Nakkilan nahkatehdas 

Nakkilan nahkatehdas.

Nakkilan Tattaran kylän kohdalla laskee Kokemäenjokeen Tattaranjoki, joka kunnan keskustan kohdalla yhtyy Palojokeen. Nakkilan pitäjään Tattaranjoen ja Vähäjoen yhtymäkohtaan perusti Juho Wiktor Suominen (s. 26.6.1877 Ollila, Kuolimaa, Lappi Tl ja k. 27.8.1935 Pori) nahkurinverstaan 16.4.1898. Sijainti oli tehtaalle mainio, koska lähellä sijaitsi Porin kaupunki, nahanjalostuksen tarvitsema vesi oli saatavissa joesta sekä Tampereelta jatkettu rautatieyhteys Porin kaupunkiin valmistui sekin vuonna 1895.

Porin ensimmäinen rautatieasema.

Juho Suominen työskenteli jo nuoresta saakka pienessä nahkurinliikkeessä Köyliössä, jossa hän sai hyvän opin ammatin käytännölliseen puoleen. Hänen vuonna 1898 perustama nahkurinliike oli vaatimaton ja siellä valmistettiin etupäässä vieraita töitä lähiseutujen suutareiden tilausten pohjalta. Alueen rakennukset omisti suutari Kaarlo Koskinen (s. 24.11.1850 Nakkila ja k. 1928). Juho Suominen otti vaimokseen suutari Koskisen tyttären, Emman (s. 11.7.1878 Nakkila ja k. 7.11.1953 Nakkila). Suomisen perheeseen syntyi kuusi lasta: kolme tytärtä ja kolme poikaa.

Vähitellen nahkatehtaalla siirryttiin enemmän tehdasmaiseen valmistukseen vuonna 1908. Samana vuonna valmistui ensimmäinen tehdasrakennus sekä hankittiin höyrykone tehtaalle. Nahkatehdasta laajennettiin sitä mukaan, kun nahan kysyntä lisääntyi mm. ensimmäisen maailmansodan vuoksi. Vuonna 1913 valmistui uusi asuinrakennus (konttori) ja vuonna 1916 valmistui uusi tehdasrakennus. 1920-luvulla nahkatehdasta laajennettiin vielä kaksi kertaa ja tuolloin rakennettiin myös Kivimuuri -niminen rapattu työväen asuinrakennus. Kivimuurin naapuriin valmistui vuonna 1929 Kansallis-Osake-Pankin Nakkilan konttorirakennus. Pankki oli aikaisemmin toiminut Nakkilan nahkatehtaan tiloissa. Myöhemmin rakennuksessa toimi nahkatehtaanmyymälä. 2000-luvun vaihteessa rakennus purettiin. Suomisen nahkatehdas erikoistui yksinomaan pohjanahka-alalle; 1930-luvulla Suomisen nahkatehdas oli Suomen suurin pohjanahan valmistaja.

Tehtailija Juho Suominen oli Suomen nahkateollisuusmiesten yhteispyrinnöissä mukana. Jo nuoruusvuosistaan lähtien Suominen kuului mm. vanhaan Nahkurinammatin työnantajain liittoon. Hän on ollut Suomen Nahkateollisuusliiton johtokunnan jäsen liiton perustamisesta alkaen ja sota-aikana hän oli valtion nahkakeskuskomitean jäsenenä. Vuonna 1917 Juho Suominen oli perustamassa Suomen Nahkatehtaitten Oy:tä kuuluen tämänkin yhtiön johtokuntaan koko sen toiminnan ajan. Yritys maahantoi nahkateollisuuden raaka-aineiden kuten parkitusaineiden ja kemikaalien sekä nahkimokoneita. Vuonna 1928 yritys muutettiin osakeyhtiöksi, toimini J.W. Suominen Nahkatehdas Oy. Suomen uudenaikaisin tehdaslaitos toi raaka-aineensa lähinnä Argentiinasta ja Brasiliasta. Nahkatehtaan asiakkaita olivat etupäässä kenkätehtaat. Nahkatehtaan toimitusjohtajana ja johtokunnan puheenjohtajana toimi tehtailija Juho Wiktor Suominen aina kuolemaansa saakka. Juho Suominen oli useita vuosia Porin kauppakamarin varapuheenjohtaja ja sen työvaliokunnan jäsen.

Koskilinna.

Koskilinna ilmasta kuvattuna.

Tehtailija Juho Suominen rakennutti vuonna 1928 perheelleen kotitaloksi Nakkilaan tehtaansa läheisyyteen Koskilinna -nimisen kivitalon, jonka arkkitehti Väinö Niilo Vähäkallio (vuoteen 1905 Vilander, s. 16.6.1886 Helsinki ja k. 20.3.1959 Helsinki) suunnitteli. Kartanomainen asuinrakennus sisustettiin ylellisesti: koristemaalaukset valmisti Hongell & Forström, valaisimet Taito Oy ja huonekalut suunnitteli sisustusarkkitehti Birger Hahl (1901-1975), joka alkuun toimi arkkitehti Väinö Vähäkallion toimistossa kunnes perusti vuonna 1928 oman suunnittelutoimiston Helsinkiin. Birger Hahlin töitä ovat mm. eduskuntatalon diplomaattien huoneen loimukoivuinen sohvakalusto ja Postitalon kalusteet Helsingissä. Hahl suunnitteli myös huonekalutehdas Askolle huonekaluja.

Nahkatehtailija Juho Suominen kuoli kävelyretkellä saamaansa harhaluodin aiheuttamaan vammoihin Porin kaupunginsairaalassa vuonna 1935. Nakkilassa sijaitsevan Nikkilän kartanon puutarhuri pelotteli harakoita alueelta, jolloin pienoiskiväärin luoti osui vahingossa läheisellä maantiellä kulkenutta Juho Suomista vatsaan. Sairaalassa luoti saatiin poistettua Suomisesta, mutta koska Juho Suominen kärsi sydänvaivoista hän menehtyi muutaman päivän jälkeen korkeasta kuumeesta kärsittyään. Juho Suominen laati kuolinvuoteellaan testamentin, jolla hän lahjoitti varat Nakkilan uuden kirkon rakennuttamiseen. Juho Suominen on haudattu kirkon alla olevaan kryptaan yhdessä aviopuolisonsa Emma Suomisen kanssa.

Juho & Emma Suominen.

Juho Suomisen poika oli kauppaneuvos Leo Eero Johannes Suominen (s. 18.9.1904 Nakkila ja k. 23.12.1970). Leo Suominen kävi viisi luokkaa Porin lyseota vuosina 1914-1920. Hän oli harjoittelijana vuota-alalla Hampurissa vuonna 1924 ja kävi Deutsche Gerberschulen Freibergissa vuosina 1924-1925. Hän suoritti ilmavoimien ohjaajakurssin Utissa vuonna 1928. Avioliiton hän solmi vuonna 1928 Anna Irene Mattssonin (s. 9.12.1906 Noormarkku ja k. 12.12.1995 Helsinki) kanssa. Perheeseen syntyi kolme lasta: Anna-Maija Heikinheimo, Leo Antti Jussi ja Ilkka Olavi Suominen.

Nakkilan uusi kirkko valmistui vuonna 1937 Juho Suomisen lahjoittamin varoin.

Vuonna 1933 Leo Suominen suoritti kansainvälisen ohjaajatutkinnon Utissa. Leo Suominen oli J.W. Suomisen Nahkatehtaan, vuodesta 1928 J. W. Suomisen Nahkatehdas Oy ja vuodesta 1968 J. W. Suominen Oy, palveluksessa vuodesta 1920 lähtien. Yrityksen teknillinen johtaja Leo Suominen oli vuosina 1925.1935, toimitusjohtaja vuosina 1935-1951, hallituksen jäsen vuodesta 1928 ja hallituksen puheenjohtaja vuodesta 1942. Leo Suominen oli Nakkilan kunnanvaltuuston jäsen vuosina 1931-1936 ja hänellä oli samoin useita liike-elämän ja muita luottamustehtäviä. Sotilasarvoltaan Leo Suominen oli reservin ylikersantti. Suominen sai kauppaneuvoksen arvonimen vuonna 1949.

Suomisen nahkatehtaan raaka-ainetilanne alkoi sotien jälkeen palata normaaliksi vuosina 1947-1948. Leo Suominen oli seurannut paikan päällä Yhdysvalloissa keinonahan käytön yleistymistä 1920-luvulla ja kuitunahan valmistusta Saksassa 1930-luvulla. Vuonna 1954 alkoi kuitunahan valmistus nahan valmistuksessa syntyneistä jätteistä, puristamalla nahkakuitua levyiksi sidosaineiden avulla. 1950-luvun lopulla yrityksessä oli 125 työntekijää.

Kenkäteollisuuden kannattavuuden heikkeneminen ja uusien kenkämateriaalien tulo markkinoille vaikutti merkittävästi nahkatehtaiden kannattavuuteen 1960-luvulla. Täysin uudeksi tuotantoalaksi vuonna 1965 J. W. Suomisen tehtaassa otettiin nonwowen tekstiilikuitukangas ja siitä valmistettavat tuotteet, kuten kokolattiamatot, huovat, kertakäyttöpyyhkeet ja vanut. Yhtiön nimestä poistettiin nahkatehdas -sana 1970-luvulla. Uudet teollisuustilat valmistuivat vanhan tehtaan pohjoispuolelle 1970-luvulla.

Kauppaneuvos Leo Suomisen poika, Ilkka Olavi Suominen (s. 8.4.1939 Nakkila ja k. 23.5.2022 Helsinki) työskenteli eri tehtävissä perheensä yrityksessä, J. W. Suominen Oy:ssä vuosina 1960-1979, lopuksi vielä toimitusjohtajana ennen politiikkaan siirtymistä. Ilkka Suominen kirjoitti Porin suomalaisesta yhteiskoulusta ylioppilaaksi vuonna 1956. Hän valmistui nahkakemian insinööriksi Lontoon Leather Seller’s Collegesta vuonna 1958 sekä Reutlingenin Westdeutsche Gerberschulesta vuonna 1959. Suominen valmistui vielä myöhemmin Porin kauppaopistosta merkonomiksi vuonna 1964 sekä valtiotieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1969.

Ilkka Olavi Suominen.

Ilkka Suominen toimi kansanedustajana kahteen otteeseen: ensin Turun läänin pohjoisen vaalipiirin edustajana vuosina 1970-1975 ja sitten Helsingin vaalipiirin edustajana vuosina 1983-1994. Suominen oli eduskunnan puhemiehenä lyhyen aikaa vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen ja myöhemmin vuosina 1991-1994. Ilkka Suominen lukeutui Kokoomuksen presidentti Kekkosta ja Neuvostoliittoa ymmärtäviin ns. remonttimiehiin, jotka pyrkivät tekemään puolueesta hallituskelpoista. Vaikka Ilkka Suominen oli pitkään Kokoomuksen puheenjohtaja, hänestä ei koskaan tullut pääministeriä. Ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja Ilkka Suominen solmi ruotsalaisen kansanpuolueen Christoffer Taxellin ja keskustapuolueen puheenjohtaja Paavo Väyrysen kanssa ns. kassakaappisopimuksen porvarihallituksen muodostamisesta. Tästä suivaantunut presidentti Mauno Koivisto nimitti Harri Holkerin hallituksenmuodostajaksi. Ilkka Suominen toimi Holkerin hallituksen kauppa- ja teollisuusministerinä ja Neuvostoliiton kaupasta vastanneena ministerinä ulkoasiainministeriössä vuosina 1987-1991.

Ilkka Suominen jätti eduskunnan kesken kautensa siirtyäkseen Alkon pääjohtajaksi vuonna 1994. Aiemmin Suominen oli toiminut Alkon hallintoneuvoston puheenjohtajana vuosina 1980-1988 ja edelleen vuosina 1992-1994. Hänen pääjohtajakaudellaan Alko sopeutui Euroopan unionin jäsenyydestä seuranneisiin muutoksiin: Alkosta erotettiin valmistus- ja markkinointiyritys Primolco sekä hotelli- ja ravintolayhtiö Arctia vuonna 1995. Ilkka Suomisen pääjohtajakaudella Alko pyrki myös jatkuvasti tehostamaan ja nykyaikaistamaan tuotantoaan ja jakeluaan ja tytäryhtiö Arctia myytiin vuonna 1963 toimintansa aloittaneelle ruotsalaiselle hotellitoimintaa harjoittavalle yritykselle, Scandicille vuonna 1997.

Tuure Jaakko Kalervo Junnila (48. osa) 

Tuure Junnila.

Tuure Junnilaa voidaan syystä pitää yhtenä eduskuntatalon vaikuttavimpana puhujana kautta aikain. Varmasti kuitenkin kaikkein omimmillaan ja parhaimmillaan Tuure Junnila oli nimen omaan kirjojensa kirjoittajana. Tultaessa 1980-luvulle Junnila ei enää paljoakaan tärvellyt omaa aikaansa sanomalehtikirjoitteluun, vaan kirjoittamisen pääpaino oli ehdottomasti omissa teoksissa, joita sitten oli syntynytkin sangen runsaasti vuosien saatossa. Vuonna 1988 Tuure Junnilalta ilmestyi teos, Etelä-Afrikka – Ihmisoikeudet – Suomen ulkopolitiikka.

Kuinka ihmeessä Tuure Junnila kirjoitti kirjan juuri Etelä-Afrikasta, maasta, joka maantieteellisesti sijaitsee etäällä Suomesta? Toisaalta Etelä-Afrikalla ei poliittisessakaan mielessä ole Suomelle suurtakaan merkitystä. Tuure Junnila em. kirjansa alkusanoissa itse vastaa tähän esitettyyn kysymykseen. On totta, että Etelä-Afrikan merkitys Suomelle on todella vähäinen, mutta samanaikaisesti maasta kirjoitettiin suomalaisessa mediassa ja se sai melko runsaasti huomiota osakseen. Huomiotta ei ollut jäänyt myöskään se, että Suomen hallitus katsoi tarpeelliseksi lailla kieltää kaupankäynti Etelä-Afrikan kanssa. Tuure Junnila aidosti halusi selvittää tosiasioihin perustuen, olivatko Suomessa esitetyt väitteet Etelä-Afrikasta paikkansapitäviä.

Kirjansa alussa Junnila käy läpi Etelä-Afrikan historiaa kronologisesti, lähtien liikkeelle aina 1650-luvulta alkaen. Historiakatsaus kestää 1960-luvun alkuun saakka, jolloin Etelä-Afrikan tasavalta syntyi. Junnila tutkii kirjansa toisessa luvussa Etelä-Afrikan rotukysymystä ja maassa harjoitettua apartheid-politiikkaa. Suomessa nähtiin Junnilan mukaan rotukysymys paljon yksinkertaisempana asiana, kuin se itse asiassa olikaan. Asiat eivät tässäkään tapauksessa näyttäydy vain mustavalkoisina, vaan maan rotukysymyksessä oli mukana sekarotuisia vähemmistöjä, kuten esimerkiksi intialaisia. Maan väestö ei ollut etnisesti, kielellisesti eikä kulttuuriperinnöltään suinkaan mikään yhtenäinen ryhmä.

Tuure Junnila ei kirjassaan koskaan kiistä eikä vähättele ihmisoikeuskysymysten merkitystä. Hänen näkökulma lähti siitä ajatuksesta, että jos ja kun Suomi noudattaa puolueettoman maan politiikkaa ja antaisi kansainvälisiä kommentteja harkiten ja varovasti, sen politiikan täytyisi noudattaa myös tasapuolisuutta. Meillä nousi Neuvostoliiton aikana Suomessa kova kohu, jos joku uskalsi pienenkin arvostelevan sanan sanoa tai kirjoittaa ”ystävästämme” Neuvostoliitosta. Oliko Etelä-Afrikka tarpeeksi kaukana, jotta sen politiikkaa voitiin vapaasti arvostella?

Tuure Junnila vielä tiivistää viestiään: ”Suomen on syytä toimia tässä asiassa kansainvälisten yhteisöjen, lähinnä Yhdistyneiden Kansakuntien, puitteissa, yhtenä tuon maailmanjärjestön jäsenmaana. Etelä-Afrikan kysymyksessäkin Suomen oli tarpeetonta kiirehtiä YK:n päätösten edelle. Suomen sooloillen soveltama kauppasaarto ei mitään vaikuta Etelä-Afrikan tasavallan politiikkaan, mutta sen sijaan se kyllä jonkin verran vahingoittaa kauppapoliittisia etujamme ja vaikeuttaa myös sitä tarkkailijan tehtävää, johon Suomen ulkopolitiikan tulisi Etelä-Afrikassa niin kuin muuallakin Suomen perifeerisillä etualueilla keskittyä.”

Junnilan hyvin tuntema talouspolitiikka oli 1980-luvulla jäänyt häneltä itseltään pienempään rooliin, sillä hän työllistivät kovasti ulkopoliittinen toiminta sekä hänen omat kirjoittamistyönsä. Aina välillä Junnila takertui vastustamaan ehdotettuja veronkorotuksia sekä valtion yltiöpäistä rahankäyttöä. Samoin hän vastusti kovin ns. salasosialisointihankkeita. Todellisuudessa Tuure Junnilan aikaa vievin osio eduskunnassa oli tuolloin erilaiset kansainväliset kysymykset, Suomen ulkopolitiikka ja samoin Kokoomuksen tilanne.

Tuure Junnilan oli erittäin vaikea ymmärtää Kokoomuksen nöyristelyä ja rähmällään oloa presidentti Urho Kekkosen aikana. Entistä käsittämättömämmäksi oppositiossa pokkuroivan Kokoomuksen toiminta Junnilan silmissä teki se vääjäämätön tosiasia, että kaikesta nöyristelyistä huolimatta puolue oli ja pysyi kaksikymmentäyksi vuotta hallituspolitiikan ulkopuolella. Harri Holkeri oli puheenjohtajan paikkansa vuonna 1979 jättänyt Ilkka Olavi Suomiselle (s. 8.4.1939 Nakkila ja k. 23.5.2022 Helsinki), jonka puheenjohtajakausi jatkui vuoteen 1991 saakka. Tuure Junnilan käsityksen mukaan Ilkka Suomisen valinta puolueen puheenjohtajaksi ei ollut mikään varsinainen ratkaisu, vaan pikemminkin osa ongelmaa.

Ilkka Suominen.

Ilkka Suominen kirjoitti Porin suomalaisesta yhteiskoulusta ylioppilaaksi vuonna 1956. Hän valmistui nahkakemian insinööriksi Lontoon Leather Seller’s Collegesta vuonna 1958 sekä Reutlingenin Westdeutsche Gerberschulesta vuonna 1959. Suominen valmistui vielä myöhemmin Porin kauppaopistosta merkonomiksi vuonna 1964 sekä valtiotieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1969. Ilkka Suominen työskenteli vuosina 1960-1979 perheensä yrityksessä J. W. Suominen Oy:ssä eri tehtävissä, lopuksi jopa toimitusjohtajana.

Ilkka Suominen toimi kansanedustajana kahteen otteeseen: ensin Turun läänin pohjoisen vaalipiirin edustajana vuosina 1970-1975 ja sitten Helsingin vaalipiirin edustajana vuosina 1983-1994. Suominen oli eduskunnan puhemiehenä lyhyen aikaa vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen ja myöhemmin vuosina 1991-1994. Ilkka Suominen lukeutui Kokoomuksen presidentti Kekkosta ja Neuvostoliittoa ymmärtäviin ns. remonttimiehiin, jotka pyrkivät tekemään puolueesta hallituskelpoista. Vaikka Ilkka Suominen oli pitkään Kokoomuksen puheenjohtaja, hänestä ei koskaan tullut pääministeriä. Ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja Ilkka Suominen solmi ruotsalaisen kansanpuolueen Christoffer Taxellin ja keskustapuolueen puheenjohtaja Paavo Väyrysen kanssa ns. kassakaappisopimuksen porvarihallituksen muodostamisesta. Tästä suivaantunut presidentti Mauno Koivisto nimitti Harri Holkerin hallituksenmuodostajaksi. Ilkka Suominen toimi Holkerin hallituksen kauppa- ja teollisuusministerinä ja Neuvostoliiton kaupasta vastanneena ministerinä ulkoasiainministeriössä vuosina 1987-1991.

Christoffer Taxell.

Ilkka Suominen jätti eduskunnan kesken kautensa siirtyäkseen Alkon pääjohtajaksi vuonna 1994. Aiemmin Suominen oli toiminut Alkon hallintoneuvoston puheenjohtajana vuosina 1980-1988 ja edelleen vuosina 1992-1994. Hänen pääjohtajakaudellaan Alko sopeutui Euroopan unionin jäsenyydestä seuranneisiin muutoksiin: Alkosta erotettiin valmistus- ja markkinointiyritys Primolco sekä hotelli- ja ravintolayhtiö Arctia vuonna 1995. Ilkka Suomisen pääjohtajakaudella Alko pyrki myös jatkuvasti tehostamaan ja nykyaikaistamaan tuotantoaan ja jakeluaan ja tytäryhtiö Arctia myytiin vuonna 1963 toimintansa aloittaneelle ruotsalaiselle hotellitoimintaa harjoittavalle yritykselle, Scandicille vuonna 1997.

Maaliskuun 1987 eduskuntavaaleissa Kokoomus saavutti oman historiansa parhaana tuloksena 53 eduskuntapaikkaa, jossa oli lisäystä edellisistä eduskuntavaaleista peräti yhdeksän paikkaa. SDP sai vaaleissa 56 paikkaa (-1) ja näin se säilytti kuitenkin suurimman puolueen asemansa eduskunnassa. Keskustapuolue ylsi 40 (+2) edustajapaikkaan ja SKDL sai 16 (-11) kansanedustajaa eduskuntaan. RKP sai 13 (+2) paikkaa, SMP yhdeksän paikkaa (-8), kristilliset viisi paikkaa (+2), vihreät neljä paikkaa (+2) ja DEVA neljä paikkaa (+4).

Ulla Puolanne.

Kokoomus puolueen ehdokkaista parhaiten menestyi jälleen Pertti Salolainen, joka sai Helsingin vaalipiiristä yli 18 000 ääntä. Saman vaalipiirin toiseksi eniten ääni saanut – aivan kuten edellisissäkin vaaleissa – oli 13 500 äänellä Eva-Riitta Siitonen. Tuure Junnilan osa oli jäädä ensimmäiselle varasijalle. Tämä tietysti tarkoitti myös sitä, että Tuure Junnila joutui vierestä tarkkailla uuden hallituksen kasaamista nyt, kun 21 vuotinen hallitusoppositio Kokoomukselta vihdoin päättyi. Pääministeri Harri Holkerin hallitus nimitettiin 30.4.1987 ja sen muodostivat Kokoomuksen lisäksi SDP, ruotsalainen kansanpuolue sekä SMP. Tähän sinipunahallitukseen kuuluivat Kokoomuksesta ministerit – pääministeri Harri Holkerin lisäksi – ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen, kauppa- ja teollisuusministeri Ilkka Suominen, valtiovarainministeri ja liikenneministeri Ilkka Kanerva, maa- ja metsätalousministeri Toivo Topias Pohjola (s. 27.7.1931 Harjavalta ja k. 12.11.2018 Harjavalta), II valtiovarainministeri Ulla Puolanne ja sosiaali- ja terveysministeri Helena Pesola, jonka korvasi myöhemmin Mauri Miettinen.

Toivo Topias Pohjola.

Tuure Junnila kirjoitti Kansallissäätiön joululehdessä vuonna1987 julkaistussa kirjoitelmassaan huomioita Kokoomuksen pitkän oppositiokauden alkuajoista sekä päättymisestä. Junnilan käsityksen mukaan oli ainakin kaksi asiaa, jotka todennäköisesti tekivät Kokoomuksen paluun hallituspuolueeksi mahdolliseksi. Ensimmäinen näistä asioista on ehdottomasti Kokoomuksen kannatuksen voimakas kasvu ja sen myötä poliittisen voiman lisäys. Toisena tekijänä Junnila pitää kirjoituksessaan sitä, että tasavallan presidentti oli vaihtunut Urho Kekkosesta Mauno Koivistoksi. Tuure Junnilan mielestä Urho Kekkonen oli ”aivan selvästi pääesteenä sille, että Kokoomus ei vuosien 1970 ja 1979 suurista vaalivoitoistaan huolimatta noussut silloin hallituspuolueeksi.”

Tuure Jaakko Kalervo Junnila (47. osa) 

Tuure Junnila.

Kalevi Sorsa oli SDP:n puheenjohtaja ja samoin Sosialistisen Internationaalin varapuheenjohtaja sekä internationaalin aseidenriisuntaneuvoston, SIDAC:in puheenjohtaja. Näkyvä asema kansainvälisessä politiikassa sokaisi varmaankin Sorsan esiintymään aktiivisesti. Tuure Junnilan mielestä Sorsan asema kansainvälisellä näyttämöllä myös johdatteli ”Sorsan sellaisiin kannanottoihin ja toimintoihin, jotka saavat hänen edustamansa ulkopoliittisen linjan asiallisestikin poikkeamaan siitä varoivaisemmasta linjasta, jota presidentti Koivisto ja ulkoministeriö edustivat.”

Presidentti Ronald Reagan.

Pääministeri Kalevi Sorsa ilmoitti marraskuun 1984 Japanin vierailunsa yhteydessä aikovansa aikovansa tavata tulevaisuudessa Yhdysvaltain presidentti Ronald Wilson Reaganin (s. 6.2.1911 Tampico, Illinois, Yhdysvallat ja k. 5.6.2004 Los Angeles, Kalifornia) sekä Neuvostoliiton johtajan Konstantin Ustinovitš Tšernenkon (s. 24.9.1911 Bolšaja Tes, Siperia ja k. 10.3.1985 Moskova) ”painostaakseen Sosialistisen Internationaalin aseidenriisuntaneuvoston puheenjohtajana näitä aloittamaan neuvottelut ydinaseiden vähentämiseksi.” Samaan aikaan sekä presidentti Mauno Koivisto että ulkoministeri Paavo Matti Väyrynen (s. 2.9.1946 Kemin maalaiskunta) olivat kumpikin tahoillaan antaneet kommentteja, ”joiden mukaan Suomella ei nykytilanteessa ole syytä eikä edellytyksiä pyrkiä välittäjän tehtävään suurvaltojen välillä.” Kalevi Sorsan kannalta lopulta kävi hieman nolosti, kun sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto ennättivät molemmat ilmoittaa sopineensa aseistariisuntaneuvotteluja koskevien keskustelujen aloittamisesta ulkoministeritasolla ennen kuin pääministeri Kalevi Sorsa ehti tehdä mitään.

Konstantin Ustinovitš Tšernenko.

Tuure Junnilan mukaan ei ainoastaan ollut kyse siitä, ”että Sorsan itsensä omaksuman, hiukan mahtipontisen maailmanpoliittisen roolin ylle näin on levinnyt hienoinen ’löjets skimmer’, naurettavuuden häivähdys.” Kyse oli lopulta myös siitä ”kumpi on suomalaista ulkopolitiikkaa, se varovaisen pidättyväinen linjako, jota tasavallan presidentti, ulkoministeri ja ulkoministeriö edustavat, vai se suuren maailmanpoliittisen välittäjän tehtävä, johon pääministeri Sorsa tarjoutuu.”

Kalevi Sorsan maailmanparannusvietti oli edustaja Tuure Junnilan mielestä oirehtinut jo aikaisemminkin näkyvästi ja toimiminen Sosialistisessa Internationaalissa oli epäilemättä vain voimistanut tätä oireilua. Pääministeri Kalevi Sorsa oli suoraan puuttunut ”yksipuolisella tavalla milloin Keski-Amerikan ongelmiin, milloin Euro-ohjuskiistoihin siitä mitään välittämättä, että Suomi on eri yhteyksissä vakuuttanut haluaan pysytellä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella.” Kaikkein suurinta lukkarinrakkautta Kalevi Sorsa on vuosien saatossa osoittanut tuntevansa juuri palestiinalaisjohtaja Jasser Arafatia (s. 4.8.1929 Kairo, Egypti ja k. 11.11.2004 Clamart, Ranska) kohtaan. Jasser Arafat vieraili ensimmäisen kerran Suomessa tammikuussa 1989 ulkoministeri Kalevi Sorsan kutsusta. Kalevi Sorsa oli jo aikaisemmin vuonna 1982 yrittänyt kutsua Jasser Arafatia Suomeen, mutta asiasta nousseen kohun vuoksi tapauksesta syntyi niin iso riita maassamme, että eduskunnan puhemies Johannes Virolainen putosi vuoden 1983 vaaleissa eduskunnasta.

Jasser Arafat.

Suomessa kohun hälvettyä Kalevi Sorsa alkoi ajaa Arafat-asiaa sitkeästi ja Kalevi Sorsa pääsi tapaamaan Jasser Arafatia Tunisian pääministerivierailunsa yhteydessä. Tuure Junnila sai tästä pääministeri Kalevi Sorsan toiminnasta aiheen kysyä: ”Mitä suomalaisia intressejä pääministeri Sorsa katsookaan palvelevansa pyrkiessään väen väkisin tapaamaan niin kiistellyn henkilön kuin Jasser Arafatin? Tuskinpa hän on palvellut muita intressejä kuin tunnettua henkilökohtaista viehtymystä ”ulkotöihin”. Mutta Kalevi Sorsa ei tehnyt käyntiään Tunisiaan yksityishenkilönä, vaan Suomen pääministerinä. Ja eiköhän Suomen etujen mukaista olisi pysyä pelkkänä sivustakatsojana sellaisissa tulenaroissa kiistoissa, joissa Suomella onneksi ei ole elintärkeitä etuja valvottavanaan?”

Edustaja Tuure Junnila kirjassaan, Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan, herättää huomiota pääministeri Kalevi Sorsan silmiinpistävän antiamerikkalaisiin ennakkoasenteisiin sekä Sorsan jatkuvasti toistuviin hyökkäyksiin Yhdysvaltain silloista presidenttiä Ronald Reagania kohtaan. Mikään valtavan suuri Amerikan ystävä presidentti Mauno Koivistokaan ei suinkaan ollut, mutta hän sentään edes yritti noudattaa korrektin pidättyväistä linjaa läntisen supervallan ja sen valtionpäämiehen toimia kommentoidessa. Kalevi Sorsa katsoi asiakseen täysin avoimesti julistaa, ”että Reagan ja Yhdysvallat, erityisesti Yhdysvaltain varustelupolitiikka, on vastuussa maailmanpoliittisen ilmapiirin viilenemisestä ja suurvaltojen välisen jännityksen kasvusta.” Arveluttavaa Sorsan julistus oli Suomen puolueettomuuspolitiikan kannalta ajatellen varsinkin se, että hän ei ollut ”samalla tavalla sormella osoittaen arvostellut Neuvostoliiton valtionpäämiehiä ja heidän johdollaan harjoitettua politiikkaa Euro-ohjuksineen ja Afganistanin miehityksineen.”

Kalevi Sorsa ei tasapuolisuudesta näyttänyt piittaavan paljonkaan. Sosiaalidemokraattien Lahden puoluekokouksessa kesäkuussa 1984 pääministeri Kalevi Sorsa puhui ja hän sysäsi päävastuun suurvaltojen suhteiden kylmenemisestä presidentti Ronald Reaganille ja Yhdysvaltain hallitukselle samalla syyttäen näitä tahoja ”vuosia kestäneestä epäluottamuksen kylvöstä, jonka satoa maailma nyt korjaa yhä kärjistyvässä ilmapiirissä.” Tuure Junnila teki tämän vuoksi Kalevi Sorsan puoluekokouspuheen vuoksi eduskuntakyselyn, jossa hän kyseli: ”Onko hallitus tietoinen siitä, että pääministeri Sorsa on yksipuolisella tavalla syyttänyt Yhdysvaltain presidenttiä ja hänen hallitustaan suurvaltasuhteiden viimeaikaisesta kärjistymisestä; ja onko hallitus sitä mieltä, että tällainen menettely on ilmeisessä ristiriidassa sen puolueettomuuspyrkimyksen kanssa, jota Suomi on ilmoittanut noudattavansa?”

Kalevi Sorsalle olivat idänsuhteet aina tärkeimpiä.

Pääministeri Kalevi Sorsa vastasi eduskuntakyselyyn itsevarmasti, että Suomi harjoittaa yhä edelleen puolueettomuuspolitiikkaansa ”vuosikymmenien aikana viitoitettujen linjojen mukaisesti”. Kalevi Sorsa erityisesti korosti Lahden puoluekokouksessa puhuneensa puolueensa puheenjohtajan eikä pääministerin ominaisuudessa. Nämä tehtävät olivat Kalevi Sorsan mielestä täysin erillisiä ja poikkesivat toisistaan samoin parlamentaarisen vastuun osalta”. Tuure Junnilan mielipiteen mukaan Kalevi Sorsa kierteli vastuutaan vastatessaan eduskunnassa, ”että hänen pääministerin vastuunsa loppuu sillä hetkellä, jolloin hän astuu johtamansa puolueen puoluekokouksessa puhujakorokkeelle ja alkaa esittää käsityksiään siellä oleville puoluetovereille”.

Tuure Junnila katsoi, että näin tilanne ei voi olla. Pääministeri on toimessaan 24 tuntia vuorokaudessa ja samoin pääministeri kantaa vastuun aivan kaikista julkisuudessa esittämistään puheenvuoroista, myös niistäkin, jotka hän esitti ”Lahden puoluekokouksessa tai SIDAC:in kokouksessa Tokiossa taikka neuvotellessaan Jasser Arafatin kanssa Tunisiassa.” 1980-luvulla Suomen poliittisissa piireissä vannottiin hämmästyttävän paljon antiamerikkalaisuuden nimiin. Jopa länsiystävällisiksi miellettyihin Kokoomuslaisiin tämä päti ja varsinkin tämä korostui Kokoomuksen puolueen radikalisoituneen nuorison keskuudessa.

Pääministeri Kalevi Sorsa ”kunnostautui” jälleen vappuna 1985, kun hän piti vappupuheen Helsingin Käpylän työväentalolla. Puheessaan Kalevi Sorsa hyökkäsi peittelemättä kiihkeästi presidentti Ronald Reagania vastaan ja Sorsa nimitti Reaganin esille nostaman Strategic Defence Initiative -aloitteen eli ns. Tähtien sota -suunnitelman tyystin mielettömäksi sekä moitti Yhdysvaltain Nicaragua-politiikkaa alastomaksi voimapolitiikaksi”. Kalevi Sorsan saatua haukutuksi ensin Yhdysvaltojen politiikan Kalevi Sorsa alkoi estottomasti kehua ja kiitellä Neuvostoliiton uuden johtajan Mihail Sergejevitš Gorbatshovin (s. 2.3.1931 ja k. 30.8.2022 Moskova) aseidenriisuntaesitysten rakentavuutta.

Mihail Gorbatshov.

Tuure Junnila soi mielellään Kalevi Sorsalle yksityishenkilönä vapauden ajatella ja ilmaista mielipiteitään, mutta pääministerinä toimiessaan Kalevi Sorsan pitäisi käyttää tarkemmin harkintakykyään ilmaistessaan asioita virallisemmin. Tuure Junnila laati Kalevi Sorsan Käpylän vappupuheesta eduskuntaan eduskuntakyselyn, jonka perusteluissa Junnila mm. tokaisi, että ”pääministeri Sorsan puolueettomuuspolitiikkamme kanssa ristiriidassa olevat julkiset esiintymiset ovat olleet sen luonteisia, että ne viittaavat järjestelmälliseen pyrkimykseen muuttaa maamme perinteistä ulkopoliittista linjaa.”

Kalevi Sorsaan kohdistunut Tuure Junnilan arvostelu oli sikäli hankalaa, että sitä oli sisällöllisesti melko mahdotonta osoittaa vääräksi; asiasta oli kyllä samoin vaikea vaieta täysin. Kun Tuure Junnila puhui eduskunnassa, häntä myös silloin kuunneltiin; lehterit olivat täysiä samoin kun salikin ja hänen puheensa käännettiin heti tärkeimpien läntisten suurlähetystöjen käyttöön. Tuure Junnilan puheita ei siten kovin helposti voinut jättää huomioimatta, oltiinpa hänen puheista muuten mitä mieltä hyvänsä.

 Tuure Jaakko Kalervo Junnila (46. osa)

Kansanedustaja Tuure Junnila.

Kokoomuksen puolueesta ei Tuure Junnilalle tarjottu valitsijamiesehdokkuutta tammikuun 1982 valitsijamiesvaaleihin. Varmasti myöskään seuraavan vuoden eduskuntavaaleihin paikkaa ei puoluejohdon puolesta olisi tarjottu, jos asia olisi ollut vain puolueorganisaation käsissä. Sääntöjen mukaan eduskuntavaaleja ennen täytyi toimeenpanna jäsenäänestys, jonka tulosta olisi vaikea sivuuttaa ehdokasasettelussa. Tuure Junnila edusti Munkkimiemen kansallisseuraa ja jäsenäänestyksessä hän ei ollut aivan terävimmässä kärjessä, mutta menestyi kyllin hyvin päästäkseen Helsingin Kokoomuksen ehdokaslistalle.

Pertti Edvard Savolainen (s. 19.10.1940)

Maaliskuun 1983 eduskuntavaaleissa Kokoomuksen valtakunnallinen ääniharava oli Pertti Salolainen, joka sai yli 20 000 ääntä vaaleissa. Yli 11 000 äänellä toiseksi Helsingin Kokoomuksen ehdokkaista kiilasi Eva-Riitta Siitonen. Tuure Junnila teki neljän vuoden paitsion jälkeen näyttävän paluun eduskuntaa, kun hän sai noin 5 700 ääntä. Vaalien eduskuntapaikat jakaantuivat seuraavasti: SDP 57 (+5), Kokoomus 44 (-3), Keskustapuolue 38 (+2), SKDL 27 (-8), SMP 17 (+10), RKP 11 (+1), kristilliset 3 (-6), vihreät 2 (+2) ja perustuslailliset 1 (+1).

Eva-Riitta Siitonen (o.s. Hautamäki, s. 19.5.1940 Helsinki)

Tuure Junnila tuli valituksi eduskuntaan talon vanhimpana edustajana 72 vuoden iässä. Muita eduskunnan seremoniallisia ikäpuhemiehiä historia tuntee mm. Leopold (Leo) Henrik Stanislaus Mechelinin (s. 24.11.1839 Hamina ja k. 26.1.1914 Helsinki), Pehr Evind Svinhufvudin (s. 15.12.1861 Sääksmäki ja k. 29.2.1944 Luumäki), Kaarlo Juho Ståhlbergin (s. 28.1.1865 Suomussalmi ja k. 22.9.1952 Helsinki) ja Väinö Alfred Tannerin (vuoteen 1895 Thomasson, s. 12.3.1881 Helsinki ja k. 19.4.1966 Helsinki). Paitsi vanhin edusta Kokoomuksessa Junnila oli myös ehdottomasti kokenein kansanedustaja 25 valtiopäivät istuneena edustajana. 18 valtiopäiviin ylsi sentään Pentti Mäki-Hakola. 14 valtiopäivillä istuneita Kokoomuksen edustajia olivat Elsi Hetemäki-Olander, Matti Jaatinen ja Pertti Savolainen. Kokoomuksen tuoreita tulokkaita tuoho aikaan olivat Riitta Uosukainen (o.s. Vainikka, s. 18.6.1942 Jääski), Iiro Tahvo Juhani Viinanen (s. 27.9.1944 Kuopio) ja Kimmo Kalevi Immeri Sasi (s. 21.2.1952 Tampere).

Riitta Uosukainen.

Iiro Viinanen.

Kokoomuksella oli jälleen kova hinku hallitukseen 17 vuotta kestäneen oppositiokauden epätoivoisen odotuksen jälkeen. Tuure Junnila oli edelleen sitä mieltä, että hallitukseen ei pidä mennä hinnalla millä hyvänsä. 1970-luvulta asti oli ollut vallalla käsitys, ”että kunhan Kokoomus vain muuttuu niin sanotusti Kekkospuolueeksi, se riittää tekemään Kokoomuksesta myös hallituspuolueen.”

Olli Heikki Juhani Perttunen.

Presidentti Urho Kaleva Kekkonen oli virallisesti vetäytynyt tasavallan presidentin tehtävistä 27.10.1981. Presidentin kansliapäällikkö Olli Heikki Juhani Perttunen (s. 6.9.1938 Kajaani) suostutteli vastahakoisen Urho Kekkosen allekirjoittamaan etukäteen valmistellun eroanomuksen. Presidentti Kekkosen liian pitkällä hallintakaudella oli muodostunut pinttynyt tapa, että Kokoomusta ei kelpuutettu hallituspuolueeksi; tämä tapa oli jatkunut yhtäjaksoisesti jo vuodesta 1966 lähtien. Presidentti Mauno Henrik Koiviston (s. 25.11.1923 Turku ja k. 12,5.2017 Helsinki) ollessa nyt virassa tämä tapa sai jatkoa keväällä 1983, kun maan hallitus koottiin punamulta pohjalle. Pääministerin tehtävät otti hoitaakseen sosiaalidemokraatti Taisto Kalevi Sorsa (s. 21.12.1930 Keuruu ja k. 16.1.2004 Helsinki).

Mauno Henrik Koivisto.

Kommunistinen puolue oli jättäytynyt lähestyvien eduskuntavaalien pelossa pääministeri Kalevi Sorsan edellisestä hallituksesta pois vuodenvaihteessa 1982-1983. Seuraavan kevään hallitusneuvotteluissa kommunistit jättäytyivät suosilla oppositioon. Kokoomuksella oli kova halu uuteen hallitukseen, Junnilan mielestä ”puolueen johtoportaassa päinvastoin jopa kritiikittömyyteen asti”. Realiteetti oli kuitenkin se, että ”missään hallitusneuvottelujen vaiheessa ei Kokoomuksen hallitukseen ottamista vakavasti edes harkittu”.

Kansanedustaja Tuure Junnilan mukaan presidentti Mauno Koivisto olisi hyvinkin voinut tehokkaammin puolustaa Kokoomuksen ottamista hallitusneuvotteluihin osalliseksi. Mauno Koivisto ei presidentinvaalitaistelunsa kuluessa ollut sanottavammin itäisen naapurimme suosikkiehdokas, ja siksi tätä taustaa vasten Tuure Junnila ymmärsi presidentti Mauno Koiviston suorastaan yliherkän suhtautumisen hallituksen muodostamiseen. Presidentti Koivistolla oli siitä huolimatta jo vakiintunut asema, joka hyväksyttiin jopa Neuvostoliitonkin puolella; Koiviston ei olisi enää tarvinnut pelätä ”ulkopoliittisia seurauksia”, kuten Urho Kekkosen tapana oli asioita junailla sisäpolitiikassa. Presidentti Mauno Koivisto itse puolustautui vedoten siihen, ”että tietyt muut hallituksia muodostettaessa tarpeelliset puolueet eivät halua Kokoomusta hallituskumppanikseen”.

Tuure Junnila julkaisi vuonna 1985 teoksen, Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan, jossa Junnila tunnistaa muutoksen myötä tapahtuneen selvän ilmapiirin huojentuneisuuden aikaisemmasta kireydestä levollisempaan suuntaan. Tuure Junnila katsoo, että kaikki ei ole muuttunut pelkästään parempaan suuntaan. Hän tunnistaa edelleen heikkoudet mm. kevään 1983 hallitusneuvottelujen yhteydessä sekä poliittisten virkanimitysten pinttyneen jatkumisen. Junnila huomaa selkeän eron Koiviston politiikassa Kekkoseen verrattuna siinä, että Koiviston aikana pääministerin rooli oli selkeästi yleisesti vahvistunut; pääministerin rooli ulkopolitiikassa oli – jos mahdollista – vieläkin vahvistunut presidentti Kekkosen aikaa verrattuna, sillä Kekkonen piti ulkopolitiikan hoidon tiukasti itsellään.

Junnila ei suinkaan pitänyt pääministerin roolin vahvistumista mitenkään huonona asiana, mutta ongelman muodosti asiassa se, että pääministerinä toimi parhaillaan Kalevi Sorsa. Tuure Junnila näki Kalevi Sorsan kehittyneen varsinkin 1970-luvun kokemattomuudestaan selkeästi talousasioiden hoidossa, mutta ulkopolitiikka oli Junnilan mukaan Kalevi Sorsalle jatkuvaa kompurointia. Kirjassaan Tuure Junnila kirjaltaa: ”Sorsan pää olisi taatusti pudonnut Kekkosen kaudella, jos hän olisi jo silloin antautunut viehtymykselleen ’ulkotöihin’ yhtä estottomasti kuin sitten Koiviston aikana”.

Kalevi Sorsa.

Kalevi Sorsa syntyi Keuruulla ja kävi kansakoulun Joutsassa, aloitti keskikoulun Jyväskylässä ja suoritti koulunsa loppuun Lappeenrannassa. Paikkakunnat vaihtuivat sujuvasti tiemestari-isän työn perässä. Koulunkäynnin ohessa Kalevi Sorsa teki myös uitto- ja metsätöitä. Mieltymys kirjallisuuteen johti Kalevi Sorsan harjoittelijaksi sanomalehteen; vuonna 1949 hän aloitti Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa sanomalehtitutkinnon suorittamisen Helsingissä. Hän valmistui vuonna 1957. Kalevi Sorsa rahoitti opintonsa työskentelemällä toimittajana Työväen Sanomalehtien Tietotoimistossa, Suomen Sosiaalidemokraatissa sekä Työläisnuorisossa (myöh. Vuhuri). Kalevi Sorsa työskenteli rakennustyömailla ja hän oli rakentamassa mm. Olympiakylää, Kisakylää ja Salmisaaren voimalaitosta. Vuonna 1963 hän suoritti yhteiskuntatieteiden kandidaatin tutkinnon Tampereen yliopistossa pääaineenaan kotimainen kirjallisuus. Hänen pro gradu -tutkielma käsitteli sisällissodan syitä Joel Lehtosen Putkinotko-romaanin valossa.

Sorsa sai asevelvollisuuden suorittamisen jälkeen vuonna 1956 Kustannus Oy Tammesta kirjallisen toimittajan paikan. Hän toimitti mm. entisen sisäministeri Yrjö Leinon muistelmat, Kommunisti sisäministerinä, sekä torjui Kalle Päätalon yrityksen saada julki ensimmäinen romaaninsa Tammella. Tammen kauden jälkeen Kalevi Sorsa muutti vuosiksi 1959-1965 Pariisiin puolisonsa Irenen kanssa YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCOn virkamieheksi. Ranskassa hän oppi kulttuurin ja kielen, tutustui paikallisiin poliitikkoihin sekä solmi läpi elämän jatkuneita ystävyyssuhteita. Pariisista Sorsa siirtyi Suomen UNESCO-toimikunnan pääsihteeriksi ja opetusministeriön kansainvälisten asiain osaston apulaisosastopäälliköksi.

Jukka Seppinen.

Vuoden 1969 puoluekokouksessa Kalevi Sorsa valittiin SDP:n puoluesihteeriksi Erkki Raatikaisen tilalle. Historioitsija Jukka Seppisen (s. 24.10.1945 Helsinki) mukaan Kalevi Sorsan nousun takana olivat mm. Neuvostoliiton kommunistinen puolue ja KGB. NKP oli uhannut katkaista kaikki suhteet SDP:n, jos puoluesihteeriksi valittaisiin joku puolueen oikeistoon kuuluva henkilö. Komsomolskaja Pravda julkaisi hieman ennen puoluekokousta artikkelin, jossa leimattiin neuvostovastaisiksi Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja Pauli Burman (s. 2.1.1933 Helsinki ja k. 1.1.2012 Helsinki), SDP:n järjestöpäällikkö Anssi Karkinen (1934-2001) ja Sdp:n kansainvälisten asioiden sihteeri Pekka Korvenheimo. Rafael Paasio kertoi omissa muistelmissaan, että Pekka Juhani Korvenheimo (s. 17.1.1941 Helsinki ja k. 18.4.2024 Helsinki) oli varma omasta nimityksestään puoluesihteeriksi ja Korvenheimo oli Kalevi Sorsan valinnan jälkeen hyvin pettynyt syrjäytykseensä.

Kalevi Sorsa sai nopeasti paljon kannatusta. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa hän sai tukiryhmänsä – Mauno Koivisto, R.H. Oittinen ja Keijo Liinamaa – avulla suuren äänisaaliin, 17 311 ääntä. SDP;stä tuli selvästi suurin puolue ja Sorsasta tuli ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja eduskunnassa. Kalevi Sorsa toimi SDP:n Helsingistä valittuna kansanedustajana tasa 20 vuotta, vuodet 1970-1990.

 Tuure Jaakko Kalervo Junnila (45. osa)

Tuure Junnila.

Engels saapui samoin Pariisiin ja Marx ja Engels alkoivat yhdessä laatia lentolehtisiä nimellä: Kommunistisen puolueen vaatimukset Saksassa. Ne julkaistiin myös pian Berliinissä, Trierissä ja Düsseldorfissa. Lehtisten tarkoitus oli rohkaista porvaristoa kapinoimaan, sillä Karl Marx ymmärsi, että Saksan työväenluokka oli vielä melko vaatimaton. Lehtisessä vaadittiin mm. progressiivista verotusta ja kansallista pankkia. Kölnissä oli tekeillä uusi sanomalehti, Neue Rheinische Zeitung. Karl Marx muutti Kölniin huhtikuussa 1848, koska hänet haluttiin tämän lehden päätoimittajaksi.

Karl Marx.

Karl Marx yritti olla kirjoituksissaan maltillinen, mutta viranomaiset pidättivät hänet 7.7.1848 syytettynä ylemmän yleisen syyttäjän halveksimisesta. Preussin hallitus kaatui 8.8.1848. Kölnissä astui 25.9.1848 sotatilalaki voimaan ja varuskunnan johtaja lakkautti Neue Rheinische Zeitung-lehden. Sotatilalaki kumottiin 12.10.1848 ja lehti sai jälleen ilmestyä. Karl Marx valittiin Kölnin työväenyhdistyksen puheenjohtajaksi 22.10.1848. Vuoden loppuun mennessä työväenluokan kapina oli kukistettu Ranskassa, Englannissa ja Saksassa. Jahka etsintäkuulutus mitätöityi, palasi Engels maanpaosta. Marx ja Engels saivat helmikuun alussa 1849 syytteen yleisen syyttäjän kunnian loukkaamisesta. Syytteet kuitenki kumottiin. Jo 8.2.1849 Karl Marx oli jälleen syytettynä, tällä kertaa kapinaan yllyttämisestä. Karl Marx tunnusti syytteen osittain ja hänet kuitenkin vapautettiin. 16.5.1849 Karl Marxin lehden toimittajia syytettiin ja ei-preussilaiset toimittajat karkotettiin. Karl Marx huomasi toimintansa käyneen mahdottomaksi Saksassa. Engels avusti työskentelemällä perheyritys Ermen & Engels Manchesterin konttorissa Karl Marxin perhettä taloudellisesti.

Lopulta Karl Marx saapui Lontooseen; kaupunki eli voimakasta kasvukautta. Erot eri yhteiskuntaluokkien välillä olivat suuret ja kaupungissa oli laajoja slummialueita. Karl Marx perusti uuden Kommunistiliiton Saksalaisten työläisten sivistysliiton tiloihin. Karl Marxia vaivasivat raha- ja perhehuolet; raskaana oleva Jenny Jenny saapui Lontooseen 17.9.1849. Engelskin saapui marraskuussa 1849 Lontooseen. Loppuvuodesta 1850 Karl Marxin perhe löysi asunnon Dean Streetiltä. Karl Marx oli väsynyt järjestöelämään ja sen riitelyihin. Häntä kiinnosti enemmän kirjoittaminen. Hän halusi kirjoittaa suurteoksen taloustieteestä. Pääoman ensimmäinen versio ilmestyi vuonna 1859 ja se sai nimekseen Hahmotelmia poliittisen taloustieteen kritiikiksi. Teos oli suunniteltu kuusiosaiseksi. Kirja oli useille Karl Marxin ihailijoille pettymys, kun lukijat eivät nähneet siinä käsiteltävän pääomaa lainkaan. Kirjaa ei myöskään mainostettu, mutta siitä ei ilmestynyt myöskään arvosteluja.

Talousvaikeuksien keskellä Karl Marx työskenteli päiväkausia British Museumin lukusaleissa lähdeteosten parissa. Karl Marx sai kirjoitettua tuhatviisisataa sivua muistiinpanoja vuosin 1861-1863. Moni ongelma ratkesi, myös kysymys maanvuokrasta ja maatyön arvosta. Kirjoittaessaan Karl Marx oli myös hyvin sairas, mm. reumatismi vaivasi häntä. Vuonna 1867 teos valmistui ja sen nimeksi tuli Das Kapital, Pääoma. Aikaa oli Tuure Junnilan arvion mukaan kulunut Karl Marxin julkaisusta niin paljon, että oli mahdollista objektiivisesti arvioida, kuinka Marxin kehittämä ”tieteellisen sosialismin ennuste edessä olevista taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä vastaa todellisuudessa tapahtunutta kehitystä”.

Junnilan mielestä Karl Marxin luonnostelema teoria pääomien keskittymisestä ja kasaantumisesta osoittautui täysin vääräksi. Lännen kapitalistimaihin oli kyllä muodostunut jättiyrityksiä, mutta niiden omistus jakaantui laajalle joukolle osakkeenomistajia. Esimerkiksi liikevaihdolla mitaten Yhdysvaltojen suurimmalla yrityksellä, öljy-yhtiö Exxonilla, oli tuolloin 697 000 osakkeenomistajaa ja General Motorsilla vastaavasti 1 191 000 osakkeenomistajaa. Samoin Karl Marxin ennustus siitä, että suurkapitalistit lyövät kuoliaiksi muut kapitalistit jäi sekin toteutumatta. Jättiyrityksistä ei ole tullut yksinomaista yritysmuotoa, vaan niiden rinnalla suurimman osuuden yrityksistä kuitenkin muodostavat miljoonat keskisuuret ja pienet yritykset.

Vladimir Lenin.

Tuure Junnilan mukaan kaikkein huonoimmin meni Karl Marxin ennuste työväestön jatkuvasta kurjistumisesta. Teollistuneessa yhteiskunnassa sellaiset proletaariluokat mitä Karl Marx tarkoitti, ovat käytännössä hävinneet. Työväenluokan piirissä omakotitalot, autot, moottoriveneet ja kesämökit ovat olleet jo pitkään arkipäivää. Karl Marx esitti myös, että kapitalistinen järjestelmä johtaa luonnonlain välttämättömyydellä tapahtuvaan vallankumoukseen, proletaariaatin diktatuurin välivaiheen jälkeen, luokattomaan yhteiskuntaan. Vladimir Lenin oli myös julistanut Venäjällä toimeenpannun vallankumouksen yhteydessä, että sekin johtaisi lopulta luokattomaan yhteiskuntaan.

Milovan Djilas.

Kuinkas sitten kävikään? Muodostuiko 1980-lukuun mennessä Neuvostoliitosta sosialismin oppi-isien ennustama luokaton yhteiskunta? Vai elettiinkö Neuvostoliitossa tuota välivaihetta, jota myös proletariaatin diktatuuriksi kutsuttiin? Tuuri Junnila jatkaa kysymyssarjaa: Vai oliko Neuvostoliitossa tuota välivaihetta eli proletariaatin diktatuuria koskaan ollutkaa? Vastauksen saadakseen Junnila tutkii jugoslavialaisen Milovan Djilasin vuonna 1957 julkaistua teosta, Uusi aika, sekä Michael S. Voslenskyn tuoreempaa ja perinpohjaista ”Nomenklatura. Die herrschende Klasse der Sovietunion” -teosta vuodelta 1980.

Michael S. Voslensky (s. 6.12.1920 ja k. 8.2.1997 Bonn).

Tuure Junnila tekee näistä teoksista selvän yhteenvedon ja tiivistyksen, josta siteeraus: ”Kehitys Neuvostoliitossa lokakuun vallankumouksen jälkeen on johtanut kaikkea muuta kuin luokattomaan yhteiskuntaan. Siellä on päinvastoin muodostunut uusi yläluokka, jonka käsiin on kasaantunut sekä poliittinen että taloudellinen valta paljon yksinomaisemmin ja keskitetymmin kuin konsanaan porvaristolle ns. kapitalistisissa maissa. Samanaikaisesti väestön valtava pääosa joutuu elämään täysin vailla demokraattisissa maissa normaaleina pidettyjä valtiollisia perusoikeuksia ja samalla taloudellisesti niukoissa, jopa puutteenalaisissa oloissa. Luokattoman yhteiskunnan asemesta Neuvostoliitosta on tullut siis varsin selväpiirteinen luokkayhteiskunta, jonka luokkaerot toisaalta harvalukuisen hallitsevan ja myös taloudellisesti etuoikeutetun oligarkian ja toisaalta laajojen kansanjoukkojen välillä ovat silmiinpistävän suuret.”

Karl Marx aikanaan väitti, jotta suuret luokkavastakohdat aiheuttavat luokkien välistä jännitystä ja johtavat vääjäämättä luokkataistelutilanteisiin. Kommunistisessa manifestissa he Engelsin kanssa väittivät, ettei ilmiö ollut lainkaan uusi; kautta aikain patriisi ja plebeijit sekä paronit ja maaorjat ovat ”aina olleet vastakkain, käyneet keskeytymätöntä, milloin peitettyä, milloin avointa taistelua”. Tuure Junnila kummastelee, miksi tästä säännöstä Neuvostoliitto ja Itä-Euroopan kansandemokratiat jotenkin muodostaisivat muka poikkeuksen. Hädin tuskin toimeentulevan työväestön ja yltäkylläisyydessä lilluvan nomenklatuuran välinen juopa oli syvä ja täysin ylitsepääsemätön.

Tuure Junnila näki sodanjälkeisinä vuosikymmeninä kansandemokratioissa esiintyneillä yhteiskunnallisilla levottomuuksilla joitakin yhteisiä piirteitä: ”Paitsi muuta nuo tapahtumat ovat kaikki olleet sen jännitystilan aina aika ajoin uudistuvaa purkautumista, joka on syntynyt siitä, että kaikissa noissa maissa kuten Neuvostoliitossakin varsinkin poliittinen ja taloudellinen valta, mutta myös aineellinen hyvinvointi, on erittäin epätasaisesti jakaantunut.” Junnilalta ei jää huomaamatta, että avoimia työtaistelulevottomuuksia on esiintynyt etupäässä kansandemokratioissa eikä Neuvostoliitossa. Tähän syynä lienee ollut Neuvostoliiton kovaotteinen miliisi, joka oli paikalla nopeasti poistamassa häiriöt.

Utopiaa luokattomasta yhteiskunnasta kirjoittaessaan elettiin vuotta 1982 ja Junnilan olisi vielä ollut vaikea uskoa – eikä kyllä kenenkään muunkaan – että kymmenessä vuodessa Neuvostoliitto romahtaa ja rautaesirippu katoaa sekä Itä-Euroopan kansat saavat vapauden kahleistaan eli kommunismin ikeistä. Tuure Junnila uskaltautui kuitenkin ennustaa sen verran, että kansandemokratioissa vallitsevat yhteiskunnalliset ja valtiolliset erimielisyydet tulevat ”näyttelemään merkitykseltään kasvavaa osaa” Euroopan historiassa. ”Levottomuusilmiöiden uusiutuminen myös tästä eteenpäin on mahdollista, jopa todennäköistä, niin kauan kuin noiden maiden yhteiskuntarakenne säilyy sellaisena kuin se tätä nykyä on”, Junnila kirjoittaa.

Ei myöskään ollut mitään syytä kuvitella, ”että kansandemokratioiden kansat hyväksyisivät iloisin mielin aikojen loppuun asti nykyisen puolivapaan, alistetun aseman”. Junnila tuleekin johtopäätökseen teoksensa lopussa näin: ”Olosuhteiden ollessa tällaiset tuntuu ilmeiseltä, että jos Neuvostoliiton kyky ja valmius tarvittaessa aseelliseenkin väliintuloon kansandemokraattisessa Itä-Euroopassa jostakin syystä heikkenisi, sama yhteiskunnallinen levottomuus, joka viime aikoina on ollut ominaista Puolan oloille, leviäisi ennen pitkää muihinkin kansandemokratioihin.”

Jaakko Laitinen & Väärä Raha, G LiveLab 28.2.2025 

Laulusolisti Jaakko Laitinen.

Balkanin niemimaan perinnemusiikkia ja suomalaista iskelmämusiikkia vinhasti yhdistelevä Jaakko Laitinen & Väärä Raha saapui perjantaina 28.2.2025 klo 21 esiintymään Tampereen G LiveLab:n lavalle. Yhtye on perustettu vuonna 2009 Helsingissä ja alkuperäiset yhtyeen soittajat ovat Lapista lähtöisin. Osittain tästä syystä yhtye onkin nimittänyt omaa musiikkiaan Lapland-Balkaniksi. Perjantain Tampereen keikan perusteella yhtyeen suuria yleisöä villitsevät ja laulattavia hittejä ovat mm. Saippuakupla, Oumuamua ja Äyskäri, joka varsinkin irrotti tunnelman lennokkaaksi; osa faneista oli ilmestynyt paikalle jopa omien äyskäreiden kanssa. He toteuttivat kirjaimellisesti laulun kertosäkeen kehotusta: Äyskäri käteen ja kaikki äyskäröimään!

Jaakko Laitinen & Juho Kanervo keskittyvät hanuristi Marko Roinisen tulkintaan.

Yhtyeen laulusolistina ja lauluntekijänä toimii Jaakko Laitinen (s. 4.12.1981 Rovaniemi). Jarkko Laitisen uusin kokoonpano tottelee nimeä Lehtojärven Hirvenpää ja se on perustettu vuonna 2019. Yhtyettä Lehtojärven Hirvenpää on määritelty tangoyhtyeeksi, joka saa vaikutteitaan sekä argentiinalaisesta tangosta että suomalaisesta tangoperinteestä. Tämän yhtyeen laulusanoituksia on luonnehdittu melko haastaviksi.

Jaakko Laitinen syntyi Rovaniemellä ja varttui Rovaniemen Korkalovaarassa. Vuonna 2007 Jaakko Laitinen valmistui kirjastotradenomiksi Oulun seudun ammattikorkeakoulusta. Länsi- ja eteläslaavilaisia kieli Laitinen opiskeli vuodesta 2008 lähtien Helsingin yliopistossa. Jaakko Laitinen asui ensin pitkään Helsingissä ja sitten Tampereella. Vuonna 2019 Jaakko Laitinen muutti jälleen Rovaniemelle asumaan. Kielentutkija sekä Helsingin yliopiston germaanisen filologian professori Marjatta Wis (o.s. Tissari, s. 20.6.1915 ja k. 4.11.2008) oli Jaakko Laitisen isoäiti.

Vuonna 2004 perustettu Helmi Levyt levy-yhtiö julkaisi Jaakko Laitinen & Väärä Raha -yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä keväällä 2010 ja 2012. Joulukuussa 2013 suomalainen levy-yhtiö ja -jakelija Playground Music Finland julkaisi yhtyeen kolmannen levyn Lapland-Balkan. Jaakko Laitinen & Väärä Raha -yhtyeen neljäs levy, Näennäinen, julkistettiin joulukuussa 2016 – jälleen Playground Music Finlandin kustantamana - ja sama levy julkaistiin saksankielisessä Euroopassa alkuvuodesta 2017. Yhtyeen toinen albumi, Yö Rovaniemellä, valittiin vuoden 2012 kansanmusiikkilevyksi yhdessä Friggin Polka V, sekä Kardemimmien Autio Huvila -albumien kanssa. Samoin yhtye sai vuoden 2012 Femma -palkinnon kategoriassa Aholaita-Femma.

Katsotaanpa, kuinka tämä lystikäs orkesteri esittelee itse itsensä: ”Jaakko Laitinen & Väärä Raha on vuodesta 2009 musiikin ystäviä ja elämän rakastajia villinnyt Lapland-Balkan-orkesteri. Sen musiikissa lyövät kättä monenlaiset elementit pääraaka-aineina Balkanin säpäkät rytmit ja vanha suomalainen iskelmä. Musiikilliseen maustehyllyyn on vuosien varrella sattunut vaikutteita niin Gruusiasta, Turkista, Lähi-Idästä kuin Kreikastakin. Laitisen sanoitukset kunnioittavat suomalaisen iskelmän parhaimpia perinteitä venyttäen ilmaisua uusille vesille – aiheiden skaala paukkuu perinteisistä lemmenlauluista tietoisuuden ja todellisuuden olemuksen kiperiin pohdintoihin ja pimeän pullon etsintään Peräpohjolan yössä. Viisi fanien rakastamaa ja kriitikoiden ylistämää pitkäsoittoa ja yhden live-levyn julkaissut orkesteri tunnetaan kuitenkin ennen kaikkea hurmoksellisena keikkajyränä, ja mainetta on ylläpidetty kiihkeään keikkatahtiin Eirasta Inariin ja ympäri Eurooppaa yli 20 eri maassa niin suurilla festivaaliareenoilla kuin kylähäissä ja savuisissa klubeissa.

Väärässä Rahassa soittavat muusikot ovat: haitaristi Marko Roininen (Roinari), rumpali Janne Hast, basisti Juho Kanervo sekä Quartertonetrumpetisti ja buzukisti Ilkka Arola. Entisiä yhtyeen jäseniä eli nykyisiä ikuisia kunniajäseniä ovat: Jarkko Niemelä (trumpetti ja buzuki) yhtyeessä soittanut vuosina 2009-2018 sekä Tuomo Kuure (kontrabasso) yhtyeessä musisoinut vuosina 2009-2020.

Ilkka Arola.

Jazzmuusikkona aikaisemmin tunnettu turkulainen trumpetisti Ilkka Arola kiinnostui Lähi-Idän musiikista ja alkoi sen myötä soittaa myös Quartertonetrumpettia. Tähän nimenomaiseen trumpettiin on lisätty yksi venttiili lisää normaaliin trumpettiin verrattuna. Tämä lisäys mahdollistaa tällä trumpetilla soittaa ns. mikrosävelaskelia, kun soittimella päästään puolisävelaskelien väliin soittamaan. Ilkka Arola oma yhtye julkaisee torstaina 6.3.2025 uuden levynsä levynjulkistamiskonsertissa Turussa. Ilkka Arola on musiikin lisäksi kiinnostunut valokuvaamisesta.

Tuure Jaakko Kalervo Junnila (44. osa) 

Tuure Junnilan teos Kiinalainen päiväkirja.

Kotikommunistimme saivat Tuure Junnilan Kiinalaisesta päiväkirjasta ”vettä myllyynsä”. Heidän tulkinta oli, että Kiinan maolaisjohto ja Junnila olisivat solmineet jonkinlaisen alianssin neuvostoliittolaisia vastaan. Vähemmistökommunistijohtaja Taisto Jalo Sinisalo (s. 29.6.1926 Kotka ja k. 26.3.2002 Kotka) suolsi omia käsityksiään mm. seuraavasti: ”Junnila on tuntenut varmaan valtaisaa henkistä tyytyväisyyttä voidessaan ruokkia sairaalloista neuvostovastaisuutta mitä törkeimmillä parjauksilla. Kiinalainen päiväkirja muodostaa lähes sadalle sivulle kootun Neuvostoliiton vastaisen kiinalaispropagandan tavoitteita palvelevan hengentuotteen. Se osoittaa mainiolla tavalla miten ’ei ole väliä ovatko kissat mustia tai valkoisia, kunhan ne vain pyydystävät hiiriä’ (Deng Xiaoping) eli miten suomalainen äärioikeisto lyö rauhan, edistyksen ja sosialismin vastaisessa taistelussa ystävyyden ja yhteistyön kättä.”

Taisto Sinisalo.

Seuratessaan Puolan 1980-luvun alun poliittisesti dramaattisia tapahtumia mielenkiinnolla Tuure Junnila sai idean seuraavaan kirjaansa, Utopia luokattomasta yhteiskunnasta (1982). Kirjassaan Tuure Junnila pohtii varsinkin Neuvostoliiton yhteiskunnallista luokkarakennetta, mutta myös Puolan ja muiden sosialististen Itä-Euroopan maiden sisäisten olosuhteiden kehitystä toisen maailmansodan jälkeen. Kirjansa aloitussanoissa Junnila kirjoittaa: ”Kirjoittamaan ryhtyessäni ei tarkoitukseni ole ollut yksityiskohtaisen ja perusteellisen historiallisen esityksen laatiminen, vaan kansandemokratioissa sodan jälkeen ilmenneiden levottomuusilmiöiden analysointi, pyrkimys niiden yhteiskunnallisten perustekijöiden osoittamiseen, joista nuo levottomuudet ovat kummunneet.”

Kirjassaan Tuure Junnila viljelee runsaasti marxilaisen yhteiskuntafilosofian peruskäsitteistöä sekä kertoo sangen paljon yhteiskuntafilosofi Karl Heinrich Marxista (s. 5.5.1818 Trier ja k. 14.3.1883 Lontoo), jonka statuksen ja merkityksen ”eräänä 1800-luvun huomattavimpiin kuuluvana yhteiskunnallisena ajattelijana” Tuure Junnila myös auliisti teoksessaan tunnustaa. Karl Marx syntyi juutalaiseen perheeseen Preussin Trierissä. Hänen isänsä, Hirschel Marx, myöhemmin Heinrich Marx, oli lakimies. Ajalle hyvin tyypillisen juutalaissyrjinnän vuoksi Heinrich Marx kääntyi luterilaiseksi. Marxien kodissa vieraili usein kulttuurielämän edustajia, jotka olivat innostuneita valistusaatteista. Vuoteen 1830 saakka Karl Marxin otaksutaan saaneen kotiopetusta ja vasta sen jälkeen Marx aloitti opiskelun Trierin lyseossa. Marx valmistui ylioppilaaksi vuonna 1835. Huonon terveytensä vuoksi Karl Marx vapautettiin asepalveluksesta. Marx kirjautui Bonnin yliopistoon lukemaan lakia.

Karl Marxin puoliso, Jenny Marx.

Koulukaverinsa Edgar von Westphalen tutustutti Karl Marxin sisareensa, Jennyyn (s.12.2.1814 Salzwedel, Preussi ja k. 2.12.1881 Lontoo). Aikalaiset ihmettelivät kovasti, kuinka paroni Johann Ludwig von Westphalen (s. 11.7.1770 ja k. 3.3.1842) saattoi antaa tyttärensä seurustella juutalaissukuisen ja porvarissäätyisen miehen kanssa. Kesällä 1936 Karl Marx kihlasi Jenny von Westphalen. Heidän yhteinen avioliitto kesti aina Jennyn kuolemaan saakka vuonna 1881. Avioliitosta syntyi seitsemän lasta: Jenny, Laura, Edgar, Heinrich, Franziska, Eleanor ja yksi, joka kuoli ennen nimen antamista. Ainoastaan Jenny, Laura ja Eleanor selviytyivät teini-ikäisiksi saakka. Jenny kuoli syöpään vähän ennen isäänsä ja Eleanor Marx teki itsemurhan vuonna 1898. Laura ja hänen miehensä Paul Lafargue tekivät itsemurhan pari vuotta ennen Venäjän vallankumousta.

Karl Marx ja tyttärensä Jenny.

Vuonna 1936 Karl Marx vaihtoi yliopistoa Berliiniin kiinnostuttuaan filosofiasta ja varsinkin hegeliläisyydestä. Ensimmäisenä Berliinin-vuotenaan Marx opiskeli tiiviisti lakia, koska hän pyrki edelleen tuomariksi. Karl Marx halusi kirjoittaa kirjan lakitieteen filosofiasta, mutta tämä kirja ei koskaan tullut valmiiksi. Karl Marx koetteli siipiään kirjoittajana; hän kirjoitti runoja sekä romaanikäsikirjoituksen, jota sittemmin piti itsekin huonona. Karl Marx syventyi seuraavaksi filosofiaan. Samaan aikaan Preussin sisäpoliittinen ilmasto oli muuttumassa taantumuksellisemmaksi ja myös akateemista vapautta alettiin rajoittaa. Vuonna 1841 Karl Marx valmistui Berliinin yliopistosta. Hän toimitti tohtorinväitöskirjansa, Demokritoksen ja Epikuroksen luonnonfilosofian ero, Jenan vuonna 1558 perustettuun vapaamieliseen yliopistoon. Jenan yliopisto myönsi Karl Marxille filosofian tohtorin arvon vuonna 1841.

Samana vuonna Marx aloitti nuoren teologi Bruno Bauerin (s. 6.9.1809 Eisenberg ja k. 13.4.1882 Rixdorf) kanssa kampanjansa oikeistohegeliläisiä sekä kirkkoa vastaan. He kirjoittivat pamfletin, Tuomiopäivän pasuuna Hegelin yllä. Teoksen tekijöiden paljastumisen vuoksi vuonna 1842 Marx hylkäsi yliopistollisen maailman ja matkusti Kölniin, joka tunnettiin vauraana ja edistyneenä kaupunkina. Tapaamiensa henkilöiden avulla Karl Marx siirtyi journalismin pariin ja alkoi toimittaa Rheinische Zeitung -lehteä, joka oli kilpailija vanhoilliselle Kölnische Zeittung -lehdelle. Preussin viranomaiset hermostuivat lehden kirjoituksista; lopulta lehti lakkautettiin tammikuussa 1843. Marxin ystävä, kirjailija ja poliitikko Arnold Ruge (s. 13.9.1802 ja k. 31.12.1880 Brighton, Englanti) muutti Ranskaan ja perusti siellä Deutsche-französische Jahrbücher -nimisen julkaisun ja pyysi Marxia siihen mukaan.

Karl Marx saapui vaimonsa kanssa Pariisiin vuonna 1843. Ensimmäinen perheen lapsi syntyi Pariisissa vuonna 1844 ja Jenny lähti lapsenhoidon järjestämisen vuoksi vanhempiensa luokse Trieriin. Deutsche-französische Jahrbücher -lehti ei menestynyt ja sitä ilmestyi vain yksi numero. Lehden avustaja oli runoilija Heinrich Heine, joka kirjoitti lehteen artikkelein Baijerin kuninkaan Ludvig I:n naisseikkailusta. Poliisi takavarikoi lehdet ja Preussin hallitus määräsi, että Marx ja Heine tulee pidättää heti kun he ylittävät Saksan rajan. Arnold Ruge lopetti lehtensä. Marx lupasi kirjoittaa Vorvärts! -nimiseen kommunistilehteen. Samoihin aikoihin hän kiinnostui taloustieteestä. Kesällä 1814 Marx luki Adam Smithin, James Millin ja David Ricardon teoksia. Smithiä ja Ricardoa Marx arvosti, mutta samalla arvosteli heitä siitä, että he eivät selitä lähtökohtanaan olevaa yksityisomistusta. Vuonna 1844 Marx tapasi elämänmittaiseksi ystäväksi muodostuvan tekstiilitehtaan omistajan pojan, Friedrich Engelsin (s. 28.11.1820 Barmen, Preussi ja k. 5.8.1895 Lontoo).

Friedrich Engels.

Vorvärts! -lehti lakkautettiin ja Ranskan sisäministeriö päätti karkottaa Karl Marxin maasta. Ainoa maa manner-Euroopassa, johon Marx saattoi muuttaa oli Belgia. Maanpakoon asettuivat myös Jenny-puolison veli Edgar von Westphalen, elinikäinen ystävä Josef Weydemeyer, joukko puolalaisia sosialisteja, Marxin ystävä Moses Hess sekä Friedrich Engels. Jenny Marx, tytär ja kotiapulainen saapuivat myös Brysseliin. Vuonna 1845 Marx ja Engels vierailivat Englannissa tutustumassa paitsi Lontoon kirjastoihin, myös ottamassa selvää maailman ensimmäisestä työväenliikkeestä, chartisteista. Palattuaan Belgiaan Marx alkoi kirjoitustyöhön ja Engels agitoi Brysselin sosialisteja liittoutumaan.

Marx ja Engels kirjoitti Brysselissä yhdessä arvosteluja hegelisyyttä vastaan, kymmeniä väittelykirjoituksia niin konservatiiveista, ranskalaisista sosialisteista kuin liberaaleistakin. Erään kerran kaksikko päätti kirjoittaa artikkelin Marxin entistä toveria, Baueria ja tämän veljiä sekä heidän kumppaneitaan vastaan. Artikkelista syntyi teos, Pyhä perhe. Ranskassa ollessaan Marx ja Engels olivat liittyneet saksalaisten maanpakolaisten perustamaan Oikeamielisten liittoon, joka Marxin vaikutuksesta muutti nimensä Kommunistien liitoksi vuonna 1947. Vanha Oikeamielisten liiton tunnus ”kaikki ihmiset ovat veljiä” korvattiin tunnuksella ”kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen.

Marxin ja Engelsin kuuluisin yhteinen teos, Kommunistisen puolueen manifesti, kirjoitettiin Brysselissä Kommunistien liiton julistukseksi ja teos julkaistiin Euroopan hulluna vuonna 1848. Teos kuuluu kaikkien aikojen luetuimpiin ihmiskunnan historiassa. Jälkisanoissaan Marx julistaa, että ”porvariston tuho ja proletariaatin nousu ovat molemmat yhtä väistämättömiä ilmiöitä.” Vaikka Engelsin jälki näkyi lopullisessa versiossa, latomoon saapuva teksti oli kokonaisuudessaan Marxin kynästä syntynyt ja hän olikin kirjoittanut sitä Kommunistiliiton painostuksen alla yötä päivää. Kommunistisen puolueen manifesti ilmestyi saksaksi 24.2.1948. Teos ladottiin Lontoossa.

Kommunistisen manifestin alkuperäispainos.

Samaan aikaan syntynyt Ranskan vallankumous huolestutti Belgian hallitusta. 3.3.1848 Marx sai maastakarkotusmääräyksen. Aikaa poistumiseen olisi vain vuorokausi. Marx oli pakkaamassa tavaroitaan, kun poliisi tunkeutui asuntoon ja pidätti hänet. Pidätyksen syyksi ilmoitettiin, että Marx oli maassa ilman passia. Myös Jenny joutui pidätetyksi ja häntä syytettiin irtolaisuudesta. Seuraavana päivänä Marxit vapautettiin ja virkavalta saattoi heidät Ranskan rajalle. Karl Marx oli muutenkin aikonut siirtyä Ranskaan, sillä maan uuden hallituksen ministeri, Ferdinand Flocon (s. 1.11.1800 Pariisi ja k. 15.3.1866 Lausanne, Sveitsi), oli kutsunut hänet takaisin Ranskaan.