Musiikkia uruilla Tampereen tuomiokirkossa 18.7.2024 klo 19
Torstaina 18.7.2024 klo 19 Tampereen tuomiokirkossa käynnistyi tämän suven Katedraali.org Musiikkia uruilla -konserttisarja. Aloituskonsertin loistavana urkutaiteilijana esiintyi Hannele Mehtälä, joka on tuttu tamperelaisille. Hannele Mehtälä opiskeli Taideyliopisto Sibelius-Akatemian Kuopion yksikössä kirkkomusiikkia ja valmistui sieltä maisteriksi vuonna 2018. Hän jatkoi musiikkiopintojaan esittävän taiteen linjalla pääaineenaan urut ja valmistui toisen kerran maisteriksi keväällä 2023. Urkujensoiton A-tutkinnon Hannele Mehtälä suoritti keväällä 2022 Jaana Ikosen johdolla. Syksystä 2023 Hannele Mehtälä on opiskellut cembalonsoittoa Novia ammattikorkeakoulussa barokkimusiikkilinjalla. Nykyisin Hannele Mehtälä työskentelee kanttorina ja urkurina Eskilstunassa.
Tuomiokirkon torstain urkukonsertissa kuultiin seuraavat teokset: Otto Olssonin Preludi ja fuuga dis-molli op. 56, Herbert Howellsin Master Tallis’s Testament, Guy Bovet’n Salamanca ja Julius Reubken Sonaatti c-molli, ”Psalmi 94”.
Ruotsalainen Otto Emanuel Olsson (s. 19.12.1879 Tukholma ja k. 1.9.1964 Tukholma) säveltäjä ja urkutaiteilija syntyi Tukholman vanhassa kaupungissa. Hänen vanhempansa eivät olleet muusikkoja, mutta syvästi uskonnollinen äiti käytti poikaansa paljon Blasieholmenin kirkossa. Nuori Otto kuunteli kirkossa musiikki, joka sai hänet liikuttumaan. Perhe ei ollut varakas, mutta äiti halusi tarjota pojalleen mahdollisuuden musiikinopiskeluun. Säveltäjä, urkuri ja kuoronjohtaja Albert Esaias Lindström (s. 24.4.1853 Tukholma ja k. 12.1.1935 Tukholma) otti Otto Olssonin oppilaakseen tämän ollessa 9-vuotias, ensin pianonsoitossa ja vuodesta 1893 lähtien myös urkujensoitossa.
Otto Olsson hyväksyttiin keväällä 1894 oppilaaksi Tukholman kuninkaalliseen musiikkikorkeakouluun, jossa hän jo vuonna 1896 suoritti urkuritutkinnon. Kolme vuotta myöhemmin Otto Olsson suoritti samoin oppiarvon musiikkikasvatuksessa sekä kanttorin pätevyyden. Hän täydensi musiikkiopintojaan säveltäjä, kapellimestari ja viulisti Joseph Gottlieb Denten (s. 23.1.1838 Tukholma ja k. 24.5.1905) ohjauksessa lähinnä sävellyksessä ja kontrapunktissa vuoteen 1901 saakka. Pianisti, säveltäjä ja urkuri Emil Sjögren (s. 16.6.1853 Tukholma ja k. 1.3.1918 Tukholma) auttoi ja kannusti Otto Olssonia musiikkiuralla, mm. ensimmäisen teosjulkaisun kanssa; Emil Sjögren tapasi Otto Olssonin vuonna 1897 ensimmäisen kerran.
Otto Olsson soitti vuonna 1903 urkuresitaalin Pyhän Johanneksen kirkossa ja kahden vuoden jälkeen hän sai työpaikan kirkkomuusikkona Stefanskyrkanissa. Hedvig Eleonoran kirkossa Tukholman Östermalmissa Olsson teki vuosina 1906-1907 sijaisuuksia. Kun Kustaa Vaasan uusbarokkinen kirkko – kirkon suunnitteli arkkitehti Agi Lindgren (s. 29.12.1858 ja k. 16.11.1927) – rakennettiin vuosina 1898-1906, pääsi Otto Olsson kirkon vakituiseksi urkuriksi vuoden 1908 alusta. Samana vuonna Olsson pestattiin avustavaksi harmonian opettajaksi Tukholman kuninkaalliseen musiikkikorkeakouluun, josta hän saikin sittemmin vuonna 1919 myös vakituisen opettajanviran. Södertäljen musiikkiseurassa Otto Olsson toimi samoin kapellimestarina vuosina 1908-1909. Hän oli vuonna 1909 perustamassa Kustaa Vaasan kirkkoon musiikkiseuraa, joka järjesti vuoteen 1916 saakka säännöllisiä kirkkokonsertteja uudemmasta ja vanhemmasta kuoro- ja urkumusiikista koostuvilla ohjelmistoilla. Samoihin aikoihin Otto Olssonin maine sekä urkuvirtuoosina että pätevänä urkujenrakennuksen tarkastajana kasvoi. Vuonna 1915 Olssonin johdolla Kustaa Vaasan kirkkoon tilattiin urkujen jälleenrakennus ja laajennus. Nämä Kustaa Vaasan kirkon urut ovat yhdet Ruotsin suurimmista ja monipuolisimmista uruista. Otto Olsson oli vankka ranskalaisen urkukulttuurin edistäjä ja tämä näkyi myös urkujenrakennustyön tuloksissa.
Otto Olsson saavutti 1910-luvun puoliväliin mennessä aseman Ruotsin johtavana urkurina ja urkuasiantuntijana säveltäjä ja urkuri Gustaf Wilhelm Petersson Häggin (s. 28.11.1867 Visby ja k. 7.2.1925 Tukholma) ohella. Olsson valittiin Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäseneksi vuonna 1915 ja hänelle myönnettiin vuodesta 1852 saakka ruotsalaisille taiteilijoille myönnetty Litteris et Artibus -mitali vuonna 1916. Otto Olsson työskenteli komissiossa, joka tuotti uuden virsikirjan Ruotsin kirkolle vuonna 1921. Olsson nimitettiin vuonna 1925 Kuninkaallisen musiikkikonservatorion urkujensoiton opettajaksi ja professorin aseman Olsson sai vuonna 1926. Otto Olsson näytteli itseään vuonna 1938 Sigurd Wallénin elokuvassa Med folket för fosterlandet. Olssonin useisiin työtehtäviin lukeutui mm. toimiminen Musikaliska konstföreningenin puhemiehenä vuosina 1940-1955. Monia tehtäviä Olssonilla oli niin paljon, että uusia sävellyksiä syntyi vuoden 1920 ja Tukholman kuninkaallisesta musiikkikorkeakoulusta eläkkeelle jäämisen (1945) välillä vain harvakseltaan.
Otto Olssonin musiikilliset ihanteet olivat pitkälti hänen nuoruudessaan vallinneen myöhäisromantiikan mukaisia. Hän ei kuitenkaan torjunut kaikkea kehitystä, mutta myönsi vaikeutensa ”ultramodernin musiikin” ymmärtämiseen. Vuonna 1956 Otto Olsson jäi eläkkeelle Kustaa Vaasan kirkon urkurin toimesta. Olsson olisi toivonut enemmän ymmärrystä omia taiteellisia ihanteitaan kohtaan. Myöhempinä vuosikymmeninä Otto Olssonin urku- ja kuoroteokset vihdoin saivat osakseen uutta arvostusta esitysten, äänitysten ja tutkimuksien kautta. Säveltäjänä Otto Olsson aloitti musiikkiuransa monipuolisesti säveltämällä pianokappaleita, musiikkia eri kamarikokoonpanoille, orkesteriteoksia sekä lauluja. Myöhemmin hän kuitenkin keskittyi lähinnä hengelliseen kuoromusiikkiin ja urkuteoksiin. Hänen keskeisten sävellystensä joukossa on mm. kaksi urkusinfoniaa (vuosilta 1903 ja 1918; jälkimmäisen nimenä Credo Symphoniacum) ja Sex latinska hymner (1912-1913) sekä Advents- och julsånger (1908-1916).
Otto Olssonin tunnetuin urkuteos lienee Preludi ja fuuga dis-molli, jota on yleisesti pidetty hänen vastauksena urkujenuudistusliikkeelle ja musiikille, jota uudistusliike edusti. Tämä urkuteos on samalla myös Otto Olssonin viimeinen iso urkusävellys. Preludi ja fuuga ovat temaattisesti yhteydessä toisiinsa; urkuteoksen rakenne on epätavallinen, arkkitehtonisesti tiukka ja teoksessa on jyrkät vaihtelut voimakkaan dramaattisuuden ja lempeän sentimentaalisuuden välillä. Tämä urkuteos sai kantaesityksensä 8.12.1938 Tukholman Johanneksen kirkossa, jolloin teoksen soitti Otto Olssonin oppilas, urkuri ja myöhemmin professori Alf Linder (s. 28.7.1907 ja k. 21.12.1983).
Englantilainen säveltäjä, urkuri ja pedagogi Herbert Norman Howells (s. 17.10.1892 Lydney, Gloucestershire ja k. 23.2.1983 Lontoo) tunnettiin lähinnä anglikaanisen kirkkomusiikin tuottajana. Hän aloitti musiikkiopintonsa Gloucesterin katedraalissa ja opiskeli myöhemmin Royal College of Musicissa säveltäjä Charles Villiers Stanfordin (s. 30.9.1852 Dublin ja k. 29.3.1924 Lontoo), säveltäjä, musiikkikirjailija ja musiikkipedagogi Sir Hubert Hastings Parryn (s. 27.2.1848 Bournemouth ja k. 7.10.1918 Rustington) sekä irlantilaisen säveltäjä Charles Woodin (s. 15.6.1866 Armagh ja k. 12.7.1926 Cambridge) johdolla. Howellsilla todettiin vuonna 1915 huonoennusteinen Gravesin tauti, josta hän kuitenkin toipui maassa ennen kokeilemattoman hoitomuodon ansiosta. Herbert Howells toimi vuonna 1917 avustavana urkurina Salisburyn katedraalissa, mutta virka jäi varsin lyhytaikaiseksi hänen huonon terveydentilansa vuoksi. Myöhemmin hän soitti urkuja St. John’s Collegessa.
Herbert Howells kuului English Musical Renaissancen johtaviin hahmoihin; kyseessä oli liike, joka muodosti sillan 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun välille. Muita liikkeen edustajia olivat mm. Ralph Vaughan Williams (s. 12.10.1872 Down Ampney, Gloucestershire ja k. 26.8.1958 Lontoo) ja Gustav Holst (alk. Gustavus Theodore von Holst, s. 21.9.1874 ja k. 25.5.1934). Herbert Howells sävelsi 1920-1930-luvuilla lähinnä orkesteri- ja kamarimusiikkia; tuolta ajanjaksolta on peräisin mm. kaksi pianokonserttoa. Vuonna 1925 toinen pianokonsertto sai huonon vastaanoton ja siksi Herbert Howells piti pitkään taukoa säveltämisestä. Vuonna 1935 hänen poikansa Michael kuoli ja tämä vaikutti Herbert Howellsiin syvästi, mutta samalla käynnisti hänen uuden luovan kauden säveltäjänä. Herbert Howells profiloitui erityisesti kirkkomusiikin säveltäjänä, jonka pääteoksiin kuului mm. Hymnus Paradisi kuorolle ja orkesterille. Teos kantaesitettiin Ralph Vaughan Williamsin ansiosta vuonna 1950. Teokseen sisältyy katkelmia aiemmasta kuorolle sävelletystä requiemista, joka julkaistiin vuonna 1981 säveltäjän edesmenneen pojan muistolle. Herbert Howells oli Cambridgen yliopiston kunniatohtori.
Herbert Howells sävelsi vuonna 1940 oman suosikkikappaleensa, Master Tallis’s testament. Teos on sarja variaatioita, jotka perustuvat renessassikauden melodiaan. Teos on kirjoitettu 6/8-tahtilajiin ja se etenee g-mollissa. Teoksen nimi viittaa Thomas Tallisiin (1505-1585), joka oli englannin yksi tärkeimmistä säveltäjistä 1500-luvulla. Sävelteoksella on kaarimainen muoto ja teos kasvaa dynamiikaltaan sekä säveltiheydeltään viimeiseen variaatioon saakka, jolloin teoksen dynamiikka vaipuu jälleen pianissimoon. Epäilemättä tämä teos on saanut vaikutteita Ralph Vaughan Williamsin teoksesta, Fantasy on a Theme by Thomas Tallis.
Sveitsiläinen urkutaiteilija ja säveltäjä Guy Bovet (s. 22.5.1942 Thun) opiskeli urkujensoittoa Marie Dufourin johdolla Lausannessa, Pierre Segondin ohjauksessa Genevessä ja Marie-Claire Alainin kanssa Pariisissa. Bovet opetti vuosina 1979-1999 espanjalaista urkumusiikkia Salamancan yliopistossa, Espanjassa. Vuodesta 1989 Bovet on toiminut urkujensoiton professorina Baselin musiikkikorkeakoulussa, Sveitsissä. Guy Bovet on toiminut samoin vierailevana professorina tai opettanut mestarikursseilla lukuisissa konservatorioissa ja instituutioissa eri puolilla Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa. Hän on kirjoittanut noin 1 400 julkaistua artikkelia urkujen historiasta, säveltänyt useita teoksia uruille ja muille instrumenteille sekä julkaissut yli 50 albumia musiikkia. Guy Bovet on tullut tunnetuksi historiallisten urkujen tutkijana ja hän on neuvonut usein historiallisten instrumenttien restauroinneissa. Bovet on samoin toiminut tuomarina useissa tärkeissä musiikkikilpailuissa, kuten esimerkiksi St. Albansin kansainvälisillä urkufestivaaleilla.
Guy Bovetin sävellys Salamanca on ensimmäinen osa lystikkäästä kolmiosaisesta sarjasta Trois preludes hambourgeois. Alkujaan kappaleet olivat puhdasta improvisaatiota, mutta myöhemmin Bovet kirjoitti ne nuoteille ulkomuistista ja nauhoilta. Salamanca valmistui huhtikuussa 1986. Teoksen alkuperä perustuu suosittuun teemaan Salamancan maaseudulta. Kyseessä on sävelmä, jonka Salamancan katedraalin vahtimestarit esittivät Bovet’lle konsertin päättävää improvisaatiota varten. Vahtimestarit lauloivat sävelmää ja kertoivat, että laulu kertoo aasista, joka ilahtuu kuullessaan hänen soittavan sävelmää uruilla. Myöhemmin Guy Bovet löysi tämän sävelmän D. Damaso Ledeman Cancionero salmantino -kokoelmasta otsikolla La Clara. Todellisuudessa sävelmä kertoo siis kertomuksesta naisesta, joka istuu kirkon pääalttarilla ja pyytää Jumalalta anteeksiantoa. Kappale lainaa myös teemoja Alexandre César Léopold ”George” Bizet’n (s. 25.19.1838 Pariisi ja k. 3.6.1875 Bougival) Carmen-sarjan osasta Aragonaise.
Vain 24-vuotiaana tuberkuloosiin kuollut Julius Reubke (s. 23.3.1834 ja k. 3.6.1858) oli saksalainen pianisti, urkuri ja säveltäjä. Julius Reubken isä, Adolph Christian Reubke (s. 6.12.1805 ja k. 3.3.1875) oli kuuluisa urkujenrakentaja Megdeburgin alueella. Adolph Reubke on rakentanut Magdeburgin katedraalin 88-äänikertaiset urut. Reubken perheessä oli Juliuksen lisäksi kaksi muutakin poikaa, Emil, joka jatkoi isänsä yhtiössä urkujenrakentamista sekä Otto, joka oli myös urkuri ja hänestä tuli vuonna 1913 professori ja yliopiston musiikinjohtaja Hallessa.
Julius Reubke syntyi Hauseindorfissa lähellä Quedlinburgia. Julius Reubke aloitti musiikkiopintonsa Berliinin konservatoriossa, mutta kapellimestari Hans Guido von Bülowin (s. 8.1.1830 Dresden ja k. 12.2.1894 Kairo) suosituksesta hän siirtyi Weimariin Franz Lisztin (s. 22.10.1811 Doborján, Sopron, Unkari ja k. 31.7.1886 Bayreuth, Baijerin kuningaskunta) oppilaaksi. Hans Bülow oli naimisissa Lisztin tyttären, Cosiman kanssa ja vielä myöhemmin Cosima oli avioliitossa säveltäjä Wilhelm Richard Wagnerin (s. 22.5.1813 Leipzig ja k. 13.2.1883 Venetsia, Italia) kanssa. Julius Reubke oli Franz Lisztin eräs suosikkioppilaista ja Juliuksen varhainen kuolema keväällä 1858 oli Lisztille suuri järkytys.
Weimarissa syntyivät Julius Reubken kaksi suurta sonaattia, Pianosonaatti b-molli ja Urkusonaatti c-molli. Molemmissa sonaateissa on kuultavissa Franz Lisztin Pianosonaatin h-molli vaikutus. Urkusonaatti c-molli perustuu Raamatun 94. Psalmin tekstikatkelmiin ja Julius Reubke sävelsi sen vuonna 1857. Urkusonaatiksi nimetty sävellys voisi aivan yhtä hyvin olla fantasia tai sävelruno. Teosta pidetään yleisesti saksalaisen romanttisen kauden urkukirjallisuuden huipputeoksena. Julius Reubke on saanut teokseensa vaikutteita Lisztin lisäksi myös omasta pianosonaatistaan ja Wagnerin oopperoista. Julius Reubken urkusonaatin temaattisen käsittelyn perustana on säveltäjä ja kapellimestari sekä musiikkikirjailija Louis Hector Berliozin (s. 11.12.1803 La Côte-Saint-André, Ranska ja k. 8.3.1869 Pariisi) nimeen yhdistetty ideé fixé tai Richard Wagnerin Leitmotiv.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti