Tuure Jaakko Kalervo Junnila (31. osa)
Teoksessaan ”Alas akatemia” Tuure Junnila kirjoittaa avausdialogissaan ajatuksiaan julki tohtori ja sanomalehti Vapaan Maan apulaispäätoimittaja Pekka Kokon näkemyksen avulla: ”Valta ei ole koskaan sietänyt sen tielle poikkiteloin asettuvaa henkistä itsenäisyyttä, eikä oma pikku tasavaltamme muodosta suinkaan poikkeusta säännöstä”, Kokko kirjoittaa ja jatkaa eräiden akateemikkojen ärsyttäneen lausunnoillaan siinä määrin tiettyjä poliittisia tahoja, ”että tämä ärtymys on vähitellen kasvanut koko Akatemialle vaaralliseksi poliittiseksi vihaksi”. Tohtori Kokon mielestä kyse ei ole vain joidenkin vaikutusvaltaisten yksilöiden pitkävihaisuudesta tai kaunaisuudesta; Kokon ilmaisun mukaan asiaa ei voinut selittää pelkällä yksilöpsykologialla, vaan tässä täytyi turvautua myös sosiaalipsykologisiin selitysmalleihin. Pekka Kokko muistutti ihmisluonteen ikivanhasta piirteestä, kateudesta, ja katsoi Akatemian vastaisen mielialan syntyneen ja levinneen varsinkin ”keskinkertaisuuden ikuisesta kaunasta lahjakkuutta kohtaan”.
Tohtori Pekka Kokko jatkoi: ”Huomattava lahjakkuus merkitsee aina tiettyä henkistä ylemmyyttä – silloinkin kun se ei millään tavalla pyri tehostamaan itseään. Keskinkertaisuuden, varsinkin kunnianhimoisen, tärkeilevän, itsevarman keskinkertaisuuden on vaikea sietää lähellään tämän laatuista ylemmyyttä. - - Ja kun Suomen Akatemia on tarkoitettu juuri sellaiseksi laitokseksi, johon maan etevin tieteellinen ja taiteellinen lahjakkuus on määrä koota, siitä on tavallaan tullut tuon vihatun henkisen ylemmyyden julkinen symboli. Ja siksi sitä ei siedetä.”
Pääministeri Mauno Koiviston hallitus toi keväällä 1969 Suomen Akatemian lakkauttamista tavoittelevan lakiesityksen eduskuntaan. Lakiesityksen lähetekeskustelussa edustaja Tuure Junnila ilmoitti miettineensä kovasti sitä, miksi Suomen Akatemia haluttiin lakkauttaa. Olisiko kyseessä ainoastaan ”tasavallan presidentin yhtä käsittämätön kuin arvotonkin oikku, jota hallitus nyt heikkoudessaan on ryhtynyt käytännössä toteuttamaan” – vai oliko toimenpiteen taustalla ”jotakin muutakin kuin pelkkä oikku, jotakin muuta, mutta ei yhtään sen arvokkaampaa?”
Tuure Junnila toi puheessaan eduskunnassa silloin tuoreen John Kenneth Galbraithin käännetyn teoksen, The New Industrial State, jossa teoksen kirjoittaja osoittaa koulutuksen ja tutkimuksen merkityksen kasvun myötä uudenaikaiseen yhteiskuntaan syntyneen ”aivan uusi sääty, erityinen koulutus- ja tiedesääty”, jonka merkitys ja sen myötä valta oli jatkuvasti kasvanut. Junnilan mukaan Suomen Akatemia edusti maassamme tuon uuden säädyn huipentumaa. Kun Suomen Akatemia nyt haluttiin lopettaa, Junnila mietti, että presidentin ja hallituksen toiminnan taustalla saattaisi hyvinkin olla ”poliittisen vallan vaistomainen, mustasukkainen pyrkimys säilyttää oma valta-asema estämällä uuden yhteiskunnallisen valtatekijän, tieteellisen vallan, nousu siihen asemaan, johon se tosin tosiasioitten logiikan painosta ennen pitkään joka tapauksessa tulee nousemaan”.
Tuure Junnila toivoi hallituksen hautaavan esityksensä Suomen Akatemian lopettamisesta, mutta realistina hänellä ei ollut ”suuriakaan harhakuvitelmia siinä suhteessa, että eduskunta todella noudattaisi tätä toivomustani”. Sekä sivistysvaliokunta että suuri valiokunta menivät yksimielisesti hallitukset esityksen taakse ja lakiesitys palasi eduskunnan suureen saliin lokakuussa 1969. Junnila toki ymmärsi, ettei hänen muutos- tai hylkäysesityksensä saisi mitään mahdollisuutta mennä eduskunnassa läpi, ”koska tällaiselle esitykselle saisi vain kourallisen kannattajia”. Hän kuitenkin puheessaan eduskunnassa antoi arvostelua näin sanoen:
”Suomen Akatemian lakkauttaminen on ensimmäinen vaihe yleishyökkäyksessä maamme korkeinta luovaa kulttuuritoimintaa ja erityisesti sen elintärkeätä riippumattomuutta vastaan. Toista vaihetta tässä hyökkäyksessä, toista ja vielä kohtalokkaampaa vaihetta, edustaa parhaillaan meneillään oleva yritys tuhota maamme yliopisto- ja korkeakoululaitoksen perinteellinen riippumattomuus korkeakoulujen hallinnon täysin epäkypsän uudistamishankkeen varjolla. Kun tällainen hyökkäys on siis käynnissä, ei voi muuta kuin ihmetellä, minkälaisiin barbaarisiin käsiin maamme kulttuuripolitiikan johto on joutunut, eikä voi myöskään muuta kuin samalla suuresti valittaa sitä lyhytnäköisyyttä ja tahdottomuutta, jolla eduskunta nyt on tähän barbarismiin alistunut.”
Opetusministeri Johannes Virolainen (s. 31.1.1914 Viipurin maalaiskunta ja k. 11.12.2000 Lohja) toimi hallinnonuudistushankkeen tarmokkaana puuhamiehenä. Johannes Virolainen esitti joulukuussa 1969 puitelakia, jonka toteutuessa ylintä valtaa yliopistoissa olisivat alkaneet käyttää valtuustot, joiden valintaan osallistuisivat niin opettajat, muu henkilökunta kuin opiskelijatkin yhdenvertaisesti. Johannes Virolainen sai esitykselleen tukea sekä kommunisteilta että presidentti Urho Kekkoselta. Presidentti Kekkonen hankki näin nuorison tukea itselleen. Hanketta sitä vastoin vastustivat jyrkästi konservatiivit, liberaalit sekä yliopistoväki.
Virolainen syntyi Yläsommen kylässä, noin 14 kilometriä Viipurista. Hänen vanhempansa olivat maaviljelijä Paavo Virolainen ja Anna-Lydia o.s. Skyttä. Perheessä oli kahdeksan lasta, joista Johannes oli ikäjärjestyksessä kuudes. Kansakoulun jälkeen Johannes Virolainen kävi oppikoulun ja pääsi ylioppilaaksi vuonna 1932. Hän suoritti varusmiespalveluksen vuosina 1932-1933 ja yleni reservin vänrikiksi. Sen jälkeen Johannes Virolainen opiskeli Helsingissä maatalous- ja metsätieteitä ja valmistui vuonna 1938 maatalous- ja metsätieteiden kandidaatiksi ja agronomiksi. Aluksi Johannes Virolainen suunnitteli yliopistomiehen uraa, mutta talvisota ja Karjalan menetys muuttivat hänen suunnitelmansa täysin. Myöhemmin hän väitteli maatalous- ja metsätieteiden tohtoriksi väitöskirjalla Maatalousmaan arvioimisesta ja arvosta Suomessa vuosina 1934-1938 (1951). Johannes Virolainen lähti Maalaisliiton poliittiseen toimintaan mukaan jo opiskeluaikanaan.
Vuonna 1952 Johannes Virolainen osti Lohjalta maatilan, koska Lohjalle oli asutettu paljon Viipurin evakoita, ja nimesi tilansa lapsuutensa uimapaikan mukaan Vironperäksi. Johannes Virolaisella oli myös kaupunkiasunto Helsingin Katajanokalla. Vironperä oli vuoteen 1976 saakka karjatila. Johannes Virolainen työskenteli poliittisen uransa ohella koko elämänsä ajan maanviljelijänä. Virolainen oli Karjalan evakoiden näkyvä keulahahmo. Hän toimi vuodesta 1940 Karjalan Liiton maataloussihteerinä ja sittemmin liiton hallituksen jäsenenä sekä vuosina 1985-1990 myös liiton puheenjohtajana; hän kannatti Karjalan maltillista palauttamista Suomelle. Jo varhain Johannes Virolaisesta tuli Urho Kekkosen luottomies.
Johannes Virolaisen opetusministerikaudella tehtiin peruskoulu-uudistus sekä uusien yliopistojen ja korkeakoulujen perustaminen käynnistyi eri puolille Suomea. Vanhan valtaus osui Johannes Virolaisen opetusministerivuosiin vuonna 1968 sekä opiskelijaliikkeen radikalisoituminen. Johannes Virolainen kannatti radikaalin opiskelijasiiven ajamaa yliopistojen hallintouudistusta, ns. mies ja ääni -periaatetta, jota hän piti näkyvästi yllä vuoden 1970 eduskuntavaaleissa. Vuoden1970 vaaleissa Keskustapuolue sai tappion ja Suomen Maaseudun Puolue sai suuren vaalivoiton sekä 18 kansanedustajaa eduskuntaan. Urho Kekkosen ja Johannes Virolaisen välit alkoivat huonontua 1970-luvulla ja Kekkosta tukenut K-linja arvosteli Johannes Virolaista puolueen sisällä. Lopullinen välirikko heidän välillään sattui vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeen, joissa vaaleissa Kokoomus sai suuren vaalivoiton ja nousi näin toiseksi suurimmaksi eduskuntapuolueeksi.
Johannes Virolainen harmitteli Suomen Kuvalehden haastattelussa tuolloin, että Kokoomusta ei huolittu hallitukseen mukaan. Virolaisen mielestä tähän oli syynä ns. yleiset syyt eli Neuvostoliiton vastustus ja uusien yöpakkasten pelko. Johannes Virolaisen lausunto suututti presidentti Urho Kekkosen, joka moitti Virolaista julkisesti ja sanoi tämän aiheuttaneen Suomen ulkopoliittiselle kuvalle ”arvaamatonta vahinkoa”. Lehdistö risti kesäkuun lopulla tapahtuneen kiistan ”juhannuspommiksi”. Kesän 1980 puoluekokouksessa Turussa Johannes Virolainen hävisi Keskustapuolueen puheenjohtajuuden Paavo Matti Väyryselle (s. 2.9.1946 Kemin maalaiskunta).
Mauno Koiviston hallitus syyllistyi taktiseen virheeseen tuomalla korkeakoulujen hallinnonuudistusta koskevan lakiesityksen eduskuntaan liian lähellä vuoden 1970 eduskuntavaaleja, jolloin oppositiolla oli mahdollisuus kaataa esitys jarruttamalla esityksen käsittelyä vaaleihin saakka esityksen raukeamiseksi. Konservatiivit ja liberaalit eivät myöskään jättäneet tätä heille kuin sopivasti tarjottua mahdollisuutta käyttämättä ja pitkittivät eduskunnassa puheillaan lakiehdotuksen käsittelyä. Näin hallituksen esittämä lakiehdotus saatiin vaalien läheisyyden vuoksi pitkitettyä suunnitelmallisesti siten, että lakiesitys kaatui.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti