Tuure Jaakko Kalervo Junnila (4. osa)

Nestori ja Selma Junnilan perheen kaikki lapset aloittivat koulutiensä kiertokoulussa, joka Kiikassa aloitti toimintansa jo vuonna 1872. Koulutusta järjestettiin yhdessä talossa noin seitsemän viikkoa ja sen jälkeen kiertokoulu siirtyi seuraavaan taloon. Junnilan perheen lapset tutustuivat näin Vakkalan, Leikkuun ja Kinnalan kylien taloihin opiskelun ohessa. Tuure Junnila kävi kiertokoulua kolmen vuoden ajan, syksystä 1916 kevääseen 1919. Lukutaito täytyi hallita, jotta pääsi kansakouluun jatkamaan opiskelua. Alkuvaikeuksien jälkeen Tuure Junnila oppikin varsin kelvollisesti lukemaan. Tavauksen arvosana nousi ensimmäisen syksyn kuutosesta jo kymppiin vuotta myöhemmin. Viitosesta yhdeksään nousi sisäluvun arvosana ja seiskasta yhdeksään luetun oivaltaminen. Lukemisen lisäksi kiertokoulun lyhyt oppimäärä sisälsi myös laskentoa, kirjoitusta sekä veisuuta. Kiertokoulun kuluessa Tuure Junnilan laskennon arvosana nousi kuutosesta kymppiin ja kirjoittaminen nousi nelosesta kahdeksaan. Veisuun kanssa Tuurella oli heikompaa, sillä kiertokoulussa hän yleensä sai nelosia, mutta kahdessa viimeisessä todistuksessa oli kuutosia.

Nestori Junnila Kiikan Vakkalan kylästä.

Kiikan Vakkalan kylän lapset olisivat kuuluneet tuolloin Kiimajärven kansakoulupiiriin. Kiikassa oli 1910-luvun loppupuolella kaikkiaan viisi kansakoulua. Nestori ja Selma Junnila halusivat kuitenkin laittaa Tuure Junnilan Kiikan kirkonkylän kansakouluun, koska pitivät tätä laadukkaampana vaihtoehtona ja koulumatkakin oli sinne hieman lyhyempi. Taavi Kannari oli Kiikan kirkonkylän kansakoulun johtajaopettaja, joka tunnettiin hyvästä opetuksestaan, mutta myös armottomasta kurinpitäjän maineestaan. Hän käytti lujaa niskaotetta, jolla sai pahimmatkin niskoittelijat talttumaan. Taavi Kannari valvoi oppilaidensa menestymistä opinnoissaan ja rohkaisi heitä aina lukemaan läksyjään; parhaimmille oppilaille hän suositteli oppikouluun lähtöä.

Kansakoulun edetessä oli koulun todistuksen numeroista pian myös pääteltävissä, että Tuure Junnila on enemmän teoria-aineiden kuin käytännön kädentaitojen ihminen. Oppikoulu näytti hänestä aivan luonnolliselta jatkosuunnitelmalta. Vanhemmat ilmoittivat hänelle kuitenkin, että oppikouluhaaveet saisi jättää ja hänestä tulisi Vakkalan kylän Junnilan tilan seuraava isäntä. Vanhin veli Arvo oli jo vahvasti oppikoulussa ja Viljo-veli sairasti parantumatonta espanjantaudin jälkiseurausta. Tuure Junnila piti päänsä ja haki kaikessa hiljaisuudessa pappilasta papinkirjan, joka tarvittiin oppikoulun pääsytutkintoa varten. Tutkintopäivänä hän lähti vanhemmilta salaa polkupyörällä Tyrvään suomalaiselle yhteiskoululle pääsytutkintoon. Hän pääsikin tutkinnosta läpi ja tuli valituksi koulun oppilaaksi.

Selma Junnila.

Kotona Junnilassa Nestori ja Selma eivät olleet Tuuri Junnilalle vihaisia, vaikka hän hakeutui opintielle määrätietoisesti; Nestorilla ja Selmalla oli vielä yksi poika, Martti, jonka varaan he laskivat maatilansa jatkuvuuden. Martti Junnila jäikin kansakoulun jälkeen Junnilan tilalle valmistautumaan maanviljelijän ammattiin. Hän suoritti vielä myöhemmin Kokemäen maamieskoulun ja kävi metsänhoitajakurssin.

Tyrvään suomalainen yhteiskoulu.

Syksyllä 1904 oli Tyrvään suomalainen yhteiskoulu aloittanut toimintansa; koulu kuului ensimmäisiin suomenkielisiin maaseutuoppikouluihin. Maaseutujen lasten koulutusmahdollisuudet paranivat tuntuvasti, kun lapsia ei enää välttämättä tarvinnut lähettää kaupunkikouluihin opiskelemaan. Näin syntyi myös kustannussäästöjä, sillä lukukausimaksujen lisäksi täytyi kaupungissa maksaa myös asumisesta aiheutuneet kulut. Vakkalan Junnilasta Tyrvään koululle oli matkaa vain noin viisitoista kilometriä. Arkipäivät viikolla Tuure sai majoittua Tyrväällä Nestori Junnilan Hilda-sisaren luona.

Syksyllä 1923 Tuure Junnila otettiin lokakuun ensimmäisenä päivänä suoraan Tyrvään suomalaisen yhteiskoulun toisen luokan oppilaaksi. Koulussa noudatettiin käytäntöä, että jos oppilas läpäisi kunnialla ensimmäisen luokan ruotsinkielen oppimäärän tentin, hänet voitiin suoraan ottaa koulun toiselle luokalle. Tuure Junnila oli edellisenä kesänä ottanut ruotsinkielen tunteja, joten hän läpäisi ruotsinkielententin loistavasti. Tuure Junnilan luokalla oli 31 oppilasta. Koulussa Tuure Junnila pärjäsi arvosanojen mukaan ihan hyvin, mutta alemmilla luokilla hän sai jonkin verran rangaistuksia käytöksensä vuoksi. Yläluokille tultaessa numeron koko ajan paranivat, myös käyttäytymisen osalta. Yläluokilla nuoriso alkoi myös käydä lähiseudun tansseissa muita nuoria tapaamassa. Suosituin tanssipaikka paikkakunnalla lienee ollut Tyrvään Myllymaan suulitanssit.

Nuoriso harrasti 1920-luvulla mm. pesäpalloa, hiihtoa, yleisurheilua ja jopa nyrkkeilyä. Koulun oma urheiluseura oli vuonna 1926 perustettu ”Raju”. Tuure Junnila oli urheiluseuran varapuheenjohtaja vuonna 1929. Urheilukilpailuissa Tuure Junnila ei muuten pärjännyt. Koulun nimekkäin urheilusankari oli 1920-luvun lopulla Aatos Tala. Merkittävän osan koulupoikien ajasta vei 1920-luvun jälkipuoliskolla suojeluskuntatoiminta. Poikien keskuudessa oli jopa velvollisuus osallistua suojeluskunnan harjoituksiin. Tuure Junnilakin osallistui tähän toimintaan neljän vuoden ajan, vaikka ei ollut pojista kaikkein innostuneimpia.

Nestori ja Selma Junnila olivat hyvin uskonnollisia ja kasvattivat lapsensa kristillisten arvojen mukaisesti; he lukivat Raamattua ja kävivät säännöllisesti kirkossa kuuluen evankeliseen suuntaukseen. Vuonna 1901 Nestori Junnilasta tuli Junnilan tilan isäntä Kiikan Vakkalassa. Nestori oli poliittiselta mielipiteeltään nuorsuomalainen ja hänestä tuli vuonna 1918 vastaperustetun Kansallisen Kokoomuspuolueen kannattaja. Kuten Arvo-veli ja Aune-sisar myös Tuure Junnila lähti Tyrvään Yhteiskouluun Vammalaan opiskelemaan; Tuuresta tuli ylioppilas vuonna 1930. Tuuri Junnila sai ylioppilaskirjoituksissa laudatur-arvosanan äidinkielessä, reaalikokeessa, matematiikassa ja ruotsinkielessä. Vain saksankieli sujui heikommin, siitä arvosana oli cum laude approbatur. Tyrvään suomalaisen yhteiskoulun oppilaista osallistui 21 oppilasta kevään 1930 ylioppilaskirjoituksiin; osallistujista 15 läpäisi kirjoitukset.

Ylioppilas Tuure Junnila keväällä 1930.

Tuuri Junnila aloitti 12.6.1930 asevelvollisuutensa suorittamisen Kajaanin Sissipataljoonan konekiväärikomppaniassa. Asepalvelus kuitenkin keskeytyi ensimmäisen kerran jo kymmenen päivän jälkeen, sillä hän sai kaksi viikkoa sairaslomaa. Tuure Junnilan asepalvelus jatkui normaalisti heinäkuulta lokakuun alkuun. Sen jälkeen hän sairastui jälleen ja joutui kahdeksi kuukaudeksi sairaslomalle. Sairasloman jälkeen hän palasi varuskuntaan lähinnä luovuttamaan varusteensa, koska hänet vapautettiin 15.12.1930 terveydellisistä syistä vakinaisesta palveluksesta ja siirrettiin nostoväen II luokkaan.

Kirjailija Maila Talvio.

Kovin kauaa aikaa Tuure Junnila ei kotonaan murehtinut asepalveluksen päättymistä, vaan hän muutti Helsinkiin, jossa odottivat yliopisto-opiskelut keväänkauden 1931 alussa. Junnila kirjautui Helsingin yliopistossa Satakuntalaisen osakunnan jäseneksi. Opiskelija-asunto oli ensin osoitteessa Katajanokan Kauppiaankatu 9 ja sitten Luotsikatu 6. Myöhemmin vielä Mariankatu 13 Kruunuhaassa ja viimeksi vuosina 1935-1936 Tuure Junnila asui Lähetyshotellissa Annankadun ja Ratakadun kulmatalossa. Satakuntalaiset fuksit toivotti tervetulleiksi osakuntaan tervetulotilaisuudessa Maila Mikkola, joka paremmin tunnetaan kirjailija Maila Talviona (oikea nimi Maria Mikkola, o.s. Winter, s. 17.10.1871 Hartola ja k. 6.1.1951 Helsinki). Mailan vanhempi veli oli kirkkoherra Hugo Winter (s. 3.7.1866 Hartola ja k. 23.4.1949 Saarijärvi), joka oli mm. kuuluisa maailmanmatkaaja.

Kuvassa toinen oikealta on rovasti Hugo Winter Kolkanniemen pappilan kuistilla.

Vuonna 1936 Tuure Junnila valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta. Hän opiskeli yliopistossa taloustieteitä. Arvo Junnilan kertomat tarinat silloisen Helsingin yliopiston finanssiopin professori ja poliitikko Ernst Fredrik Nevanlinnan (vuoteen 1906 Neovius, s. 10.5.1873 Pielisjärvi ja k. 7.9.1932 Helsinki) toiminnasta vaikuttivat ratkaisevasti Tuuri Junnilan alan valintaan. Tuure Junnila karsasti opiskeluaikoinaan niin 22.2.1922 perustetun Akateemisen Karjala-Seuran kuin 5.6.1932 perustetun Isänmaallisen kansanliikkeen toimintaa.

Professori Eino Sakari Kaila.

Varsinaisten opintojensa ohessa Tuure Junnila seurasi myös muiden oppiaineiden luentoja, erityisesti historia tuntui kiinnostavan häntä. Junnila kirjoitti: ”Mutta silloiset historian professorit, niin Jalmari Jaakkola kuin Arno Cederberg, vaikka kirjoittivatkin kumpikin varsin luettavia kirjoja, olivat kuivahkoja luennoitsijoina. Heitä ei pitkään jaksanut kuunnella.” Filosofian professori Eino Sakari Kailan (vuoteen 1906 Johansson, s. 9.8.1890 Alajärvi ja k. 31.7.1958 Kirkkonummi) luentoja Junnila jaksoi seurata mielenkiinnolla. Opiskelijoiden keskuudessa Kailan luennot olivat hyvin suosittuja ja niiden seuraaminen kuului Matti Klingen mukaan ”akateemisen nuorison eliitin välttämättömiin harrastuksiin, pääopintosuunnasta riippumatta.” Tuure Junnila seurasi uskollisesti Eino Kailan filosofian historian ja persoonallisuuden psykologian luentoja, mutta Junnila ei paljoa välittänyt Kailan tietoteorian luennoista. Professori Kailan älyllisyys, puhetaito sekä laaja-alainen sivistys vetosi Tuure Junnilaan kovin.

 Eero Lehtimäki ja Vantaan Viihdeorkesteri 28.9.2024

Tämä tarina lähtee liikkeelle Tampereen Sorsapuiston laidassa seisovasta Tampere-talon suuresta salista, jossa vieraili Vantaan Viihdeorkesteri lauantaina 28.9.2024 klo 19 konsertoimassa. Konsertin teema oli Myrskyluodon Maija (Stormskärs Maja) ja konsertissa näytettiin samalla suurelle valkokankaalle Tiina Inkeri Lymin (s. 3.9.1971 Tampere) ohjaama uusi versio samannimisestä elokuvasta, johon Vantaan Viihdeorkesterin intendentti, Lauri Porra (s. 13.12.1977 Helsinki), on säveltänyt musiikkia. Tiina Lymin ohjaamassa elokuvassa Myrskyluodon Maija Lauri Porran säveltämää musiikkia soittaa Sinfonia Lahti, jota johti vuosina 1988-2008 kapellimestari ja klarinettitaiteilija Osmo Vänskä (s. 28.2.1953 Sääminki). Tampereen mainion esityksen kapellimestarina toimi Eero Lehtimäki (s. 13.1.1989). Konsertin lopussa orkesteri soitti vielä alkuperäisen Lars ”Lasse” Anders Fredrik Mårtensonin (s. 24.9.1934 Helsinki ja k. 14.5.2016 Espoo) säveltämän teoksen Myrskyluodon Maija samannimisestä Åke Leonard Lindmanin (vuoteen 1948 Järvinen, s. 11.1.1928 Helsinki ja k. 3.3.2009 Espoo) ohjaamasta tv-elokuvasta vuodelta 1976. Lauri Porra teki myös Mårtensonin Myrskyluodon Maijan orkesterisovituksen.

Vantaan Viihdeorkesteri ja kapellimestari Eero Lehtimäki Tampereella.

Eero Lehtimäki aloitti matkansa musiikkimaailmaan Lohjalla jo kolmevuotiaana pianonsoitolla pedagogi Pirkko Hyttisen suzukiryhmässä. Myöhemmin piano vaihtui klarinettiin ja bassoklarinettiin sekä erilaisiin saksofoneihin. Eero Lehtimäki on lähtöisin perheestä, jossa äiti soittaa harrastuksekseen pianoa ja kitaraa. Aikanaan kiinnostus klassiseen musiikkiin iski Eerolle ja hänen pikkuveljelleen piirretyistä Disneyn fantasia-elokuvista; niissä jo soivat Beethovenin kuudes sinfonia ja Stravinskyn Kevätuhri tulivat tutuiksi veljeksille. Eeron pikkuveljestä tuli myös fagotisti ja hän kirjoittaa mielellään myös sovituksia. 15-vuotiaana Eeron oikea käsi meni poikki lasketteluonnettomuudessa ja hoitovirheen vuoksi luut jäivät käsivarressa väärään asentoon. Tämän vuoksi Eero vaihtoi sittemmin instrumenttia. Eero Lehtimäki valmistui klarinetistiksi ja bassoklarinetistiksi Helsingin konservatoriosta. Sittemmin hän opiskeli orkesterinjohtamista Sibelius-Akatemiassa ja Wienin Universität für Musik und darstellende Kunst Wien -musiikkikorkeakoulussa.

Eero Lehtimäki Tampereella 28.9.2024 Myrskyluodon Maijan kanssa.

Kapellimestariopintoja Eero Lehtimäki on opiskellut mm. Jani Petteri Telarannan (s. 9.4.1976 ja k. 30.10.2018), Jorma Juhani Panulan (s. 10.8.1930 Kauhajoki) ja Atso Aksel Almilan (s. 13.6.1953 Helsinki) ohjauksessa. Jani Telaranta antoi Eero Lehtimäelle Jorma Panulan puhelinnumeron ja puhelinsoiton jälkeen Lehtimäki sai näyttää taitojaan Panulalle. Kun Lehtimäki pyysi palautetta Jorma Panulalta, Panula vain murahti seuraavan tunnin olevan sitten ensi viikolla. Kapellimestari Jorma Panula on Eero Lehtimäen isoisän pikkuserkku. Kapellimestari Hannu Petteri Lintua (s. 13.10.1967 Rauma) Eero Lehtimäki on pitänyt mentorinaan. Eero Lehtimäki on opiskellut samoin Pietarin Mariinski -teatterin kapellimestari Valeri Absalovitš Gergijievin (s. 2.5.1953 Moskova) mestarikurssilla Turun Musiikkijuhlien yhteydessä. Gergijievin mestarikurssille oli kutsuttu kaksi lahjakasta suomalaista kapellimestariopiskelijaa, Eero Lehtimäki ja Ruut Kiiski (s. 1984). Ruut Kiiski on vuodesta 2020 lähtien toiminut Tampereen Filharmonisen kuoron johtajana ja hänen isänsä on sellisti Hannu Päiviö Kiiski (s. 4.2.1956 Virrat). Turun Musiikkijuhlia on yhtäjaksoisesti järjestetty vuodesta 1960 alkaen. Kapellimestari Gergijiev tarjosi Eero Lehtimäelle Turun Musiikkijuhlien konsertissa ainutlaatuista mahdollisuutta muutamia minuutteja aikaisemmin johtaa yhden teoksen ajan Mariinski -teatterin orkesteria. Eero Lehtimäki sai johtamisestaan ylistävää arvostelua ja sen jälkeen hänen kapellimestariuransa on lähtenyt mukavasti vauhdilla liikkeelle.

Tätä aikaisemminkin Eero Lehtimäki menestyi hyvin jo vuonna 2014; silloin hän voitti Järvenpään Kansainvälisen Puhallinkapellimestarikilpailun. Vuosina 2013-2014 Lehtimäki toimi Retuperän VBK:n taiteellisena harhaanjohtajana ja kaudella 2014-2015 Eero valittiin 25.5.1869 käyttöönsä vihityn Wienin valtionoopperaan harjoittelijaksi. Syksystä 2016 Eero Lehtimäki toimi kevääseen 2018 saakka Polyteknikkojen Orkesterin kapellimestarina. Lehtimäki debytoi heinäkuussa 2018 turkulaisen Brinkhall soi -musiikkifestivaalin taiteellisena johtajana. Vuodesta 2005 järjestetty Brinkhall soi -festivaali on Turun Kakskerrassa tapahtuva kamarimusiikkifestivaali. Festivaalin tukikohta ja yksi tapahtumapaikoista on Suomen vanhin uusklassista tyyliä edustava kivirakenteinen Brinkhallin kartano. Kamarimusiikkitapahtuman järjestää Refugium musicum -orkesteriyhdistys ry.

Pedro Hietanen ja Laura Mikkola Iitin Musiikkijuhlilla.

Eero Lehtimäki on klarinetistina soittanut mm. Iitin Musiikkijuhlilla, jotka vuodesta 2003 lähtien ovat keskittyneet lähinnä kamarimusiikkiin ja Iitin Musiikkijuhlien taiteellisena johtajana toimii Pariisissa asuva pianisti Laura Imola Mikkola (s. 3.2.1974 Helsinki). Klarinettia Lehtimäki on soittanut myös vuonna 1964 perustetussa Lohjan kaupunginorkesterissa, jonka kotisali on Lohjan Laurentius-sali. Lisäksi Eero Lehtimäki on opettanut klarinetinsoittoa ja johtanut orkestereita monilla eri musiikkikursseilla. Samoin hän toiminut Circus Showbandin saksofonistina sekä klarinetistina ja saksofonistina hän on soittanut Helsingin Kaupunginteatterissa.

Kiitos & kumarrus lähes kolmen tunnin uurastuksen jälkeen.

Kapellimestaritoimensa ohessa Eero Lehtimäki opiskeli akustiikkaa valmistuen diplomi-insinööriksi Aalto yliopiston Teknillisestä korkeakoulusta. Teknillisessä korkeakoulussa Eero Lehtimäki aloitti opiskelunsa heti lukion jälkeen vuonna 2007. Elektroniikan kandidaatiksi Lehtimäki valmistui keväällä 2018 kapellimestarin uran ollessa jo hyvässä nousukiidossa. Lehtimäki opiskeli vielä salaa omilta vanhemmiltaan maisteriksi. Joensuun kaupunginorkesterin taiteellisena johtajana Eero Lehtimäki toimi syksystä 2019 kevääseen 2022. Joensuussa Lehtimäki virkisti kaupungin musiikkielämää; kaupunginorkesterin konserttien täyttöaste nousi merkittävästi Carelia-salissa Joensuussa. Jo syksyn aikana orkesterin sarjalippujen myynti kolmenkertaistui Joensuussa. Eero Lehtimäki piti samoin Joensuussa kirjastolla avoimia musiikkiluentoja sekä keskustelutuokioita konserttiyleisön kanssa konserttien väliajalla. Perjantaisin Lehtimäki nähtiin usein puhumassa kouluissa sekä konsertin jälkeisenä päivänä ennen Helsinkiin kotiin lähtöä. Eero Lehtimäki julkaisi tämän lisäksi viikon konserttia taustoittavaa podcastia, jossa hän kertoili konserttien tulevia teemoja usein anekdooteilla ja leppoisalla huumorilla höystäen.

Kapellimestari Markku Johansson.

Eero Lehtimäki on johtanut Japanissa sinfoniaorkesteria vuonna 2019 ja vierailulle oli sovittu jatkoa jo vuosiksi 2020 ja 2022, mutta kansainvälinen pandemiatilanne tärveli nämä jatkosuunnitelmat. Vantaan Viihdeorkesterin kanssa Eero Lehtimäki tallensi musiikkia Juha Haukan ohjaamaan dokumenttielokuvaan Elämän muisti vuonna 2022. Vantaan Viihdeorkesteri on maamme ainoa todella suuri orkesteri, joka on keskittynyt viihteellisempien ohjelmistojen soittamiseen. Sinfoniaorkesterin lisäksi kokoonpanossa ovat yleensä mukana myös säestävän komppiryhmän soittajat. Säveltäjä, sovittaja, kapellimestari ja trumpetisti Markku Henrik Johansson (s. 22.3.1949 Lahti) teki valtaisan päivätyön Vantaan Viihdeorkesterin kanssa vuodesta 1988 vuoden 2009 loppuun. Markku Johansson nosti työllään orkesterin taiteellista tasoa ja hän teki orkesterille valtavan määrän sovituksia kapellimestarikaudellaan. 

Säveltäjä Uljas Pulkkis.

Ensi suvena 6.-15.6.2025 esitetään Ilmajoen Musiikkijuhlilla ooppera Isoviha 1713-1721, jonka säveltäjä on Uljas Voitto Pulkkis (s. 22.7.1975). Hän on myös säveltänyt Ilmajoen Musiikkijuhlille kausille 2013-2014 kantaesityksenä presidentti Urho Kekkosesta kertovan oopperan, jonka libreton kirjoitti kirjailija Lasse Lehtinen. Libreton Isoviha -oopperaan on tehnyt historiallisten romaanien kirjoittaja Anneli Kanto. Oopperan ohjaa Tuomas Parkkinen ja oopperan musiikin johtaa kapellimestari Eero Lehtimäki. Esityksen pukusuunnittelusta vastaa Leena Rintala ja lavastussuunnittelun tekee Juho Lindström. Oopperan rooleissa laulavat Wilhelmina Tómasdóttir, Erica Back, Reetta Haavisto, Jasper Leppänen, Sam Taskinen, Tom Punkeri ja Minja Rantalainen. Isoviha -oopperasta on ensi kesäkuussa seitsemän esitystä Ilmajoen Musiikkijuhlilla. 

Ahti Paunu, Eero Lehtimäki, Aili Ikonen ja Jussi Chydenius.

Kapellimestari Eero Lehtimäki on kiertänyt Rajaton -lauluyhtyeen kanssa pitämässä eri paikkakunnilla Abba -yhtyeen musiikkiin perustuvia Thank You for the Music -konsertteja. Konsertit ovat olleet valtavan suosittuja yleisön keskuudessa. Tampereella he konsertoivat torstaina 11.1. ja perjantaina 12.1.2024 täysille Tampere-talon suurille saleille. Tampereen konserttien laadukas orkesteri oli tietysti Tampere Filharmonia vahvistettuna komppiryhmällä. Kiertueen konserteilla juhlistettiin ruotsalaisen Abba -yhtyeen 50-vuotisjuhlavuotta.

 Tuure Jaakko Kalervo Junnila (3. osa)

Sastamalassa sekä suojeluskuntien että työväenkaartien perustaminen yllytti vastaanasettelua. Syyskesällä 1917 Kokemäenjoen seudulle saapui 3 000 miehen vahvuinen jalkaväkirykmentti Venäjältä. Venäläissotilaita majoitettiin 600 miestä Kiikan pitäjän alueelle; majoituspaikkoina oli palokunnantalo, Kinnalan työväentalo ja eräät keskipitäjän maataloista. Tämä venäläisrykmentti oli vahva tukijoukko Sastamalan työläisille. Marraskuussa 1917 suurlakon aikoihin työväenkaarti vahvistettuna venäläissotilailla sulki kauppoja, vangitsi suojeluskuntalaisia tai sellaisiksi epäiltyjä ja teki ase-etsintöjä Kiikan taloissa. Moniin muihin paikkakuntiin verrattuna Kiikassa asiat sujuivat suhteellisen rauhallisesti, sillä siellä suojeluskuntaa ei pidetty vaarallisena uhkana. Vähitellen kuitenkin venäläissotilaat ryhtyivät levottomiksi ja kiertelivät maataloissa varastelemassa heinää, ruokaa ja muita tavaroita.

Väkivaltaiset tapahtumat Kiikassa lähtivät liikkeelle 22.1.1918, kun Kiikkaan sijoitetut venäläiset olivat lähdössä Turkua kohti. Sotilaita kuljettava juna oli asemalla lähtövalmiina, kun työväenjärjestöjen edustajat ehdottivat venäläisille, että nämä ennen Turkuun lähtöään tarkastaisivat Ruotsilan kartanon Kokemäenjoen varressa. Venäläissotilaat lähtivät heti Ruotsilan kartanoon. Viljo Junnila kirjasi 13-vuotiaana muistikirjaansa päivän tapahtumista ja kuinka tieto kantautui Junnilan tilalle:

”Äiti kuunteli telefoonissa kun hänen piti johonkin soittaa. Silloin hän kuuli, kuinka poliisi Aalto pyysi kiireesti apua Kiimajärveltä. Eskolassa olevat ryssät olivat pois lähdössä ja olivat alkaneet ahdistaa Ruotsilan kartanoa. Kun isäkin kuuli tämän, kiirehti hän puhelimeen. Samassa soitti Kero meille ja varoitti panemasta nukkumaan, sillä hän pelkäsi ryssäin ja punakaartilaisten alkavan myllätä taloissa. Tästä jouduimme kovin kiihdyksiin ja alati olimme joka urhona kuuntelemassa tai joku meistä puhelimessa. Sieltä saimme seuraavat tiedot: Ruotsilan talo piiritetty, ryssät ampuvat kovin ja suojeluskuntalaiset kiiruhtavat apuun. Klo 18 illalla saimme seuraavat tiedot: Ryssät menneet, kaikki rauhallista. Ampumisessa 1 punakaartilainen haavoittunut sekä eräs suojeluskuntalainen loukannut kätensä ja Ruotsilan koira ammuttu. Sitten kuulimme kun Holmanni luki kovia sanoja Hannulassa asuvalle komentantille sen johdosta, että tämä ei ollut pitänyt joukkojansa kurissa, vaan oli mennyt kotia nukkumaan ja siten saattanut seudun väestön pakokauhun valtaan.”

Ruotsilan kartano on Kiikassa.

Ruotsilan kartano on Kokemäenjoen partaalla Sastamalan Kiikassa – noin kilometri Kiikan kirkonkylästä - sijaitseva kartano, joka syntyi vuonna 1641. Ruotsilan kylän kaksi taloa olivat 1600-luvun alussa osa Fabian von Wrangelin (k. 1621) lesken Anna Tuvan Tyrväällä omistamasta 38 talon läänityksestä. Annan kuoltua osti taistelukentillä kunnostautunut kenraalimajuri Christoffer Antoni Burmeister (1600-1671) molempien talojen sukuoikeudet ja yhdisti kaksi Tyrvään pitäjän Ruotsilan kylän taloa yhdeksi säteriratsutilaksi. Burmeisterin kaikki kolme poikaa kaatuivat sodissa ja tämän vuoksi läänitykset siirtyivät Burmeisterin tyttärelle Gertrudille ja hänen miehelleen ratsumestari Didrik Johan von Rigemanille. Aviopari muutti Virosta Suomeen vuonna 1660 ottamaan läänitykset vastaan ja asettuivat vakituisesti asumaan Ruotsilaan.

Siitä lähtien kartano periytyi Burmeisterin jälkeläisille siten, että sen saivat aina haltuunsa tytär ja vävy. Pariskunnan saapumisen kunniaksi Kiikka irrotettiin Tyrväästä omaksi kappeliseurakunnaksi vuonna 1662. Ruotsilan kartanon maiden pinta-ala oli suurimmillaan 1900-luvun alussa noin 3 000 hehtaaria. Vuosina 1818-1827 Ruotsilan kartano oli vuokralla Kokemäenkartanon omistaneeseen Knorringin sukuun kuuluneelle Georg Reinhold von Knorringille. Tämän jälkeen omistajaksi tuli Burmeisterin miespuolinen jälkeläinen Gustaf Henrik Wirzén ja seuraavaksi vuonna 1834 hänen veljensä Jakob Johan Wirzén. Veljekset tunnettiin ankarina ja vihattuina kartanonherroina, joiden syyskuussa 1836 käynnistämä torpparihäätö sai aikaan seitsemän pitäjän alueelle ulottuneen torpparikapinan. Jakob Johan Wirzén myi vuonna 1844 Ruotsilan kartanon kruununvouti Petter August Rydmanille (s. 8.12.1798 Paijala, Tuusula ja k. 21.6.1881 Kiikka) ja näin Christoffer Burmeisterin jälkeläisten aika Ruotsilan kartanon omistajina loppui.

Arkkitehti Carl Birger Federley.

Ruotsilan kartanon nykyinen uusklassistinen päärakennus on valmistunut vuonna 1925 ja sen suunnitteli arkkitehti Carl Birger Federley (s. 17.2.1874 Helsinki ja k. 29.3.1935 Helsinki). Ruotsilan kartanon edellinen päärakennus tuhoutui vuoden 1918 tammikuussa ennen sisällissodan alkamista niin sanotun Ruotsilan kahakan aikana. Venäläiset sotilaat piirittivät Ruotsilan kartanon, mutta apuun kiiruhti suojeluskuntalaiset ja heidän sekä venäläisten välille syntyi kiivasta laukaustenvaihtoa paikalla. Suojeluskuntalaisia tuli Porista, Nakkilasta, Harjavallasta, Kokemäeltä, Kauvatsasta ja Huittisista. Kello 18 mennessä kahakka oli rauennut, kun alivoimaiseksi jääneet venäläiset vetäytyivät kartanolta. Välikohtauksen aikana haavoittui yksi punakaartilainen sekä 18-vuotias kauvatsalainen suojeluskuntalainen, joka menehtyi seuraavana päivänä. Tämän lisäksi Ruotsilan kartanon koira ammuttiin.

Arno August Gabriel Rydman.

Seuraavana iltapäivänä Ruotsilan kartanoon saapui toinen venäläisten sotilaiden ryhmä ilmeisesti Kauvatsalta, joka ryösti ja poltti Ruotsilan kartanon päärakennuksen. Kartanonomistaja Arno August Gabriel Rydmanin (s. 16.6.1866 Helsinki ja k. 30.6.1934 Kiikka) poika, Tor (1896-1941) haavoittui välikohtauksen aikana jalkaansa. Hänen sisarensa, myöhemmin kuvataiteilijana tunnettu Leila Rydman-Kalervo (s. 26.5.1898 Mouhijärvi ja k. 13.10.1992), onnistui saamaan Tor Rydmanin pois kartanosta ja Leila kuljetti veljensä reellä Peipohjan rautatieasemalle. Sieltä he matkustivat junalla sairaalahoitoon Poriin. Venäläiset sotilaat saivat Ruotsilan kartanosta vangiksi 24 suojeluskuntalaista; heidät kuljetettiin junalla Tampereelle, jossa Teknillisen opiston opiskelijoista koottu suojeluskuntakomppania miehitti rautatieaseman ympäristön valmistautuen vapauttamaan vangitut suojeluskuntalaiset. Tampereen miliisipäällikkönä toiminut Pekka Vilhelm Lönngren (s. 15.12.1884 Pori ja k. 21.9.1943 Helsinki) kävi venäläisten kanssa neuvotteluja ja sai vangit vapaaksi.

Leila Rydman-Kalervo.

Tampereen miliisipäällikkö Pekka Vilhelm Lönngren.

Runsaan kahden kuukauden ajan punaiset pitivät Kiikassa valtaa ja tämä aika oli pitäjän talollisille ja valkoisiksi lasketuille epävarmuuden ja jatkuvan pelon aikaa. Punaiset suorittivat maataloissa tarkastuksia ja takavarikointeja ja väkivallanteoiltakaan ei näissä voitu aina välttyä. Myös Vakkalan Junnilassa punaiset kävivät toistuvasti takavarikoimassa elintarvikkeita, vaatteita, karjaa ja hevosia. Huhtikuun puolivälissä 1917 Nestori Junnila haettiin punakaartin kuulusteltavaksi heidän esikuntaan Kiikan kirkonkylään. Aiheen epäilyyn antoi yhden valkoisen tiedustelupartioon kuuluneen vapaussoturin jälkien oli huomattu johtavan Junnilan pihaan.

Junnilan maatilalla pelättiin jo pahinta Nestorin vuoksi, sillä kuuluisteluihin vienti saattoi merkitä mitä hyvänsä. Muutaman päivän vankeuden jälkeen Nestori Junnila kuitenkin palautettiin vahingoittumattomana kotitilalleen. Hänen vapauttamisestaan huolehti helsinkiläinen läkkiseppä, joka tuolloin toimi Kiikan punakaartin päällikkönä. Kotona Junnilassa Nestori kiitteli lämpimästi päällikköä vapautumisestaan, mutta käänsi sitten katseensa taivaalle ja kiitti Jumalaansa vapaudesta. Silloin punakaartin päällikkö lausui hymyillen: ”Ei teitä Jumala vapauttanut, vaan Kiikoisten rintaman ylipäällikkö.”

Kiikka selvisi punaterrorista kuitenkin suhteellisen pienin vaurioin verrattuna Sastamalan vaurioihin. Sastamalassa otettiin punaisten toimesta ainakin 74 miestä hengiltä. Tyrväässä ja Vammalan kauppalassa uhreja syntyi 25. Tyrvään uhrien joukossa oli Nestori Junnilan Hilda-sisaren mies, Akseli Soivio, joka tapettiin 16.4.1918. Suodenniemellä uhreja tuli 12, mutta Kiikassa uhriluku oli kuusi miestä. Kiikoisissa uhreja oli kolme ja Suoniemellä ei yhtään.

Punavankeja Tampereen Kauppatorilla.

Karkun eteläosan, Kiikan ja Tyrvään valtaamiseen pyrkinyt valkoisten hyökkäys käynnistyi 17.4.1918. Hyökkäyksen ankarin taistelu käytiin Vammalan kauppalasta, jonka perääntyvä punakaarti lopulta poltti lähes maan tasalle. Loputkin punaiset joukot poistuivat Sastamalasta 22.4.1918. Kiikan talollisille ja heidän perheilleen valkoisen sotilasjoukon tulo oli suuri helpotus. Tuure Junnila kirjoitti yli 60 vuotta myöhemmin näin: ”Muistan yhä kuin eiliseltä päivältä, minkälaisen suunnattoman helpotuksen tunteen tuon joukon saapuminen herätti. Se pelko, levottomuus ja ahdistus, jonka vallassa me olimme kuukausimääriä eläneet, siirtyi nyt vuorostaan toisiin koteihin, matalampiin majoihin”. Kevään 1918 tapahtumat ovat varmasti painuneet lähtemättömästi pienen Tuure Junnilan mieleen. Seitsemänvuotiaan pojan näkökulmasta keväällä 1918 tapahtui paljon mielenkiintoista ja jännittävää, mutta samoin runsaasti ahdistavaa ja pelottavaa. Kuinka paljon nämä kevään 1918 tapahtumat sitten muokkasivat hänen maailmankuvaansa? Se onkin jo vaikeampi kysymys.

 Tuure Jaakko Kalervo Junnila (2. osa)

Juha ja Maria Junnilalla oli kaksi poikaa, Hermanni ja Kristian Junnila. Kun 1860-luvulla perimysasia tuli ajankohtaiseksi ei kyseeseen nyt tullut tilan jättäminen Hermanni Junnilalle (s. 14.11.1846 Vakkala, Junnila, Kiikka), koska hän oli joutunut hunningolle ja alkanut juopotella. Näin Junnilan tilan isännyys annettiin Kristian Junnilalle (s. 22.11.1840 Vakkala, Yli-Junnila, Kiikka ja k. 3.5.1907 Vakkala, Yli-Junnila, Kiikka) vuonna 1863. Kristian Junnilan aikana osuivat jälleen pahat katovuodet kohdalle. Vuosina 1862-1865 sadot eivät parhaimmillaankaan olleet kuin keskinkertaisia. Kesällä 1866 alkoivat katastrofaaliset heinäaikaan ja elokuun lopulle kestäneet rankkasateet, jotka tärvelivät peruna- ja vilja- sekä heinäsadot totaalisesti. Talvella 1866-1867 täytyi väestön käydä puunkuoreen käsiksi ja äveriäissäkin talossa syötiin nöyrästi olki- ja ruumenjauhoista valmistettua leipää. Vielä kevät 1867 oli kylmä ja toukokuussa jäät vielä kantoivat; kevätkylvöjä päästiin tekemään jopa heinäkuussa. Syksy kuitenkin saapui ajallaan ja kasvukausi jäi todella lyhyeksi sekä sato tietenkin olemattomaksi. Talvella 1867-1868 taudit ja nälkä tappoivat yli 100 000 suomalaista; Kiikassa selviydyttiin kohtuudella, kun vain 10,7 prosenttia väestöstä kuoli. Naapurikunnissa kyyti oli julmempaa: Suodenniemellä menehtyi 23,9 prosenttia, Mouhijärvellä 21,3 prosenttia ja Laviassa 20 prosenttia väestöstä talvella 1867-1868.

Tuure Junnila.

Nälkävuosina 1860-luvulla monet maatilat velkaantuivat suuresti eikä pakkohuutokauppojakaan voitu välttää tämän vuoksi. Kiikassa vasaran alle meni viisi maatilaa, Karkussa 10, Mouhijärvellä 14 ja Tyrväässä kaikkiaan 15 maatilaa. Niukoilla ajoilla oli tietysti myös kääntöpuolensa; jos oli varallisuutta, saattoi tuolloin ostaa tiloja ja lisämaata hämmästyttävän edullisesti. Kristian Junnila huomasi aikansa koittaneen ja nuukana miehenä hänellä oli varoja säästössä. Hän osti Ala-Junnilan tilan itselleen päätilan yhteyteen ja siitä lähtien tila on tunnettu ainoastaan Junnilan tilana.

Kristian Junnila oli vahvasti mukana myös Kiikan kansakouluhankkeessa, jota Kiikassa alettiin ajaa 1860-luvun lopulla. Kallis kouluhanke ajoi kiikkalaiset kahteen vastakkaiseen leiriin. Toisen joukkueen muodostivat ns. ”koulupuolue”, johon kuuluivat Kiikan kappalainen Frans Frithiof Colérus ja lähinnä säätyläisiä, mutta myös talollisia kuten ratsutilalliset Ferdinand Jaamala ja Kustaa Yli-Tala. ”Säästäväisyyspuolue” vastusti kouluhanketta ja siihen kuuluivat mm. talolliset Topias Ala-Haukka, Kristian Junnila, Iisakki Prihti ja Vihtori Yli-Perttula sekä ratsutilallinen Matti Reinilä. Koko 1870-luvun alkupuolisko käytiin kouluasiasta ankaraa vääntöä ja riita sai satakuntalaiseen tapaan katkeran vihanpidon asteen. Erimielisyys ratkesi, kun valtiovalta tuki koulupuoluetta ja Kiikkaan perustettiin kansakoulu, joka aloitti toimintansa syksyllä 1876.

Nestori Junnila.

Kristian Junnila luovutti Junnilan maatilan ainoalle pojalleen, vuonna 1869 syntyneelle Nestori Ferdinand Junnilalle; Nestorilla oli neljä sisarta: Alma, Elin, Hilda ja Saima. Nestori Junnilan aloittaessa Junnilan isäntänä oli maatilan pinta-ala noin 420 hehtaaria. Torpparivapautuksen yhteydessä maatilasta erotettiin 11 tilaa ja näin jäljelle Junnilaan jäi reilut 300 hehtaaria. Junnilan 303,24 hehtaarin tilasta puutarhaa oli 0,37, peltoa 43,31, luonnonniittyä 8,26, metsämaata 247 ja joutomaata 4,3 hehtaaria. Kotieläimiä Junnilan maatilalla oli viisi hevosta, 20 lehmää, yksi sonni, kaksi sikaa, 10 lammasta ja 30 kanaa.

Nestori Junnilan tärkeimpiä elämänarvoja olivat talonpoikainen vapaus ja riippumattomuus. Niistä Nestori piti tiukasti kiinni, aivan samoin kuin omistusoikeudestaan esi-isiltä perittyyn maahan. Nestori oli hyvin käytännöllinen ja tavoitteellinen toimissaan. Samaa hän vaati myös omilta lapsiltaan sekä palkollisiltaan. Jäyhän isäntämiehen olemuksen taustalla lymysi myös oiva annos huumorintajua, joka oli maanläheistä lajia ja se kumpusi arvatenkin jokapäiväisistä elämän sattumuksista. Nestori luki Helsingin Sanomia, mutta puoluekannan muutoksen jälkeen hän vaihtoi Uuteen Suomeen lehtensä. Vuonna 1902 Nestori meni avioliittoon Selmansa kanssa. Selma oli nuoresta saakka haaveillut opettajan ammatista, mutta se kariutui lähinnä isän vastustukseen.

Selma Junnila oli ahkera, käytännöllinen ja nuukuuteen saakka rahoista tarkka ihminen. Selma Junnilalle oli luonteenomaista harras uskonnollisuus, joka maatilan emännän työnsä ohella toimi noin 40 vuotta pyhäkoulunopettajana Kiikan seurakunnassa. Näin hän pääsi toteuttamaan uskonnollista vakaumustaan sekä opetustyötä kohtaan tuntemaansa kutsumusta. Selma Junnila opetti omille lapsilleen kristillisten elämänarvojen merkitystä, velvollisuuksien täyttämistä, rehellisyyttä sekä moitteetonta ja pidättyväistä käyttäytymistä.

Nuorimmat Junnilan veljekset, Tuure ja Martti Junnila olivat varhaisvuosinaan erottamaton parivaljakko, jotka kulkivat mielellään läheisen Haaviston tilan Otto-pojan ja tämän vanhemman veljen, Toivon, kanssa mielellään. Kesäisin pojat viettivät usein aikaansa Vakkalan myllykoskella uiden ja kalastellen. Talvisin poikaporukka rakenteli lumilinnoja, kävi lumisotaa sekä harrasti mäenlaskua kelkoin sekä suksin. Varhain Tuure ja Martti otettiin myös heinäpellolle mukaan opettelemaan työntekoa. Poikien tehtävä oli myös hevosten laitumelle vienti, josta he pitivät kovasti. Mielipuuhiin kuului samoin paimenessa käynti ja kun lehmät täytyi viedä kauemmaksi Alhonmaahan saakka, pojilla oli eväät mukana koko päiväksi. Tuure Junnila kirjoitti vuonna 1941 näin: ”Työnteko, johon poikia näin totutettiin, oli kuitenkin melkeinpä pelkkää leikin jatkoa; kovaan ruumiilliseen työhön eivät poikien vanhemmat heitä milloinkaan liikanaisesti pakottaneet.” Tuure Junnila kertoo muistelmissaan, miten hän lukiessaan Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaania koki palaavansa lapsuutensa Junnilan pelloille: ”Monet niistä kielikuvista ja sanansutkautuksista, joita Linnan niittoväki käyttää urjalalaisen suurkartanon pelloilla keskustellessaan, olen kuullut miltei samanlaisina kotitaloni pelloilla heinäväen ja elonleikkaajien suusta.”

Tuure Junnilan lapsuusajan ihmeellisyyksiin lukeutui myös sähkön tulo Vakkalan Junnilaan. Ensimmäiset autot ilmestyivät samoin tuohon aikaan kiikkalaiseen kylämaisemaan. Tuure Junnila muisti elävästi kuinka pojat riensivät kotitalostaan katsomaan, kun eräs Amerikasta kotiutunut kiikoislainen siirtolainen huristi mustalla T-mallin Fordilla Kiikan-Kiikoisten kuoppaista maantietä Junnilan talon ohi. Harvoin pojat poistuivat kotikylänsä ulkopuolelle. Vähän vartuttuaan pojat saivat keskenäänkin käydä parinkymmenen kilometrin päässä sijainneessa Selma-äidin kotitalossa Huittisten Sammun kylän Hurussa.

Suomen Ammattijärjestö ajoi tarmokkaasti pitkäaikaista tavoitettaan kahdeksan tunnin työpäivää kaikille aloille. Vasemmistoenemmistöinen eduskunta ja pääministeri Antti Oskari Tokoin (ent. Hirvi, s. 15.5.1873 Kannus ja k. 4.4.1963 Leominster, Massachusetts, Yhdysvallat) senaatti alkoivat valmistella uutta työaikalainsäädäntöä. Kahdeksan tunnin työpäivän ulottaminen myös maatalouteen aiheutti pahaa hankausta työväenjärjestöjen ja tilanomistajien välille. Tilanomistajat pitivät vaatimusta mahdottomana toteuttaa varsinkin kylvö- ja korjuuaikana. Työväenjärjestöt olivat vaatimuksineen taipumattomia ja alkoivat ajaa vaatimuksiaan lakkojen uhalla pitäjä pitäjältä.

Oskari Tokoi.

Työläisten lakot eivät jääneet vain uhkauksiksi, sillä kaikkiaan 57 pitäjässä järjestettiin lakkoja kylvökaudella ja 18 pitäjässä lakkoiltiin korjuuaikana. Pahimmat lakkoalueet löytyivät Satakunnasta, Hämeestä ja Uudeltamaalta. Lakkoja oli kylvökaudella samoin Suoniemellä, Mouhijärvellä ja Tyrväässä. Karkussa ja Suodenniemellä lakkoiltiin korjuukaudella. Sen sijaan Lavia, Kiikka ja Kiikoinen säästyivät lakoilta. Lakoilta vältyttiin Kiikassa työaikaa koskevan kompromissiratkaisun ansiosta; työnantajat lupasivat suostua kahdeksan tunnin työaikaan, jos työaika tasoitettaisiin kesällä yhdeksään ja talvella seitsemään tuntiin. Pitkin hampain työläiset lopulta suostuivat tähän ehdotukseen.

Satakunnassa suojeluskuntien perustamista vauhdittivat juuri saadut tuoreet kokemukset maatalouslakoista. Lakkojen aikana maanomistajat olivat huomanneet voimattomuutensa työväen joukkovoiman kanssa kun lakkokaarti esti pellolla työskentelyn. Maanomistajat halusivat järjestää vastavoiman, jonka avulla tarvittaessa järjestys pysyisi yllä ja saataisiin turvattua työhaluisten työskentely lakonkin aikana. Porissa 6.8.1917 Satakunnan Maanviljelijäin Yhdistys päätti kokouksessaan, että Satakunnan kaikkiin pitäjiin oli perustettaman joukkoja viranomaisten avuksi järjestyksen ylläpitämiseksi. Tämän Porin Maanviljelijäin Yhdistyksen jälkeen alkoi suojeluskuntia syntyä Satakuntaan vilkkaasti. Kiikan suojeluskunta perustettiin 19.8.1917 ja sen päälliköksi valittiin liikemies Kalle Holman. Suojeluskuntien perustamisen kanssa samoihin aikoihin perustettiin myös työväenkaarteja. Niiden perustaminen alkoi jo keväällä 1917, mutta varsinainen kiire niiden perustamiselle ajoittui loka-marraskuulle 1917. Kiikoista ja Suoniemeä lukuun ottamatta kaikki Sastamalan pitäjät saivat aivan omat työväenkaartinsa. Kiikan työväenkaarti perustettiin marraskuun suurlakkoviikolla.

Tuure Jaakko Kalervo Junnila 

Pankkiiri, taloustieteilijä ja poliitikko Tuure Jaakko Kalervo Junnila (s. 24.7.1910 Kiikka ja k. 21.6.1999 Helsinki) oli yksi tunnetuimpia presidentti Urho Kaleva Kekkosen ulkopoliittisen linjan vastustajia. Tuure Junnila syntyi Satakunnan Kiikassa talonpoikaissukuun, joka omisti Junnilan tilaa Kiikan Vakkalan kylässä. Junnilan tila on ollut saman suvun hallussa aina 1400-luvulta lähtien. Tuure Junnilan vanhemmat olivat maanviljelijä Nestori Ferdinand Junnila (s. 5.3.1869 Kiikka ja k. 30.6.1950 Kiikka) ja Selma Maria Junnila (o.s. Niemi, s. 14.7.1877 Sampu, Huru, Huittinen ja k. 12.9.1970 Kiikka). Nestorin ja Selman kuudesta lapsesta aikuisikään varttuivat Tuuren lisäksi matemaatikko Arvo Nestori Junnila (s. 28.5.1903 Kiikka ja k. 10.2.2003 Helsinki), Viljo Johannes Junnila (s. 8.8.1904 Kiikka ja k. 25.5.1955, sairastui parantumattomasti espanjantaudin jälkiseurauksena) ja Aune Maria Junnila (s. 23.4.1906 Kiikka ja k. 21.8.1983 Helsinki) sekä iltatähtenä Martti Aleks Ilmari Junnila (s. 11.11.1911 Junnila, Vakkala, Kiikka ja k. 3.8.1941 Salokylä, Ilmee, Rautjärvi). Martti Junnila kävi kansakoulun jälkeen Kokemäen maamieskoulun ja suoritti metsänhoitokurssin jääden kotitilalleen maanviljelijäksi. Alikersantti Martti Junnila kuoli jatkosodan taisteluissa 29-vuotiaana Salokylässä.

Tuure Junnila.

Ensimmäinen Junnila-suvun jäsen saapui Kiikan Vakkalan kylään ilmeisesti 1400-luvun lopulla. Historian dokumenteista löytyy ensimmäisestä maakirjasta vuodelta 1540 maininta Juha Vakkalaisesta, jonka jälkeen sukutila on aina periytynyt suvun jäsenille. Maanviljelyskulttuuri on Satakunnassa ikivanhaa perua ja useat tilat ovat säilyneet samalla suvulla jopa vuosisatojen ajan. Aikanaan talonpoikaissukuja tutkinut kirjailija Jalmari Finneen teki havainto Junnilan maatilasta vaikutuksen ja hän puki sen sanoiksi näin: ”Jos minulla olisi sellainen talo, niin vähäksi aikaa tulisin ilosta varmaankin kaistapäiseksi. Ja minä tahtoisin nähdä, onko sellaisen talon isännällä luontoa myydä taloaan vaikka hänelle tarjottaisiin koko maailman rikkaus. Jos hän myisi, niin tietäisi hän sukupolvien vuosisatoja häntä kiroavan.”

Jalmari Finne.

Kiikan Vakkalan kylän Junnila on alusta alkaen kuulunut Kiikan rikkaimpiin maatiloihin. Junnila mainitaan vuoden 1571 hopeaveroluettelossa jopa Kiikan varakkaimmaksi tilaksi. Tilan irtaimen omaisuuden arvoksi arvioitiin 240 markkaa; tuohon aikaan keskimääräinen talo maksoi 200 markkaa, hevonen 10 markkaa ja tynnyrillisen viljaa sai neljällä markalla. Hopeaveroluettelon laatimisen aikaan Junnilan tilan isäntä oli Sipi Juhonpoika Junnila (s. noin 1525 Vakkala, Kiikka ja k. 1585 Vakkala, Kiikka), joka isännöi Junnilan tilaa noin neljäkymmentä vuotta vuodet 1544-1582. Sipi Junnila toimi tuona aikana 20 kertaa myös lautamiehenä ja kaksi kertaa katselmusmiehenä.

Kiikan kirkko on nykyisin Sastamalaa.

Vuosina 1585-1635 isännöivät Junnilan maatilaa Kiikan Vakkalan kylässä Klemetti Sipinpoika Junnila ja Martti Klemetinpoika Junnila. Maatiloja alkoi autioitua Suomessa 1580-luvulta lähtien kuluttavien sotien, väenoton, katovuosien ja kohtuuttoman verotuksen vuoksi. 1610-luvun loppupuolella Suomessa oli jo yli 6 000 autiotilaa, joka tarkoitti 13 prosenttia tilojen keskimäärästä. Pitäjästä ja kylästä toiseen vaeltavaa väkeä oli noihin aikoihin paljon liikkeellä parempien elinolosuhteiden perässä. Monet autiotilat saivat näin uuden isännän näistä vaeltajista. Kuitenkin useat maatilat joutuivat myös kruunun omistukseen. Tämä murrosaika synnytti samoin joukon suurtiloja, kun ahkerat maaisännät liittivät omistuksiinsa köyhtyneitä naapuritiloja. Vuoden 1571 hopeaveroluettelossa mainituissa Kiikan 112 maatilasta oli enää 1660-luvun alkupuolella jäljellä noin 70 tilaa ja lisäksi joku veronmaksukyvytön maatila.

Kiikan Vakkalan kylän Junnilan tila selvisi hyvin katovuosista sekä murroskauden koettelemuksista. 1600-luvulla aatelille suodut vastapalvelukset osallistumisesta valtakunnan sotaponnistuksiin olivat kuitenkin Kiikan Vakkalassa koitua kohtalokkaiksi myös Junniloille. Vakkalan kylä lahjoitettiin Ram-suvulle. Alikäskynhaltija Hans Ragvaldinpoika Ram koetti 1630-luvun alussa hyvin määrätietoisesti saada Vakkalan kylän taloja omistukseensa. Hans Ram sai avioliiton kautta Penäksen tilan Porin pitäjässä haltuunsa. Hän oli Ylä-Satakunnan vouti vuosina 1603-1604. Vuonna 1603 Ram antoi viholliselle Lais’n linnan Virossa. Hänet vangittiin ja lähetettiin Tukholmaan linnaan. Vuonna 1608 Ram osallistui sotaan Venäjää vastaan ja hänet kutsuttiin kenttävartijaksi suomalaisen soturirykmentin alaisuudessa. 26.8.1615 hänet nimitettiin Turun linnan kuvernööriluutnantiksi. Kuningas Kustaa Aadolf antoi 28.4.1614 Ramille kaksi Rimiton seurakunnan kylää ja kolmetoista Ulvsbyn seurakunnan tilan vuokran eliniäksi. 8.4.1616 Ram sai kuninkaallisen vapauskirjeen kartanolleen Penåsissa ja kolmelle tilalle Varilan kylässä Tyrviksen pitäjässä ja Aatilan kartanolle Rimiton pitäjässä. Ram aateloitiin 21.7.1619 vapaalla omistusoikeudella perintöihinsä, joita olivat Järksala ja Ylistaro Sagun pitäjässä, Kirjala ja Bjursäng Paraisten pitäjässä ja Penäs Porin pitäjässä. 25.5.1630 päivätyn kuninkaallisen kirjeen mukaan hänen oli määrä saada takaisin kartanot, jotka hänen vanhempansa olivat lahjoittaneet kruunulle. Hans Ram kuoli ilmeisesti vuonna 1632. Aviopuoliso Rakel Mårtensdotter kuoli vuonna 1640 Penäsissä; aviopuoliso oli Tyrvään kirkkoherra Martinus Olain tytär joka kuului äitinsä puolelta Junnilan sukuun.

Erityisesti Hans Ram halusi Junnilan maatilaa itselleen; hän aikoi tehdä tilasta verovapautta nauttivan säterikartanon. Hans Ram käytti häikäilemättä vaimonsa sukulaisuussuhdetta hyväkseen ja yritti aviopuolisonsa ns. sisarosuuteen vetoamalla päästä käsiksi Junnilan maatilaan. Junnilan maatilaa isännöi tuolloin Martti Klemetinpoika, joka aloitti välittömästi sitkeän puolustustaistelun torjuakseen aatelisherran vihamielisen nurkanvaltausyrityksen. Martti teki tyhjiksi alikäskynhaltija Ramin viheliäiset juonet ja Vakkalan tilukset säilyivät Junniloilla.

Vuonna 1695 tuli Junnilan isännäksi 28-vuotias Heikki Klemetinpoika Junnila, joka joutui esi-isiään kovemman kohtalon eteen kohdatessaan 1690-luvun ennennäkemättömät katovuodet. Viljasato oli jo vuonna 1695 niin huono, että usean talopojan täytyi seuraavana talvena teurastaa karjansa ja hevosensa saadakseen perheelle ruokaa. Talvi 1696-1697 oli yhä vain huonompi; nälkä ja kuolema olivat alituiseen vieraina, tilat tyhjenivät väestä ja kerjäläislaumat vaelsivat pitkin maata levittäen kulkutauteja. Vuosien 1695-1697 aikana kaikkiaan Suomen väkiluvusta menehtyi kolmannes. Kun tästä vitsauksesta oli toivuttu, oli seuraava jo tulossa. Suuri Pohjansota kääntyi Ruotsille Pultavassa vuonna 1709 tappiolliseksi. Venäläiset valloittivat seuraavana vuonna Viipurin ja lopulta venäläiset saivat koko Suomen valtaansa vuosina 1713-1714. Vuodet 1713-1721 tunnettiin isonvihan aikana ja miehityksen aikana maatalous tärveltyi pahoin rappiolle; osa maatiloista jäi vaille hoitoa, koska isännät pakenivat miehittäjiä Ruotsin puolelle. Miehittäjä teki tiloilla ilkivaltaa ja kiskoi väestöltä korkeita veroja. Samoin maatilojen isäntiä vietiin vakipakolla sotapalvelukseen ja maaorjuuteen Venäjälle.

1720-luvulla perintötilojen osuus kaikista maatiloista laski alemmalle tasolle kuin kertaakaan aikaisemmin. Varsinais-Suomessa ainoastaan 3-4 prosenttia maatiloista säilyi perintötiloina ja Satakunnassa tilanne ei juuri ollut sen parempi. Professori ja akateemikko Eino Kaarlo Ilmari Jutikkalan (vuoteen 1931 Rinne, s. 24.10.1907 Sääksmäki ja k. 22.12.2006 Helsinki) tutkimusten mukaan Ala-Satakunnassa oli 1720-luvulla 832 kruununtilaa ja 75 perintötilaa, Ylä-Satakunnan alaosassa oli 1 314 kruununtilaa ja 228 perintötilaa sekä Ylä-Satakunnan yläosassa vastaavasti 945 kruununtilaa ja 290 perintötilaa. Vuosina 1695-1721 Kiikan maatiloista joutui kruununtiloiksi yli puolet ja 34 taloon tuli vallan uusi omistajasuku. Heikki Klemetinpoika Junnila kuoli isovihan aikana vuonna 1716, mutta Junnilan Vakkalan maatila säilyi tiukasti suvun hallinnassa. Hänen poikansa, Yrjö Junnila (s. 23.3.1694 Junnila, Vakkala, Kiikka ja k. aikaisemmin kuin 10.4.1772 Junnila, Vakkala, Kiikka) jatkoi isäntänä Junnilan maatilalla ja alkuvuodet hänen aikanaan olivat poikkeuksellisen vaikeita aikoja. Yrjön poika Heikki Yrjönpoika Junnila (s. 30.5.1719 Junnila, Vakkala, Kiikka ja k. 4.10.1794 Junnila, Vakkala, Kiikka) isännöi Junnilan maatilaa seuraavaksi.

1700-luvulla tilojen halkomiskielto kumottiin ja Kiikan 82 vanhasta maakirjatilasta 25 halkaistiin; 23 halkaistiin kahteen osaan ja kaksi tilaa kolmeen osaan. Vakkalan Junnilan maatila halkaistiin vuonna 1790 Yli-Junnilaksi ja Ala-Junnilaksi. 31 vuoden ajan Juha Heikinpoika Junnila (s. 6.5.1764 Junnila, Vakkala, Kiikka ja k. 10.10.1821 Junnila, Vakkala, Kiikka) oli Yli-Junnilan isäntänä ja hän oli järjestyksessä kymmenettä sukupolvea Juha Vakkalaisesta lukien. Juha Junnilan isäntäkaudella käytiin Suomen sota, jonka tuloksena Suomi joutui Venäjän syliin. Juha Heikinpoika Junnilan poika, Juha Juhanpoika Junnila (s. 3.8.1800 Vakkala, Yli-Junnila, Kiikka ja k. 29.6.1847 Vakkala, Yli-Junnila, Kiikka) peri isältään Yli-Junnilan maatilan. Juha Juhanpojalla oli kaksi poikaa, jotka isän kuollessa jäivät keskenkasvuisiksi; Juhan leski, Maria Tuomaantytär Leikkuun Prihtilästä, otti tilan asiat tarmokkaasti hoitaakseen.

Karen Blixen kirjailijana 

Karen Blixen.

Yhdysvalloissa Karen Blixeniä tuli tapaamaan Pulitzer-palkinnon vuonna 1932 saanut ja Nobelin kirjallisuuspalkinnolla huomioitu kirjailijatar Pearl Comfort Sydenstricker Buck (s. 26.6.1892 Hillsboro, Länsi-Virginia ja k. 6.3.1973 Danby, Vermont). Buck palkittiin rikkaista sekä todella eeppisistä kuvauksistaan talonpoikaiselämästä Kiinassa – Hyvä maa, Yhdysvaltojen myydyin romaani vuonna 1931 - ja kahdesta mestarillisesta lähetyssaarnaajavanhempiensa elämäkerrasta. Lähetyssaarnaajien tyttärenä ja myöhemmin lähetyssaarnaajana Buck vietti suurimman osan elämästään ennen vuotta 1934 Zhenjiangissa vanhempiensa kanssa ja Ninjingissa ensimmäisen aviomiehensä, John Lossing Buckin kanssa vuosina 1914-1932 presbyteerilähetyssaarnaajana. Palattuaan Yhdysvaltoihin vuonna 1935 hän avioitui kustantaja Richard J. Walshin kanssa ja kirjoitti ahkerasti; hänestä tuli aktivisti ja huomattava naisten oikeuksien ja rodullisen tasa-arvon puolestapuhuja sekä sekarotuisten adoptioiden kannattaja. Toisen aviomiehensä kanssa hän perusti Green Hills farmin Pennsylvaniaan, joka oli adoptiokoti lapsille.

Pearl Comfort Sydenstricker Buck.

Karen Blixeniä tapasivat myös runoilijat Edward Estlin Cummings (s. 14.10.1894 ja k. 3.9.1962) ja Marianne Graig Moore (s. 15.11.1887 ja k. 5.2.1972). Karen Blixen ilmoitti halunsa tavata näyttelijätär Marilyn Monroe (synt. Norman Jeane Mortenson, s. 1.6.1926 Los Angeles, Kalifornia ja k. 4.8.1962 Los Angeles, Kalifornia) ja kirjailija Carson McCullers (s. 19.2.1917 ja k. 29.9.1967) myös järjesti Blixenin tapaamisen Monroen ja tämän aviomiehen, näytelmäkirjailija Arthur Asher Millerin (s. 17.10.1915 ja k. 10.2.2005) kanssa. Yhdysvaltojen vierailun ajan Karen Blixen esitti syrjäänvetäytyvää aristokraattia ja ulkopuolista, mutta samalla eksentristä persoonaa, joka söi vain ostereita ja viinirypäleitä sekä joi samppanjaa. Hän oli jo tuolloin hyvin sairas ja hänen painonsa oli kevyt; hän sai osan aikaa samalla suonensisäistä infuusiota.

Marilyn Monroe.

Palattuaan Yhdysvalloista Tanskaan takaisin Karen Blixen jatkoi kirjoittamistaan, vaikka hän oli hyvin sairas. Hän viimeisteli luonnokset Varjoja nurmikolla -teokseen vuonna 1960. Kirja oli hänen viides teos, joka valittiin kuukauden kirjaksi. Kirja koostuu neljästä tarinasta: Varjoja nurmikolla kertoo Blixenin somalialaisesta palvelijasta, Farahista; Usko paljastuu kertoo symbolismin merkityksestä; Suuri ele kuvaa lääketieteellisiä kysymyksiä yhteisössään ja Echoes from the Hills kertoo Blixenin yksinäisyydestä Afrikasta lähdön jälkeen.

Professori Paul Ehrlich.

Vuonna 1915 Karen Blixen sai diagnoosin kupasta ja häntä hoidettiin taudin vuoksi mm. elohopealla; hän söi noin gramman elohopeaa päivässä lähes vuoden ajan. Lisäksi häntä hoidettiin arseenilla, jonka kuppalääkkeeksi kehitti saksalainen Nobelin lääketieteen palkinnon vuonna 1908 saanut lääkäri ja professori Paul Ehrlich (s. 14.3.1854 ja k. 20.8.1915). Paul Ehrlich keksi japanilaisen Sarachiro Hatan kanssa lääkkeen, salvasaarin, ja siksi Ehrlich sai yhdessä mikrobiologi Ilja Metšnikovin (s. 15.5.1845 Ivanovkan kylä, Harkova ja k. 15.7.1916 Pariisi) kanssa palkinnon. Tabes dorsalis (syfiliittinen myelopatia) on neurosyfilisin hidas rappeutuminen, jonka useat sisätautilääkärit ja neurologit Karen Blixenillä totesivat olevan jo kolmannessa, kroonisessa vaiheessa. Karen Blixen kärsi kovista vatsakivuista jo Keniassa ja kun Blixen lähti Afrikasta, hän kärsi anemiasta sekä keltaisuudesta, joka johtui arseenista. Blixenin neurologi, Mogens Fog, hoiti häntä Tanskassa.

Koska Karen Blixenin kirjoituskyky säilyi, hän ei ilmeisesti kärsinyt syfiliksen myöhäiseen vaiheeseen kuuluvasta henkisestä rappeutumisesta. Hän kyllä kärsi lievästä ja pysyvästä tuntoaistin menetyksestä jaloissa, joka johtui salvarsanin käytöstä. Vatsakipuja hänellä hoidettiin yleensä trooppisena punatautina. Hän oli usein huolissaan painonnoususta ja siksi hän käytti voimakkaita laksatiiveja vuosien ajan, jotka pilasivat hänen ruoansulatusjärjestelmänsä. Hän oli samoin kova tupakoitsija, joka ravinto-ongelmien kanssa aiheutti hänelle peptisen haavauman.

Neurologi Eduard Busch suoritti vuosina 1946 ja 1955 Karen Blixenille lannerangan sympathektomian selkäytimeen, mutta niistä huolimatta kivut palasivat hänelle. Mahahaava hänellä diagnosoitiin vuonna 1956 ja professori Torben Knudtzon leikkasi hänet Kööpenhaminan yliopistollisessa sairaalassa; Blixen oli tuolloin jo huonossa kunnossa ja yli 70-vuotias. Hän kärsi seuraavien vuosien aikana edelleen ravinnon puutteesta ja nestehukasta, joka tietysti heikensi hänen yleisvointiaan ja johti neljään uuteen sairaalahoitoon Hillerødin keskussairaalassa. Tanskalainen lääkäri Kaare Weismann oli sitä mieltä, että Blixenin oireet johtuivat raskasmetallimyrkytyksestä. Karen Blixen kärsi myös paniikkikohtauksista. Vuonna 1962 Karen Blixen kuoli aliravitsemukseen perheensä tilalla Rungstedlundissa 77-vuotiaana, koska hän ei pystynyt syömään. Jotkut pitivät hänen laihtumistaan ja kuolemaansa anorexia nervosana.

Orson Welles.

Karen Blixenin postuumisti julkaistuja teoksia ovat: Ehrengard (1962), Karnevaalit: viihdettä ja kuolemanjälkeisiä tarinoita (1977), Daguerrotyypit ja muita esseitä (1979) ja Kirjeitä Afrikasta 1914-1931 (1981). Ohjaaja ja näyttelijä George Orson Welles (s. 6.5.1915 Kenosha, Wisconsin ja k. 10.10.1985 Los Angeles, Kalifornia) aikoi kuvata Karen Blixenin kirjoista elokuva-antologian, mutta kun The Heroine -projektia kuvattiin ensimmäisen päivän ajan Budapestissa Wellesin rahoittaja teki konkurssin ja elokuvahanke päättyi siihen. Vuonna 1968 Orson Welles ohjasi The Immortal Storyn (Kuolematon tarina) – jonka hän myös käsikirjoitti Jeanne Moreaun kanssa – elokuvaksi, joka julkaistiin samanaikaisesti Ranskan televisiossa sekä elokuvateattereissa. Orson Welles yritti myöhemmin vielä kuvata The Dreamers -elokuvaa, mutta siitä saatiin vain muutama kohtaus valmiiksi. Italialainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Emidio Greco (s. 20.10.1938 Leporano, Italia ja k. 22.12.2012 Rooma, Italia) ohjasi vuonna 1982 elokuvan Ehrengard, joka perustui Karen Blixenin samannimiseen kirjaan; elokuva julkaistiin vasta vuonna 2002 talousvaikeuksien vuoksi. Samasta teoksesta tehtiin myös toinen elokuvaversio, Ehrengard: The Art of Seduction, joka julkaistiin vuonna 2023.

Vuonna 1949 Karen Blixen sai kirjallisista ansioistaan Tanskan Holberg-mitalin ja vuonna 1952 Ingenio et Arti-mitalin. Tanskan kirjailijaliitto myönsi hänelle Hans Christian Andersen -apurahan vuonna 1955 ja Blixen sai Henrik Pontoppidanin muistosäätiön apurahan vuonna 1959. Ruotsin akatemian Nobel-komitea ehdotti kirjailija Karen Blixenille vuoden 1959 Nobelin kirjallisuuspalkintoa, mutta komitean jäsen, Eyvind Johnson vastusti palkinnon antamista Blixenille väittäen, että skandinaavit olivat yliedustettuina kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajien joukossa. Näin akatemian jäsenet tulivat äänestyksen jälkeen antaneeksi em. palkinnon italialaiselle runoilijalle, Salvatore Quasimodolle (s. 20.8.1901 Modica, Sisilia ja k. 14.6.1968 Napoli).

Ernst Hemingway.

Kun kirjailija Ernst Hemingway vuonna 1954 voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon, hän sanoi, että Bernaed Berenson, Carl Sandburg ja Karen Blixen olisivat ansainneet ennemmin palkinnon kuin hän. 50 vuoden jälkeen paljastui vuonna 2012, että Karen Blixen oli vuoden 1962 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajien ehdokkaiden joukossa yhdessä John Steinbeckin, Bobert Gravesin, Lawrence Durrellin ja Jean Anouilhin kanssa. Tällä kertaa Karen Blixen karsiutui sen vuoksi, että hän ennätti kuolla saman vuoden syyskuussa.

John Steinbeck.

Karen Blixenin entinen sihteeri, Clara Svendsen kirjoitti vuonna 1974 teoksen, Notes about Karen Blixen (tanskaksi Notater om Karen Blixen), joka kertoo Afrikkaan muuttaneen nuoren naisen muuttumisesta hienostuneeksi kirjailijaksi. Henkilökohtaisilla tarinoilla Clara Svendsen kertoi yksityisestä naisesta julkisen kuvansa takana. Karen Blixenin veljenpoika, psykologi Anders Westenholz (s. 21.10.1936 ja k. 21.11.2010) – taitava kirjailija myös itse – kirjoitti Karen Blixenistä kaksi kirjaa: Kraftens horn: myte og virkelighed i Karen Blixens liv (1982, Oinaan voima: myytti ja todellisuus Karen Blixenin elämässä) ja Den Glemte abe: mand og kvinde hos Karen Blixen (1985, Unohdettu apina: mies ja nainen Karen Blixenissä).

Rungstedlundin maatila Tanskassa.

Karen Blixen asui kuitenkin suurimman osan elämästään Tanskan Rungstedlundin sukutilalla, jonka hänen isänsä, Wilhelm Dinensen (1845-1895), osti vuonna 1879. Maatila sijaitsee Rungstedissa, 24 kilometriä pohjoiseen Tanskan pääkaupungista Kööpenhaminasta. Maatilan vanhimmat osat ovat vuodelta 1680 ja tilaa on käytetty sekä majatalona että maatilana. Karen Blixen kirjoitti suurimman osan kirjoituksistaan maatilan Ewaldin huoneessa, joka on saanut nimensä kirjailija Johannes Ewaldin (s. 18.11.1743 ja k. 17.3.1781) mukaan. Kirjailija Ewald paransi tässä huoneessa pahaa kihtiään, mutta hän muisti tuon ajan vuosina 1773-1775 hyvin onnellisena aikana Rungstedlundissa.

Karen Blixenin museon sisätiloja.

Karen Blixen harkitsi 1940-luvulla maatilan myymistä tilan suurten käyttökustannusten vuoksi. Paikasta tuli kuitenkin turvapaikka älymystöryhmälle, johon kuuluivat mm. Thorkild Bjørnvig, Frank Jæger ja Erling Schroeder. He alkoivat pitää paikkaa kirjallisena salonkinaan aina vuoteen 1991 saakka. Talo korjattiin ja kunnostettiin vuosina 1958-1960 ja restauroinnin jälkeen kiinteistö luovutettiin Tanskan kirjallisuusakatemialle; sitä hallinnoi Karen Blixenin ja hänen sisarustensa perustama Rungstedlund-säätiö. Maatila avattiin yleisölle museona vuonna 1991.

Karen Blixenin hauta.