Yksityisoikeuden sekä perhe- ja perintöoikeuden historiaa (3. osa)
Suomen kansainvälinen perheoikeus perustui pitkään kansalliseen sääntelyyn ja pohjoismaisia tapauksia koskevaan erityissääntelyyn. Tilanne alkoi muuttua 1960-luvulla, kun Suomi alkoi sitoutua kansainvälisiin yleissopimuksiin. Vuonna 1962 saatiin voimaan YK:ssa tehty yleissopimus elatusapujen perimisestä ulkomailla. Tärkeimmiksi muodostuivat Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssissa tehdyt yleissopimukset. Suomi on tällä hetkellä osapuolena kahdeksassa perhe- ja perintöoikeudellisessa Haagin sopimuksessa. Lisäksi kaksi sitoo Suomea Euroopan unionin jäsenyyden perusteella. Suomi on erityisesti sitoutunut yhteistyöpainotteisiin sopimuksiin, joissa päätösten tunnustaminen ja täytäntöönpano sekä viranomaisten kansainvälinen yhteistyö ovat etusijalla. Sopimuksiin, jotka koskevat pelkästään lainvalintaa, on sitä vastoin menty mukaan vain valikoiden. Haagin sopimuksissa asuinpaikka on tärkein liittymä, mutta kansalaisuus ei ole kokonaan menettänyt merkitystään. Suomen kansallinen sääntely ja Haagin sopimukset perustuvat siten samantyyppisiin lähtökohtiin.
Vuonna 1999 tuli voimaan Amsterdamin sopimus (SopS 55/1999), jolla EU sai toimivaltaa sellaisissa yksityisoikeudellisissa asioissa, joilla on rajat ylittäviä vaikutuksia. Toimenpiteet, joita EU voi mandaattinsa puitteissa toteuttaa, voivat koskea muun muassa jäsenvaltioissa annettujen päätösten tunnustamista ja täytäntöönpanoa sekä toimivaltasääntöjen ja lainvalintasääntelyn yhdenmukaistamista. Päästyään kansainvälisen yksityisoikeuden alueelle EU on tarmokkaasti käyttänyt toimivaltaansa ja rakentanut näin tavoitteena olevaa oikeuden, vapauden ja turvallisuuden aluetta. Reilun kahdenkymmenen vuoden aikana on hyväksytty useita kansainvälistä perhe- ja perintöoikeutta koskevia säädöksiä. Asuinpaikka on niissäkin tärkeä liittymä. Kansalaisuusperiaate, joka pohjimmiltaan ilmentää separatismia, sopisikin huonosti politiikkaan, jossa tavoitteena on jäsenvaltioiden välisen integraation lisääminen.
Suomen kansainvälisen perhe- ja perintöoikeuden historia on tällä hetkellä noin 135 vuoden mittainen. Sinä aikana oikeudenala on kehittynyt parin yksittäisen tutkijan ajatuksista rakennelmaksi, joka koostuu melko tyhjentävästä kansallisesta sääntelystä, joukosta valtiosopimuksia ja lisääntyvästä määrästä EU:n asetuksia. Säädetty oikeus ja niiden esityöt ovat nykyisin oikeudenalan tärkeimpiä lähteitä. Oikeuskirjallisuus, josta koko tarina alkoi, on silti säilyttänyt tärkeän asemansa. Lainvalintanormia ei tosin enää jouduta kuin poikkeuksellisesti etsimään doktriinin yleisistä periaatteista. Yleisistä opeistakin on säädetty jotakin. Mutta tapa, jolla oppeja on sovellettava sivistyneessä lainkäytössä, on yhä etsittävä oikeuskirjallisuudesta ja tutkijoiden keskusteluista. Korkeimman oikeuden ennakkopäätösten rooli on sitä vastoin jäänyt joitakin kapeita sektoreita lukuun ottamatta vähäiseksi ja pienentynyt entisestään säädösmateriaalin lisääntyessä.
Kansainvälinen perhe- ja perintöoikeus on ennen muuta asianajajien, pankkilakimiesten sekä oikeusasemien kirjaamisesta vastaavien viranomaisten tuottamaa oikeutta. Myös käräjäoikeuksissa on paljon kansainvälisiä perheasioita, mutta valtaosa niistä on hakemusasioita, joihin annetuista myönteisistä päätöksistä kenelläkään ei ole intressiä hakea muutosta. Dispositiivisissa riita-asioissa jutun kansainväliset liittymät lisäävät usein asian monimutkaisuutta tai heikentävät tuloksen ennustettavuutta, jolloin niistä muodostuu osapuolten sovintohalukkuutta kasvattava lisähaaste. Esimerkiksi aviovarallisuutta tai perintöä koskevat kansainvälisyksityisoikeudelliset kysymykset päätyvät sen vuoksi Suomessa vain hyvin harvoin korkeimpiin oikeuksiin. Syitä sille, miksi suomalainen oikeuselämä tuottaa kovin vähän kansainvälistä perheoikeutta koskevia ennakkotapauksia esimerkiksi naapurimaa Ruotsiin verrattuna, on silti hyvä joskus pohdiskella.
Vainajan omaisuus tai jäämistö on omaisuutta, joka saadaan perintönä joko lähisukulaisen kuoltua lakimääräisesti perittynä tai testamentin kautta. Vuoden 1965 perintökaaressa säädetään Suomessa perinnöstä ja testamentista ja sen tullessa voimaan kumottiin samanniminen vuoden 1734 lain kaari. Ruotsin vallan ja samoin pitkään autonomian aikana naisen asema mieheen nähden oli hyvin alistettu. Muun muassa Mikael Agricolan käsikirja papeille ohjeisti pappeja neuvomaan kuulutuksen hakijoita. Avioliitto katsottiin olevan Jumalan luoma järjestys, jossa mies oli asetettu vaimon pääksi. Keskiaikaisten maalakien mukaan toisaalta aviomies toimi vaimonsa edusmiehenä pysyen samalla oman sukunsa jäsenennä kuolemaansa asti. Miehen katsottiin olevan naista ymmärtäväisempi ja vakaampi. Hänen piti siksi auttaa vaimoaan ja toisaalta vaimon piti muistaa olevansa miehensä apulainen.
1800-luvulle saakka naittajan valta oli merkittävä ja kokonaan se poistui vasta vuoden 1930 laissa. Mikäli nainen meni vastoin vanhempiensa nimenomaista tahtoa ja naittajan suostumusta naimisiin, oli viimeksi mainitulla valta tehdä tämä perinnöttömäksi. Asia määritellään vuoden 1734 lain naimakaaressa mm. seuraavalla tavalla: Jos nainen ei ollut hänen perillisensä, oli naisen maksettava kahdeskymmenesosa oman omaisuutensa arvosta vaivaisille, ”jos naittajan sen päälle canda” (NK:6:3). (Vuoden 1734 naimakaari 6:1-3).
Tyttärensä puolison valintaan tyytymätön äiti saattoi testamentissaan määrätä tyttärensä perinnöttömäksi, mutta toisaalta hyvän valinnan tehnyt jälkeläinen saatettiin palkita. Usein äidin suoranainen viha haihtui vuosien varrella, erityisesti ensimmäisen lapsenlapsen myötä. Näin käräjillä saatettiin muuttaa testamentteja suuntaan tai toiseen. Naisen saamalla perintöomaisuudella oli vielä keskiajalla sangen hyvä suoja. Naisen aviomies tai holhooja ei saanut käyttää omaisuutta omiin tarpeisiinsa. Sama koski ns. huomenlahjaksi saatua omaisuutta, joka oli tarkoitettu naisen vanhuuden suojaksi. Kaikki miehet eivät tosin tästä välittäneet, tunnetuimpana esimerkkinä oli Klaus Flemingin käytös omaa vaimoaan, Ebba Stenbockia kohtaan.
Kuningas Maunu Eerikinpoika (s. 1316 ja k. 1.12.1374) määräsi kolmen laamannin tehtäväksi eri maakunnissa voimassa olleiden maakuntalakien yhdistämisen. Maanlaki perustui monessa kohdin Uplannin ja Itä-Götanmaan maakuntalakeihin. Kuningas esitti lain hyväksyntää Örebron herrainpäivillä vuonna 1347, mutta papiston vastustuksen vuoksi uusi laki jäi vaille kuninkaallista vahvistusta. Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpojan maalaki vahvisti 1300-luvun puolivälissä perintöosat kaikille jälkeläisille (siskoille puolet siitä, mitä veljet saivat, eli jos sisko ja veli jakoivat keskenään kolme kiinteistöä, sisko sai yhden niistä). Naisilla oli Ruotsin valtakunnassa kuitenkin oikeus periä kiinteää maaomaisuutta. Monissa muissa maissa perintö maksettiin irtaimistona. Keskiajan maalait vaikuttivat siihen, että pojan sukulinja turvattiin paremmin. Käytännössä tyttärentyttären saadessa 1/9 osan pojanpoika peri 4/9, jos perittävällä oletetaan olleen tytär ja poika sekä neljä lastenlasta tasan kumpaakin sukupuolta.
Suku oli erittäin tärkeä menneen ajan maailmassa. Vaikka mies hallitsi vaimonsa omaisuutta, hän ei voinut myydä tämän omistamaa maata kenelle tahansa. Sitä piti aina tarjota ensin vaimon sukulaisten ostettavaksi. Lisäksi suvun jäsenillä oli aina oikeus lunastaa suvun ulkopuolelle myytyä maata itselleen. Jos toisaalta vaimo halusi myydä maataan, oli hänen saatava siihen miehensä suostumus.
Asian tila muuttui ratkaisevasti vasta niinkin myöhään kuin 1860-luvulla. Ensin vuonna 1864 naimattomat, yli 25-vuotiaat naiset tulivat täysivaltaisiksi. Vuonna 1878 saatiin autonomiseen Suomeen naisille ja miehille yhtäläinen perintöoikeus. Näin keskiajan jäänteet perimysosissa alkoivat jäädä vähitellen unholaan. Laki pesäeron hakemisesta tuli samana vuonna voimaan. Se tarkoitti sitä, että pesäeron hakenut vaimo ei ollut omalla omaisuudellaan vastuussa puolisonsa veloista. Pesäerohakemuksia ja niiden myöntöjä voi etsiä Kansalliskirjaston sanomalehtiarkistosta, erityisesti Suomalainen Wirallinen Lehti -aviisista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti