Tuure Jaakko Kalervo Junnila (3. osa)
Sastamalassa sekä suojeluskuntien että työväenkaartien perustaminen yllytti vastaanasettelua. Syyskesällä 1917 Kokemäenjoen seudulle saapui 3 000 miehen vahvuinen jalkaväkirykmentti Venäjältä. Venäläissotilaita majoitettiin 600 miestä Kiikan pitäjän alueelle; majoituspaikkoina oli palokunnantalo, Kinnalan työväentalo ja eräät keskipitäjän maataloista. Tämä venäläisrykmentti oli vahva tukijoukko Sastamalan työläisille. Marraskuussa 1917 suurlakon aikoihin työväenkaarti vahvistettuna venäläissotilailla sulki kauppoja, vangitsi suojeluskuntalaisia tai sellaisiksi epäiltyjä ja teki ase-etsintöjä Kiikan taloissa. Moniin muihin paikkakuntiin verrattuna Kiikassa asiat sujuivat suhteellisen rauhallisesti, sillä siellä suojeluskuntaa ei pidetty vaarallisena uhkana. Vähitellen kuitenkin venäläissotilaat ryhtyivät levottomiksi ja kiertelivät maataloissa varastelemassa heinää, ruokaa ja muita tavaroita.
Väkivaltaiset tapahtumat Kiikassa lähtivät liikkeelle 22.1.1918, kun Kiikkaan sijoitetut venäläiset olivat lähdössä Turkua kohti. Sotilaita kuljettava juna oli asemalla lähtövalmiina, kun työväenjärjestöjen edustajat ehdottivat venäläisille, että nämä ennen Turkuun lähtöään tarkastaisivat Ruotsilan kartanon Kokemäenjoen varressa. Venäläissotilaat lähtivät heti Ruotsilan kartanoon. Viljo Junnila kirjasi 13-vuotiaana muistikirjaansa päivän tapahtumista ja kuinka tieto kantautui Junnilan tilalle:
”Äiti kuunteli telefoonissa kun hänen piti johonkin soittaa. Silloin hän kuuli, kuinka poliisi Aalto pyysi kiireesti apua Kiimajärveltä. Eskolassa olevat ryssät olivat pois lähdössä ja olivat alkaneet ahdistaa Ruotsilan kartanoa. Kun isäkin kuuli tämän, kiirehti hän puhelimeen. Samassa soitti Kero meille ja varoitti panemasta nukkumaan, sillä hän pelkäsi ryssäin ja punakaartilaisten alkavan myllätä taloissa. Tästä jouduimme kovin kiihdyksiin ja alati olimme joka urhona kuuntelemassa tai joku meistä puhelimessa. Sieltä saimme seuraavat tiedot: Ruotsilan talo piiritetty, ryssät ampuvat kovin ja suojeluskuntalaiset kiiruhtavat apuun. Klo 18 illalla saimme seuraavat tiedot: Ryssät menneet, kaikki rauhallista. Ampumisessa 1 punakaartilainen haavoittunut sekä eräs suojeluskuntalainen loukannut kätensä ja Ruotsilan koira ammuttu. Sitten kuulimme kun Holmanni luki kovia sanoja Hannulassa asuvalle komentantille sen johdosta, että tämä ei ollut pitänyt joukkojansa kurissa, vaan oli mennyt kotia nukkumaan ja siten saattanut seudun väestön pakokauhun valtaan.”
Ruotsilan kartano on Kokemäenjoen partaalla Sastamalan Kiikassa – noin kilometri Kiikan kirkonkylästä - sijaitseva kartano, joka syntyi vuonna 1641. Ruotsilan kylän kaksi taloa olivat 1600-luvun alussa osa Fabian von Wrangelin (k. 1621) lesken Anna Tuvan Tyrväällä omistamasta 38 talon läänityksestä. Annan kuoltua osti taistelukentillä kunnostautunut kenraalimajuri Christoffer Antoni Burmeister (1600-1671) molempien talojen sukuoikeudet ja yhdisti kaksi Tyrvään pitäjän Ruotsilan kylän taloa yhdeksi säteriratsutilaksi. Burmeisterin kaikki kolme poikaa kaatuivat sodissa ja tämän vuoksi läänitykset siirtyivät Burmeisterin tyttärelle Gertrudille ja hänen miehelleen ratsumestari Didrik Johan von Rigemanille. Aviopari muutti Virosta Suomeen vuonna 1660 ottamaan läänitykset vastaan ja asettuivat vakituisesti asumaan Ruotsilaan.
Siitä lähtien kartano periytyi Burmeisterin jälkeläisille siten, että sen saivat aina haltuunsa tytär ja vävy. Pariskunnan saapumisen kunniaksi Kiikka irrotettiin Tyrväästä omaksi kappeliseurakunnaksi vuonna 1662. Ruotsilan kartanon maiden pinta-ala oli suurimmillaan 1900-luvun alussa noin 3 000 hehtaaria. Vuosina 1818-1827 Ruotsilan kartano oli vuokralla Kokemäenkartanon omistaneeseen Knorringin sukuun kuuluneelle Georg Reinhold von Knorringille. Tämän jälkeen omistajaksi tuli Burmeisterin miespuolinen jälkeläinen Gustaf Henrik Wirzén ja seuraavaksi vuonna 1834 hänen veljensä Jakob Johan Wirzén. Veljekset tunnettiin ankarina ja vihattuina kartanonherroina, joiden syyskuussa 1836 käynnistämä torpparihäätö sai aikaan seitsemän pitäjän alueelle ulottuneen torpparikapinan. Jakob Johan Wirzén myi vuonna 1844 Ruotsilan kartanon kruununvouti Petter August Rydmanille (s. 8.12.1798 Paijala, Tuusula ja k. 21.6.1881 Kiikka) ja näin Christoffer Burmeisterin jälkeläisten aika Ruotsilan kartanon omistajina loppui.
Ruotsilan kartanon nykyinen uusklassistinen päärakennus on valmistunut vuonna 1925 ja sen suunnitteli arkkitehti Carl Birger Federley (s. 17.2.1874 Helsinki ja k. 29.3.1935 Helsinki). Ruotsilan kartanon edellinen päärakennus tuhoutui vuoden 1918 tammikuussa ennen sisällissodan alkamista niin sanotun Ruotsilan kahakan aikana. Venäläiset sotilaat piirittivät Ruotsilan kartanon, mutta apuun kiiruhti suojeluskuntalaiset ja heidän sekä venäläisten välille syntyi kiivasta laukaustenvaihtoa paikalla. Suojeluskuntalaisia tuli Porista, Nakkilasta, Harjavallasta, Kokemäeltä, Kauvatsasta ja Huittisista. Kello 18 mennessä kahakka oli rauennut, kun alivoimaiseksi jääneet venäläiset vetäytyivät kartanolta. Välikohtauksen aikana haavoittui yksi punakaartilainen sekä 18-vuotias kauvatsalainen suojeluskuntalainen, joka menehtyi seuraavana päivänä. Tämän lisäksi Ruotsilan kartanon koira ammuttiin.
Seuraavana iltapäivänä Ruotsilan kartanoon saapui toinen venäläisten sotilaiden ryhmä ilmeisesti Kauvatsalta, joka ryösti ja poltti Ruotsilan kartanon päärakennuksen. Kartanonomistaja Arno August Gabriel Rydmanin (s. 16.6.1866 Helsinki ja k. 30.6.1934 Kiikka) poika, Tor (1896-1941) haavoittui välikohtauksen aikana jalkaansa. Hänen sisarensa, myöhemmin kuvataiteilijana tunnettu Leila Rydman-Kalervo (s. 26.5.1898 Mouhijärvi ja k. 13.10.1992), onnistui saamaan Tor Rydmanin pois kartanosta ja Leila kuljetti veljensä reellä Peipohjan rautatieasemalle. Sieltä he matkustivat junalla sairaalahoitoon Poriin. Venäläiset sotilaat saivat Ruotsilan kartanosta vangiksi 24 suojeluskuntalaista; heidät kuljetettiin junalla Tampereelle, jossa Teknillisen opiston opiskelijoista koottu suojeluskuntakomppania miehitti rautatieaseman ympäristön valmistautuen vapauttamaan vangitut suojeluskuntalaiset. Tampereen miliisipäällikkönä toiminut Pekka Vilhelm Lönngren (s. 15.12.1884 Pori ja k. 21.9.1943 Helsinki) kävi venäläisten kanssa neuvotteluja ja sai vangit vapaaksi.
Runsaan kahden kuukauden ajan punaiset pitivät Kiikassa valtaa ja tämä aika oli pitäjän talollisille ja valkoisiksi lasketuille epävarmuuden ja jatkuvan pelon aikaa. Punaiset suorittivat maataloissa tarkastuksia ja takavarikointeja ja väkivallanteoiltakaan ei näissä voitu aina välttyä. Myös Vakkalan Junnilassa punaiset kävivät toistuvasti takavarikoimassa elintarvikkeita, vaatteita, karjaa ja hevosia. Huhtikuun puolivälissä 1917 Nestori Junnila haettiin punakaartin kuulusteltavaksi heidän esikuntaan Kiikan kirkonkylään. Aiheen epäilyyn antoi yhden valkoisen tiedustelupartioon kuuluneen vapaussoturin jälkien oli huomattu johtavan Junnilan pihaan.
Junnilan maatilalla pelättiin jo pahinta Nestorin vuoksi, sillä kuuluisteluihin vienti saattoi merkitä mitä hyvänsä. Muutaman päivän vankeuden jälkeen Nestori Junnila kuitenkin palautettiin vahingoittumattomana kotitilalleen. Hänen vapauttamisestaan huolehti helsinkiläinen läkkiseppä, joka tuolloin toimi Kiikan punakaartin päällikkönä. Kotona Junnilassa Nestori kiitteli lämpimästi päällikköä vapautumisestaan, mutta käänsi sitten katseensa taivaalle ja kiitti Jumalaansa vapaudesta. Silloin punakaartin päällikkö lausui hymyillen: ”Ei teitä Jumala vapauttanut, vaan Kiikoisten rintaman ylipäällikkö.”
Kiikka selvisi punaterrorista kuitenkin suhteellisen pienin vaurioin verrattuna Sastamalan vaurioihin. Sastamalassa otettiin punaisten toimesta ainakin 74 miestä hengiltä. Tyrväässä ja Vammalan kauppalassa uhreja syntyi 25. Tyrvään uhrien joukossa oli Nestori Junnilan Hilda-sisaren mies, Akseli Soivio, joka tapettiin 16.4.1918. Suodenniemellä uhreja tuli 12, mutta Kiikassa uhriluku oli kuusi miestä. Kiikoisissa uhreja oli kolme ja Suoniemellä ei yhtään.
Karkun eteläosan, Kiikan ja Tyrvään valtaamiseen pyrkinyt valkoisten hyökkäys käynnistyi 17.4.1918. Hyökkäyksen ankarin taistelu käytiin Vammalan kauppalasta, jonka perääntyvä punakaarti lopulta poltti lähes maan tasalle. Loputkin punaiset joukot poistuivat Sastamalasta 22.4.1918. Kiikan talollisille ja heidän perheilleen valkoisen sotilasjoukon tulo oli suuri helpotus. Tuure Junnila kirjoitti yli 60 vuotta myöhemmin näin: ”Muistan yhä kuin eiliseltä päivältä, minkälaisen suunnattoman helpotuksen tunteen tuon joukon saapuminen herätti. Se pelko, levottomuus ja ahdistus, jonka vallassa me olimme kuukausimääriä eläneet, siirtyi nyt vuorostaan toisiin koteihin, matalampiin majoihin”. Kevään 1918 tapahtumat ovat varmasti painuneet lähtemättömästi pienen Tuure Junnilan mieleen. Seitsemänvuotiaan pojan näkökulmasta keväällä 1918 tapahtui paljon mielenkiintoista ja jännittävää, mutta samoin runsaasti ahdistavaa ja pelottavaa. Kuinka paljon nämä kevään 1918 tapahtumat sitten muokkasivat hänen maailmankuvaansa? Se onkin jo vaikeampi kysymys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti