Yksityisoikeuden sekä perhe- ja perintöoikeuden historiaa
Varsin yleisesti kansainvälisen yksityisoikeuden katsotaan saaneen alkunsa 1200-luvulla Pohjois-Italiassa. Pohjois-Italian taloudellisesti ja henkisesti vireät kaupunkivaltiot kävivät vilkkaasti kauppaa keskenään, mutta valtioiden lait eli statuutit poikkesivat jonkin verran toisistaan. Tämä seikka nosti pian esille kysymyksen, mitä lakia olisi sovellettava, kun vuorovaikutuksesta johtunut riitakysymys oli saatava ratkaistuksi. Glossaattorit, tuon ajan oikeustieteilijät, ottivat asian selvittääkseen. 1100-1200-luvuilla glossaattorit olivat keskiaikaisten yliopistojen oppineita juristeja, jotka käyttivät skolastisen – skolastiikka pyrki yhdistämään antiikin tieteet ja filosofian, erityisesti aritotelismin, ja vallitsevan uskonnon pyhät kirjoitukset ja opetukset - tieteenteorian menetelmiä – varsinkin glossaamistekniikkaa eli reunahuomautusten kirjaamista – luodakseen yleiskuvan roomalaisesta oikeudesta. Glossaattorit halusivat näin muodoin selittää roomalaisen oikeuden sääntöjä aikaansa nähden ymmärrettävämmässä ja sovellettavammassa muodossa.
Suomen kansainvälisen perhe- ja perintöoikeuden historia on huomattavasti lyhyempi ajanjakso. Alan lainsäädäntöä ei 1800-luvun lopun Suomessa ollut käytännössä juuri lainkaan. Vähäisenä poikkeuksena voidaan mainita vuoden 1734 lain perintökaaren 15 luvun säännökset ulkomaalaisen oikeudesta perintöön. Niillä ei kuitenkaan ollut merkitystä kansainvälisen yksityisoikeuden teorian kehityksessä. Opit siitä, miten kansainvälisiä liittymiä sisältävissä tapauksissa oli meneteltävä, siirtyivät meille Saksasta oikeuskirjallisuuden kautta. Suomen kansainvälisen perhe- ja perintöoikeus on alun perin oikeustieteen tuote.
Oikeudellinen systematiikka ja systemaattinen oikeusajattelu kehittyivät Saksassa voimakkaasti 1800-luvun kuluessa. Saksalaiset kirjastot muodostivat aarreaitan niille ulkomaalaisille tutkijoille, jotka näkivät tehtäväkseen parantaa oman maansa oikeudellista ajattelua ja systematiikkaa. Saksan oikeustieteen tulosten siirtäminen Suomeen alkoi 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tutkimuksen tavoitteena oli sovittaa kotimaiset – usein niukat – säännökset saksalaisen tieteellisen järjestelmän puitteisiin.
Ensimmäinen kokonaisesitys Suomessa kansainvälisestä yksityisoikeudesta sisältyy oikeustieteilijä, professori ja senaattori Robert August Montgomeryn (s. 29.6.1834 Kajaani ja k. 3.8.1898 Helsinki) teokseen Handbok för Finlands allmänna privaträtt. Ruotsinkielisten liberaalien johtomiehiin lukeutunut Robert Montgomery edusti politiikassa sekä Suomen ja Venäjän suhteissa oikeudellista näkökulmaa. Montgomery esittää sovellettavaa lakia koskevat periaatteet yksityisoikeuden johdanto-oppeihin kuuluvina asiayhteydessä ”oikeuslauseiden alueellinen soveltamisala”. Ajatuksen oli tehdä selväksi, että oikeussääntöjen soveltaminen ei siviilioikeudessa aina rajoittunut sen valtion piiriin, jossa säännöt oli annettu. Ei siten ollut poissuljettua, että Suomessakin oli joskus sovellettava vieraan valtion lakia. Joissakin tilanteissa sen soveltaminen oli jopa välttämätöntä.
Suomen kansainvälisen yksityisoikeuden kehitystä edisti Montgomeryn jälkeen merkittävästi Fritz Walter Ekström (1871-1920), joka vuosina 1909-1920 toimi Helsingin yliopiston roomalaisen oikeuden, kansainvälisen yksityisoikeuden ja oikeusensyklopedian professorina. Hän julkaisi vuosina 1912-1914 JFT:ssä joukon laajahkoja artikkeleita, joissa huomattavan lukeneisuuden pohjalta valaistiin kansainvälisen yksityisoikeuden kysymyksiä. Vuonna 1920 ne painettiin uudelleen parin muun artikkelin ohella kokoelmassa ”Sju internationellt privaträttsliga uppsatser”. Kirjoitukset eivät muodosta systemaattista kokonaisuutta, mutta monet kysymykset saivat niissä oppineen ja ulkomaalaisen keskustelun hyvin huomioon ottavan käsittelyn.
Fritz Ekström väitteli oikeustieteen tohtoriksi vuonna 1907 väitöskirjallaan Löftesmans regress till gäldenären och medlöftesmännen. Vuonna 1909 hänet nimitettiin samana vuonna perustetun roomalaisen oikeuden ja kansainvälisen yksityisoikeuden sekä lainopin professuuriin, jossa hän toimi kuolemaansa asti. Ekströmiä on pidetty Suomen kansainvälisen yksityisoikeuden teorian perustajana. Hän oli myös saksalaisperäisen käsitelainopin merkittävä edustaja Suomessa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.
Ekström julkaisi useita alan teoksia, kuten Om villkorliga rättsärenden (aikakauskirjassa ”Juridiska föreningens tidskrift”, 1909), Om borgen (1910; kolmas painos 1927), Internationellt privaträttsliga afhandlingar I-V (aikakauskirjassa ”Juridiska föreningens tidskrift”, 1912-1914), Läran om viljans autonomi i den internationella privaträtten (Robert Hermansonin juhlakirjassa 1916) ja postuumisti julkaistiin teos Privaträttens allmänna läror (toimittajana Einar Cavonius 1921-1925).
Fritz Ekström oli niin sanottu internationalisti. Hän hyväksyi preussilaisen oikeustieteilijä ja -teoreetikko Friedrich Carl von Savignyn (s. 21.2.1779 Frankfurt am Main ja k. 25.10.1861 Berliini) ajatuksen, jonka mukaan oman maan yksityisoikeudellinen lainsäädäntö ei ollut muiden maiden lakeihin nähden erityisasemassa. Omaa lakia toki enemmäkseen sovellettiin, mutta se johtui siitä, että ratkaistavat oikeusasiat olivat enimmäkseen kunkin maan kansallisia. Jos ratkaistavaan asiaan sitä vastoin sisältyi kansainvälisiä piirteitä, ei oman lain soveltamista voitu ilman muuta olettaa, vaan oli ennakkoluulottomasti tutkittava, minkä valtion lain pohjalta tapaus oli luonteensa mukaisesti ratkaistava.
Friedrich Carl von Savignyn ajatukset eri (sivistys)maiden yksityisoikeuden keskinäisestä yhdenvertaisuudesta ja vaatimus siitä, että oikeussuhdetta on arvioitava sen oikeusjärjestyksen pohjalta, jossa oikeussuhteella oli kotinsa, muodostavat nykymuotoisen kansainvälisen yksityisoikeuden perustan. Nämä ajatukset eivät vaikeuksitta sopineet Suomen tuolloisen lainsäädännön perusteisiin, sillä vuoden 1734 lain oikeudenkäymiskaaressa (OK 24:3) kiellettiin tuomion perustaminen ulkomaan lakiin. Siihen vedoten saatettiin vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla ajatella, että vieraan valtion lakia voitiin soveltaa ainoastaan, jos oman lain kollisionormi nimenomaisesti osoitti sen sovellettavaksi. Fritz Ekströmin mielestä tämä näkemys oli virheellinen. Säännöstä ei hänen mukaansa ollut tarkoitettu kansainvälisiin oikeussuhteisiin sovellettavaksi, vaan tarkoituksena oli kieltää ulkomaan lain soveltaminen Ruotsin sisäisiin oikeustapauksiin.
Jos vieraan valtion lain käyttäminen katsotaan mahdolliseksi, syntyy herkästi kysymys, mikä kriteeri kussakin tapauksessa määrää sovellettavan lain. Vuoden 1734 lain ei voitu odottaa antavan siihen vastausta. Fritz Ekström piti tätä asiantilaa onnellisena. Jos asiasta olisi 1734 vuoden laissa tyhjentävämmin säädetty, säännökset olisivat hänen mukaansa olleet 1900-luvun alussa vanhentuneita. Niiden seuraaminen olisi johtanut yksinäisille poluille kauas niistä teistä, joita moderni kansainvälinen yksityisoikeus seurasi. Sääntelemättömyys sitä vastoin salli sen tieteellisen kehityksen huomioon ottamisen, joka Euroopassa oli tapahtunut.
Oikeudellisen tutkimuksen tehtävä oli Fritz Ekströmin mukaan osoittaa ne periaatteet, joiden avulla kollisionormi voitiin muodostaa. Tuomarin puolestaan tuli kollisionormia etsiessään turvautua doktriinin apuun. Tuomari ei tietenkään ollut doktriiniin sidottu, mutta siinä vakiintunutta näkemystä ei tullut sivuuttaa ilman erityisen painavaa syytä.
Robert Montgomery ja Fritz Ekström päätyivät jossakin määrin eri käsityksiin sen osalta, mikä perhe- ja perintöoikeudessa oli tärkein lainvalintaa määräävä liittymä. Robert Montgomery näytti pääasiassa kannattavan niin kutsuttua asuinmaaperiaatetta. Perheoikeudellisilla oikeussuhteilla oli yleensä kotinsa siinä valtiossa, missä perheenisällä ja samalla koko perheellä oli asuinpaikka. Tässä Montgomery liittyi Savignyn ajatuksiin.
Robert Montgomeryn teoksen ilmestyessä Friedrich Carl von Savignyn ajatukset lähimmästä liittymästä olivat saaneet Manner-Euroopassa jo vahvan kilpailijan. 1800-luvun puolivälin jälkeen oli alkanut muutos, joka liittyi virinneeseen kansallisuusaatteeseen ja kansallisvaltioiden muodostumiseen. Italialaisen juristin ja valtiomies Pasquale Stanislao Mancinin (s. 17.3.1817 ja k. 26.12.1888) toimiessa keskeisenä vaikuttajana syntyi kansallisuusperiaate. Se oli yksi Eurooppaa 1800-luvulla elähdyttäneen kansallisuusaatteen ilmauksista. Kansallisuusperiaatteen mukaan henkilö- ja perheoikeuden kysymyksissä oli yleensä sovellettava sen kansan lakia, johon ihminen kuului. Kotimaan laki seurasi ihmistä, missä hän liikkuikin ja tuli sovellettavaksi hänen henkilökohtaisena lakinaan. Kansalaisuusperiaatteen läpimurto tapahtui, kun Haagiin perustettu kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssi alkoi käyttää kansalaisuutta liittymänä ensimmäisessä istunnossaan vuonna 1893.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti