiin mahdollisuutta siirtyä uusiin työtehtäviin. Tohtori Matti Niilo Rafael Leppo (s. 1.4.1908 Vihti ja k. 22.5.1998 Helsinki) tarjosi Junnilalle valtiovarainministeriön kansantalousosaston yhteyteen perustettavan finanssitoimikunnan sihteerin paikkaa; työtarjouksessa oli optiona myös mahdollisuus siirtyä Suomen Pankkiin suhdannetutkijan vakanssille.
Helsingin yliopiston finanssiopin professori Matti Leppo pääsi ylioppilaaksi vuonna 1926 Mikkelin lyseosta ja valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1931 Helsingin yliopistosta. Hän väitteli tohtoriksi vuonna 1938 aiheesta suomalaisen kulutusverotuksen kehitys ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Hän oli aluksi Oy Alkoholiliike Ab:n palveluksessa, mutta siirtyi sitten Suomen Pankin suhdannetutkijaksi vuonna 1938 ja sittemmin pankin taloustieteellisen tutkimuskeskuksen osastopäälliköksi vuonna 1944. Matti Leppo nimitettiin Helsingin yliopiston finanssiopin professoriksi vuonna 1945 ja hän hoiti tätä virkaa vuoteen 1973 asti. Hän oli aiemmin ollut finanssiopin dosenttina vuosina 1942-1945. Matti Leppo valittiin myös Tiedeakatemian jäseneksi vuonna 1950. Hän toimi samoin valtiotieteellisen tiedekunnan dekaanina ja varadekaanina, kansantaloustieteen laitoksen esimiehenä ja myös Tampereen kesäyliopiston rehtorina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti