Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (32. osa)
Espanjan viranomaiset sekä Ibizan saarella että Madridissa tiesivät hyvin Elmyr de Horyn yhteyden vangittuihin Fernand Legrosiin ja Réal Lessardiin. Ranskalaisessa L’Auroressa ilmestyneessä artikkelissa nimettiin myös Elmyr de Hory. Elmyr itse järkyttyi asiasta, kun hänen ystävänsä, eräs espanjalainen korkea diplomaatti eräillä kutsuilla vihjasi Elmyrille viranomaisista. Madridissa alkoivat viranomaiset tutkia Joseph Elmyr Dory-Boutin -nimisen miehen asioita. Elmyrillä oli pahimpana uhkana edessä pysyvä karkoitus Espanjasta. Kolme kertaa Elmyr matkusti Ibizan ja Madridin väliä kesä-heinäkuussa tapaamassa asianajajaansa; samalla hän keräsi joukon ystäviään kokoon, jotka voisivat todistaa hänen syyttömyyttään asiassa. Ibizan saarella kiersi myös anomus, jonka allekirjoittajina oli tanskalaisia, ranskalaisia, englantilaisia ja amerikkalaisia näyttelijöitä sekä laulajia – kaikki tietysti Elmyr de Horyn ystäviä – ja anomuksessa vedottiin Elmyrin herrasmiesmaisuuteen ja oppineisuuteen; hänen ei myöskään korkeassa iässä enää toivottu joutuvan kodittomaksi ja pois Ibizan saarelta.
Elmyr de Horyn espanjalainen asianajaja yritti saada lykätyksi oikeudenkäyntiä lokakuulle, siinä kuitenkaan onnistumatta. Elokuun ensimmäisellä viikolla Madridissa oikeusistuin päätti rankaista Elmyr de Horyn Ibizalla. Kanteessa oli erilaisia syytöksiä, kuten homoseksuaalisuus, veljeily tunnettujen rikollisten kanssa ja mm. se, että hänellä ei ollut mitään tunnettua elinkeinoa. Elmyria ei kuitenkaan karkotettu lopullisesti saarelta, vaan hän sai kahden kuukauden vankeustuomion. Vielä saman illan aikana poliisi saapui La Falaiseen pidättämään Elmyr de Horyn ja viemään hänen Ibizan vankilaan.
Elmyr de Hory masentui tuomionsa vuoksi täysin; hän sai ottaa vankilassa vastaan vieraita. Tuomio oli henkisesti Elmyrille kova paikka ja hänen hiuksensa harmaantuivat vankila-aikana Ibizalla. Ystävilleen hän kertoi suunnittelevansa itsemurhaa. Hän sai luvan tehdä listan tarvitsemistaan tavaroista, jotka hänelle toimitettiin La Falaisesta vankilaan. Toimitettavien tavaroiden joukossa oli mm. ruokapaketteja, puutarhatuoli, vuode, kirjoja, levysoitin, unipillerit, toilettitarvikkeita, rauhoituslääkkeitä, vaatteita sekä rahaa.
Muut saaren vankilan vangit olivat lähinnä nuoria ulkomaalaisia, rahattomia hippejä; joitakin vankeja syytettiin huumausaineiden hallussapidosta tai pikkuvarkauksista. Englantilainen varakonsuli poikkesi näitä nuorukaisia tapaamassa säännöllisesti. Hän myös yritti piristää vankien tunnelmia sekä lieventää heidän saamiaan tuomioita. Elmyr de Hory pestasi alle viikossa itselleen yhden vankipojan henkilökohtaiseksi palvelijakseen. Vankipalvelijan tehtäviä olivat mm. vankisellin siivous, astioiden pesu sekä puutarhatuolin asettelu vankilan pihalla aina sopivaan paikkaan auringon mukaan. Vankilassa kiersi sitkeä huhu, että Elmyrillä oli oikeus pitää juomiansa viereisessä ayuntamientossa, kaupungintalossa, pormestarin jääkaapissa. Elmyr de Horyn ystävät kävivät häntä tapaamassa vankilassa säännöllisesti. Parhaana päivänä Elmyr kehui vieraita käyneen häntä tervehtimässä peräti neljätoista henkilöä.
Fernand Legros sai toukokuun alussa vuonna 1968 kolmen kuukauden ehdollisen tuomion saapumisestaan Sveitsiin väärennetyllä Englannin passilla. Hänet pidätettiin kuitenkin siksi aikaa, kunnes saatiin ratkaistua, luovutettaisiinko hänet Ranskaan vastaamaan väärennössyytteisiin. Kaiken lisäksi Fernand Legros oli valkaa American Express Companylle yli 25 000 dollaria luottokorttiostoista puolessa tusinassa eri maassa. Fernand Legros yritti itsemurhaa syömällä ison määrän barbituraatteja lokakuussa 1968, mutta hän epäonnistui tässä yrityksessään. Ranskan viranomaiset yrittivät saada Fernand Legrosta oikeuden eteen useasti, mutta huonolla menestyksellä.
Tässä tilanteessa Pariisin taidepiireissä liikkui joukko vahvistamattomia juoruja. Huikeimman tarinan mukaan Fernand Legros oli lämpimissä väleissä peräti kahden Ranskan hallituksen ministerin kanssa. Toinen näistä ministereistä oli kuulemma illallistanut usein Avenue Henri-Martinin asunnossa Fernand Legrosin kanssa. Molemmat tiedettiin homoseksuaaleiksi; tarinan mukaan Fernand Legros olisi lahjonut molemmat ministerin pahojen päivien varalle. Lahjonta tapahtui toimittamalla ministereille nuoria miehiä Fernand Legrosin haaremista sekä sen ulkopuolelta. Réal Lessardiä tällaisen huhut vain naurattivat ja hän tokaisi niihin, että jos jotakin lahjontaa olisikin tapahtunut, se olisi suoritettu maalauksien avulla. Joka tapauksessa on tietenkin merkillistä, että Réal ja Fernand pystyivät toimimaan taidekauppiaina niin monen vuoden ajan ilman, että Ranskan viranomaiset mitenkään puuttuivat heidän toimintaansa.
Ranskan poliisilla oli kyllä verkostoidensa kautta tietoa Fernand Legrosin toiminnasta ja siitä, että hän oli vuosia käyttänyt kolmea passia, ranskalaista, englantilaista ja kanadalaista. Passit oli kirjoitettu André Robertin nimelle. Aikaisemmin häntä ei kuulusteltu eikä pidätetty koskaan. Vasta aivan viime vaiheessa, kun oli jo noussut iso kansainvälinen skandaali, hänet otettiin kiinni poliisin toimesta. Pariisin Brigade Criminellen poliisikomissaari Gérard Lorin kertoi asian näin: ”Itseään Elmyr Dory-Boutiniksi kutsuvan miehen osalta se on mahdotonta. Meillä pitäisi olla todistajat, jotka ovat nähneet hänen tekevän maalaukset, merkitsevän niihin väärät nimet ja luovuttavan ne Legrosille ja Lessardille. Meidän olisi todistettava hänen tietäneen, että ne myytiin Vlaminckeina, Deraineina ja Dufyinä ja etteivät ne jääneet vain Legrosin huoneiston seinäkoristeiksi. En suoraan sanoen usko, että siihen pystytään.”
New Yorkin piirikunnan apulaissyyttäjä Joseph Stone oli kerännyt kärsivällisesti vuosia todisteita saadakseen väärentäjät kiinni ja syytteeseen. Kesäkuussa 1968 New Yorkin piirikunnan syyttäjänviraston kaapeissa ja seinillä oli väärennettyjä akvarelleja, öljyvärimaalauksia, piirustuksia ja guassitöitä täysin riittävä määrä taidemuseon perustamista varten; keskikaupungin varastossa väärennettyä taidetta oli vielä lisää.
Fernand Legros ja Réal Lessard vaikenivat visusti omista asiakkaistaan ja heidän omat arkistonsa oli tuhottu jo vuonna 1967. Elmyr de Hory oli itse tietämätön maalaamiensa taulujen kohtalosta ja mahdolliset väärennettyjen taideteosten ostajat pysyivät häveliäisyyssyistä piilossa. Ainoat poikkeukset olivat Meadows – hän vaati syytteitä nostettavaksi Pariisissa – ja kaksi newyorkilaista taiteenkeräilijää.
Vuonna 1937 perustettu yhdysvaltalainen Look -aikakauslehti julkaisi 10.12.1968 artikkelin, jossa Elmyr de Hory paljastettiin lopulta taideväärentäjäksi ja Fernand Legros ja Réal Lessard hänen tekemiensä taideväärennösten kauppiaiksi. Heti seuraavassa Look -lehden numerossa Amerikan taidekauppiaiden yhdistyksen varapuheenjohtaja Mr. Colin esitti kirjeessään, että Elmyr de Horyn, Fernand Legrosin ja Réal Lessardin vankilaan joutuminen oli ensisijaisesti heidän yhdistyksensä ansiota. Mr. Colin avautui kirjeessään mm. näin: ”Meidän mielestämme yleisöä pitäisi varoittaa kuvittelemasta koko taidemarkkinoita vilpillisiksi sen takia, että lehdistö tuolloin tällöin kertoo sensaatiomaisista taidepetoksista. Rehelliset taidekauppiaat myymät vuosittain satojen miljoonien edestä aitoja taideteoksia. Tilanne taidemarkkinoilla on saman tapainen kun lentokuljetusalalla. Lentoyhtiöt lennättävät koneitaan miljoonia maileja ilman että lehdistö puuttuu siihen. Vain harvinaisesta lento-onnettomuudesta kerrotaan.”
Elmyr de Horylla oli myös asiasta oma näkemys: ”Rahamäärä, joka on maksettu suhteessa maalausten arvoon, on kerrassaan järjetön. Tietyillä vanhoilla tai pilalle menneillä postimerkeillä voi olla suunnaton arvo, ei kauneutensa tai taiteellisuutensa, vaan harvinaisuutensa vuoksi. Mutta modernit maalaukset – sillä tarkoitan tämän vuosisadan nk. ranskalaisia mestariteoksia, Matissea, Dufyä ja niin edelleen, sekä fauvisteja – eivät ole ensinkään harvinaisia. Niiden tekijät olivat tuotteliaita maalareita. Heidän töitään on maailman kaikissa suurgallerioissa ja -museoissa. Eivätkä ne ole välttämättä saaneet tätä korkeaa arvoa siksi, että ne ovat mestariteoksia – kaikkea muuta. Jos ajattelee sellaisia kauan sitten kuolleita, turunomaisia ja satumaisia taiteilijoita kuin Frans Halsia ja Rembrandtia ja renessassia edeltäneitä suuria maalareita ja tajuaa sitten, että jotkut heidän maalauksistaan ovat suhteellisesti alemmissa hinnoissa kuin Mirón tai Renoirin tai Picasson työt – niin hiukset aivan nousevat pystyyn! On tosiaan uskomatonta, että joku Picasso, elävä taiteilija, kahden savukkeen välillä tekee pikku piirustuksen joka muuttuu heti kullaksi… Kuulin Fernand Legrosilta tarinan, jonka mukaan hän oli lähettänyt yhden minun Picassoistani Picassolle itselleen aitouden vahvistusta varten ja kuinka Picasso, joka ei ollut aivan varma, kysyi mieheltä, joka oli sen tuonut: ’Kuinka paljon kauppias maksoi siitä?’ Mies sanoi suunnattoman summan, ehkä 100 000 dollaria, ja Picasso sanoi: ’No, jos hän maksoi niin paljon, niin sen on oltava aito.’”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti