Santa Maria del Popolo-kirkko ja Marskenttä Roomassa 

Santa Maria del Popolo.

Rooman kaupungin Marskentän pohjoislaidan Piazza del Popolun aukion Aureliuksen muurin portin, Porta del Popolon, vieressä sijaitsee Santa Maria del Popolo -kirkko, joka tunnetaan mm. Paavalin kääntymystä ja Pietarin ristiinnaulitsemista esittävistä italialaisen barokin ajan taidemaalari Michelangelo Merisi da Caravaggion (s. 29.9.1571 Milano ja k. 18.7.1610 Porto Ercole) maalauksista. Santa Maria del Popolo -kirkossa on toki myös mm. Rafaellon (Rafaello Sanzio da Urbino, s. 28.3 tai 6.4.1483 Urbino ja k. 6.4.1520 Rooma), Donato Bramanten (s. 1444 ja k. 11.3.1514 Rooma), Gian Lorenzo Berninin (s.7.12.1598 Napoli ja k. 28.11.1680 Rooma), Alessandro Algardin (1602-1654), Andrea di Cristoforo Bregnon (1418-1506) ja Pinturicchion (oik. Bernardino di Betto, n. 1454-1513) maalauksiakin. Kirkon edustan Piazza del Popolon keskellä on yksi Rooman obeliskeista, joka seisoi aikaisemmin Circus Maximuksen keskikorokkeella. Piazza Montecitorion obeliski on sen sisarobeliski. Molemmat obeliskit ovat tuotu Egyptin Hekiopoliista ja niissä on sama omistusteksti Auringonjumalille.

Basilika sisältä.

Kirkon kupoli sisältäpäin.

Cencio Camerarion vuonna 1192 kirjoittamasta Rooman kirkkojen luettelosta Santa Maria del Popolon nimi vielä puuttuu. Paavi Paschal II rakennutti ilmeisesti nykyisen kirkon paikalle vuonna 1099 ensimmäisen kappelin, jonka paavi Gregorius IX laajensi vuonna 1227 kirkoksi. Ensimmäiset maininnat kirkosta ovat 1200-luvulta, kun Pariisin katalogi (laadittu noin 1230) Rooman kirkkojen luettelossa Santa Maria de Popolon kirkon. Kirkon luona saattoi asua pieni fransiskaaniyhteisö noin vuoteen 1250 saakka. 1200-luvun puolivälissä kirkko luovutettiin Pyhän Augustinuksen ritarikunnalle, jonka perusti kardinaali Riccardo Annibaldi (s. 1200 ja k. 4.10.1276). Paavi Sixtus IV:n aikana kirkkoa alettiin muokata renessanssin tyyliseksi vuonna 1472. Kirkkoa remontointiin vuoteen 1477 saakka ja kirkkoon rakennettiin mm. kupoli.

Chigin kappeli.

Berninin Habakuk ja enkeli Chigin kappelissa.

1500-luvulla tunnetut taiteilijat alkoivat suunnitella kirkon sisätiloja. Rafaello aloitti ensimmäisenä Chigin kappelin rakentamisen vuonna 1513. Bernini muokkasi 1600-luvulla kirkon barokkityyliseksi. Kirkko on kolmilaivainen basilika, joka muodostaa rakennuksesta ristin muotoisen. Kirkon katolla on vuosina 1474-1475 rakennettu kahdeksankulmainen kupoli. 1470-luvulta on peräisin kirkon ulkosivu, mutta Bernini remontoi julkisivun 1660-luvulla barokkityyliseksi. Bernini lisäsi mm. katolle kiviset soihdunpidikkeet sekä Chigin suvun vaakunat. Oikean sivulaivan päässä sijaitsee 1400-luvulta peräisin oleva kellotorni. Donato Bramante suunnitteli kirkon apsidin paavi Julius II:lle vuonna 1502. Kardinaali Ascanio Sforza (1505) ja Girolamo Basso della Rovere (1507) on haudattu apsidin alle. Hautamuistomerkit ovat kuvanveistäjä Andrea Sansovinon (oik. Andrea Contucci, s. 1460 Monte San Savino, Arezzo ja k. 1529) tekemiä. Kirkon pääalttarilla on pieni 1300-luvun alttaritaulu, Madonna del Popolo. Alttarin holvikaaren freskot on maalannut Pinturicchio vuonna 1509. Kirkon oikealla ja vasemmalla sivulaivalla sijaitsevat 12 kappelia. Kappelit ovat: Della Rovere, Cybo, Basso Della Rovere, Costa, Montemirabile, Chigi, Mellini, Cybo-Soderini, Theodoli, Cerasi, Feoli ja Cicada.

Rooman Tiber-joki.

Via del Corso.

Roomassa Capitolium-kukkulan Forum Romanumin luoteispuolella, Tiber-joen mutkan sisäpuolella sijaitsi antiikin aikoina laaja – noin kaksi neliökilometriä - tasanko, johon kansa ja sotilaat kokoontuivat. Alueen itäisenä rajana toimii Via del Corso, joka kulkee likipitäen samalla paikalla kuin antiikin aikana Via Flaminia. Tätä avaraa tasankoa kutsuttiin sodan jumalan ja kaupungin perustajakaksosten isän mukaan Marskentäksi (lat. Campus Martius, ital. Campo Marzio). Rooman vanhimman suojamuurin eli Serviuksen muurin ulkopuolella sijainnutta kenttää käytettiin alkujaan sotaväen harjoituskenttänä ja poliittisena kokoontumispaikkana sekä hevosten ja lampaiden laidunmaana. Kentällä sijaitsivat Marsille pyhitetty alttari – Rooman vanhimpia pyhäkköjä – sekä triumfien aloituspaikka, Circus Flaminius, jonka plebeijisukuun kuulunut roomalainen valtiomies Gaius Flaminius (k. 217 eaa.) rakennutti kilpa-ajoradaksi vuonna 221 eaa.

Keisariajalla varsinkin alueelle rakennettiin monia julkisia rakennuksia, kuten mm. kylpylöitä, teattereita, puutarhoja, stadion ja keisarillisia monumentteja. Keskiajalla Marskenttä oli Rooman asutuin alue. Monet Rooman tunnetuimmista rakennuksista sijaisevat juuri tällä alueella, jonka korttelit ja kadut ovat suurelta osin samoilla sijoilla kuin antiikin aikana ja keskiajalla. Marskentän jakaa poikittaissuunnassa kahteen osaan vilkas Corso Vittorio Emanuele II -katu, joka on saanut nimensä yhdistyneen Italian ensimmäisen kuninkaan mukaan. Em. valtakadun eteläpuolella sijaitsevat Campo de’ Fiori, yksi Rooman tunnetuimmista aukioista sekä alueen useat kuuluisat kirkot ja palatsit. Valtakadun pohjoispuolella sijaitsevat mm. Pantheon, Marcus Aureliuksen pylväs, Piazza Navona, Augustuksen mausoleumi ja rauhanalttari. Nämä alueet ovat tänä päivänä Rooman vilkkainta keskustaa.

Piazza Navona.

Roomalaisen sotapäällikkö Lucius Cornelius Sullan (lisänimeltään Felix, n. 138-78 eaa.) ajoista alkaen alueelle rakennuslupia myytiin tai myönnettiin vaikutusvaltaisille roomalaisille ja insulat (asuinkorttelit) sekä roomalaiset villat alkoivat nousta alueelle. Sotapäällikkö Gneus Pompeius Magnus (s. 29.9.106 eaa. ja k. 29.9.48 eaa.) rakennutti alueelle vuonna 55 eaa. Rooman ensimmäisen kiviteatterin eli Pompeiuksen teatterin. Myöhemmin vielä Rooman ensimmäinen keisari Octavianus (synt. Gaius Octavius Thurinus, Augustus, s. 23.9.63 eaa. Ja k. 19.8.14) rakennutti alueelle Portius Octavian kirjastoineen. Augustuksen aikakaudella Marskentästä tehtiin osa virallista Roomaa. Roomalainen poliitikko ja sotilaskomentaja Marcus Vipsanius Agrippa (s. 63 eaa. ja k. 12 eaa.) muunsi alueen rämeiköt viheralueiden sekä temppeleiden ympäröimiksi uima-altaiksi ja kylpylöiksi sekä rakennutti samoin Porticus Argonautarumin, Laconicum Sudatoriumin, Pantheonin, jonka Rooman keisari Hadrianus (s. 24.1.76 ja k. 10.7.138) rakennutti myöhemmin uudelleen.

Marcellus-teatterin takana on Portius Octavia.

Marskentän asumattomassa pohjoisosassa oli valtava keisari Augustuksen mausoleumi, jonka rakennustyöt alkoivat vuonna 31 eaa. Aktion taistelun jälkeen. Hautakammioon haudattiin Rooman keisareista Augustus, Tiberius, Galigula, Claudius ja Nerva sekä Marcus Claudius Marcellus, Augustuksen puoliso Livia, poliitikko Marcus Vipsanius Agrippa, sotapäällikkö Germanicus Julius Caesar Claudianus, Germanicusin puoliso Agrippa vanhempi ja Claudiuksen poika Britannicus. Vainajien ruumiit polttohaudattiin mausoleumiin ja tuhkat säilytettiin kultauurnissa. Rooman suuren palon jälkeen vuonna 64 jaa. Rooman keisari Domitianus uudelleenrakennutti tuhoutuneita monumentteja sekä perusti stadionin (nykyisen Piazza Navona) sekä odeionin, musiikki- ja lauluteatterin.

Augustuksen mausoleumi Roomassa.

Compus Martius muodostui keskiajalla Rooman tiheimmin asutuksi alueeksi, sillä se oli Vatikaanin ja Tiber-joen vieressä. 500-luvulla barbaarit tuhosivat Rooman akveduktit ja väestö jäi ilman vettä; väestön piti siirtyä sen vuoksi ympäröiviltä kukkuloilta Tiber-joen läheisyyteen. Tiber-joesta saatiin vettä, mutta riesana oli joen tulviminen, joka aiheutti koko keskiajan ongelmia. Tiber-joki muodosti siitä huolimatta alueen taloudellisen perustan, jota vahvisti pyhiinvaeltajien tasainen virta tuoden rahaa alueelle.

Via Cassia.

Campus Martiuksen merkitystä tähdensi se, että tärkein väylä Roomasta Pohjois-Italiaan ja sieltä muualle Eurooppaan oli keskiajalla Via Cassia, joka kulki Etruriassa ja johti Roomasta Florentian kautta Lucaan tai Lunaan. Via Cassia rakennettiin joskus vuoden 240 eaa. jälkeen. Via Cassia saapui Roomaan Campus Martiuksen pohjoisosassa sijaitsevan Porta del Popolo -portin kautta. Antiikin ajan toisesta merkittävästä pohjoiseen suuntautuneesta päätiestä, Via Aureliasta, oli tullut keskiajalla vaarallinen, sillä tie rannikkoa pitkin kulkevana oli usein altis mereltä iskeville hyökkääjille; lisäksi kulkiessaan Toscanan rämeen lävitse, tiellä oli mahdollista sairastua myös malariaan.

Rooman väkiluku alkoi renessanssin aikana uudelleen kasvaa ja alueelle nousi monia kirkkoja, aatelisten ja kardinaalien palatseja sekä julkisia rakennuksia. Alueen lisääntyvän tärkeyden vuoksi monet paavit panostivat alueen infrastruktuurin kehittämiseen; paavi Sixtus IV mm. rakennutti Ponto Sisto -sillan, joka edelleen yhdistää Compo Marziota ja Trasteverea. Paavi Leo X rakennutti vuosina 1513-1521 Porta del Popolon ja Vatikaanin yhdistävän tien, joka aluksi kulki Via Leonian-nimellä (paavin mukaan) ja myöhemmin nimellä Via di Ripetta, samannimisen jokisataman mukaan. Yleisen hygienian parantamiseksi useita antiikin Rooman akvedukteja korjattiin käyttökuntoon ja suihkulähteitä alettiin rakentaa 1500-luvun loppupuolella. Samanaikaisesti Campus Martiuksesta tuli monien ulkomaisten asuttama ahdas ja monikulttuurinen paikka. Vuonna 1555 paavi Paavali IV määritti osan eteläistä Campus Martiusta ghetoksi, johon juutalaiset sullottiin.

Campus Martius ei muuttunut renessanssiajan jälkeen paljon, toisin kuin muu Rooma. Alueelle ei rakennettu uusia rakennuksia ja alueen väkiluku väheni. Kun Roomasta tuli vuonna 1870 Italian kuningaskunnan pääkaupunki, tämä kaikki muuttui. Sen jälkeen alueesta on tullut yhä ahtaampi ja Tiber-joen tulvien estämiseksi on täytynyt rakentaa tulvavalleja. Joen turvavallit tekivät toki alueesta turvallisemman asua, mutta samalla ne tuhosivat Ripetta -sataman, joelle johtavat pikkukadut sekä Campus Martiukselle tyypilliset rakennukset sen reunoilta.

Ruotsin kuningatar Kristiina 

Porta del Popolo.

Rooman Marskentän pohjoislaidalla sijaitsee Piazza del Popolon aukio, jonka laidalla muurissa on Porta del Popolon portti. Alkuperäinen portin nimi oli Porta Flaminia; tämän portin läpi pohjoisesta matkanneet matkustajat saapuivat Via Flaminaa kulkien Roomaan. Tästä samaisesta portista läpi kulkien saapui Roomaan myös Ruotsin entinen kuningatar, Kristiina (s. 8.12.1626 Tukholma ja k. 19.4.1689 Rooma), joka oli Ruotsin kuningatar vuodesta 1632 lähtien, vaikka todellisuudessa hallitsi valtakuntaansa Ruotsissa vuosina 1644-1654.

Ranskalaisen barokkimaalari Sébastian Bourdonin (1616-1671) maalaama muotokuva Kristiinasta.

Kristiina oli kiinnostunut politiikan lisäksi myös tieteistä ja taiteista. Hän keräili taideteoksia, kirjoja ja käsikirjoituksia. Saksalais-roomalaisen keisarin, Rudolf II:n, taidekammio tuotiin sotasaaliina Tre Kronor -linnaan ja kuningattaren kirjanostajat matkustivat pitkin Eurooppaa. Ruotsiin saapui eri maista oppineita. Heihin lukeutuivat mm. alankomaalaiset Isaac Vossius ja Nicolas Heinsius, ranskalaiset Claudius Salmasius ja Samuel Bochart sekä saksalaiset Johan Henrik Boeclerus, Kristian Ravius ja Johannes Schefferus. Huomattavin oppinut oli kuitenkin René Descartes, joka kuitenkin pian saapumisensa jälkeen joutui keuhkokuumeeseen ja kuoli. Myöhemmin on spekuloitu kuoleman ehkä johtuneen myrkytyksestä.

Kristiinan vanhemmat kuningas Kustaa II Aadolf ja Maria Elionoora, tuntematon taiteilija vuodelta 1632.

Samoin Georg Stiernhielm ja Olof Rudbeck lukeutuivat Kristiinan suojatteihin. Oppineet pitivät joskus Tre Kronor -linnassa kokouksia, joita kutsuttiin akatemiaksi. Ulkomaalaisia pidettiin Ruotsissa kuitenkin nurjasti ja he usein kiusasivat vielä toisiaan. Pian osoittautui, että kuningattarella ei ollut keinoja saada heitä jäämään Ruotsiin. Heille luvattuja eläkkeitä ei maksettu eikä kuningattaren kirja- tai käsikirjaostoksiin liiennyt rahoja. Nämä ja muut olosuhteet aiheuttivat lopulta sen, että useammat oppineet lähtivät Ruotsista muutaman vuoden päästä muualle.

Kristiina 16-vuotiaana kuningattarena.

Kristiinan toistaiseksi salaiset sympatiat katolisuutta kohtaan alkoivat vaikuttaa Ruotsin ulkopolitiikkaan. Ruotsi mm. puolsi arkkiherttua Fernandin (s. 9.7.1578 Graz ja k. 15.2.1637 Wien) valintaa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisariksi eikä siten vastannut odotuksiin, joita saksalaisten valtioiden protestanttisilla säädyillä oli. Samoin muut olosuhteet myötävaikuttivat siihen, että tilanne kuningatar Kristiinan viimeisinä hallitovuosina oli heikko. Kuningatar Kristiinan hallintokaudella aatelistolle jaettavien perinnöllisten läänitysmaiden määrä kasvoi valtavasti. Hänen holhoojahallituksensa ei niitä jakanut, mutta vuosien 1644-1654 välisenä aikana läänityksinä annettujen kreivi- ja vapaaherrakuntien määrä kasvoi Ruotsissa kahdeksasta 44:ään. Suomen alueella läänitysten määrä kasvoi Kristiinan aikana kahdesta kahdeksaantoista. Tämän lisäksi Käkisalmen läänissä oli yhdeksän läänitysaluetta. Valtion talous oli sekaisin ja hovin menot moninkertaistuivat viimeisinä vuosina. Budjetin perusta horjui ja Ruotsi oli pakotettu moniin lyhytnäköisiin toimiin, kuten lainanottoon, seuraavan vuoden tulojen käyttöön sekä palkkojen ja tukien pienentämiseen.

Kuningatar Kristiina luopui kruunustaan 1.6.1654, silloin myös säädyt sopivat Kristiinan elatuksesta. Sopimuksessa Kristiina varasi itselleen mm. oikeuden suvereeniteettiin, hoviväkensä hallitsemiseen sekä vastuuvapautukseen velasta, johon valtio hänen hallintoaikanaan oli mahdollisesti joutunut. Kristiinan elatuksesta huolehtivat Norrköpingin kaupunki ja linna, Saarenmaan, Gotlannin ja Öölannin saaret, saksalaiset paikkakunnat Poel, Neukloster ja Wolgast sekä muutamat Pommerissa sijaitsevat maatilat. Kuningattarella oli myös oikeus nimittää tuomareita, virkamiehiä ja jopa kirkollisia toimijoita ja saada noin 200 000 riikintaalerin suuruista elatusrahaa. Kristiinan kuoleman jälkeen Ruotsin kruunu ottaisi elatuksesta huolehtivat maat takaisin, eikä kunungatar sitä ennen saisi myydä maita muille. Upsalan linnassa järjestettiin 1.6.1654 juhlallisuudet, joissa Kristiina luopui kruunustaan. Samana päivänä kuninkaaksi kruunattiin Kristiinan serkku, Kaarle X Kustaa (s. 8.11.1622 Nyköpingshus ja k. 13.2.1660 Göteborg).

Sébastian Bourdon, Kaarle X Kustaa.

Päivän kruunusta luopumisen jälkeen Kristiina poistui Uppsalasta. Laivue oli valmiina kuljettamaan hänet Manner-Eurooppaan, mutta Kristiina halusi kulkea mieluumin maitse. Hän oli jo edellisenä vuonna lähettänyt edeltä mm. seinävaatteita, taide-esineitä, kirjoja ja käsikirjoituksia. Kristiina vietti viimeisen yön Ruotsissa Halmstadin linnassa Hallandissa, Götanmaalla - linna valmistui vuonna 1615 – varhaissyksyllä 1654. Sieltä Kristiina matkasi mieheen asuun pukeutuneena Tanskan läpi. Kristiina viipyi muutaman päivän ajan Hampurissa ja jatkoi valepukuisena matkaansa saksalaisten alueiden ja Alankomaiden läpi Belgiaan, jossa asettui joksikin aikaa asumaan Antwerpeniin. Siellä hänen taide-esineensä ja kirjansa purettiin laatikoista ja jonkin ajan kuluttua hän myi sekä panttasi arvoesineitään, jotta hänen rahansa riittäisivät juokseviin kuluihin. Vuoden lopulla Kristiina matkasi Brysseliin, jossa hän kääntyi katoliseksi salaisesti jouluyönä 1654.

Kristiina vanhempana.

Kristiina oli kuningas Kustaa II Aadolfin (s. 9.12.1594 Tukholma ja k. 6.11.1632) ja kuningatar Maria Eleonooran (s. 11.11.1599 ja k. 28.3.1655) tytär. Kristiina viipyi Brysselissä lähes vuoden ja lähti sieltä syksyllä 1655 eteenpäin. Innsbruckissa hän kääntyi 3.11.1655 virallisesti katolisuuteen ja matkasi sieltä Italiaan. Loppuvuodesta 1655 Kristiina saapui Roomaan, jossa hänet otettiin vastaan juhlallisin menoin. Kristiinan kunniaksi Gian Lorenzo Berninin uudistaman Porta de Popolon portin yläpuolelle lisättiin piirtokirjoitus FELICI FAVSTOQ(VE) INGRESSVI ANNO DOM MDCLV (Jotta saapuminen olisi onnellinen ja suotuisa Herran vuonna 1655).

Farnesen palatsi Roomassa.

Hän otti täällä käyttöönsä uuden nimen, Maria Alexandra, mutta hän allekirjoitti myös edelleen asiakirjoja entisellä nimellään. Hän asettui elämään Farnesen palatsiin Tiber-joen vasemmalle rannalle Piazza Farnesen ja Via Giulian välissä, ja palatsissa hän asui vuoteen 1659 saakka. Palatsin rakennutti jo 1300-luvulla Farnesen suku, joka luovutti palatsin tehtäväksi roomalaiselle arkkitehti Antonio da Sangallo nuoremmalle (syntyjään Antonio Cordiani, 1483-1546) – hän aloitti palatsin kanssa - ja kuvanveistäjä, taidemaalari, arkkitehti ja runoilija Michelangelolle di Lodovico Buonarroti Simoni (s. 6.3.1475 Caprese, Firenzen tasavalta ja k. 18.2.1564 Rooma, Kirkkovaltio), joka rakennutti palatsin loppuun. Farnese on italialainen ruhtinassuku, sen jäsenet olivat Parman ja Piacenzan herttuaita vuosina 1545-1731. Herttuakunta-asema alkoi, kun suvun jäsen Alessandro Farnese toimi 1500-luvun puolivälissä paavina (Paavali III) ja antoi Parman ja Piacenzan herttuakunnat pojalleen Pier Luigi Farneselle (s. 19.11.1503 ja k. 10.9.1547), joka oli Parman ensimmäinen herttua vuosina 1545-1547 ja hän oli sotilaana osallistunut vuonna 1527 Rooman ryöstöön. Suku tunnetaan asiakirjoista jo 1100-luvulta lähtien.

Palazzo Farnese rakennettiin paikalle, jolla oli jo aikaisemmin ollut palatsi. Kardinaali Alessandro Farnese (myöhemmin hän oli Paavali III) hankki vuonna 1495 palatsin itselleen ja uuden palatsin rakennustyöt alkoivat vuonna 1514. Palatsi oli jo alkujaan hyvin suuri ja palatsia vain laajennettiin sen jälkeen, kun Farnese oli valittu vuonna 1534 paaviksi. Paltsin pihaa suurennettiin ja julkisivua siirrettiin eteenpäin muutama metri. Palatsissa on neljä siipeä, jotka ympäröivät neliömäistä pihaa. Palatsissa on holvattu sisäänkäynti ja takana puutarhaan avoin pylväskäytävä.

Arkkitehti Sangallon kuoltua vuonna 1546 oli palatsin julkisivua korotettu kolmikerroksiseksi. Rakentamisen sai nyt vastuulleen Michelangelo, joka samaan aikaan työskenteli Paavali III:n toisen suuren hankkeen, Piazza del Campidoglion, kanssa. Hänen johdollaan palatsin julkisivua korotettiin ja julkisivu sai sen voimakkaan, kruunumaisen korniisin. Sangen pian paavin kuoleman jälkeen vuonna 1549 sai arkkitehti Giacomo Barozzi da Vignola (1507-1573) palatsin rakennuttamistyöt vastuulleen. Giacomo Barozzi da Vignola oli työskennellyt myös aikaisemmin muissa Faenesen rakennushankkeissa. Hänen johdollaan valmistui mm. palatsin takafasadi ja loggiat puutarhan suuntaan vuosina 1569-1573. Ylimmän loggian, joka valmistui vuonna 1589, teki kuitenkin hänen seuraajansa, arkkitehti ja kuvanveistäjä Giacomo della Porta (n. 1533-1602). Palazzo Farnesen sisätiloissa on mm. kuuluisa Galleria Farnese, johon italialainen taidemaalari, etsaaja ja kaivertaja Annibale Carracci (s. 3.11.1560 Bologna ja k. 15.7.1609 Rooma) maalasi noin vuonna 1600 freskoja.

Kardinaali Decio Azzolino.

Kristiina tutustui Roomassa mm. katolisen kirkon kardinaali Decio Azzolinoon (s. 11.4.1623 Fermo, Kirkkovaltio ja k. 8.6.1689 Rooma, Kirkkovaltio), josta tuli kardinaali vuonna 1664. Hän oli merkittävä ja lahjakas kirkkopoliitikko, joka kirjoitti teoksen Eminentissimi Cardinalis Azzolini Aphorismi Politici. Kardinaalin ja Kristiinan kirjeenvaihtoa on säilynyt 80 kirjeen verran. Kerrotaan, että kardinaali oli ainoa mies, jota Kristiina koskaan todella rakasti. Kirjeissään Kristiina paljastaa kardinaalille intohimoisen rakkautensa. Azzolinosta tuli Kristinan neuvonantaja, joka samalla uudisti tämän hovia ja järjesteli taloutta.

Corsinin palatsi.

Kristiina muutti vuonna 1659 nykyisin Corsinin palatsina tunnettuun Riarion palatsiin, josta muodostui Kristiinan pysyvä asuinsija. Kristiina alkoi koota tähän palatsiinsa taidekokoelmiaan. Ruotsalaisen kirjailijan, toimittaja ja kirjallisuuskriitikko Sven Johan Stolpen (s. 24.8.1905 Tukholma ja k. 26.8.1996 Filipstad) mukaan Kristiina oli useiden vuosien ajan hallitseva hahmo roomalaisessa teatterielämässä sekä samoin roomalaisen musiikkielämän keskipiste. Melko pian Kristiina alkoi jälleen matkustella. Hän vieraili mm. Ranskassa ja kävi jopa Ruotsissakin kahteen otteeseen 1660-luvulla. Viimeiset kaksikymmetä vuotta elämästään Kristiina kuitenkin vietti juuri Roomassa. Hän kuoli kotonaan lyhyen sairauden jälkeen vuonna 1689. Hänet haudattiin ensimmäisenä naisena Pietarinkirkkoon suurin juhlamenoin. Riarion palatsissa sijaitsee Kristiinan kuolemasta kertova kivinen muistolaatta, johon on kirjoitettu hänen kuuluisin lausahduksensa: ”Synnyin vapaana, elin vapaana ja vapaana tulen kuolemaan”.

Kristiinan hautamuistomerkki Pietarin kirkossa.

Joulukonsertti 11.12.2024 Aleksanterin kirkossa Tampereella 

Keskiviikkona 11.12.2024 kello 19 Tampereen Aleksanterin kirkossa esiintyivät TASO eli Tampereen akateeminen sinfoniaorkesteri ja sopraano Linda Urbanski joulukonsertissa. Tampereen akateeminen sinfoniaorkesteri TASO on aktiivisten pirkanmaalaisten musiikinharrastajien ylläpitämä sinfoniaorkesteriyhdistys. TASOn tarkoituksena on tarjota soittajilleen mahdollisuus tavoitteellisen soittoharrastuksen ylläpitämiseen sekä rikastuttaa samalla monipuolisesti alueensa musiikkielämää. Orkesterissa musisoi vakituisesti noin 65 soittajaa, mutta sen kokoonpano vaihtelee konserttikohtaisesti ohjelmistosta riippuen. Jokaisella orkesterin soittajalla on taustallaan pitkään jatkunut musiikin harrastus tai musiikkialan ammattitutkinto. Tavoitteellisella toiminnallaan ja taiteellisesti korkeatasoisilla toteutuksillaan TASO on noussut vuosien varrella merkittäväksi musiikkielämän vaikuttajaksi kotikaupungissaan Tampereella.

TASO & kapellimestari Kimmo Tullila.

TASO on syntynyt jatkumona alttoviulisti Emily Wagonerin vuonna 1998 perustamalle Tampereen yliopiston jousiorkesterille (TYVI). Vuonna 2003 orkesterin kokoonpano laajeni sinfoniaorkesteriksi, jonka nimeksi vakiintui sittemmin Tampereen akateeminen sinfoniaorkesteri TASO. TASOn taiteellisena johtajana on toiminut sen perustamisesta lähtien kapellimestari Kimmo Tullila. Monipuolisen ja heittäytymiskykyisen kapellimestarinsa johdolla TASO on menestyksekkäästi esittänyt niin orkesterikirjallisuuden suurteoksia kuin uudempaa sinfoniaorkesterille sävellettyä sekä sovitettua musiikkia.

TASO järjestää vuosittain vähintään kaksi taidemusiikille rakentuvaa sinfoniakonserttia. Orkesteri tekee solistiyhteistyötä niin solistiuraa luovien suomalaisten kärkinimien kuin suomalaisen musiikkimaailman merkittävien taiteilijoiden kanssa. Sinfonisten pääkonserttiensa lisäksi TASOa on mahdollisuus kuulla säännöllisesti viihdekonserteissa, kirkkokonserteissa, tilausesiintymisissä sekä eri tarkoituksia varten muodostettuina kamarimusiikkikokoonpanoina. Vuonna 2018 orkesteri oli mukana myös Tampere Sinfonia-dokumenttielokuvan musiikillisessa tuotannossa. Musiikkiproduktioidensa toteutuksessa TASO tekeekin usein aktiivisesti yhteistyötä muiden pirkanmaalaisten kulttuuritoimijoiden kanssa.

Linda Urbanski & Kimmo Tullila kukitettuina konsertin jälkeen.

Seinäjoelta lähtöisin oleva viulisti-kapellimestari Kimmo Tullila opiskeli Sibelius-Akatemiassa viulunsoittoa ja orkesterinjohtoa. Viuludiplomin hän teki vuonna 1998 Igor Bezrodnyin johdolla ja jatkoi opintojaan kapellimestariluokalla opettajinaan mm. Leif Segerstam, Atso Almila ja Jorma Panula. Kapellimestaridiplomin hän suoritti syksyllä 2009.

Tullila on vieraillut johtamassa lukuisia suomalaisia sinfoniaorkestereita. Hän on johtanut myös oopperaa ja musikaalia sekä musiikin useisiin Chaplinin elokuvien esityksiin. Tullila työskentelee Tampere Filharmonian II-viulun äänenjohtajana ja on Tampereen akateemisen sinfoniaorkesterin TASOn taiteellinen johtaja.

Linda Urbanski.

Joulukonsertin solistiksi oli Aleksanterin kirkkoon saatu sopraanolaulajatar Linda Urbanski. Linda on Tampereelta lähtöisin, vaikka nykyisin asuukin Turussa, jonne on ajautunut lähinnä töiden perässä. Linda Urbanski on vuosia ollut bassolaulaja Jaakko Ryhäsen ohjattavana ja hän on esiintynytkin yhteiskonserteissa Jaakko Ryhäsen kanssa. Linda Urbanskin omissa konserteissa häntä säestävät pianolla usein mm. Maija Böhm, Juhani Mattila tai Anna-Laura Visto. Aleksanterin kirkon joulukonsertissa Linda Urbanski lauloi mm. kappaleet: Panis Angelicus, Rauhaa, vain rauhaa, Mökit nukkuu lumiset, Soittakaa kellot, Ave Maria, Arkihuolesi kaikki heitä ja Oi jouluyö. Yhteislauluina kirkossa raikuivat: Me käymme joulun viettohon, En etsi valtaa loistoa, Maa on niin kaunis ja Jouluyö, juhlayö.

Tampereen Pyynikin kirkkopuistossa seisova Aleksanterin kirkko on Tampereen toiseksi vanhin kirkko, sillä kirkko rakennettiin paikalleen puhtaaksi muuratuista tiilistä vuosina 1880-1881. Pyynikin kirkkopuistossa sijaitsee myös Tampereen vanhin hautausmaa, jonka käyttö hautausmaana päättyi vuonna 1880, kun Kalevankankaan hautausmaa otettiin käyttöön 25.7.1880. Pyynikin seurakunnan kirkkona tunnettu – nykyään Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan kirkko – Aleksanterin kirkko on arkkitehti Aleksander Theodor Deckerin (s. 1.12.1838 Helsinki ja k. 3.4.1899 Helsinki) suunnittelema. Deckerin vanhemmat olivat raatimies ja kauppias Johan Alexander Decker (1802-1856) ja Therése Johanna Sofia Weckman (1818-1903). Theodor Deckerin sisar oli laulajatar Alexandra Therése Hahl (s. 25.10.1842 Helsinki ja k. 21.10.1911 Helsinki).

Tampereen Aleksanterin kirkko.

Uusgoottilaista tyyliä edustava kirkko on päätytornillinen pitkäkirkko. Kirkon pitkiltä sivuilta erottuvat monikulmaisen kuoripäädyn kohdalla lyhyet ristinvarret. Suuret pyöreät ja pyörökaariset ikkunat sekä ulkonevat pilarit hallitsevat kirkon julkisivua; ulkonevilla pilareilla ei kuitenkaan ole rakenteellista funktiota, vaan ne ovat ainoastaan koristeena paikoillaan. Kolmilaivaisen kirkkosalin yläparvet ovat puilla katetut ja tuettu tiilipilareilla. Kirkkosalissa on 1430 istumapaikkaa. Vuonna 1939 Kangasalan urkutehtaan rakentamat sähköpneumaattiset pilliurut ovat 56+3 äänikertaiset ja ne sijaitsevat kirkon parvella pääsisäänkäynnin yläpuolella. Kirkon alttaritaulun maalaaja on taidemaalari Alexandra Theodora Frosterus-Såltin (s. 6.12.1837 Inkoo ja k. 29.2.1916 Vaasa). Hänen tiedetään maalanneen ainakin 68 alttaritaulua.

Aleksanterin kirkon sisäkuvia.

 

Alkujaan tämäkin Aleksanterin kirkko lukeutui Messukylän seurakuntaan, sillä Tampere kuului vuoteen 1904 saakka Messukylän seurakuntaan. Messukylän kirkkona toimi alkujaan vanha harmaakivikirkko ja sen seuraksi Messukylään valmistui vuonna 1879 puhtaista tiilistä muurattu uudempi kirkko. Tamperelaiset olivat jo vuonna 1820 yrittäneet erottautua omaksi seurakunnakseen Messukylästä, mutta Suomen senaatti epäsi esityksen. Samoin Turun tuomiokapituli hylkäsi vastaavat ehdotukset vuosina 1847 ja 1853. Lopulta Suomen senaatti vuonna 1869 hyväksyi esityksen omasta seurakunnasta Tampereelle, mutta senaatti asetti kuitenkin asialle kaksi ehtoa. Ensimmäinen ehto oli uuden kirkkorakennuksen rakentaminen, jonka siis Aleksanterin kirkko täytti valmistuessaan vuonna 1881. Toisen ehdon mukaan Messukylän kirkkoherran tuli olla ”virasta eronnut” eli kirkkoherran virka piti olla vapaa täytettäväksi.

Josef Grönberg.

Messukylän kirkkoherra oli 42 vuoden ajan Josef Grönberg (alk. Juuso Mikkola, s. 19.2.1813 Ylöjärvi ja k. 11.1.1903 Messukylä), jonka vanhemmat olivat Ylöjärven Mikkolan talollinen, kirkonisäntä Antti Mikkola ja Brita Kaisa Makkarus. Kuusivuotiaan Juuso laitettiin Tampereelle ruotsinkieltä oppimaan ja kahdeksanvuotiaana hän lähti Porin triviaalikouluun opiskelemaan. Ajan tavan mukaisesti nimi vaihtui hienommaksi, Josef Grönbergiksi. Josef pääsi ylioppilaaksi vuonna 1829 ja hän jatkoi opiskelua yliopistossa. Pappisvihkimyksen hän sai 22-vuotiaana vuonna 1835. Filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi Grönberg valmistui vuonna 1836. Grönberg suoritti pastoraalitutkintonsa vuonna 1850.

Grönberg toimi aluksi Keuruulla kirkkoherran apulaisena ja välivuodensaarnaajana vuosina 1835-1837 ja vuonna 1837 Eurassa pitäjänapulaisen sijaisena. Hänestä tuli sitten Tampereen kaupungin vt. saarnaaja vuosiksi 1937-1938 virkapaikkanaan Tampereen vanha kirkko sekä kaupunginsaarnaaja vuosiksi 1938-1958. Hän avioitui vuonna 1841 Ruoveden kirkkoherran tyttären, Selma Katarina Fransiska Bergrothin kanssa. Aviopari sai kymmenen lasta, joista viisi varttui aikuiseksi. Vuonna 1958 hänet valittiin jo Messukylän kirkkoherraksi, mutta vasta vuonna 1861 hän astui tähän virkaan, jota hän hoiti sitten aina kuolemaansa saakka vuonna 1903. Hän oli samoin vt. lääninrovasti vuosina 1865-1870 sekä lääninrovasti vuosina 1879-1899.

Anders Oskar Törnudd.

Kaupunginsaarnaaja ja moninkertainen valtiopäivämies Anders Oskar Törnudd (s. 19.12.1824 Toholampi ja k. 29.6.1898 Lapua) jätti paikkansa vuonna 1879 Tampereella ja lähti kirkkoherraksi ensi Vironlahdelle ja sitten Lapualle. Tuolloin vielä eläkkeet olivat tuntemattomia ja siksi virat vapautuivat yleensä vasta kuoleman kautta. Kirkkoherra Grönbergin virkakaudella Messukylän seurakunnan alueelle rakennettiin kolme kirkkoa: Messukylän uusi kirkko (1879), Finlaysonin kirkko (1879 patruuna Wilhelm von Nottbeck kustansi kirkon työntekijöilleen) ja Aleksanterin kirkko (1881). Hänen virkakautenaan hautausmaita vihittiin kaksi: Kalevankankaan hautausmaa ja Messukylän kirkon hautausmaa. Koska kirkkoherra Grönberg sinnitteli virassaan sitkeästi kuolemaansa 11.1.1903 saakka, pysyi Tamperekin osana Messukylän seurakuntaa pitkään. Kansan keskuudessa kerrottiin, että Tampere erotetaan Messukylästä, kun Grönberg kuolee. Kirkkoherra Grönberg haudattiin Messukylän keskiselle hautausmaalle ja hautakivessä nimenä on Jos. Grönberg. Näin sanonta kansan suissa muotoutui muotoon: ”Tampere erotetaan Messukylästä, jos Grönberg kuolee. Itsenäinen Tampereen kaupunkiseurakunta aloitti toimintansa 1.5.1904 Grönbergin kuolemaa seuranneen armovuoden jälkeen.

Alkoholisoitunut kirkkoherra Grönberg kuului herännäisyyteen ja lukeutui myöhemmin ns. raamatulliseen eli beckiläiseen suuntaan. Grönberg suomensi monia kirjoja, mm. luterilaisen tunnustuskirjan. Pastori Grönberg tunnettiin voimallisena ja sanavalmiina saarnamiehenä. Työasiat Grönberg hoiti ripeästi ja selvästi. Luonteeltaan hän oli päättäväinen, harvinaisen suorasukainen ja jäykkä, toisinaan omavaltainenkin. Erään kerran Grönberg saarnasi seuraavasti: ”Taas on Takahuhdissa tapeltu ja Vehmaisissa tehty huorin. Minä jätän teidät kaikki saatanalle!” Vihkiessään Kalevankankaan hautausmaata vuonna 1880 hän julisti: ”Tässä teille tamperelaiset on se paikka, jossa ei auta advokaattien temput eikä sikunasihteerien koukut. Täällä kaikki teidän riitanne päättyvät, ei täällä ylimyksiin vedota. Täällä vallitsee Jumalan totuus.” Grönberg osallistui kuusille valtiopäiville. Hän oli pappissäädyn ahkerimpia puheenvuoron käyttäjiä ja hänen valtiopäivätoimensa osoittivat hänen sydämestään harrastaneen Tampereen ja sen asukkaiden parasta. Grönberg lukeutui suomalaisuuden hartaisiin kannattajiin.

Tampereen Kirjafestivaali 30.11.-1.12.2024 Tampere-talossa

Tampereella vietettiin 30.11.-1.12.2024 Kirjafestivaaleja Pirkanmaan suurimmassa kulttuurin, kirjallisuuden, nautiskelun ja vaikkapa jouluostosten parissa juhlistaen Tampere-talossa lauantaina ja sunnuntaina. Kirjafestivaaliviikonloppu sisälsi mm. vuoden 2024 kärkikirjailijoiden kirjailijahaastatteluja ja -tapaamisia, kirjaesittelyjä, ajankohtaisiin aiheisiin keskittyviä paneelikeskusteluja, monia puheenvuoroja sekä luentoja. Tarjolla festivaaleilla oli samoin poikkitaiteellisia live-esityksiä, klubeja sekä omaa ohjelmaa myös lapsiperheille.

Näytteilleasettajia Kirjafestivaaleilla oli noin satakunta. Kirjaohjelman lisäksi festivaali tarjosi varsinkin lapsille suunnattua ohjelmaa Lasten Kirjafestareilla. Samoin suosittu viinitasting teki paluun Tampere-talon toiseen kerrokseen Viini & Tapas -alueella. Suomen Kirjailijaliiton jäsenet pääsivät ilmaiseksi Kirjafestivaaleille; pääsylippu sai lunastaa tapahtumainfosta näyttämällä Kirjailijaliiton jäsenkorttia.

Petri Mäkiharju.

Suomen Kirjailijaliitto järjesti Kirjafestivaaleilla lauantaina 30.11.2024 klo 12.00 alkaen Sorsapuisto-salissa tilaisuuden aiheesta: Kuuluuko kirja? Äänikirjat ja suoratoistopalvelut kirjailijan näkökulmasta. Äänikirjat ovat mullistaneet kirja-alan. Miten kirjailijat tämän kaiken kokevat? Mitä he tältä muutokselta odottavat ja toivovat? Kirjailijat keskustelivat äänikirjojen tuomista haasteista ja mahdollisuuksista kirjailijan työlle ja kirjallisuudelle. Fokuksessa ovat niin talous ja tulot kuin myös digitalisoitumisen vaikutukset kirjallisuuteen. Keskustelemassa olivat kirjailijat Magdalena Hai, Heli Laaksonen, Pejtim Statovci ja Antti Tuomainen. Keskustelua luotsasi kirjailija Salla Simukka.

Maaret Kallio ja Mielenrauha (WSOY).

Tampereen Kirjafestivaalien tapahtumapaikka sijaitsee Tampere-talossa, Pohjoismaiden suurimmassa kongressi- ja konserttikeskuksessa. Tampere-talo tuottaa vuodessa Tampereen talousalueelle 50 miljoonaa euroa tuloja. Saman katon alla toimivat lisäksi Tampere Filharmonia, kahvilaravintola Tuhto, maailman ainoa Muumimuseo ja Tampere-talon kyljessä toimii Courtyard by Marriott Tampere City -hotelli.

Helena Immonen ja Operaatio Tulikettu.

Tulenkantaja -palkinto jaettiin tänä vuonna edellisvuosista poiketen Aamulehtisalissa sunnuntaina 1.12.2024 klo 13. Aamulehden Tulenkantaja -palkinto jaettiin tänä vuonna 12. kerran. Tulenkantaja -palkinto on suomalaisen kirjaviennin edistämiseksi perustettu palkinto ja sen suuruus on 5 000 euroa. Palkinnon saajan valitsi kirjailija Satu Rämö. Tänä vuonna palkinto myönnettiin Helena Immoselle (s. 1986) romaanista Operaatio Tulikettu (Crime Time 2024). 

Pauli Hanhiniemen Kolmas nainen on esittelyssä Maestrossa.

Muusikko, säveltäjä ja sanoittaja Pauli Aatos Hanhiniemi (s. 24.10.1964 Alavus) muistetaan ehkä parhaiten Kolmas nainen -yhtyeen laulusolistina. Sen lisäksi hän on musisoinut myös Pauli Hanhiniemen Perunateatterissa ja Hehkumossa. Hanhiniemi sai Juha Vainio -sanoituspalkinnon vuonna 2007. Hän on lisäksi tehnyt myös soololevyjä ja soolouraa sekä esiintynyt myös musikaaleissa. Pauli Hanhiniemi sai Erikois-Emman vuonna 2020. Pauli Hanhiniemellä on myös ura kirjailijana: lokakuussa 2016 julkaistiin hänen kirjansa Pauli Hanhiniemi – Kerran elettyä. Esikoisromaani, Kaukopuhelu, julkaistiin lokakuussa 2019. Lokakuussa 2024 Hanhiniemen kolmas kirja, Paulin Kolmas nainen ilmestyi markkinoille.

Kari Kanala ja Esa Saarinen.

Paavalin seurakunnan kirkkoherra Kari Tapio Kanala (s. 4.5.1967 Halsua) haastatteli Tampere-talon Maestrossa filosofi, yritysvalmentaja ja kirjailija Esa Jouni Olavi Saarista (s. 27.7.1953 Hyvinkää). Hän väitteli Helsingin yliopistossa joulukuussa 1977 tutkimuksellaan Backwards-Looking Operators in Intensional Logic and in Natural Language ja valmistui filosofian tohtoriksi vuonna 1978. Tämän jälkeen Saarinen toimi filosofian laitoksen assistenttina ja dosenttina sekä virkaatekevänä professorina. Toimittuaan yrityselämän parissa Esa Saarinen nimitettiin vuonna 2002 systeemitieteiden, soveltavan filosofian ja luovan ongelmanratkaisun professoriksi Teknilliseen korkeakouluun.

Saarinen tuli tunnetuksi punktohtorina, kun hän Jan Blomstedin kanssa julkaisi heidän yhdessä kirjoittamansa kirjan, Punk-Akatemia, vuonna 1980. Vuonna 1981 Saarisen ja M. A. Nummisen kirjoittama, Terässinfonia, oli seuraava kirja. Kahdeksankymmentäluvulla ilmestyivät Saariselta vielä Epäihmisen ääni (1984) ja Erektio Albertinkadulla (1988). Saarinen on levyttänyt myös musiikkia albumilla, Filosofia, jonka sävellyksistä vastasi Mauno Paajanen. Vuonna 1994 ilmestyi Imagologies: Media Philosophy (yhdessä Mark C. Taylorin kanssa), joka on Saarisen kansainvälisesti tunnetuin teos. Kirja käsittelee postmodernin kulttuurin mediafilosofiaa. Samana vuonna ilmestyi samoin WSOY:n kustantamana lukion filosofian oppikirja, Filosofia. Yritysmaailmassa Esa Saarinen on toiminut mm. Nokian ja Marimekon valmentajana ja konsulttina. Saarinen on ollut mukana Ensio Miettisen perustaman Enston hallituksessa. Yksi työmuoto Saarisella on vuodesta 1995 lähtien ollut Pafos-seminaari, jossa eritaustaiset ihmiset pohtivat elämänkäsitystään Saarisen johdolla.

Tommi Saarela haastattelee Heikki Silvennoista. Saarela on myös kirjoittanut kirjan Heikki Silvennoisesta.

Sorsapuistosalin Ajan henki -lavalla haastatteli kirjailija Olli Saarinen kitaristi, näyttelijä, laulaja, lauluntekijä ja käsikirjoittaja Heikki Johannes Silvennoista (s. 27.4.1954 Sääminki ja k. 18.12.2024 Pälkäne). Muusikon uransa Heikki aloitti Tabula Rasassa vuonna 1972, mutta suuri yleisö muistaa hänet parhaiten Kummeli-sketsisarjasta, jonka tekeminen alkoi vuonna 1991. Silvennoinen toimi vuosina 2018-2023 käsikirjoittajana ja toisena päänäyttelijänä poliisikomediasarjassa Kontio & Parmas, jonka tapahtumat sijoittuivat Valkeakoskelle. Silvennoinen omisti oman tuotantoyhtiönsä Pirkka-Hämeen Apina & Gorilla Oy:n. Timo Kahilaisen kanssa Silvennoinen omisti Kummeli-tuotantojen takana olevan Porkkana Ryhmä Oy:n, joka tuotti televisiotuotantojen lisäksi myös mainoselokuvia.

Ensimmäisen akustisen Landola-kitaransa Heikki sai isältään 13-vuotiaana. Vuosina 1972-1977 oli mukana Tabula Rasa -yhtyeessä, josta tuli legendaarinen progressiivistä rockia soittanut yhtye; yhtye soitti myös Mikko Alatalon taustalla. Tampereen Kyttälänkadun Seppo Lindellin kellaristudiossa Heikki Silvennoinen hankki ammattitaidon itselleen äänittäjänä, tuottajana ja muusikkona. 1980-luvun alussa Silvennoinen oli kahden albumin verran mukana kokoonpanossa, Frendz, jonka albumit olivat A New Kind of Day (1981) ja Finel Awakening (1982). Silvennoisen lisäksi yhtyeessä soittivat Petteri Salminen, Jouko Laivuori, Matti A. Takala, Ippe Kätkä, Mikko Löytty, Sakari Löytty, Eero Pekkonen ja Päivi Portaankorva. Seuraavat Silvennoisen kokoonpanot olivat Catwalk ja Q.Stone, jossa hän soitti Mikko Kuustosen, Mikko Löytyn, Sakari Löytyn ja Harri Taittonen, jonka myöhemmin korvasi Markku ”Max” Tabell. Q.Stone julkaisi vuodesta 1987 lähtien neljä albumillista musiikkia, mutta yhtyeen toiminta hiipui, kun Mikko Kuustonen lähti kolmannen levyn jälkeen rakentamaan omaa soolouraa.

Heikki Silvennoisen ensimmäinen oma soololevy oli 1990-luvun alussa, Mature And Cool. Toinen soololevy, Bobcat, ilmestyi vuonna 1997. Omalla levymerkillään Silvennoinen julkaisi vuonna 2000 levynsä, Blues Blue Sky. Vuonna 2003 häneltä tuli soololevy, Miehet kaatuu. Viimeisen soololevynsä, Peace of Mind, Silvennoinen julkaisi vuonna 2010. 2000-luvun alussa Heikki Silvennoinen oli mukana perustamassa SF-Blues yhtyettä Pepe Ahlqvistin ja Dave Lindholmin kanssa. Vuonna 2020 Heikki Silvennoiselle tehtiin sydänleikkaus, jonka yhteydessä hänellä todettiin erittäin harvinainen veritauti. Tämän vuoksi hän joutui dialyysihoitoon kaksi kertaa viikossa. Heikki Silvennoiselle myönnettiin taiteilijaeläke vuonna 2024. Heikki Silvennoinen löydettiin kotoaan Pälkäneellä kuolleena keskiviikkona 18.12.2024.

Courtyard by Marriott Tampere City 

Tästä ovesta pääsee Tampere-talosta hotelliin sisälle.

Kirjoitin Avainsijoitus-blogissani 12.11.2024 Tampere-talo ja Courtyard by Marriott Tampere City 229 hotellihuoneen hotellin esteettömyysasioista artikkelin, jossa kuvien kanssa esittelin joitakin ongelmakohtia paikkojen esteettömyyssuunnittelussa. Marriott-hotellin ja Tampere-talon yhdistävä kulkukäytävä on vihdoin saanut kauan odotetut ovenavauskytkimet käytävän molempiin oviin. Hotellirakennus seisoo tontilla, jonka eläkevakuutusyhtiö Keva osti Tampereen kaupungilta 3,4 miljoonan euron kauppahinnalla vuonna 2017. Eläkevakuutusyhtiö Keva rakennutti kiinteistön SRV-rakennusyhtiöllä.

Käytävä on nyt myös liikuntaesteisten käytettävissä helposti.

Hotellirakennuksen rakentaminen alkoi toukokuussa 2018. Hotellin avajaisia juhlittiin 7.1.2020, juuri ennen SARS-covid-19-pandemiapaniikin unohtamattomia aikoja. Hotellin viisivuotissyntymäpäiviä siis juhlitaan ensi tammikuussa heti loppiaisen jälkeen. Hotellirakennuksen suunnittelivat helsinkiläisen Arkkitehtitoimisto ALAn arkkitehdit Juho Emil Grönholm (s. 11.11.1975 Helsinki), Antti Ilari Nousjoki (s. 10.10.1974 Hyvinkää) ja Samuli William Woolston (s. 19.12.1975 Helsinki). Yhdysvaltalaisen Marriott-hotelliketjun Tampereen hotellinjohtajana on alusta lähtien toiminut Tampereen Nuorkauppakamarin Vuoden 2017 Nuori Menestyjä, Ville Virkki.

Täältä Marriott-liiketoiminta alkoi vuonna 1927.

John Willard ”Bill” Marriott (s. 17.9.1900 Marriott Settlement Utah) avasi jo vuonna 1927 Washington DC:ssä yhdeksänpaikkaisen baarin, josta kasvoi sittemmin Hot Shoppes Restaurant -ketju ja myöhemmin hotelliketju. Bill Marriott suoritti kaksivuotiaan lähetystyön mormonikirkossa Uudessa Englannissa ja palasi vuonna 1921 Utahiin suorittamaan korkeakoulututkintoa; hän suoritti ensin Weber Junior Collegen ja valmistui sitten Utahin yliopistosta. Opiskeluaikoinaan hän hankki varoja kesätöillä, mm. myymällä villaisia alusvaatteita metsureille. 20.5.1927 Bill Marriott avasi liikekumppaninsa Hugh Coltonin kanssa 6 000 dollarilla yhdessä ostamansa pienen baarin Washingtonissa osoitteessa 3128 14th Street, NW.

Richard, John Willard ja John Willard Marriott Jr.

Bill Marriott avioitui 9.6.1927 Alice Sheetsin kanssa Utahin Salt Lake Cityssä, kun Alice oli päivää aikaisemmin valmistunut myös Utahin yliopistosta. Nuorenparin häämatka oli pitkä, kuuma sekä kuoppainen ajomatka Bill Marrottin T-mallin Fordilla Utahista Washingtoniin. Alice Sheets Marriott syntyi Salt Lake Cityssä 19.10.1907 lakimies Edwin Spencer Sheetsin ja Alice Taylorin perheeseen. Perheen isä menehtyi vuoden 1919 influenssaepidemiassa Alicen ollessa vain 12-vuotias. Leskeksi jäänyt perheen äiti huolehti perheen taloudesta ja Alice pääsi 16-vuotiaana Utahin yliopistoon opiskelemaan.

Alice S. Marriott vuonna 1937.

Ensimmäinen Marriott-hotelli aukesi vuonna 1957.

Alice oli aluksi varautunut kotiäidin rooliin, mutta pian hän huomasi olevansa miehensä yrityksessä tärkeässä roolissa aviopuolisonsa kumppanina. Hän huolehti kirjanpidosta, reseptien keräämisestä ja sisusti ketjun toimipaikkoja toiminnan laajentuessa. Alice kulki myös hyvin paljon miehensä mukana tämän liikematkoilla. Pariskunnalle syntyi kaksi poikaa: J. Willard Jr. Vuonna 1932 ja Richard vuonna 1939. Marriott ravintolaketju listautui pörssiin vuonna 1953. Vuonna 1957 liiketoiminta laajeni hotelleihin, kun ensimmäinen Marriott-motelli, Twin Bridges Motor avattiin Arlingtonissa, Virginiassa. Perheen vanhempi poika laajensi yrityksen toimintaa 1960-luvulla kohti hotelliliiketoimintaa. Yhtiöstä tuli Marriott, Inc. Vuonna 1967 ja yritykseen liitettiin kaksi suurta ketjua, Big Boy-perheravintolat vuonna 1967 ja Roy Rogers Family Restaurants vuonna 1968. Perheen vanhempi poika laajensi yrityksen toimintaa 1960-luvulla kohti hotelliliiketoimintaa. Vuonna 1972 Bill Willard Marriott luovutti toimitusjohtajuutensa omalle pojalleen ja seuraava sukupolvi jatkoi menestyksellisesti yrityksen toimintaa.

Marriottin perhe ja kuvassa toinen henkilö oikealta on Alicen äiti.

Alice omisti yritys- ja perhevelvollisuuksiensa lisäksi aikaansa monille kansalais-, hyväntekevyys- ja kulttuurihankkeille. Hänellä oli merkittävä asema Yhdysvaltojen republikaanipuolueessa; hän toimi puolueen rahastonhoitajana vuosikokouksissa vuosina 1964, 1968 ja 1972. Alice oli samoin John F. Kennedy Center for the Performing Arts johtokunnan jäsen ja palveli kaksi vuosikymmentä sen hallituksessa sekä toimeenpanevassa ja taloudellisessa komiteassa. Hän toimi kansainvälisen niveltulehduksen ja tuki- ja liikuntaelinten sekä ihosairauksien neuvoa-antavan toimikunnan jäsenenä. Samoin hän toimi niveltulehdussäätiö Metropolitan Washingtonin osaston hallituksessa, josta hän voitti ensimmäisen elämäntyöpalkinnon. Hän soi aikaansa myös organisaatioille, kuten mm. National Symphony Orchestra, National Ballet Society ja Goodwill Industries Guild. Alicen henkilökohtaista vapaaehtoistyötä muistetaan Alice S. Marriott Award for Community Service -palkinnolla, joka jaetaan vuosittain Marriottin liiketoimintayksikölle, joka on esimerkki vapaaehtoishengestä. Elokuussa 1985 John Willard Marriott kuoli ja Alice jäi leskeksi. Alice kuoli 92-vuotiaana 17.4.2000. Hän oli kuollessaan kahden lapsen äiti, kahdeksan lapsen isoäiti sekä kahdenkymmenenkolmen lapsen isoäiti.

J. W. Marriott Jr. On Marriott International, Inc:n emerituspuheenjohtaja. Marriott oli hallituksen puheenjohtajana ennen eläkkeelle jäämistään toukokuussa 2022. Hän johti Marriott-hotelliketjua yli 60 vuoden ajan. Hotelliketjuun kuuluu nykyään noin 8 000 kiinteistöä 30 tuotemerkillä 139 eri maassa. Marriott toimi 40 vuotta yrityksen toimitusjohtajana ennen kuin jätti paikkansa 31.3.2012. Hän vietti lukio- ja yliopistovuotensa töitä tehden myös eri tehtävissä perheen Hot Shoppes -ravintoloissa. Hän kävi koulunsa St. Albans Schoolissa ja suoritti Utahin yliopistossa kandidaatin tutkinnon pankki- ja rahoitusalalla. Hän palveli Yhdysvaltojen laivastossa upseerina. Hänestä tuli kokopäiväinen yhtiökumppani perheyritykseen vuonna 1956 ja melko pian sen jälkeen hän alkoi valvoa perheen ensimmäistä Marriott-hotellia. Vuonna 1964 hänestä tuli yrityksen toimitusjohtaja ja oma isä luovutti hänelle koko vetovastuun vuonna 1972. Yrityksen hallituksen puheenjohtajaksi hänet valittiin vuonna 1985.

Uutta Marriott-hotellia avataan vuonna 1970. John ja Stephen isänsä ja isoisänsä keskellä.

Marriott on tunnettu koko uransa ajan käytännönläheisenä johtajana. Johtamistyylinsä hän on oppinut omilta vanhemmiltaan, jotka laittoivat ihmiset arvostuksessa etusijalle. Marriott tunnetaan majoitusalan innovaattorina, joka muutti yrityksen liiketoimintamallin 1970-luvun lopulla hotellien omistuksesta kiinteistöjen hallintaan ja franchising-toimintaan. Hänen strateginen päätöksensä loi yritykselle mahdollisuuden nopeuttaa kasvuaan ja laajentaa johtoasemaansa. Tämä muutos huipentui yrityksen jakautumiseen vuonna 1993 Marriott Internationaliksi – jota J. Willard Marriott johtaa – ja Host Marriott Internationaliksi, hotellin omistusyhtiöksi, jonka puheenjohtajana toimi hänen veljensä, Richard Marriott.

Donna Garff ja Bill Marriott.

Marriott toimii J. Willard & Alice S. Marriott -säätiön johtokunnassa. Hän on entinen World Travel & Tourism Councilin toimeenpanevan komitean jäsen ja hän on toiminut National Geographic Societyn hallituksessa sekä Yhdysvaltain merivoimien akatemiasäätiön johtajana. Aikaisemmin Marriott oli presidentin vientineuvoston puheenjohtaja ja hän toimi General Motorsin, Georgetownin yliopiston ja Mayo Clinicin hallituksessa. Marriott on Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon aktiivinen jäsen. Hän on avioliitossa Donna Garffin kanssa. Heillä on neljä lasta ja 15 lastenlasta sekä 29 lastenlastenlasta.

Richard E. Marriott.

Richard Marriott työskenteli myös alkuun jo teini-iässä vanhempiensa yrityksessä. Hän opiskeli samoin Utahin yliopistossa ja suoritti vuonna 1965 MBA-tutkinnon Harvard Business Schoolissa. Marriott-yrityksessä hän työskenteli sen jälkeen ravintolapäällikkönä vuodesta 1965 alkaen. Hän asuu vaimonsa Nancyn kanssa Potomacissa, Marylandissa. Heillä on neljä tytärtä, 13 lastenlasta ja 14 lastenlastenlasta. He ovat myös mormonikirkon aktiivisia jäseniä. Nancy Peery Marriott syntyi Kaliforniassa ja sai BS-tutkinnon Utahin yliopistossa. Hän on rakastanut aina musiikkia, varsinkin oopperaa. Valmistuttuaan Utahista hän jatkoi lauluopintojaan The Longy School of Musicissa Bostonissa. Hän on käynyt mestarikursseja Renee Flemingin ja Marlena Malasin johdolla ja jatkanut laulun opiskelua Marylandin yliopiston oopperaosastolla. Hänellä on intensiivisiä oopperaopintoja American Institute og Musical Studiesissa Grazissa, Itävallassa, ja Alaskan kesätaidefestivaaleilla Fairbanksissa, Alaskassa; Amalfin festivaaleilla Italiassa ja Frost School of Music Salzburgissa, Itävallassa. Hän on samoin ahkera esiintyjä laulajana monien orkestereiden solistina eri konserttisaleissa. Hän on saanut Utahin yliopiston Camerata-palkinnon, Alaska Arts Festivalin oopperateatteripalkinnon, Opera Internationalin erikoispalkinnon ja Washington Performing Arts Societyn Achievement in Arts -palkinnon.

Nancy Peery Marriott.