Tuure Jaakko Kalervo Junnila (2. osa)
Juha ja Maria Junnilalla oli kaksi poikaa, Hermanni ja Kristian Junnila. Kun 1860-luvulla perimysasia tuli ajankohtaiseksi ei kyseeseen nyt tullut tilan jättäminen Hermanni Junnilalle (s. 14.11.1846 Vakkala, Junnila, Kiikka), koska hän oli joutunut hunningolle ja alkanut juopotella. Näin Junnilan tilan isännyys annettiin Kristian Junnilalle (s. 22.11.1840 Vakkala, Yli-Junnila, Kiikka ja k. 3.5.1907 Vakkala, Yli-Junnila, Kiikka) vuonna 1863. Kristian Junnilan aikana osuivat jälleen pahat katovuodet kohdalle. Vuosina 1862-1865 sadot eivät parhaimmillaankaan olleet kuin keskinkertaisia. Kesällä 1866 alkoivat katastrofaaliset heinäaikaan ja elokuun lopulle kestäneet rankkasateet, jotka tärvelivät peruna- ja vilja- sekä heinäsadot totaalisesti. Talvella 1866-1867 täytyi väestön käydä puunkuoreen käsiksi ja äveriäissäkin talossa syötiin nöyrästi olki- ja ruumenjauhoista valmistettua leipää. Vielä kevät 1867 oli kylmä ja toukokuussa jäät vielä kantoivat; kevätkylvöjä päästiin tekemään jopa heinäkuussa. Syksy kuitenkin saapui ajallaan ja kasvukausi jäi todella lyhyeksi sekä sato tietenkin olemattomaksi. Talvella 1867-1868 taudit ja nälkä tappoivat yli 100 000 suomalaista; Kiikassa selviydyttiin kohtuudella, kun vain 10,7 prosenttia väestöstä kuoli. Naapurikunnissa kyyti oli julmempaa: Suodenniemellä menehtyi 23,9 prosenttia, Mouhijärvellä 21,3 prosenttia ja Laviassa 20 prosenttia väestöstä talvella 1867-1868.
Nälkävuosina 1860-luvulla monet maatilat velkaantuivat suuresti eikä pakkohuutokauppojakaan voitu välttää tämän vuoksi. Kiikassa vasaran alle meni viisi maatilaa, Karkussa 10, Mouhijärvellä 14 ja Tyrväässä kaikkiaan 15 maatilaa. Niukoilla ajoilla oli tietysti myös kääntöpuolensa; jos oli varallisuutta, saattoi tuolloin ostaa tiloja ja lisämaata hämmästyttävän edullisesti. Kristian Junnila huomasi aikansa koittaneen ja nuukana miehenä hänellä oli varoja säästössä. Hän osti Ala-Junnilan tilan itselleen päätilan yhteyteen ja siitä lähtien tila on tunnettu ainoastaan Junnilan tilana.
Kristian Junnila oli vahvasti mukana myös Kiikan kansakouluhankkeessa, jota Kiikassa alettiin ajaa 1860-luvun lopulla. Kallis kouluhanke ajoi kiikkalaiset kahteen vastakkaiseen leiriin. Toisen joukkueen muodostivat ns. ”koulupuolue”, johon kuuluivat Kiikan kappalainen Frans Frithiof Colérus ja lähinnä säätyläisiä, mutta myös talollisia kuten ratsutilalliset Ferdinand Jaamala ja Kustaa Yli-Tala. ”Säästäväisyyspuolue” vastusti kouluhanketta ja siihen kuuluivat mm. talolliset Topias Ala-Haukka, Kristian Junnila, Iisakki Prihti ja Vihtori Yli-Perttula sekä ratsutilallinen Matti Reinilä. Koko 1870-luvun alkupuolisko käytiin kouluasiasta ankaraa vääntöä ja riita sai satakuntalaiseen tapaan katkeran vihanpidon asteen. Erimielisyys ratkesi, kun valtiovalta tuki koulupuoluetta ja Kiikkaan perustettiin kansakoulu, joka aloitti toimintansa syksyllä 1876.
Kristian Junnila luovutti Junnilan maatilan ainoalle pojalleen, vuonna 1869 syntyneelle Nestori Ferdinand Junnilalle; Nestorilla oli neljä sisarta: Alma, Elin, Hilda ja Saima. Nestori Junnilan aloittaessa Junnilan isäntänä oli maatilan pinta-ala noin 420 hehtaaria. Torpparivapautuksen yhteydessä maatilasta erotettiin 11 tilaa ja näin jäljelle Junnilaan jäi reilut 300 hehtaaria. Junnilan 303,24 hehtaarin tilasta puutarhaa oli 0,37, peltoa 43,31, luonnonniittyä 8,26, metsämaata 247 ja joutomaata 4,3 hehtaaria. Kotieläimiä Junnilan maatilalla oli viisi hevosta, 20 lehmää, yksi sonni, kaksi sikaa, 10 lammasta ja 30 kanaa.
Nestori Junnilan tärkeimpiä elämänarvoja olivat talonpoikainen vapaus ja riippumattomuus. Niistä Nestori piti tiukasti kiinni, aivan samoin kuin omistusoikeudestaan esi-isiltä perittyyn maahan. Nestori oli hyvin käytännöllinen ja tavoitteellinen toimissaan. Samaa hän vaati myös omilta lapsiltaan sekä palkollisiltaan. Jäyhän isäntämiehen olemuksen taustalla lymysi myös oiva annos huumorintajua, joka oli maanläheistä lajia ja se kumpusi arvatenkin jokapäiväisistä elämän sattumuksista. Nestori luki Helsingin Sanomia, mutta puoluekannan muutoksen jälkeen hän vaihtoi Uuteen Suomeen lehtensä. Vuonna 1902 Nestori meni avioliittoon Selmansa kanssa. Selma oli nuoresta saakka haaveillut opettajan ammatista, mutta se kariutui lähinnä isän vastustukseen.
Selma Junnila oli ahkera, käytännöllinen ja nuukuuteen saakka rahoista tarkka ihminen. Selma Junnilalle oli luonteenomaista harras uskonnollisuus, joka maatilan emännän työnsä ohella toimi noin 40 vuotta pyhäkoulunopettajana Kiikan seurakunnassa. Näin hän pääsi toteuttamaan uskonnollista vakaumustaan sekä opetustyötä kohtaan tuntemaansa kutsumusta. Selma Junnila opetti omille lapsilleen kristillisten elämänarvojen merkitystä, velvollisuuksien täyttämistä, rehellisyyttä sekä moitteetonta ja pidättyväistä käyttäytymistä.
Nuorimmat Junnilan veljekset, Tuure ja Martti Junnila olivat varhaisvuosinaan erottamaton parivaljakko, jotka kulkivat mielellään läheisen Haaviston tilan Otto-pojan ja tämän vanhemman veljen, Toivon, kanssa mielellään. Kesäisin pojat viettivät usein aikaansa Vakkalan myllykoskella uiden ja kalastellen. Talvisin poikaporukka rakenteli lumilinnoja, kävi lumisotaa sekä harrasti mäenlaskua kelkoin sekä suksin. Varhain Tuure ja Martti otettiin myös heinäpellolle mukaan opettelemaan työntekoa. Poikien tehtävä oli myös hevosten laitumelle vienti, josta he pitivät kovasti. Mielipuuhiin kuului samoin paimenessa käynti ja kun lehmät täytyi viedä kauemmaksi Alhonmaahan saakka, pojilla oli eväät mukana koko päiväksi. Tuure Junnila kirjoitti vuonna 1941 näin: ”Työnteko, johon poikia näin totutettiin, oli kuitenkin melkeinpä pelkkää leikin jatkoa; kovaan ruumiilliseen työhön eivät poikien vanhemmat heitä milloinkaan liikanaisesti pakottaneet.” Tuure Junnila kertoo muistelmissaan, miten hän lukiessaan Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaania koki palaavansa lapsuutensa Junnilan pelloille: ”Monet niistä kielikuvista ja sanansutkautuksista, joita Linnan niittoväki käyttää urjalalaisen suurkartanon pelloilla keskustellessaan, olen kuullut miltei samanlaisina kotitaloni pelloilla heinäväen ja elonleikkaajien suusta.”
Tuure Junnilan lapsuusajan ihmeellisyyksiin lukeutui myös sähkön tulo Vakkalan Junnilaan. Ensimmäiset autot ilmestyivät samoin tuohon aikaan kiikkalaiseen kylämaisemaan. Tuure Junnila muisti elävästi kuinka pojat riensivät kotitalostaan katsomaan, kun eräs Amerikasta kotiutunut kiikoislainen siirtolainen huristi mustalla T-mallin Fordilla Kiikan-Kiikoisten kuoppaista maantietä Junnilan talon ohi. Harvoin pojat poistuivat kotikylänsä ulkopuolelle. Vähän vartuttuaan pojat saivat keskenäänkin käydä parinkymmenen kilometrin päässä sijainneessa Selma-äidin kotitalossa Huittisten Sammun kylän Hurussa.
Suomen Ammattijärjestö ajoi tarmokkaasti pitkäaikaista tavoitettaan kahdeksan tunnin työpäivää kaikille aloille. Vasemmistoenemmistöinen eduskunta ja pääministeri Antti Oskari Tokoin (ent. Hirvi, s. 15.5.1873 Kannus ja k. 4.4.1963 Leominster, Massachusetts, Yhdysvallat) senaatti alkoivat valmistella uutta työaikalainsäädäntöä. Kahdeksan tunnin työpäivän ulottaminen myös maatalouteen aiheutti pahaa hankausta työväenjärjestöjen ja tilanomistajien välille. Tilanomistajat pitivät vaatimusta mahdottomana toteuttaa varsinkin kylvö- ja korjuuaikana. Työväenjärjestöt olivat vaatimuksineen taipumattomia ja alkoivat ajaa vaatimuksiaan lakkojen uhalla pitäjä pitäjältä.
Työläisten lakot eivät jääneet vain uhkauksiksi, sillä kaikkiaan 57 pitäjässä järjestettiin lakkoja kylvökaudella ja 18 pitäjässä lakkoiltiin korjuuaikana. Pahimmat lakkoalueet löytyivät Satakunnasta, Hämeestä ja Uudeltamaalta. Lakkoja oli kylvökaudella samoin Suoniemellä, Mouhijärvellä ja Tyrväässä. Karkussa ja Suodenniemellä lakkoiltiin korjuukaudella. Sen sijaan Lavia, Kiikka ja Kiikoinen säästyivät lakoilta. Lakoilta vältyttiin Kiikassa työaikaa koskevan kompromissiratkaisun ansiosta; työnantajat lupasivat suostua kahdeksan tunnin työaikaan, jos työaika tasoitettaisiin kesällä yhdeksään ja talvella seitsemään tuntiin. Pitkin hampain työläiset lopulta suostuivat tähän ehdotukseen.
Satakunnassa suojeluskuntien perustamista vauhdittivat juuri saadut tuoreet kokemukset maatalouslakoista. Lakkojen aikana maanomistajat olivat huomanneet voimattomuutensa työväen joukkovoiman kanssa kun lakkokaarti esti pellolla työskentelyn. Maanomistajat halusivat järjestää vastavoiman, jonka avulla tarvittaessa järjestys pysyisi yllä ja saataisiin turvattua työhaluisten työskentely lakonkin aikana. Porissa 6.8.1917 Satakunnan Maanviljelijäin Yhdistys päätti kokouksessaan, että Satakunnan kaikkiin pitäjiin oli perustettaman joukkoja viranomaisten avuksi järjestyksen ylläpitämiseksi. Tämän Porin Maanviljelijäin Yhdistyksen jälkeen alkoi suojeluskuntia syntyä Satakuntaan vilkkaasti. Kiikan suojeluskunta perustettiin 19.8.1917 ja sen päälliköksi valittiin liikemies Kalle Holman. Suojeluskuntien perustamisen kanssa samoihin aikoihin perustettiin myös työväenkaarteja. Niiden perustaminen alkoi jo keväällä 1917, mutta varsinainen kiire niiden perustamiselle ajoittui loka-marraskuulle 1917. Kiikoista ja Suoniemeä lukuun ottamatta kaikki Sastamalan pitäjät saivat aivan omat työväenkaartinsa. Kiikan työväenkaarti perustettiin marraskuun suurlakkoviikolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti