Tuure Jaakko Kalervo Junnila (48. osa)
Tuure Junnilaa voidaan syystä pitää yhtenä eduskuntatalon vaikuttavimpana puhujana kautta aikain. Varmasti kuitenkin kaikkein omimmillaan ja parhaimmillaan Tuure Junnila oli nimen omaan kirjojensa kirjoittajana. Tultaessa 1980-luvulle Junnila ei enää paljoakaan tärvellyt omaa aikaansa sanomalehtikirjoitteluun, vaan kirjoittamisen pääpaino oli ehdottomasti omissa teoksissa, joita sitten oli syntynytkin sangen runsaasti vuosien saatossa. Vuonna 1988 Tuure Junnilalta ilmestyi teos, Etelä-Afrikka – Ihmisoikeudet – Suomen ulkopolitiikka.
Kuinka ihmeessä Tuure Junnila kirjoitti kirjan juuri Etelä-Afrikasta, maasta, joka maantieteellisesti sijaitsee etäällä Suomesta? Toisaalta Etelä-Afrikalla ei poliittisessakaan mielessä ole Suomelle suurtakaan merkitystä. Tuure Junnila em. kirjansa alkusanoissa itse vastaa tähän esitettyyn kysymykseen. On totta, että Etelä-Afrikan merkitys Suomelle on todella vähäinen, mutta samanaikaisesti maasta kirjoitettiin suomalaisessa mediassa ja se sai melko runsaasti huomiota osakseen. Huomiotta ei ollut jäänyt myöskään se, että Suomen hallitus katsoi tarpeelliseksi lailla kieltää kaupankäynti Etelä-Afrikan kanssa. Tuure Junnila aidosti halusi selvittää tosiasioihin perustuen, olivatko Suomessa esitetyt väitteet Etelä-Afrikasta paikkansapitäviä.
Kirjansa alussa Junnila käy läpi Etelä-Afrikan historiaa kronologisesti, lähtien liikkeelle aina 1650-luvulta alkaen. Historiakatsaus kestää 1960-luvun alkuun saakka, jolloin Etelä-Afrikan tasavalta syntyi. Junnila tutkii kirjansa toisessa luvussa Etelä-Afrikan rotukysymystä ja maassa harjoitettua apartheid-politiikkaa. Suomessa nähtiin Junnilan mukaan rotukysymys paljon yksinkertaisempana asiana, kuin se itse asiassa olikaan. Asiat eivät tässäkään tapauksessa näyttäydy vain mustavalkoisina, vaan maan rotukysymyksessä oli mukana sekarotuisia vähemmistöjä, kuten esimerkiksi intialaisia. Maan väestö ei ollut etnisesti, kielellisesti eikä kulttuuriperinnöltään suinkaan mikään yhtenäinen ryhmä.
Tuure Junnila ei kirjassaan koskaan kiistä eikä vähättele ihmisoikeuskysymysten merkitystä. Hänen näkökulma lähti siitä ajatuksesta, että jos ja kun Suomi noudattaa puolueettoman maan politiikkaa ja antaisi kansainvälisiä kommentteja harkiten ja varovasti, sen politiikan täytyisi noudattaa myös tasapuolisuutta. Meillä nousi Neuvostoliiton aikana Suomessa kova kohu, jos joku uskalsi pienenkin arvostelevan sanan sanoa tai kirjoittaa ”ystävästämme” Neuvostoliitosta. Oliko Etelä-Afrikka tarpeeksi kaukana, jotta sen politiikkaa voitiin vapaasti arvostella?
Tuure Junnila vielä tiivistää viestiään: ”Suomen on syytä toimia tässä asiassa kansainvälisten yhteisöjen, lähinnä Yhdistyneiden Kansakuntien, puitteissa, yhtenä tuon maailmanjärjestön jäsenmaana. Etelä-Afrikan kysymyksessäkin Suomen oli tarpeetonta kiirehtiä YK:n päätösten edelle. Suomen sooloillen soveltama kauppasaarto ei mitään vaikuta Etelä-Afrikan tasavallan politiikkaan, mutta sen sijaan se kyllä jonkin verran vahingoittaa kauppapoliittisia etujamme ja vaikeuttaa myös sitä tarkkailijan tehtävää, johon Suomen ulkopolitiikan tulisi Etelä-Afrikassa niin kuin muuallakin Suomen perifeerisillä etualueilla keskittyä.”
Junnilan hyvin tuntema talouspolitiikka oli 1980-luvulla jäänyt häneltä itseltään pienempään rooliin, sillä hän työllistivät kovasti ulkopoliittinen toiminta sekä hänen omat kirjoittamistyönsä. Aina välillä Junnila takertui vastustamaan ehdotettuja veronkorotuksia sekä valtion yltiöpäistä rahankäyttöä. Samoin hän vastusti kovin ns. salasosialisointihankkeita. Todellisuudessa Tuure Junnilan aikaa vievin osio eduskunnassa oli tuolloin erilaiset kansainväliset kysymykset, Suomen ulkopolitiikka ja samoin Kokoomuksen tilanne.
Tuure Junnilan oli erittäin vaikea ymmärtää Kokoomuksen nöyristelyä ja rähmällään oloa presidentti Urho Kekkosen aikana. Entistä käsittämättömämmäksi oppositiossa pokkuroivan Kokoomuksen toiminta Junnilan silmissä teki se vääjäämätön tosiasia, että kaikesta nöyristelyistä huolimatta puolue oli ja pysyi kaksikymmentäyksi vuotta hallituspolitiikan ulkopuolella. Harri Holkeri oli puheenjohtajan paikkansa vuonna 1979 jättänyt Ilkka Olavi Suomiselle (s. 8.4.1939 Nakkila ja k. 23.5.2022 Helsinki), jonka puheenjohtajakausi jatkui vuoteen 1991 saakka. Tuure Junnilan käsityksen mukaan Ilkka Suomisen valinta puolueen puheenjohtajaksi ei ollut mikään varsinainen ratkaisu, vaan pikemminkin osa ongelmaa.
Ilkka Suominen kirjoitti Porin suomalaisesta yhteiskoulusta ylioppilaaksi vuonna 1956. Hän valmistui nahkakemian insinööriksi Lontoon Leather Seller’s Collegesta vuonna 1958 sekä Reutlingenin Westdeutsche Gerberschulesta vuonna 1959. Suominen valmistui vielä myöhemmin Porin kauppaopistosta merkonomiksi vuonna 1964 sekä valtiotieteiden maisteriksi Helsingin yliopistosta vuonna 1969. Ilkka Suominen työskenteli vuosina 1960-1979 perheensä yrityksessä J. W. Suominen Oy:ssä eri tehtävissä, lopuksi jopa toimitusjohtajana.
Ilkka Suominen toimi kansanedustajana kahteen otteeseen: ensin Turun läänin pohjoisen vaalipiirin edustajana vuosina 1970-1975 ja sitten Helsingin vaalipiirin edustajana vuosina 1983-1994. Suominen oli eduskunnan puhemiehenä lyhyen aikaa vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen ja myöhemmin vuosina 1991-1994. Ilkka Suominen lukeutui Kokoomuksen presidentti Kekkosta ja Neuvostoliittoa ymmärtäviin ns. remonttimiehiin, jotka pyrkivät tekemään puolueesta hallituskelpoista. Vaikka Ilkka Suominen oli pitkään Kokoomuksen puheenjohtaja, hänestä ei koskaan tullut pääministeriä. Ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja Ilkka Suominen solmi ruotsalaisen kansanpuolueen Christoffer Taxellin ja keskustapuolueen puheenjohtaja Paavo Väyrysen kanssa ns. kassakaappisopimuksen porvarihallituksen muodostamisesta. Tästä suivaantunut presidentti Mauno Koivisto nimitti Harri Holkerin hallituksenmuodostajaksi. Ilkka Suominen toimi Holkerin hallituksen kauppa- ja teollisuusministerinä ja Neuvostoliiton kaupasta vastanneena ministerinä ulkoasiainministeriössä vuosina 1987-1991.
Ilkka Suominen jätti eduskunnan kesken kautensa siirtyäkseen Alkon pääjohtajaksi vuonna 1994. Aiemmin Suominen oli toiminut Alkon hallintoneuvoston puheenjohtajana vuosina 1980-1988 ja edelleen vuosina 1992-1994. Hänen pääjohtajakaudellaan Alko sopeutui Euroopan unionin jäsenyydestä seuranneisiin muutoksiin: Alkosta erotettiin valmistus- ja markkinointiyritys Primolco sekä hotelli- ja ravintolayhtiö Arctia vuonna 1995. Ilkka Suomisen pääjohtajakaudella Alko pyrki myös jatkuvasti tehostamaan ja nykyaikaistamaan tuotantoaan ja jakeluaan ja tytäryhtiö Arctia myytiin vuonna 1963 toimintansa aloittaneelle ruotsalaiselle hotellitoimintaa harjoittavalle yritykselle, Scandicille vuonna 1997.
Maaliskuun 1987 eduskuntavaaleissa Kokoomus saavutti oman historiansa parhaana tuloksena 53 eduskuntapaikkaa, jossa oli lisäystä edellisistä eduskuntavaaleista peräti yhdeksän paikkaa. SDP sai vaaleissa 56 paikkaa (-1) ja näin se säilytti kuitenkin suurimman puolueen asemansa eduskunnassa. Keskustapuolue ylsi 40 (+2) edustajapaikkaan ja SKDL sai 16 (-11) kansanedustajaa eduskuntaan. RKP sai 13 (+2) paikkaa, SMP yhdeksän paikkaa (-8), kristilliset viisi paikkaa (+2), vihreät neljä paikkaa (+2) ja DEVA neljä paikkaa (+4).
Kokoomus puolueen ehdokkaista parhaiten menestyi jälleen Pertti Salolainen, joka sai Helsingin vaalipiiristä yli 18 000 ääntä. Saman vaalipiirin toiseksi eniten ääni saanut – aivan kuten edellisissäkin vaaleissa – oli 13 500 äänellä Eva-Riitta Siitonen. Tuure Junnilan osa oli jäädä ensimmäiselle varasijalle. Tämä tietysti tarkoitti myös sitä, että Tuure Junnila joutui vierestä tarkkailla uuden hallituksen kasaamista nyt, kun 21 vuotinen hallitusoppositio Kokoomukselta vihdoin päättyi. Pääministeri Harri Holkerin hallitus nimitettiin 30.4.1987 ja sen muodostivat Kokoomuksen lisäksi SDP, ruotsalainen kansanpuolue sekä SMP. Tähän sinipunahallitukseen kuuluivat Kokoomuksesta ministerit – pääministeri Harri Holkerin lisäksi – ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen, kauppa- ja teollisuusministeri Ilkka Suominen, valtiovarainministeri ja liikenneministeri Ilkka Kanerva, maa- ja metsätalousministeri Toivo Topias Pohjola (s. 27.7.1931 Harjavalta ja k. 12.11.2018 Harjavalta), II valtiovarainministeri Ulla Puolanne ja sosiaali- ja terveysministeri Helena Pesola, jonka korvasi myöhemmin Mauri Miettinen.
Tuure Junnila kirjoitti Kansallissäätiön joululehdessä vuonna1987 julkaistussa kirjoitelmassaan huomioita Kokoomuksen pitkän oppositiokauden alkuajoista sekä päättymisestä. Junnilan käsityksen mukaan oli ainakin kaksi asiaa, jotka todennäköisesti tekivät Kokoomuksen paluun hallituspuolueeksi mahdolliseksi. Ensimmäinen näistä asioista on ehdottomasti Kokoomuksen kannatuksen voimakas kasvu ja sen myötä poliittisen voiman lisäys. Toisena tekijänä Junnila pitää kirjoituksessaan sitä, että tasavallan presidentti oli vaihtunut Urho Kekkosesta Mauno Koivistoksi. Tuure Junnilan mielestä Urho Kekkonen oli ”aivan selvästi pääesteenä sille, että Kokoomus ei vuosien 1970 ja 1979 suurista vaalivoitoistaan huolimatta noussut silloin hallituspuolueeksi.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti