Otto Adolf Eichmann (4. osa)
Adolf Eichmann pakeni 24.12.1944 Budapestista juuri ennen kuin neuvostoliiton puna-armeija piiritti kaupungin. Eichmann palasi Berliiniin, missä hän järjesti osaston IV-B4 raskauttavien asiakirjojen polttamisen. Useiden muiden sodan viimeisinä kuukausina paenneiden SS -upseerien lailla Adolf Eichmann ja hänen perheensä elivät suhteellisen turvallisesti Itävallassa, kun Euroopan sota päättyi 8.5.1945.
Sodan lopussa Yhdysvaltain sotilasjoukot vangitsivat Adolf Eichmannin ja Eichmann vietti aikaa useissa SS -upseerien leireissä hankkimillaan väärennetyillä papereilla, joissa hänet mainittiin Otto Eckmanniksi. Eichmann pakeni lopulta työleiriltä Chamissa Saksassa, kun hän havaitsi henkilöllisyytensä paljastuneen. Eichmann hankki jälleen uuden henkilöllisyystodistuksen, jossa hänen nimi oli Otto Heninger ja hän muutti usein asuinpaikkaa seuraavien kuukausien aikana päätyen vihdoin Lüneburgin nummelle. Adolf Eichmann löysi aluksi töitä metsäteollisuudesta ja hän vuokrasi myöhemmin pienen maapalan Altensalzkothista, jossa hän asui perheineen vuoteen 1950 saakka. Samaan aikaan Auschwitzin keskitysleirin entinen komentaja Rudolf Höss ja muut natsiupseerit antoivat Adolf Eichmannista raskauttavia todisteita Nürnbergin oikeudenkäynnissä, jotka alkoivat vuonna 1946.
Jo vuonna 1948 Adolf Eichmann hankki väärennetyt henkilöllisyyspaperit nimellä Ricardo Klement ja hänellä oli pyrkimys poistua Argentiinaan. Tässä toimessa häntä auttoi piispa Alois Karl Hudal (s. 31.5.1885 Graz, Itävalta-Unkari ja k. 13.5.1963 Grottaferrata, Rooma, Italia), joka oli itävaltalainen katolinen pappi ja natsien ystävä toimien johtamansa järjestön kautta. Näiden asiakirjojen avulla Adolf Eichmann sai vuonna 1950 Punaisen Ristin kansainvälisen komitean humanitaarisen passin ja loput maahantuloluvat, jotka mahdollistivat hänen muuttonsa Argentiinaan. Adolf Eichmann matkusti halki Euroopan ja asui matkallaan monissa turvataloissa, jotka käytännössä olivat luostareita. Eichmann lähti laivalla Genevestä 17.6.1950 ja saapui Buenos Airesiin 14.7.1950.
Alois Hudal oli suutari poika, joka opiskeli teologiaa vuosina 1904-1908 ja hänet vihittiin papiksi vuonna 1908. Grazin yliopistossa Hudal suoritti vuonna 1911 pyhän teologian tohtorin tutkinnon. Tämän jälkeen hän alkoi opiskella Santa Maria dell’Animan teutonikollegiossa Roomassa, jossa hän toimi kappalaisena vuosina 1911-1913 ja hän osallistui Vanhan testamentin kursseille Paavillisessa raamattuinstituutissa. Alois Hudal suoritti pyhän Raamatun tohtorin tutkinnon väitöskirjalla Die religiösen und sittlichen Ideen des Spruchbuches (Sananlaskujen kirjan uskonnolliset ja moraaliset ajatukset), joka julkaistiin vuonna 1914. Vuonna 1914 Hudal liittyi Grazin yliopiston Vanhan testamentin tutkimuksen tiedekuntaan. Alois Hudal toimi sotilaspappina ensimmäisen maailmansodan aikana. Vuonna 1917 Hudal julkaisi sotilaille pitämistään saarnoista kirjan nimellä Soldatenpredigten, jossa hän paljasti ajatuksensa, että ”uskollisuus lipulle on uskollisuutta Jumalalle”, mutta hän varoitti samalla ”kansallisesta sovinismista”.
Hudal nimitettiin vuonna 1923 Roomassa sijaitsevan Collegio Teutonico di Santa Maria dell’Animan rehtoriksi; kyseessä on saksalaisille ja itävaltalaisille papeille tarkoitettu teologinen seminaari. Vuonna 1930 espanjalainen kardinaali Rafael Merry del Val (s. 10.10.1865 Lontoo, Englanti ja k. 26.2.1930 Vatikaani), sen prefekti, nimitti Hudalin Pyhän toimiston konsultiksi. Vuodesta 1933 alkaen Hudal omaksui julkisesti aiemmin tuomitsemansa pangermaanisen nationalismin ja hän julisti haluavansa olla ”kokonaisvaltaisen saksalaisen asian” palvelija ja airut. Hänen juutalaisia vastaan kohdistuneet solvauksensa yleistyivät, yhdistäen niin kutsutun ”seemiläisen rodun” – joka ”pyrki erottua muista ja hallita” – demokratian ja internationalismin ilkeisiin liikkeisiin ja väittäen juutalaisten pankkiirien salaliittoa tulla ”ikuisen kaupungin taloudelliseksi isännäksi”.
Hudal oli vannoutunut antikommunismin kannattaja ja hän vastusti liberalismia. Ennen natsismin nousua Hudal suhtautui jo kriittisesti parlamentaariseen hallintoon. Hänen ajatuksensa olivat samankaltaisia kuin sellaisten autoritaaristen ja/tai fasististen poliitikkojen kuin itävaltalaiset Engelbert Dollfussin (s. 4.10.1892 Texing, Itävalta-Unkari ja k. 25.7.1934 Wien, Itävalta) ja Kurt Alois Josef Johann von Schuschniggin (s. 14.12.1897 Reiff am Gartsee, Tiroli, Itävalta ja k. 18.11.1977 Mutters, Tiroli, Itävalta), saksalaisen Franz Joseph Hermann Michael Maria von Papenin (s. 29.10.1879 Werl, Saksa ja k. 2.5.1969 Sasbach, Länsi-Saksa) ja portugalilaisen António de Oliveira Salazarin (s. 28.4.1889 Vimieiro, Portugali ja k. 27.7.1970 Lissabon, Portugali) poliittiset ja taloudelliset ajatukset. Kirjailija Greg Whitlockin mukaan: ”Hudal sopi täydellisesti tuolloin vallitsevaan kaavaan, klerikaalifasismin kategoriaan.”
Hänellä oli toinenkin syy toivoa Saksan johtamaa Venäjän tappiota. Hänen pitkän aikavälin tavoitteitaan olivat ”Rooman yhdistäminen itäisen ortodoksisen kirkon kanssa ja Balkanin käännyttäminen Serbian ortodoksisesta kirkosta katolisuuteen”. Hän odotti, että eurooppalaisten joukkojen hyökkäys Neuvostoliittoon palvelisi näitä tavoitteita. Koska Venäjän vuoden 1917 vallankumous oli murskannut Venäjän ortodoksisen kirkon, Hudal ja muuta katoliset näkivät historiallisen tilaisuuden auttaa Venäjän kristittyjä auttamalla ”ja käännyttämällä”, mikä lopettaisi tuhatvuotisen itä -länsiskisman, joka jakoi kristinuskon. Wienissä julkaistiin vuonna 1937 Hudalin kirja, Kansallissosialismin perusteet, johon arkkipiispa Theodor Innitzer antoi hyväksynnän ja jossa Hudal innokkaasti kannatti Hitleriä. Hudal lähetti Adolf Hitlerille kirjan, jossa oli hänen käsin kirjoitettu omistuskirjoitus: ”Saksan suuruuden uutena Siegfriedinä”.
Hudal työskenteli vuoden 1945 jälkeen ratline -järjestössä auttaen entisiä natseja ja ustašasien perheitä löytämään turvapaikan ulkomailta. Hän piti järjestöä ”hyväntekeväisyyden järjestönä kiireellisesti apua tarvitseville ihmisille, syyttömille henkilöille, jotka joutuivat syntipukeiksi pahan järjestelmän epäonnistumisista”. Hudal käytti hyväkseen Roomassa sijaitsevan Itävallan toimiston (Österreichisches Bureau) palveluja, joilla oli tarvittavat henkilökortit (carta di riconoscimento) pääasiassa arabi- ja Etelä-Amerikan maihin suuntautuvaa muuttoliikettä varten. Tässä yhteydessä on myös väitetty, että Kansainvälisen Punaisen Ristin presidentti Carl Jakob Burckhardt (s. 10.9.1891 Basel, Sveitsi ja k. 3.3.1974 Vinzel, Sveitsi) ja kardinaali Antonio Caggiano (s. 30.1.1889 Coronda, Santa Fe, Argentina ja k. 23.10.1979 Buenos Aires, Argentina) olivat samoin osallinina ratline -järjestössä.
Adolf Eichmann asui ensin Tucumánin maakunnassa Argentinassa, jossa hän työskenteli valtion urakoitsijalle. Vuonna 1952 Eichmann haetutti perheensä ja nyt Eichmannin perhe asettui asumaan Buenos Airesiin. Adolf Eichmann teki töitä useissa pienipalkkaisissa työpaikoissa, kunnes hän löysi työpaikan Mercedes-Benziltä. Hän eteni autoyhtiössä osastopäälliköksi. Eichmannin perhe rakensi talon osoitteeseen Garibaldi Street 14 (nykyisin Garibaldi Street 6061) ja perhe muutti sinne asumaan vuonna 1960.
Entinen Waffen-SS:n jäsen ja toimittaja Wilhelm Antonius Sassen (s. 16.4.1918 Geertruidenberg, Alankomaat ja k. 2002) haastatteli Adolf Eichmannia neljän kuukauden ajan vuoden 1956 lopussa. Äänitallenteita näistä haastatteluista on säilynyt noin 15 tuntia kaikkiaan 70 tunnin nauhoituksista. Nauhoitusten litteroinnista kertyi tekstiä noin 700 sivullista. Adolf Eichmannin Jerusalemin oikeudenkäynnissä näitä nauhoja ja litterointia ei pidetty oikeudessa hyväksyttävinä; vain 83 sivua, jotka Adolf Eichmann oli merkinnyt ja korjannut, hyväksyttiin todisteiksi oikeudessa. Nauhoilla Eichmann tunnusti tietäneensä, että miljoonia juutalaisia ja muita vankeja tapettiin: ”Minua ei kiinnostanut Auschwitziin karkotetut juutalaiset, elivätpä he tai kuolivat. Se oli Führerin käsky; työkykyiset juutalaiset työskentelivät ja ne, jotka eivät olleet, lähetettiin lopulliseen ratkaisuun.” Sassen tiedusteli Eichmannilta: ”Kun sanot lopullinen ratkaisu, tarkoitatko, että heidät pitäisi hävittää?”, johon Adolf Eichmann vastasi: ”Kyllä”.
Muistelmia käytettiin lähteenä artikkelisarjalle, joka ilmestyi Life- ja Stern -lehdissä vuoden 1960 lopulla. Toimittaja Sassenin nauhoitukset muodostivat pohjan dokumenttisarjalle Paholaisen tunnustus: Kadonneet Eichmannin nauhat, joka esitettiin Israelin televisiossa vuonna 2022. Yariv Mordechai Mozerin (s. 17.2.1978 Tel Aviv, Israel) ohjaama ja Kobi Sittin (s. 14.4.1975) tuottama dokumentti sisälsi otteita Eichmannin saksankielisestä puheesta.
Monet holokaustista selviytyneet – mukaan lukien juutalainen natsienmetsästäjä Simon Wiesenthal (s. 31.12.1908 Buchach, Itävalta-Unkari ja k. 20.9.2005 Wien, Itävalta) – omistautuivat Adolf Eichmannin ja muidenkin natsien etsimiselle. Vuonna 1953 Simon Wiesenthal sai hänelle näytetystä kirjeestä tietää, että Adolf Eichmann oli nähty Buenos Airesissa; Wiesenthal välitti tämän tiedon Israelin konsulaatille Wienissä vuonna 1954. Eichmannin isän kuoleman jälkeen vuonna 1960 Simon Wiesenthal järjesti yksityisetsivän valokuvaamaan perheenjäseniä salaa. Wiesenthal toimitti nämä valokuvat Mossadin agentille 18.2.1960.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti