Tuure Jaakko Kalervo Junnila (30. osa)
Talousmies Tuure Junnila kirjoitti kirjassaan ”Devalvaatiosta devalvaatioon. Vuosikymmenen 1957-1967 suomalaista talouspolitiikkaa”, että devalvaatio ”voi olla joko ylivoimaisten ulkopuolisten olosuhteiden esille pakottama tai sisäisen talouspolitiikan perusteellisesta epäonnistumisesta aiheutunut toimenpide”. Junnila ottaa esimerkiksi teoksessaan syksyllä 1931 tehdyn Suomen markan devalvoinnin, jonka taustalla vaikutti Englannin päätös luopua kultakannasta. Vuoden 1967 devalvaatioon ei voitu vedota mihinkään ulkopuoliseen tekijään, vaan se johtui tyystin sisäisistä talouspoliittisista virheistä, joita oli tehty edellisen vuoden 1957 devalvaation jälkeen. Suurimmat virheet Junnilan mielestä olivat ylimitoitetut palkankorotukset ja valtion menotalouden suhteeton paisuttaminen.
Tuure Junnila suhtautui kriittisesti ajatukseen, että valtion pitäisi ns. hyvinvointivaltiossa ottaa osaa kaikilla mahdollisilla elämänalueilla kansalaisten hyvinvoinnin tukemiseen kehdosta hautaan saakka. Junnila kuvaili asiaa mm. näin: ”Kun lapsi syntyy maailmaan, ’yhteiskunnan’ edellytetään huolehtivan yhä kasvavassa määrässä sen elättämisestä. Budjetin menopuolta erittäin huomattavalla summalla kasvattavat ns. lapsilisät ovat tämän käsityksen eräs käytännöllinen valtiontaloudellinen seuraamus. Ja kun lapsi sitten varttuu ja tulee kouluikään, jälleen on ruvettu pitämään ’yhteiskunnan’ itsestään selvänä velvollisuutena huolehtia hänen koulunkäynnistään.
Ja jos täysi-ikäiseksi ehtinyttä kansalaista kohtaavat sellaiset vastoinkäymiset kuin työttömyys, sairaus tai ehkä kerrassaan ennenaikainen kuolema, yhä yleisemmin on alettu olla myös sitä mieltä, että ’yhteiskunnan’ on toimenpiteillään torjuttava nämä kansalaista kohdanneet onnettomuudet tai ainakin lievennettävä niiden seuraamuksia, tai helpotettava tällaisen onnettomuuden kohteeksi joutuneen henkilön omaisten asemaa. Ja jos hyvinvointivaltion kansalainen kaikesta huolimatta selviääkin elämän tiellään tällaisten onnettomuuksien ohi ja elää vanhaksi, tässäkin tapauksessa on ’yhteiskunnan’ asiana huolehtia vanhuksen toimeentulosta ja viihtymisestä, sen sijaan, että vanhuksista huolehtiminen oli aikaisemmin asianomaisen itsensä aikanaan tekemien säästöjen taikka heidän lastensa huolenpidon varassa.”
Vallan masentavaa Junnila mielestä oli seurata kehitystä kouluopetuksen sekä tiede- ja korkeakoulupolitiikan aloilla; yhteiskunnallinen radikalismi, puolueitten suorittamat laskelmat ja jopa puhtaasti henkilökohtaiset kaunat lisäsivät aiheutettuja tuhoja. Peruskoulu-uudistus, joka muutti kouluolomme perusteellisesti sekä tuhosi suurimman osan yksityisistä oppikouluistamme, oli saanut alkunsa jo vuonna 1963. Tuure Junnila ei tuolloin ollut itse eduskunnassa vaikuttamassa asian käsittelyyn. Kokoomuksen silloinen puheenjohtaja Jussi Saukkonen totesi eduskunnassa, että oppikoululaitos oli suomalaisen sivistyselämän perusta, eikä Kokoomuksessa katsottu hyvällä koulujärjestelmän uudistusta.
Huhtikuussa 1967 tuli hallituksen esitys koulujärjestelmän perusteista eli peruskoulun ns. puitelakiesitys esiteltäväksi eduskunnassa. Seuraavaksi se lähtisi valiokuntakäsittelyyn. Tuure Junnila puhui tuolloin eduskunnassa tarkastellen koulu-uudistusta sen vaikutuksilla valtiontalouteen. Hallituksen esityksen perusteluissa oli liitteenä laskelma, josta näkyi, että koulurakennuksista aiheutuneet lisämenot valtiolle olisivat 185 000 000 markkaa sekä peruskoulun käyttömenojen lisäykset olisivat järjestelmän ollessa täydessä käytössä vuositasolla 198 miljoonaa.
Junnila varoitti: ”Kysymys on siis todella erittäin suurista uusista menoista valtiolle ja kokemus osoitti, että kun tällainen reformi on toteutettu ja muutama vuosi on kulunut, sen aiheuttamat kustannukset ovat nousseet kaksinkertaisiksi verrattuna siihen, mitä hallituksen esityksen perusteluissa aikanaan oli ilmoitettu.” Saimaan kanavan kunnostamiskustannusten sekä sairasvakuutusjärjestelmän kohdalla oli esimerkiksi käynyt juuri näin. Siksi Tuure Junnilan mukaan oli vakavasti harkittava ”onko aihetta sitoa tulevien valtiovarainministerien ja samalla tulevien kansanedustajien käsiä tällaisella lailla, joka todella merkitsisi erittäin suurimittaisia uusia lakisääteisiä menoja valtiolle.” Junnila toisaalta kannatti sitä periaatetta, että sivistyksen voima on pienen kansakunnan ainoa pelastus, mutta samalla hän ajatteli, että kaikkia opillisen sivistyksen kustannuksia ei pidä jättää vain valtion kannettavaksi.
20.1.1939 säädettiin ensimmäinen laki Suomen Akatemiasta, mutta se ei koskaan tullut voimaan. Toisen maailmansodan vuoksi lakia siirrettiin useita kertoja ja vuonna 1942 säädettiin, että laki tulisi voimaan vuoden 1950 alusta. Matemaatikko Leo Reino Sario (s. 18.5.1916 Lieksa ja k. 15.8.2009 Santa Monica, Kalifornia) alkoi rauhan tultua voimaan toimia Suomen Akatemian perustamiseksi. Hallitus antoi vuonna 1946 eduskunnalle esityksen lain valtion apurahoista korkeimman hengenviljelyn edistämiseksi. SDP:n kansanedustaja Frans Albert (Alpo) Lumme (vuoteen 1906 Lindholm, s. 27.4.1890 Vihti ja k. 17.11.1973 Tampere) ja joukko muita kansanedustajia teki samassa yhteydessä lakialoitteen, jonka mukaan täytyisi perustaa Suomen Akatemia pitkälti Leo Sarion ehdottamassa muodossa.
Suomen Akatemian esikuvina olivat ulkomaiset akatemiat kuten Neuvostoliiton tiedeakatemia ja erityisesti 1700-luvulta saakka toiminut Ranskan instituutti. Aloite aiheutti paljon kiistelyä eduskunnassa. Erityisesti SKDL vastusti Suomen Akatemian perustamista, koska puolueessa pelättiin akateemikoiksi nimitettävän vain vanhoja oikeistolaisia kulttuurin johtohahmoja, joita he pitivät Natsi-Saksan myötäilijöinä ja Neuvostoliiton vastustajina. Tuon ajan opetusministeri, sanomalehtimies ja SDP:n kansanedustaja Juho Eino Kilpi (alkuaan Johan Eino Blomros, s. 7.6.1889 Uusikaupunki ja k. 7.6.1963 Helsinki) piti useita muita sivistystoimen hankkeita silloisissa oloissa kiirellisempinä. Eduskunta kuitenkin hyväksyi lakialoitteen ja laki vahvistettiin vuonna 1947.
Tämän lain mukainen Suomen Akatemia – ns. vanha akatemia – aloitti toimintansa huhtikuussa 1948. Suomen Akatemiassa oli 12 akateemikon virkaa, joiden haltijoista neljä tuli edustaa luonnontieteitä, kolmen humanistisia tieteitä ja kolmen taiteita. Loput kaksi virkaa olivat alaltaan vaihtuvia. Täysilukuinen Suomen Akatemia oli kuitenkin vain vuosina 1955-1964; muulloin oli osa akateemikon viroista avoinna. Akateemikot nimitti tasavallan presidentti akatemialautakunnan esityksestä, johon valitsivat edustajansa Helsingin yliopisto, Turun yliopisto, Åbo Akademi, Yhteiskunnallinen korkeakoulu ja eräät tiede- ja kulttuurijärjestöt. Akateemikkojen eroamisikä oli 70 vuotta. Akatemian esimiehinä toimivat Artturi Ilmari Virtanen (s. 15.1.1895 Helsinki ja k. 11.11.1973 Helsinki) vuosina 1948-1963, Paavo Ilmari Ravila (s. 5.7.1902 Laukaa ja k. 16.4.1974 Helsinki) vuonna 1963, Hugo Alvar Henrik Aalto (s. 3.2.1898 Kuortane ja k. 11.5.1976 Helsinki) vuosina 1963-1968 ja Georg Henrik von Wright (s. 14.6.1916 Helsinki ja k. 16.6.2003 Helsinki) vuodesta 1968.
Presidentti Urho Kekkosella oli Suomen Akatemiaan hyvin negatiivinen asenne, joka paljolti johtui henkilökohtaisista suhteista Artturi Ilmari Virtasen ja Kekkosen välillä; Kekkonen ei sietänyt sitä, että Virtanen otti politiikkaan herkästi kantaa. Urho Kekkonen aloitti Suomen Akatemiaan kohdistamansa lakkautusyrityksen jo vuonna 1954. Hanke kuivui kuitenkin kokoon ja seuraavaksi Kekkonen alkoi heikentää Suomen Akatemiaa sisäpuolelta vahvistamalla Akatemian kollegiossa voimia, jotka suhtautuivat kriittisesti A. I. Virtaseen. Vuonna 1963 Urho Kekkonen alkoi avoimesti vaatia opetusministeriöltä lakiesitystä Suomen Akatemian lakkauttamisesta. Kun sellaista ei tullut, saneli presidentti Kekkonen valtioneuvoston pöytäkirjaan joulukuussa 1964 lausuman, jossa hän vaati, ”että laki Suomen Akatemiasta olisi kumottava ja näin vapautuvat varat käytettävä tarkoituksenmukaisemmin tieteellisen tutkimuksen ja luovan taiteen edistämiseksi.”
Tuure Junnila ei hyväksynyt näitä presidentti Urho Kekkosen toimia, sillä hän oli Suomen Akatemian kannattaja henkeen ja vereen. Junnila kutsuikin Kekkosen toimintaa asiassa ”kulttuurinihilistisiksi”. Kysymys Suomen Akatemian lakkauttamisesta oli tämän jälkeen vireillä useiden vuosien ajan, eikä Akatemiaan enää vuoden 1965 jälkeen nimitetty uusia akateemikkoja. Vuoden 1970 alussa tuli voimaan uusi laki tieteellisen tutkimuksen järjestelystä. Vuonna 1948 perustettu Suomen Akatemia lakkautettiin, mutta silloiset akateemikot säilyttivät palkkaetunsa. Samalla perustettiin opetusministeriön alainen, myös Suomen Akatemian nimellä tunnettu tieteen keskustoimikunta sekä joukko eri tieteenhaarojen toimikuntia. Tuure Junnila kirjoitti asiasta teoksen, Alas akatemia, joka oli klassisten esikuviensa mukaan kirjoitettu dialogin muotoon. Teoksessaan Tuure Junnila maalaa kriittisen kulttuuripoliittisen maisemakuvan ajasta 1960-luvun Suomessa sekä miettii tekijöitä, joiden vuoksi Suomen Akatemian olemassaolo oli joutunut vaakalaudalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti