Yksityisoikeuden sekä perhe- että perintöoikeuden historiaa (2. osa)

Fritz Ekström pani merkille tapahtuneen muutoksen ja piti parhaana asettua samalle kannalle. Näin sinetöityi Suomen siirtyminen kansalaisuusperiaatteeseen. Fritz Ekströmin mukaan vanhemman ruotsalais-suomalaisen oikeuskehityksen pohjalta voitaisiin tosin asettua myös kotipaikkaperiaatteen kannalle. Siihen ei kuitenkaan ollut aihetta. Kun positiivinen oikeus ei sitä estänyt, oli hänen mielestään perusteltua hyväksyä kansalaisuusperiaate, joka oli kotipaikkaperiaatetta teoreettisesti parempi ja käytännöllisempi, varsinkin kun useat valtiot olivat sen jo omaksuneet.

Kun Suomi itsenäistyi vuonna 1917, monella alalla tarvittiin uutta lainsäädäntöä. Ensimmäisten joukkoon kuului hanke kansainvälisyksityisoikeudellisten säännösten saamiseksi perheoikeuden alalta. Vuonna 1923 käynnistetty valmistelu johti tulokseen vuonna 1929, jolloin säädettiin laki eräistä kansainvälisluontoisista perheoikeudellisista suhteista (KPL, 379/1929). Se tuli voimaan vuoden 1930 alusta samaan aikaan kuin avioliittolaki. Näiden lakien samanaikainen valmistelu teki mahdolliseksi niiden koordinoimisen.

KPL perustui keskeisiltä osiltaan niihin tuloksiin, joihin Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssissa oli päädytty vuosina 1902 ja 1905. Sääntelyn tausta-ajatuksena oli kansalaisuusperiaate. Jos oikeussuhteen osapuolet olivat eri valtioiden kansalaisia, syntyi kysymys, kumman osapuolen kansalaisuusvaltion lakia oli sovellettava. Avioliitosta johtuvissa oikeussuhteissa etusija annettiin yleensä miehen kansalaisuudelle. Tuntematon ei ollut sekään ratkaisu, että puolisoille annettiin jokin oikeus toisiaan kohtaan vain siinä määrin kuin kummankin kotimaan eli kansalaisuusvaltion laki tuon oikeuden myönsi. Tällaisen, eri lakien kumulatiivisen soveltamisen kautta määräytyi puolison oikeus avioeroon ja esimerkiksi puolison oikeus saada elatusta toiselta puolisolta. Kansalaisuusperiaatetta täydensi viittausperiaate (renvoi). Jos sen valtion kansainvälisen yksityisoikeuden säännökset, joita KPL:n mukaan oli sovellettava, osoittivat sovellettavaksi jonkin muun valtion lain, oli meilläkin sovellettava tuota lakia.

1930-luvun alussa kansainväliseen perheoikeuteemme syntyi uusi pohjoismainen taso, kun tehtiin kolme tärkeää pohjoismaista sopimusta, sopimus elatusavun perimisestä pakkotoimin (1931), pohjoismainen avioliittokonventio (1932) ja pohjoismainen perintökonventio (1934). Kaksi viimeksi mainittua sopimusta tulivat pääosin koskemaan tilanteita, jossa jonkin Pohjoismaan kansalaisella oli asuinpaikka toisessa Pohjoismaassa. Lähtökohtana oli asuinmaaperiaatteen soveltaminen. Suomen (ja Ruotsin) kannalta katsottuna kysymys oli kansalaisuuteen perustuvasta erityissääntelystä, jonka mukaan toisen Pohjoismaan täällä asuvia kansalaisia kohdeltiin ikään kuin he olisivat olleet suomalaisia. Kansalaisuudella ei sitä vastoin ole merkitystä elatusapujen perintäkonventiossa, joka korvattiin uudella vuonna 1962, eikä pohjoismaisten isyysratkaisujen tunnustamisesta vuonna 1980 säädetyssä laissa, joka on yhdenmukainen muiden Pohjoismaiden vastaavien lakien kanssa. Niiden nojalla pohjoismaiset päätökset asian osapuolten kansallisuudesta riippumatta liikkuvat Pohjolassa.

Ei tarkoin tiedetä sitä, missä määrin kansainvälinen yksityisoikeus oli 1900-luvun alkupuolella elävää käytäntöä asianajotoiminnassa ja tuomioistuimissa. Pyrkimys muuntaa jutut kotimaisiksi oli varmasti voimakas, sillä tiedon hankkimiseen vieraan valtion lain sisällöstä ei juuri ollut keinoja. KPL 56 §:n mukaan tuomioistuimen tuli hankkia selko vieraan valtion laista, jos se ei sitä tuntenut eivätkä asianosaiset näyttäneet toteen sen sisältöä. Hyvää keinoa ei tähän kuitenkaan ollut, sillä oikeusministeriö ja ulkoministeriön oikeudellinen osasto, josta asiaa saattoi tiedustella (KPL 13 §), kykenivät vain melko harvoin riittävästi auttamaan.

Kansalaisuusperiaatteen hyvin hidas vetäytyminen alkoi Euroopassa 1950-luvulla. Tähän vaikuttivat monet eri tekijät. Kovin into kansallisuuden korostamiseen oli toisen maailmansodan jälkeen laantunut voimakkaasti. USA, jolle kansallisuusperiaate oli vieras, alkoi osallistua Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin työhön vuodesta 1956 alkaen toisessa maailmansodassa vahvistuneella poliittisella painolla. Pakolaisten ja valtiottomien henkilöiden asema vaati järjestämistä eikä kansalaisuusperiaate ollut siihen sovelias. Miehen kansalaisuusvaltion lain soveltaminen parisuhteen kysymyksiin alettiin nähdä ongelmalliseksi puolisoiden yhdenvertaisuuden kannalta. Esimerkiksi Saksassa miehen kansalaisuuteen perustuvasta liittymästä oli luovuttava, kun oli säädetty uusi perustuslaki ja alettiin pitää yhdenvertaisuusperiaatteen vastaisena, että soveltava laki määräytyi miehen kautta.

Asuinmaaperiaatteen kansainvälinen voittokulku alkoi, kun Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssi alkoi käyttää asuinpaikkaa (résidence habituelle) tärkeimpänä liittymänä 1950-luvun lopulta alkaen. Ensimmäiset merkit kansalaisuusperiaatteen kyseenalaistamisesta Suomessa saatiin niin ikään 1950-luvun lopulla. Aiheen keskusteluun antoi avioliiton purkamista koskenut korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 1959 II 62. Suomalainen nainen ja italialainen mies olivat vuonna 1954 solmineet avioliiton. Avioliitto sujui alusta pitäen huonosti, ja vaimo pani vuonna 1956 Helsingissä vireille avioero- tai toissijaisesti asumuserokanteen vedoten muun muassa miehen uskottomuuteen. KPL 10 §:n mukaan avioeron saattoi saada vain, jos eroperuste oli olemassa kummankin puolison kotimaan ja lisäksi Suomen lain mukaan. Tapauksessa oli sitten kumulatiivisesti sovellettava Suomen ja Italian lakia. Asumuseroon sovellettavasta laista ei KPL:ssä sitä vastoin ollut säädetty mitään, mikä otaksuttavasti johtui siitä, että avioliittolaki ei alkuperäisessä muodossaan tuntenut asumuseroa.

Raastuvanoikeus ja Helsingin hovioikeus hylkäsivät avioerokanteen, koska avioeroa ei Italian lain mukaan voitu millään perusteella myöntää, mutta myönsivät asumuseron. Hovioikeus arvioi myös sitä, olisiko Italian laki voitu ordre public -periaatteen nojalla sivuuttaa ja avioero myöntää, mutta ei kyseisessä tapauksessa löytänyt siihen riittävää syytä. Korkein oikeus ei sitä vastoin myöntänyt asumuseroakaan, koska asumusero oli sen mukaan Suomen laissa avioeron välivaihe ja koska Italiassa ei tunnettu oikeusvaikutuksiltaan vastaavaa asumuseroa. Se siis sovelsi avioeroa koskevaa lainvalintanormia analogisesti myös oikeuteen saada asumusero ja katsoi lisäksi, että italialainen ja suomalainen asumusero eivät olleet sillä tavoin ekvivalentteja, että lakien kumulatiivinen soveltaminen olisi johtanut asumuseron myöntämiseen.

Tuomari ja oikeustieteilijä Yrjö Juho Hakulinen.

Tuomari ja oikeustieteilijä Yrjö Juho Hakulinen (s. 21.1.1902 Eno ja k. 6.8.1974) – toimi korkeimman oikeuden jäsenenä eli oikeusneuvoksena vuosina 1937-1951 ja Helsingin hovioikeuden presidenttinä vuosina 1952-1972), joka tuohon aikaan oli siis Helsingin hovioikeuden presidentti, kirjoitti vuoden 1960 Lakimieheen artikkelin, jossa sivistyneesti, mutta hyvin voimakkain sanakääntein arvosteltiin sekä lainsäädännön sisältöä että korkeimman oikeuden päätöstä olla myöntämättä edes asumuseroa. Hakulinen oli tuottelias ja monipuolinen tutkija, jonka tuotannon painopiste oli siviili- ja kauppaoikeudessa. Hän tutki mm. velvoiteoikeutta, immateriaalioikeutta, perheoikeutta ja jäämistöoikeutta. Hakulisen kirjoitus sai hyvin nopeasti alkuun prosessin, joka johti siihen, että avioliiton purkamista koskevat KPL:n säännökset uudistettiin. Säädettiin, että avio- ja asumuserokanteeseen asiassa, jossa on suomalainen osapuoli, sovelletaan Suomen lakia. Vuonna 1988 Suomen laki säädettiin sovellettavaksi kaikissa tapauksissa, ja tästä ratkaisusta on sen jälkeen pidetty kiinni.

Seuraavat merkit kansalaisuusperiaatteen hiipumisesta Suomessa saatiin vuonna 1985, jolloin säädettiin laki lapseksiottamisesta (153/1985) ja nimilaki (694/1985). Kehitys jatkui maassamme seuraavalla vuosikymmenellä. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annettuun lakiin lisättiin vuonna 1993 kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvat säännökset, joissa lapsen asuinpaikka on tärkein liittymä. Seuraavana vuonna julkaistiin oikeusministeriön työryhmän laatima suunnitelma Suomen kansainvälisen perheoikeuden uudistamiseksi. Kun suunnitelma toteutettiin seuranneiden 17 vuoden aikana, Suomi lakkasi olemasta kansalaisuusperiaatteen maa. Sovellettava laki määräytyy nykyisin useimmiten asumiseen perustuvan liittymän kautta, jollei lex fori – tuomioistuinvaltion oikeudellista systematiikkaa noudattaen - tule sovellettavaksi suoraan. Toimivaltaa koskevassa sääntelyssä asuinpaikka ja kotipaikka ovat tärkeimpiä liittymiä. Kansalaisuus ei silti ole kokonaan menettänyt merkitystään kummassakaan suhteessa.