Tuure Jaakko Kalervo Junnila (29. osa)
Tuure Junnilan vahtimisen kohteet monipuolistuivat yhäti edelleen vuodesta 1966 lähtien, kun presidentti Urho Kekkonen ulotti vallanhimoaan laajemmalle ja suomettumisen myötä Junnilan mielenkiinto alkoi suuntautua perustuslaillisiin kysymyksiin. Junnila pääsi tuon tuostakin sanomaan oman kantansa useisiin sisä- ja sosiaalipoliittisiin asioihin, korkeakoulu- ja kulttuuripoliittisiin sekä moniin muihinkin reformihankkeisiin, joita radikaalipiirit yrittivät voimalla ajaa lävitse. Ensimmäinen voimainkoetus koski hallitusneuvotteluja ja varsinkin sitä, tuliko vuodesta 1948 hallituspaitsiossa olleet kommunistit ottaa mukaan hallitukseen. SKDL oli kuitenkin selvästi vuoden 1966 eduskuntavaalien häviäjä, joten mitenkään automaattisesti heillä ei ollut hallituspaikkaa olemassa.
Hallitusneuvottelujen aikana ministeri Väinö Olavi Leskinen (s. 8.3.1917 Helsinki ja k. 8.3.1972 Helsinki) matkusti Moskovaan ilmaisemaan tukeaan presidentti Kekkoselle sekä sille, että eduskunnan vasemmistoenemmistön tulisi muodostaa kolmen suuren hallituksen. Myös Urho Kekkonen, joka oli päässyt kommunistien tuella presidentiksi vuonna 1956 ja Kekkonen oli jo tuolloin lupaillut kommunisteille paluuta hallitukseen, teki avoimesti työtä tukien Väinö Leskisen ajatuksia; tämä politiikka suuntautui myönteisesti äärivasemmiston pääsyyn hallitukseen.
Mutta Kokoomuksen eduskuntaryhmä vastusti ehdottomasti kommunistien pääsyä hallitukseen. 3.5.1966 Kokoomuksen eduskuntaryhmä tuli julkisuuteen tiedotteella, jossa asia ilmaistiin näin: ”Sosiaalidemokraattinen hallituksen muodostaja näyttää hyljänneen mahdollisuuden aikaansaada kansanvaltaisten puolueiden enemmistöhallitus. Sen sijaan suunnitellaan vakavasti sellaista hallitusta, jossa SKDL olisi edustettuna”. Kokoomuksen eduskuntaryhmän mielestä toimintakelpoinen hallitus voitiin ”rakentaa vain laajalle kansanvaltaisten puolueiden muodostamalle pohjalle” ja lausunnossa painotettiin ”ettei lainalaiselle yhteiskuntajärjestyksellemme vieraita päämääriä kannattavaa puoluetta pidä hyväksyä maan hallitukseen”.
Kokoomuksen varoituksista huolimatta Suomi sai 27.5.1966 Rafael Paasion johtaman kansanrintamahallituksen. Rafael Paasion hallitus kehui tekevänsä uudenlaista politiikkaa, mutta siihen ainakaan Kokoomuksen väki ei uskonut. Kokoomuksen Nykypäivä-lehti kirjoitti, että uuden hallituksen ohjelma perustui perin vanhalle keinolle: veronkorotukselle. Uusi Suomi komppasi, että ”kansanrintamahallitus valmistelee kätensä työntämistä mahdollisimman syvälle ihmisten taskuihin”.
Kansanedustaja Tuure Junnila arvosteli kovin sanoin Rafael Paasion (1966-1968) ja Mauno Koiviston (1968-1970) kansanrintamahallitusten talouspolitiikkaa valtiopäiväpuheissaan sekä poliittisissa tilannekatsauksissaan koko vaalikauden 1966-1970. Arvostelun kohteina pysyivät jatkuvasti valtion taloudellisen aktiivisuuden lisääntyminen yksityisen yritteliäisyyden kustannuksella, valtion menojen lisääntyminen, ammattiyhdistysliikkeen palkkapolitiikka, valtiontalouden paisuminen sekä veronkorotukset. Junnila jakoi kritiikkiä samoin Suomen Pankin pankkivaltuusmiesten joukossa. Näin asian ilmaisi Junnila itse: ”Minulla oli omat käsitykseni raha- ja talouspolitiikasta – niin kuin oli nimityspolitiikastakin – ja toin ne myös pankkivaltuusmiesten kokouksissa selkeästi ilmi, aivan niin kuin olin tottunut tekemään eduskunnan täysistuntojen talouspoliittisissa ja muissa keskusteluissa”.
Tuure Junnila asettui ensimmäisen kerran vastustamaan vuoden 1966 lopulla valtiolle myönnettävää 300 miljoonan markan lainaa, kun se tuli Suomen Pankin pankkivaltuusmiesten päätettäväksi. Tuure Junnila vastusti lainaa, vaikka se ei määrältään niin kovin suuri ollutkaan; lainan määrä oli suunnilleen kolmannes liikepankkien silloisten rediskonttausten yhteismäärästä. Lainaratkaisu oli periaatteessa kuitenkin arveluttava ja setelirahoitukseen liittyi aina omat riskinsä. Eduskunnassa Tuure Junnila ilmoitti: ”Se on varojen hankintakeino, joka jo vanhastaan on pahamaineinen, Tarkoitan tällä tietysti sitä vuosisatojen kokemuksen vahvistamaa tosiasiaa, että valtion paisuvien menojen rahoittaminen luotoilla setelipankista on inflaatioitten klassillinen aiheuttaja.”
Puheessaan Tuure Junnila tähdensi, että juuri inflaatioriskejä varten Suomen Pankin ohjesääntö oli muotoiltu siten, ettei tällaiseen varojenhankintakeinoon voitaisi lainkaan turvautua. Sodanaikaisia menoja ei tietysti pystytty hoitamaan ilman keskuspankista otettua luottoa, mutta sota oli onneksi loppunut ja sotakorvauksetkin maksettu vuoteen 1952 mennessä. Suomessa oli palattu sotaa edeltäneeseen käytäntöön ja Suomen Pankin ohjesäännön 6 §:n 2 momenttia muutettiin siten, ettei valtio enää voinut diskontata vekseleitään keskuspankissa. Lopulta Tuure Junnila jäi näissä mielipiteineen yksin, kun muut pankkivaltuusmiehet eivät lainanotossa nähneet mitään ongelmaa.
Tuure Junnilalla oli oma mielipide myöskin nimityspolitiikassa, jossa hän vahvasti korosti ammatillista pätevyyttä, alan asiantuntijuutta ja varsinkin osaamista nimitysten perustana. Tämä linja ei ollut kovin hyvässä huudossa pankkivaltuusmiesten joukossa, kun vuonna 1967 valittiin Suomen Pankin uutta pääjohtajaa. Pääjohtajan paikalta eronneen Klaus Wariksen ja Tuure Junnilan välillä oli ollut näkemyseroja, mutta niistä huolimatta Junnila kuitenkin kunnioitti syvästi Wariksen poikkeuksellisen vahvaa ammattitaitoa ja pätevyyttä talousasioissa. Junnila oli samaa mieltä pääjohtaja Jaakko Sakari Lassilan (s. 27.3.1928 Vaasa ja k. 4.7.2003 Helsinki) kanssa siitä, että Klaus Waris oli Suomen Pankin sodanjälkeisistä johtajista ehdottomasti paras.
Tuure Junnilan ehdokas Suomen Pankin pääjohtajaksi oli Taru Reino Kai Rossi (s. 19.11.1919 Helsinki ja k. 8.3.1985 Helsinki), joka oli aloittanut uransa 1940-luvulla pankin taloustieteellisen tutkimuslaitoksen tutkijana edeten siitä myöhemmin aina johtokuntaan saakka. Junnilan mielestä Reino Rossi oli rautainen ammattilainen eikä hän myöskään ollut poliitikko, jonka Junnila katsoi myös hyväksi asiaksi. Pankkivaltuusmiesten kokouksessa 11.10.1967 pääjohtajaa valittaessa Tuure Junnila esitti Rossin valitsemista. SDP:n pankkivaltuusmiehet ajoivat pankinjohtajaksi Mauno Koivistoa ja keskustalaisten ehdokas oli Ahti Karjalainen.
Kokouksen ensimmäisessä äänestyksessä Reino Rossi ja Ahti Karjalainen olivat vastakkain. Ahti Karjalainen oli pitkäaikainen Suomen Pankin johtokunnan jäsen, mutta Tuure Junnilan katsonnassa Karjalainen oli samoin täysiverinen poliitikko, ministeri ja kansanedustaja, joka oli tehtäviensä vuoksi virkavapaalla useinkaan ehtimättä edes käymään keskuspankissa. Tässä äänestyksessä Ahti Karjalainen kuitenkin voitti selvästi Reino Rossin saadessa ainoastaan Tuure Junnilan äänen.
Tuure Junnilan mukaan sekä Ahti Karjalainen että Mauno Koivisto olivat ammatillisesti lähes yhtä epäpäteviä Suomen Pankin pääjohtajan virkaan. Ahti Karjalainen oli aikaisemmin ollut lupaava taloustieteen tutkija ja hän oli väitöskirjansakin kirjoittanut Suomen Pankin rahapolitiikasta, mutta häntä selvästikin kiinnosti ura politiikassa enemmän kuin Suomen Pankissa. Mauno Koiviston ura Työväen Säästöpankin johtajana Helsingissä sekä opinnäyte väitöskirjasta sosiologian alalta eivät vakuuttaneet Junnilaa sen enempää kuin Koiviston työkokemus Turun satamasta. Kokouksessa pankkivaltuusmiehet eivät välittäneet tuon taivaallista hakijoiden pätevyydestä, vain poliittiset voimasuhteet olivat pelissä mukana. Koska yhdeksästä pankkivaltuusmiehestä viisi oli vasemmistolaista, tuli Suomen Pankin pääjohtajan virkaan valituksi Mauno Koivisto toisessa ja ratkaisevassa äänestyksessä. Tuure Junnila pidättäytyi viimeisestä äänestyksestä.
Tuure Junnila piti myös Mauno Koivistoa liian kunnianhimoisena poliitikkona sen lisäksi, että hän ei pitänyt Mauno Koiviston työkokemusta riittävänä vaativaan tehtävään keskuspankissa. Omissa muistelmissaan myöhemmin Junnila tunnusti Mauno Koiviston hankkiman ammattitaidon vuosien 1968-1982 aikana eli Suomen Pankin pääjohtajan vuosinaan. Junnilan epäilyt realisoituivat melko nopeasti, kun Mauno Koivisto alkoi keväällä 1968 pääministeriksi ja jäi virkavapaalle Suomen Pankista vain muutaman kuukauden päästä virkaansa hoidettuaan. Tämä kirvoitti Tuure Junnilan kirjoittamaan asiasta tähän malliin:
”Suomen Pankin johtokunnan jäsenten ja erityisesti pääjohtajan pitäisi pysytellä poissa politiikasta. Niin kuin katoliset munkit ja prelaatit antavat selibaattilupauksen kirkon palvelijoiksi tullessaan, samalla tavalla keskuspankin johtajien pitäisi luopua poliittisten ambitioittensa seuraamisesta. Suomen Pankin johtokunnan jäsenyys on suomalaisessa yhteiskunnassa siksi näkyvä ja nuo virat ovat myös siksi hyvin palkattuja, että sen täytyy riittää.”
Samassa pankkivaltuusmiesten kokouksessa 11.10.1967 tuli yllättäen käsiteltäväksi Suomen markan devalvointi, jonka asiaa koskevan johtokunnan esityksen esitteli kokouksessa pääjohtaja Klaus Waris. Pankkivaltuusmiehet odottivat tavanomaista työllisyys- ja rahapoliittista tilannekatsausta, mutta saivatkin hyväksyttäväkseen 31,25 prosentin devalvaation. Tästä asiasta päätettäessä kaksi kommunistista pankkivaltuusmiestä vastusti päätöstä. Tuure Junnila käsitteli lokakuun 1967 devalvaatiota omassa kirjassaan, ”Devalvaatiosta devalvaatioon. Vuosikymmen 1957-1967 suomalaista talouspolitiikkaa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti