Tuure Jaakko Kalervo Junnila (26. osa)
Tuure Junnilan työpäivän päätyttyä Kansallispankissa hän palasi yleensä suoraan kotiinsa Munkkiniemen Kartanontielle. Ensin hän ulkoilutti villakoiransa ja sen jälkeen vietti perheen kanssa aikaa. Myöhemmin hän sulkeutui omaan työhuoneeseensa kirjoittamaan. Tuure Junnilan seuraava kirja, Suomen taistelu turvallisuudestaan ja puolueettomuudestaan, ilmestyi WSOY:n kustantamana vuonna 1964. Alkujaan kirjan alaotsikolla, Katsaus Suomen ulkopolitiikkaan maan itsenäisyyden aikana, oli itävaltalaisen Europa Verlagin tilaustyö ja tarkoitettu kustantajansa Europäische Perspektiven -sarjassa ilmestyväksi. Kirja julkaistiinkin sarjassa vuonna 1965, mutta saksankielisen käännöksen viipyminen aiheutti sen, että suomenkielinen teos ilmestyi vuotta aikaisemmin.
Siihen mennessä Suomen ulkopolitiikan historiaa käsittely oli melko tuntematon alue. Ainoastaan muutamia eri kirjoittajien kirjoittamista artikkeleista koottuja kokoomateoksia oli tästä aiheesta aikaisemmin julkaistu, mutta ei ainuttakaan yhtenäistä yleisesitystä. Tämän vuoksi Junnilan kirjalle oli kysyntää ja ilmestyessään kirja herättikin sen verran paljon huomiota markkinoilla, että kirjasta täytyi ottaa heti kaksi painosta. Kirjan saksankielinen laitos ei ollut kyllä varsinainen myyntimenestys, mutta saksankielisessä lehdistössä teos otettiin hyvin vastaan ja se sai mm. Neue Zürcher Zeitungissa laajan ja suopean myönteisen arvion.
Junnilan kirja alkaa luvulla, Venäjän naapuruus Suomen poliittisena kohtalona, jossa Tuure Junnila kirjoittaa, että verrattuna useisiin muihin Euroopan valtioihin ”Suomen kansainvälispoliittinen asema on ollut vuosisadasta vuosisataan eräässä mielessä hyvin selväpiirteinen ja yksinkertainen. Suomen ongelmana on aina ollut, miten elää elämäänsä itäisen naapurinsa rinnalla, miten saada suhteet Venäjään järjestymään, miten varjella kansallista omaleimaisuutta ja vaivoin saavutettua valtiollista itsenäisyyttään huuhtoutumasta siihen alituisesti yli äyräittensä tulvimassa olevaan mereen, jota slaavilainen suurvalta niin usein on näyttänyt muistuttavan, on sitä sitten hallinnut romanovilainen tsaari tai kommunistinen diktaattori.”
Kirjassaan Tuure Junnila kirjoittaa Suomen ulkopolitiikan olleen kautta aikain sisällöltään ”aivan ratkaisevasti defensiivistä turvallisuuspolitiikkaa”, jonka tarkoituksena on ollut valtiollisen itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden turvaaminen; samoin myös ”vapaan, länsimaisesti demokraattisen yhteiskuntamuodon säilyttämisen niin, että se ei sorru ekspansiivisen kommunismin jalkoihin”. Junnila katsoo myös Suomen turvallisuuspolitiikan olennaiseksi osaksi pyrkimyksen ”säilyttää maan taloudelliselle kehitykselle elintärkeä vapaus käydä ulkomaankauppaa kaikkiin ilmansuuntiin.” Tuure Junnilan käyttämä teksti on hyvin värikästä, vaikka sisältö kirjassa on hyvin informatiivista. Lukijalle ei jää epäselväksi kirjoittajan demokratiaa ja vapaata markkinataloutta kohtaan tuntema sympatia eikä vastaavasti diktatuuria, kommunismia ja komentotaloutta kohtaan tuntema antipatia.
Tuure Junnila kirjoittaa teoksessaan presidentti Juho Kusti Paasikiven ansioita Suomen sodanjälkeisen ulkopolitiikan johtajana korkealle arvostaen. Junnila mainitsee mm., että ”Paasikivi onnistui huomattavassa määrin saavuttamaan Neuvostoliiton silloisten johtajien luottamuksen ilman, että hänen olisi tarvinnut vaarallisessa määrin luopua suvereeniteetin, länsimais-pohjoismaisessa mielessä demokraattisen ja vapaan Suomen valtion olennaisista eduista.” Kriittisemmäksi Tuure Junnila muuttuu kirjassaan tarkastelleessaan presidentti Urho Kekkosen ensimmäisen presidenttikauden Suomen puolueettomuuspolitiikan ratkaisuja. Yöpakkasten myötä Junnilan mukaan Suomen demokratia suistui hyvin olennaisessa suhteessa normaaleilta raiteiltaan. Mukaan tuli hyvin vieraita, epädemokraattisia, epäparlamentaristisia ja itsenäiseen valtioon huonosti soveltuvia piirteitä; Suomessa ei enää riittänyt, että maan hallitus nautti Suomen perustuslain edellyttämällä tavalla eduskunnan luottamusta, vaan hallituksen on ”tosiasiallisesti nautittava myös Neuvostoliiton Helsingissä olevan suurlähetystön luottamusta.”
Tuure Junnila kirjoittaa kirjassaan noottikriisistä sekä kuvaa Honka-liiton nousun ja rappeutumisen vaiheet seikkaperäisesti. Hän pohtii teoksessaan nootin mahdollista kansainvälispoliittista taustaa, mutta referoi myös Moskovan ja Novosibirskin tapahtumat, joilla hän näyttää selkeästi, että Neuvostoliiton tarkoitus oli nootillaan vaikuttaa Suomen presidentinvaaliin. Junnila rusikoi presidentti Urho Kekkosta erityisesti siitä, että Kekkonen ei malttanut pysytellä puolueiden yläpuolella, kuten edelliset presidentit olivat toimineet ja Suomen hallitusmuodon henki edellyttivät. Urho Kekkonen päinvastoin hyvin aktiivisesti sekaantui puolueiden keskinäisiin kiistoihin pyrkien tasavallan presidentin arvovallalla syrjimään toisia puolueita ja toisia puolueita taas tukien.
Erityistä huomiota Tuure Junnila kiinnittää kirjassaan Suomessa yleistyneeseen käytäntöön; sisäpolitiikan valtataisteluissa käytettiin ”eräänä aseena syytöksiä siitä, että poliittinen vastustaja ei ole uskollinen ’Paasikiven linjan’ kannattaja”. Tässä suhteessa ylitselyövimmät ja innokkaimmat aseen käyttäjät olivat varsinkin kommunistit ja maalaisliittolaiset. Junnilan kirja päättyy lukuun, ”Suomen puolueettomuus – todellisuutta vai toiveajattelua?” Tuure Junnila nostaa suomalaisten suureksi ulkopoliittiseksi esikuvaksi pääsyn samanlaiseen ulkopoliittiseen asemaan, ”joka on kolmella tunnustetusti puolueettomalla pienehköllä, mutta kansainvälisesti arvostetulla eurooppalaisella maalla, nimittäin Sveitsillä, Ruotsilla ja Itävallalla”.
Tuure Junnila ei kiistänyt historiallisia ja kansainoikeudellisia syitä, maantieteellisiä tekijöitä, kommunistien vahvaa sisäpoliittista asemaa ja puolustuslaitoksen heikkoutta, jotka kaikki yhdessä rasittivat Suomen puolueettomuuspyrkimyksiä. Nämä tekijät eivät Junnilan mukaan kuitenkaan automaattisesti tee maan puolueettomuutta mahdottomaksi toteuttaa, sillä ”ratkaisevinta tässä suhteessa on ilmeisesti sittenkin se tapa, jolla maan ulkopolitiikkaa käytännössä hoidetaan”. Junnilan mukaan se, oliko puolueettomuuteen pyrkivä maa lopulta onnistunut tai epäonnistunut politiikassaan, se voitiin ratkaista vasta sodan olosuhteissa, kun nähtäisiin ”pystyykö maa todella pysyttelemään sodan ulkopuolella vai ei”.
Vaikka lopullinen tuomio Suomen puolueettomuudesta jäi julistamatta, niin ”silti on pakko todeta”, Junnila kirjaa, ”että niin kauan kuin Suomessa vallitsee nykyinen asiaintila, jolloin Neuvostoliitto tämän tästä eri yhteyksissä avoimesti puuttuu Suomen keskeisiin sisäpoliittisiin ratkaisuihin, niin kauan Suomen puolueettomuus vaikuttaa enemmän toiveajattelulta kuin todellisuudelta.” Samankaltaista tunnustettua ja varmaa puolueettomuusasemaa Suomi ei ole toistaiseksi voinut saavuttaa kuin oli Sveitsillä, Ruotsilla ja Itävallalla; tätä tosiasiaa ei ollut kiistäminen. Positiivisena asiana Tuure Junnila kuitenkin nosti esille, että ”Suomen kaikki puolueet kommunisteja lukuun ottamatta ovat yksimielisiä siitä, että tällaiseen statukseen pyrkimisen tulee olla Suomen ulkopolitiikan kiinteänä päämääränä.”
Yksi tavoite oli Junnilan mielestä suomalaisen ulkopolitiikan toiminnallisissa tavoitteissa ylitse muiden: ”Suomen ulkopolitiikan olisi ennen muuta pyrittävä vapauttamaan maansa siitä osittaisesta ulkopoliittisesta holhouksesta, mihin se vuosien 1958 ja 1961 tapausten yhteydessä joutui. Suomen vapaa demokratia ei voi esteettömästi ja tarkoituksenmukaisesti toimia eikä Suomi liioin voi pitää itseään todella neutraalina ja riippumattomana maana, ellei se voi ulkopuolisten asioihin puuttumatta muodostaa hallitustaan ja valita valtion päämiestään.”
Vaalikaudella 1962-1966 Tuure Junnila ei tärvellyt kaikkia vapaailtojaan ainoastaan kirjojen kirjoittamiseen, vaan hän seurasi hyvin aktiivisesti samoin poliittisia tapahtumia ja mielellään kommentoi myös niitä puhujatilaisuuksissa, joihin hänet oli kutsuttu, vaikka ei enää kansanedustaja ollutkaan. Tuohon aikaan Junnilan kirjoittamat tilannekatsaukset heijastivat kasvavaa tyytymättömyyttä ja paljastivat yhäti voimistuvaa kriittisyyttä, joka kohdentui paitsi maamme politiikkaan, yhä enenevässä määrin myös Junnilan omaan puolueeseen, Kokoomukseen. Kokoomus oli lähtenyt mukaan pääministeri Ahti Karjalaisen hallitukseen vuosiksi 1962-1963 sekä Johannes Virolaisen hallitukseen vuosiksi 1964-1966. Puolueen osallistuessa näihin hallituksiin – varsinkin Ahti Karjalaisen hallitukseen – Kokoomus oli Tuure Junnilan mielestä suostunut liian pitkälle menneisiin kompromisseihin ja ”taipunut sellaisiin toimenpiteisiin, erityisesti moniin veronkorotuksiin, jotka olivat puolueen aikaisemman politiikan ja myös puolueen vaalilupausten vastaisia.” Tuure Junnilan kritiikki sai huipennuksensa ja kärkevimmän ilmaisunsa hänen puheenvuorossaan, jonka Junnila esitti Kokoomuksen puoluekokouksessa Jyväskylässä 24.4.1965.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti