Milavida (2. osa)

Vain kaksi viikkoa lehtikirjoituksen jälkeen Peter von Nottbeckin vaimo, Olga Karolina Dorotea von Nottbeck (o.s. von Tobiesen, s. 31.12.1860 ja k. 20.10.1898 Baden-Baden, Saksa) menehtyi kaksosien synnytykseen Saksassa. Olga oli Lielahden patruunan Wilhelm Fredrich von Nottbeckin (s. 6.3.1850 Pietari ja k. 10.3.1928 Helsinki) vaimon Maria Lydia von Nottbeck (o.s. von Tobiesen, s. 18.11.1851 Vitebsk, Venäjä ja k. 21.3.1906 Pietari) sisar. Milavidan talo ei ollut vielä täysin valmis, kun Peter von Nottbeck jäi leskeksi neljän lapsensa kanssa. Peter von Nottbeck saattoi vaimonsa perheen sukuhautaan Tampereen Lielahdessa. Peter hoiti myös Tampereen rakennustyömaalla käytännön järjestelyjä ja lapset olivat sillä aikaa tätiensä kanssa Ranskan Nizzassa.

Kalliopatruuna Peter von Nottbeck.

Keväällä Peter von Nottbeck matkusti perheensä luokse Nizzaan, mutta perhe asettui asumaan Pariisiin ja tästä matkasta tuli hänen viimeisensä. Hän kuoli Pariisissa umpisuolen tulehdukseen 28.5.1899 sairaalassa. Peter von Nottbeck on myös haudattu perheen sukuhautaan Lielahdessa. Neljä Olga ja Peter von Nottbeckin lasta – Iris Aimee Olga Constance Alexa (s. 18.6.1895 Tampere ja k. 1.12.1987 Geneva, Sveitsi), Andrée Isabella Marie Elise Marcelle (s. 16.1.1897 Tampere ja k. 13.2.1990 Geneva, Sveitsi), Alfred Pierre (s. 20.10.1898 Baden-Baden, Saksa ja k. 13.1.1974 Geneve) ja Olga Sibylia Elisabeth (s. 20.10.1898 Baden-Baden ja k. 1986) - omistivat nyt Milavidan, jossa talossa he asuivat palveluskunnan hoitamina syksystä 1899 syksyyn 1902 saakka.

Patruuna Wilhelm von Nottbeckin perhe.

Finlaysonin tehtaan vanhan patruunan, Wilhelm von Nottbeckin (s. 23.1.1816 Pietari ja k. 30.3.1890 Wiesbaden, Saksa) kolmas ja varakkain poika, Edvard Alexander von Nottbeck (s. 22.4.1853 Pietari ja k. 14.2.1939 Geneve, Sveitsi) tituleerasi itseänsä paroniksi. Hän avioitui 6.5.1880 oman Amerikan serkkunsa, Eugenie Nottbeckin kanssa, joka oli syntynyt Pietarissa 12.4.1855 (k. 12.4.1944 Geneve). Eugenien isä, John Nottbeck (1790-1850) oli Venäjän konsuli New Yorkissa, jossa hän omisti myös kiinteistöjä ja maaseudulla isoja puuvillaviljelmiä. John Nottbeck oli solminut avioliiton hyvin varakkaan amerikkalaisperheen tyttären kanssa. Finlaysonin Tampereen tehtaan patruuna, Wilhelm von Nottbeck ja konsuli John Nottbeck olivat veljeksiä.

Edvard von Nottbeck – Neitsytniemen kartanon ostaessaan Edvard von Nottbeck oli 36-vuotias - teki Juho Helmisestä uuden kartanonsa tilanhoitajan ja hänen kuvauksistaan on vielä tänä päivänäkin mahdollista saada selkoa, millaista ylellistä elämää kartanossa tuolloin elettiin. Idea Neitsytniemen ostoon lähti alkujaan teollisista intresseistä, mutta paikka kiinnosti myös vapaa-ajan viettopaikkana jo kalastusharrastuksen vuoksi. Ylä-Vuoksen seutu koettiin mahdollisuuksien alueena ja tämä asia kirvoitti Edvard von Nottbeckin nuorempien veljiensä, Peterin ja Alexanderin kanssa haalimaan muutaman tilan sekä yhden rantapaikan, joka turvasi vesioikeudet koskeen. Paikkakuntalaisia ei koskaan näkynyt Nottbeckien pidoissa, vaan vieraiden joukossa oli aatelisia, ruhtinaita, paroneita ja paronittaria Pietarista, Helsingistä ja aina ulkomaita myöten. Nottbeckin veljeksillä oli tarkoitus rakentaa Vuoksen koskien varteen tehtaat, mutta keisarin virastosta lupia ei herunut ja veljekset luopuivat hankkeesta. Peterin ja Alexanderin kuoltua heidän Vuoksen äärellä olleet tiluksensa peri Edvard von Nottbeck. Edvardista tuli myös Peter von Nottbeckin lasten huoltaja.

Kuvassa vasemmalta Olga, Andrée ja Walter Teiskossa.

Edvard von Nottbeckin ensimmäinen lapsi oli kehitysvammainen Constance Eugenie, joka annettiin papin lesken hoitoon Viroon, jossa lapsi myös vuonna 1901 kuoli parikymppisenä. Toinen perheen lapsista, Edvard Walter, syntyi 29.5.1888 Sveitsissä, jossa perhe välistä eleli pitkiäkin aikoja. Veljesten lapset lähetettiin ensimmäisen maailmansodan sytyttyä suojaan Tampereelle. Peter von Nottbeckin vanhin tytär, Iris Aimée Olga Constance Alexa von Nottbeck (s. 18.6.1895 Baden-Baden ja k. 1.12.1987 Geneve) oli jo ehtinyt avioitua iäkkään ja varakkaan belgialaisen Jean Daniel Reelfsin (1877-1949) kanssa ja avioparille syntyi kaksi lasta. Iris von Nottbeckin avioliitto oli suvulle niin iso pettymys, että häneen katkaistiin kaikki yhteydet. Walter de Nottbeck avioitui Tampereella 17.10.1916 oman serkkunsa Andrée Isabella Marie Elise Marcella von Nottbeckin (s. 16.1.1897 ja k. 13.2.1990 Geneve) kanssa ja he asettautuivat asumaan Laurilan huvilaan Palomäentie 8:aan Pyynikille. Walter ja Andrée muuttivat nuorina asumaan Sveitsiin, mutta he päättivät käyttää Suomessa olevat varansa perustamalla säätiön, joka tukisi yleishyödyllistä toimintaa Suomessa. Säätiö perustettiin 22.12.1970 Walter de Nottbeckin kuoleman jälkeen. Säätiön sääntöjen mukaan säätiön tarkoitus on tukea ensisijaisesti ympäristötutkimusta, jolle tekninen kehitys antaa edellytykset. Vuoden 1973 alussa käynnistettiin säätiön perustajien toiveesta yhteistyö Helsingin yliopiston kanssa Tvärminnen eläintieteellisellä asemalla. Säätiö jakaa vuosittain apurahoja 700 000 eurolla.

Wilhelm von Nottbeckien elossa olevat jälkeläiset jättivät Tampereen 1900-luvun alussa yksi toisensa jälkeen. Peter ja Olga von Nottbeckien lasten virallinen holhooja Edward von Nottbeck tarjosi Milavidaa Tampereen kaupungille ostettavaksi vuonna 1904. Kaupunki otti tarjouksen lämmöllä vastaa, sillä nyt saataisiin korjattua erehdys, joka syntyi kun hyvällä paikalla sijainnut ja puistoksi soveltuva tontti oli myyty yksityishenkilölle. Milavidan hintakin tuntui kohtuulliselta ja jos kaupunki ei nyt käyttäisi osto-oikeuttaan, joku muu ostaisi varmasti paikan. Kaupat Milavidasta tehtiin lopulta lokakuussa 1905. Mitä Tampereen kaupunki sitten teki Milavidalla ja sen mukana tulleella vanhalla puuhuvilalla, vanhalla Milavidalla?

Vahvimmat ehdokkaat rakennuksen käyttäjiksi olivat kirjasto, museo ja sairaala. Kirjastolautakunta luopui ehdotuksesta rakennuksen syrjäisen sijainnin vuoksi. Sairaalakäyttö taas olisi vaatinut rakennukselle tehtäväksi kalliita ja mittavia muutos- ja lisärakennustöitä. Kaupunki päätti keväällä 1906 luovuttaa Milavidan toisen kerroksen perusteilla olevalle Hämeen museolle. Puinen vanha Milavida vuokrattiin kauppias Raittiselle kahvila- ja matkustajakotikäyttöön.

Heinäkuussa 1906 Tampereen kaupungin valtuusmiehet saivat Tampereen rahatoimikamarilta – vastaa nykyistä kaupunginhallitusta – ehdotuksen Milavidan nimen muuttamisesta Näsilinnaksi. Milavidasta tuli Näsilinna, Mustanlahden kallio nimettiin Näsinkallioksi, kalliolla sijaitseva puisto Näsinpuistoksi ja Läntinen pitkäkatu Näsilinnankaduksi. Vilkas toiminta alkoi Näsilinnassa ennen museon avaamista; talon alakerrassa järjestettiin mm. taidenäyttelyitä. Näyttelyissä oli esillä monia aikakauden suuria nimiä, kuten Elin Danielsson-Gambogi, Emil Wickström ja Akseli Gallén-Kallela. Samoin useat eri yhdistykset alkoivat kokoontua Näsilinnan tiloissa.

Tampereen vanhin museo on Hämeen museo, joka aukaisi ovensa yleisölle vuonna 1908 Näsinpuistossa sijaitsevassa Näsilinnassa. Hämeen museon kokoelmat sisälsivät etupäässä kansatieteellisiä ja kulttuurihistoriallisia kokoelmia. Museo tunnettiin mm. laajasta ryijykokoelmastaan sekä museon avaamisesta alkaen esillä olleesta savupirtistä, jonka hirret löytyivät Kylmäkoskelta. Hämeen museon taustalla vaikutti arkeologi ja Museoviraston esihistoriallisen osaston johtaja (1898-1905) Julius Edvard Ailio (vuoteen 1897 Ax, s. 19.7.1872 Loppi ja k. 4.3.1933 Helsinki) sekä Helsingin yliopiston varakkain osakunta, Hämäläis-Osakunta. Osakuntalaiset aloittivat jo vuonna 1905 kokoelmien ja varojen keräämisen museota varten. Tamperetta pidettiin museolle parempana sijoituspaikkana, vaikka Hämeenlinna oli myös tavoitellut museota. Vuonna 1907 museota hallinnoimaan perustettiin Hämeen museoseura.

Kaarle Gabriel Engberg.

Hämeen museon ensimmäinen museonhoitaja oli taidemaalari ja professori Kaarle (Karl) Gabriel Engberg (s. 24.3.1872 Tampere ja k. 27.2.1953 Helsinki). Vuosina 1893-1895 Engberg opiskeli Taideteollisessa keskuskoulussa ja vuosina 1894-1897 hän opiskeli lisäksi Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Hän opiskeli maalausta Pariisissa vuosina 1899-1900 ja auttoi samalla Akseli Gallen-Kallelan maalatessa Kalevala-freskoja vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn Suomen näyttelypaviljongissa. Valtion apurahalla Engberg opiskeli Italiassa vuodet 1901-1902 ja Pariisissa vuonna 1911. Myöhemmin vielä Engberg toimi vuosina 1930-1953 Tampereen taidemuseon intendenttinä. Engberg asui aviovaimonsa Maria Gustava Engbergin (o.s. Alm) kanssa Näsilinnan kolmannen kerroksen asunnossa. Myöhemmin myös Engbergin seuraaja, museonhoitajana toiminut Esko Sarasmo asui Näsilinnan yläkerrassa. Alakerran kulmahuoneistossa asui puolestaan talonmies Juho Lehtonen perheineen.

Esko Sarasmo.

Tampereella Hämeen museo otettiin innostuksella vastaan, sillä museossa vieraili avajaisvuonna lähes 15 000 henkilöä. Suoritus on erinomainen, kun ottaa huomioon, että Tampereen kaupungissa oli samaan aikaan 44 000 asukasta. Hämeen museon näyttelykierros alkoi esihistoriasta ja sitä seurasivat katolinen ja luterilainen kirkkosali. Seuraavaksi katsoja saapui tyylikausihuoneisiin, jossa pääsi katsomaan eri aikakausien säätyläiskulttuuria. Julius Ailio piti Hämeen museon onnistuneimpana näyttelytilana Kylmäkoskelta tuotua Hämeen pirttiä, jossa tavallinen kansa oli tottunut asumaan aina 1800-luvun alkuun saakka.

 Milavida

Milavida.

Varmaankin yhdellä Tampereen kauneimmalla paikalla, kauniin vanhan puiston keskellä, sijaitsee kalliolla upea palatsi, joka tunnetaan sekä Näsilinnana että Milavidana. Palatsin tarina on samalla koskettava, mutta myös sen verran ainutlaatuinen, että tarina kannattaa kertoa aina uusille sukupolville. Mustanlahden kalliota voidaan pitää vielä 1800-luvun lopulle saakka puolivillinä laitakaupunkina Tampereella. Kallio rajautui Tammerkosken puolelta Finlaysonin tehdasrakennukseen ja 1800-luvun lopulla kallio oli melkein puuton; vain joitakin kituliaita mäntypuita kasvoi siellä. Kalliolta katsottuna maisemat yli kaupungin sekä Näsijärvelle olivat upeat. Näkymien vuoksi kallio veti puoleensa lauantai-iltaisin Finlaysonin tehtaan työmiehiä istuskelemaan.

Peter von Nottbeck kaksostyttäriensä kanssa kuvassa.

Patruuna Wilhelm von Nottbeck.

Peter Burchard von Nottbeck (s. 15.9.1858 ja k. 28.5.1899 Pariisi) – hän lukeutui Finlaysonin tehtaan omistavaan von Nottbeckien sukuun ja oli tehtaan patruuna Wilhelm von Nottbeckin (s. 23.1.1816 Pietari ja k. 30.3.1890 Wiesbaden, Saksa) poika – teki Tampereen kaupungille tarjouksen vuonna 1891 Mustanlahden kallion alueesta, joka oli ollut vuokralla hänen isällään aikaisemmin. Noin puolentoista hehtaarin tontista syntyi kauppa kaksi vuotta myöhemmin. Tällä tontilla sijaitsi myös puuhuvila, ns. vanha Milavida, jonka patruuna Wilhelm von Nottbeck oli rakennuttanut lähinnä omien poikiensa käyttöön.

Vanha Milavida Näsinpuistossa.

Peter von Nottbeck tahtoi rakennuttaa Mustanlahden kalliolle asuinpalatsin perheelleen. Palatsin piirustukset Peter von Nottbeck tilasi arkkitehti Karl August Wredeltä (s. 18.9.1859 Anjala ja k. 25.5.1943 Haagan kauppala). Wrede kuului vapaaherralliseen Wrede af Elimä -aatelissukuun ja hän syntyi Anjalan Wredebyn kartanossa. Hänen vanhempansa olivat kihlakunnantuomari ja monikertainen valtiopäivämies Henrik August Wrede (s. 3.5.1812 Anjala ja k. 27.10.1883 Anjala) ja Anna Wilhelmina Baeckman. Äidin varhaisen kuoleman jälkeen Wrede joutui asumaan koulukodissa Helsingissä. Hän kirjoitti vuonna 1877 ylioppilaaksi Helsingin ruotsinkielisestä normaalilyseosta ja opiskeli sen jälkeen vuoden Helsingin Keisarillisessa Yliopistossa. Sieltä hän siirtyi Dresdeniin Polyteksilliseen opistoon, josta valmistui arkkitehdiksi vuonna 1882. Vuosina 1885-1886 hän teki pitkän opintomatkan Ruotsiin, Tanskaan, Saksaan, Belgiaan, Hollantiin, Ranskaan ja Italiaan. Wredellä oli monipuolinen kielitaito ja nuorena hän harrasti innokkaasti teatteria ja oopperaa. Hän oli avioliitossa vuodesta 1888 tupakkatehtailija Fredric von Rettigin tyttären, Gertrud Maria von Rettigin (1868-1943) kanssa.

Arkkitehti Karl Wrede.

Wrede koki vaimonsa innoittamana uskonnollisen herätyksen asuessaan Viipurissa. Tämän jälkeen Wrede alkoi mm. tukea innokkaasti lähetystyötä. Hän osallistui Helsingin Kaupunkilähetyksen toimintaan ja suunnitteli sille rukoushuoneen Helsingin Punavuoreen. Uuden Milavidan luonnokset valmistuivat marraskuussa 1896. Samana talvena Karl Wrede matkaili Keski-Euroopassa ja Etelä-Euroopassa. Näitä matkallaan keräämiä kokemuksia arkkitehti Wrede hyödynsi Milavidan suunnittelussa. Hämeen läänin kuvernöörinvirasto hyväksyi Milavidan piirustukset kesäkuussa 1897. Pian hyväksymisen jälkeen Milavidan rakentaminen alkoi.

Milavidan julkisivut ovat keskiakselin suhteen symmetriset ja ne ovat jatut vaakasuunnassa kerroslistoilla kolmeen osaan. Myös rakennuksen pohjakaava ja massoittelu noudattavat kolmijakoa. Milavidan keskikohta on päätyjä matalampi ja rungoltaan kapeampi. Ikkunita korostavat uusbarokin innoittamat katkaistut kaariaiheet, mikä antaa julkisivuun aaltomaista rytmiä ja liikettä. Sisätilaa hallitsee korkea eteishalli eli vestibule, jonka ympärille talon huoneet sijoittuvat. Rakennuksen ornamentiikka on pääasiassa kasviaiheista. Vesikattoa kiertää balusterikaide, jonka kulmissa sijaitsevat näyttävät koristeuurnat. Pohjaltaan suorakaiteen muotoisen Milavidan pitkä sivu on kolmekymmentä metriä ja lyhyt sivu kaksikymmentäkolme metriä pitkä.

Suvun vaakuna.

Milavida suunniteltiin aikanaan yläluokkaista ylellistä elämää sekä suuria juhlia varten. Milavidan ensimmäinen kerros oli tarkoitettu lähinnä edustuskäyttöön ja toinen kerros perheen jäsenille ja heidän vierailleen. Talon ylimpään kerrokseen sijoitettiin palvelijoiden huoneet. Palatsi valmistui 1800-luvun kertaustyylien aikana, jolloin arkkitehtuurissa yhdisteltiin tyypillisesti monia eri tyylisuuntia. Palatsin runsaissa, mutta sävyltään keveissä muodoissa näkyvät wieniläis-saksalaisen barokin ja rokokoon vaikutteet. Kuitenkin on havaittavissa samoin uusrenessanssin piirteitä. Peter von Nottbeck ei sentään aikansa kansallisromanttiseen tyyliin halunnut uutta palatsiaan rakennuttaa.

Milavidan rakennusurakkaan valikoitui Carl Gustaf Hiort af Ornäsille, jonka rakennusyritys oli Suomen ensimmäisiä tehokkaasti järjestettyjä rakennusalan suuryrityksiä. Yrityksen ansiolistalla oli useita tunnettuja rakennuksia, kuten Ateneumin taidemuseo. Hänen rakennusliikkeensä nousu liittyi 1880-luvun vilkkaaseen rakentamiskauteen, jolloin urakointi siirtyi koulutettujen rakennusmestareiden käsiin. Työmaan organisaatiota ja ammatillista osaamista tehostamalla hän kykeni lyhentämään rakentamiseen kuluvaa aikaa tuntuvasti, millä oli huomattava taloudellinen merkitys suurilla luotoilla ja vuokratuloilla spekuloiville rakennuttajille. Milavidan rakennusmiehet tulivat Helsingistä ja työmaata valvoi Tampereen kaupunginarkkitehti Johan Lambert Petterson (s. 19.11.1864 Hausjärvi ja k. 27.9.1938 Helsinki).

Arkkitehti Johan Lambert Petterson.

Petterson valmistui vuonna 1885 arkkitehdiksi Polyteknillisestä opistosta. Hän työskenteli opiskelun ohessa Carl Gustaf Nyströmin (s. 21.1.1856 Helsinki ja k. 30.12.1917 Helsinki) ja Frans Anatolius Sjöströmin (s. 3.7.1840 Turku ja k. 1.8.1885 Rönnskär) arkkitehtitoimistossa ja valmistuttuaan työskenteli arkkitehti Alexander Theodor Deckerin (s. 1.12.1838 Helsinki ja k. 3.4.1899 Helsinki) kanssa. Petterson jatkoi vielä vuodet 1887-1888 opiskeluaan Dresdenin Polyteknillisessä korkeakoulussa. Sen jälkeen hän toimi kolme vuotta lääninrakennuskonttorin vt. esimiehenä Hämeenlinnassa. Seuraavaksi Petterson muutti Tampereelle, missä hän toimi vt. kaupunginarkkitehtina Frans Ludvig Caloniuksen (s. 19.11.1833 Porvoo ja k. 8.12.1903 Tampere) jälkeen vuosina 1891-1900 ja vakinaisena kaupunginarkkitehtina vuosina 1902-1918. Tampereelta Petterson siirtyi Hämeenlinnan toiseksi lääninarkkitehdiksi ja yleisten rakennusten ylihallituksen piirustuskonttorin johtajaksi.

Pettersonin tullessa kaupunginarkkitehdiksi Tampereella alkoi voimakas rakentaminen ja kehityskausi sekä rakennustapain murroskausi. Hänellä oli valtava työtaakka johdettavanaan; siihen kuuluivat tontinmittaukset ja -paalutukset, asemakarttatyöt, rakennustarkastukset, viemärisuunnittelut sekä kaupungin omat rakennustyöt. Hänen osalleen lankesivat mm. kaupungin teurastuslaitoksen, sähkölaitoksen, tulli- ja pakkahuoneen, uimalaitoksen ja mielisairaalan rakennustöiden suoritus. 1890-luvulla hän uudisti Kyttälän ja Tammelan asemakaavoja ja suunnitteli kaupunkiin lukuisia uusrenessanssityylisiä rakennuksia, joista ensimmäisiä oli Ruuskasen talo, Hämeenkatu 14. Myöhemmässä tuotannossaan hän omaksui vaikutteita jugendtyylistä, mutta se jäi hänen töissään sivurooliin. Petterson oli erikoistunut tehdasrakentamiseen ja hän piirsi taloja lähes kaikille Tampereen teollisuuslaitoksille. Pettersonin töitä Tampereella ovat mm. Scheelen apteekki (1892, purettu 1940), Klingendahlin kehräämö, Finlaysonin pääkonttori (1895 yhdessä Jjosef Rengglin kanssa), Liljeroosin villankehruu- ja värjäystehdas (1897), Viikinsaaren ravintola (1900), Aleksanterin/Finlaysonin palatsi (1899), Marjatan sairaala (1912), Aaltosen kenkätehdas (1913-1928), Kattohuopatehtaan tehdasrakennus (1914), Mustanlahden sataman makasiinit (1915), Tampereen keuhkotautiparantola Kaupissa (1915) ja Ratinan voimalaitos (1917-1919).

Milavidan rakennusurakka jäi kuitenkin kesken, sillä rakennusyhtiö ajautui konkurssiin. Peter von Nottbeck vei rakennusurakan päätökseen omissa nimissään. Milavidassa käytetyt rakennusmateriaalit olivat parhaita mahdollisia; vestibulen graniittipylväät olivat Pyterlahden graniittia, samaa graniittia oli käytetty useissa Pietarin palatseissa. Rakennukselle aivan olennaisen ilmeen antavat valurautakaiteet tuotiin Saksasta Baden-Badenista, jossa Peter von Nottbeckin perhe oleskeli talon ollessa valmistumassa Tampereella.

Vuosina 1890-1905 ilmestyi Tampereella sanomalehti, Tampereen Uutiset, joka edusti elinkeinoelämää ja Tampereen Kauppaseuraa. Tampereen Uutiset ylisti rakenteilla olevaa Milavidaa 5.10.1898 mm. seuraavasti: ”Milavidan palatsi on tänä kesänä saatu muurattua ja rapattua niin, että fasaadi on muuten valmis, paitsi että maalaus puuttuu. Fasaadi on köykästä rokokootyyliä ja erottuu siinä kaupunginpuoleisesta osasta kaksi ulkonevaa osaa ja niitten välissä terassi. Vesikatto on aitauksella varustettu ja katto on sitä paitsi tasainen. Aikomuksena on siihen laittaa Babylonin puutarha. Sisältä tulee rakennuksesta todellinen palatsi, rakennustaiteen ihmeteos. Siellä ei ole säästetty työtä, aikaa, ainetta eikä rahaa. Ja siksipä saa sille vertaistaan hakea. Ylipäänsä on kaikissa töissä pienimmästä suurimpaan asti käytetty uusimpia rakennusalan keksintöjä, sellaisiakin, joita ei maassamme ole tähän asti tunnettu. Työ puhuu joka paikassa tekijäinsä kunniaksi. Olkoonpa sitten kysymyksessä kauneus eli lujuus.”

 Rakel Levin (4. osa)

Tampere Filharmonian nuotistonhoitaja, Pekka Koiviston, ystävällisellä avulla sain selville pianisti Rakel Levinin joitakin konsertteja vanhoista orkesterin tallennetuista käsiohjelmista. Luettelo ei ole täydellinen, mutta kertoo hauskalla tavalla näin orkesterin 95-juhlavuotiskauden lomassa menneestä historiasta.

Pianisti Rakel Levin.

Ensimmäisen konserttinsa pianosolistina lienee Rakel Levin soittanut 21.2.1943 klo 17.30 Tampereen orkesterin kanssa kaupungintalossa. Konsertin johti tuolloin kapellimestari Eero Kosonen. Konsertin ohjelmassa ovat olleet seuraavat teokset: Chopin; A-duuri poloneesi, Liszt; Lemmenunelmia, Sibelius; Canzonetta (jousiorkesteri), Ranta; Kainuun kuvia – Öinen maisema, Kehtolaulu ja Poronkellopolska, Franck; Sinfonisia muunnelmia pianolle ja orkesterille (Variations symphoniques), Adam; Alkusoitto oop. ”Jos olisin kuningas”.

Tampereen orkesterin konsertti siirtyi 11.9.1945 pianosolistin sairastumisen vuoksi pidettäväksi 7.10.1945 kaupungintalossa kello 17.30. Orkesterin oma luottokapellimestari Eero Kosonen johti konsertin ja pianosolistina konsertissa toimi Rakel Levin. Konsertin ohjelma koostui seuraavista teoksista: Barsanti; Conserto grosso op. 3, nro 4 – Allegro, Adagio ja Menuet, Hurstinen; Scherzino-Barcarolle ja Kesä-elegia, Mozart; Pianokonsertto nro 20 d-molli – Allegro, Romanze ja Rondo (Allegro assai), Mendelssohn; Konserttialkusoitto ”Hebridit”. Tämän konsertin käsiohjelmassa vielä mainostetaan seuraavia, tulevia Tampereen orkesterin konsertteja näin: Toivekonsertti sunnuntaina 14.10.1945 kello 17.30, johtajana kapellimestari Eero Kosonen. Sinfoniakonsertti perjantaina 19.10.1945 kello 19.30 johtajana tri Toivo Haapanen ja solistina pianotaiteilija Kurt Walldén.

Tampereen kaupunginorkesterin konsertti 21.9.1947 järjestettiin työväentalon konserttisalissa kello 14. Tämän konsertin johtajana toimi Eero Kosonen ja pianosolistina soitti Rakel Levin. Käsiohjelma kertoo tästä ajanvietemusiikkia sisältävästä konserttiohjelmasta seuraavaa: Olavi Helsky; Poloneesi, William Balfe; Alkusoitto koom. Oopp. ”Mustalaistyttö”, Jan Paderewsky; Menuetti, Giovanni Bottesini; Unelma, Gustave Michiels; Juliska-Czardas, Paul Abraham; Säveliä oper. ”Havajin kukka”, Georg Gershwin; Sininen rapsodia (Rhapsody in Blue). Jälleen konsertin käsiohjelma mainostaa tulevan perjantain 26.9.1947 kello 19.30 kaupungintalon sinfoniakonserttia, jossa solistina soitti Timo Mikkilä Beethovenin Pianokonserton nro 4, G-duuri. 2. toivekonserttina mainostetaan sunnuntain 28.9.1947 kello 14 kaupungintalon konserttia, jonka ohjelmassa oli mm. Varsova-konsertto elokuvasta ”Vaarallista kuutamoa” ja pianosolistina Eero Kosonen.

Eero Kosonen johtaa, mutta kuka tulee toisena?

Tampereen kaupunginorkesterin 8. sinfoniakonsertti kausisarjassaan soitettiin kaupungintalolla perjantaina 15.12.1950 kello 19.30. Tämän joulukuisen sinfoniakonsertin johtajana oli Eero Kosonen ja solistina konsertissa soittivat piano Rakel Levin ja alttoviulua Aarno Salmela. Joulu alla konserttiohjelma käsiohjelmassa näytti tältä: Joh. Chr. Bach; Alkusoitto B-duuri, Joh. Seb. Bach; Brandenburgilainen konsertto Nro 5, D-duuri – Allegro, Adagio affetuoso, Allegro. (Soolot: Rakel Levin, piano, Eero Bister, viulu ja Risto Ulmanen, huilu). Hector Berlioz; Harold en Italie, sinfonia orkesterille ja alttoviulusoololle, op. 16 (Harold Italiassa) – I. Harold vuoristossa (Alakuloisuutta, onnea ja iloa) II. Pyhiinvaeltajain kuoro (Pyhiinvaeltajat laulavat iltarukoustaan) III. Serenadi (Abruzzin vuoristolaisen serenadi rakastetulleen) IV. Rosvojen leirissä (Muisteloja edellisistä osista. Rosvojen orgiat).

Käsiohjelman teosesittely: Bachin pojat ovat epäoikeutetusti joutuneet niin isänsä nimen varjoon, että heidän teoksistaan ei tunneta kuin murto-osa. Viime aikoina onkin niitä ryhdytty julkaisemaan ja sen kautta myöskin esittämään. Tänään soitettava alkusoitto on ns. ”lontoolaisen Bachin” (1735-82) käsialaa. Se on tyypillinen rokokoo-ajan tuote ja voisi olla yhtä hyvin Haydnin tai Mozartin kynästä lähtenyt.

Brandenburgilaiset konsertot ovat sävelletty vv. 1717-23 Brandenburgin varakreivin tilauksesta, mistä johtuu niiden nykyinen nimitys. Niille on kaikille ominaista runsas solistinen osuus. Nyt soitettavassa konsertossa on piano (cembalo) niin hallitsevassa asemassa, että teosta voitaisiin yhtä hyvin nimittää pianokonsertoksi.

Berliozin ”Harold”-sinfoniaan liittyy kaksi nimeä: Paganini ja Byron. Paganini oli pyytänyt säveltäjää kirjoittamaan alttoviulukonserton, mutta nähtyään siitä ensimmäisen osan, luopui koko ajatuksesta väittäen, että siinä oli liian paljon pausseja, ja että teos ei vastaa hänen virtuoosisia vaatimuksiaan. Berlioz muokkasi nyt sävellyksensä uuteen uskoon ja niin syntyi sinfonia, jossa alttoviulu-soolo näyttelee tärkeää osaa. Teos ei siis ole mikään soolokonsertto, vaan soolo on alistettu orkesterisoittimen osaan, jonka tarkoitus on vain ilmentää teoksen päähenkilöä, Haraldia, eli toimia johtoaiheen (idée fixe) musiikillisena ilmentäjänä. Varsinainen ohjelmallinen tausta taas on saatu Byronin runoelmasta ”Childe Harold”, joka puolestaan läheisesti liittyy Berliozin Italian matkan muistoihin. Alttoviulusoolo on siis itse asiassa Haroldin ja Berliozin persoonien yhteensulautuma. Sinfonia valmistui v. 1834.

Kevät-soitantokauden sarjakonserteissa esiintyvät seuraavat vierailijat: johtajina Helmut Thierfelder ja Nils-Eric Fougstedt sekä solisteina Shura Cherkassky (USA), Melita Lorkovic (Jugoslavia), Kurt Walldén ja Rolf Bergroth, piano, Liisa Linko-Malmio, laulu, Lilia d’Albore (Italia) ja Friz Kilanto, viulu sekä Guido Vecchi (Unkari) sello. Sarjalippujen hinnat ovat samat kuin syyskaudellakin, eli mk 1.200:- - ja 1.000 – (yli 25 % alennus). Ennakkotilauksia Kaup.ork. Kansliassa, Aleksanterink. 24 B, puh. 67 52.

Kaupungintalossa järjestettiin Tampereen kaupunginorkesterin Helppotajuinen konsertti sunnuntaina 11.5.1952 kello 14.30. Helppotajuisen konsertin johti kapellimestari Pentti Sistonen ja viulusolistina soitti Tuomas Haapanen. Konserttiohjelma koostui seuraavista teoksista: Jean Sibelius; Festivo sarjasta ”Historiallisia kuvia”, Leevi Madetoja; Elegia jousiorkesterille, Felix Mendelssohn; Viulukonsertto e-molli – Allegro molto appasionato, Andante, Allegro molto vivace. Antonin Dvorák; Slaavilainen tanssi Nro 2, Carl Maria von Weber; Tanssiin kutsu ((ork. Sov. H. Berlioz), Jean Sibelius; Kevätlaulu.

Helppotajuisen konsertin käsiohjelmassa mainostetaan tulevaa ohjelmistoa näin: ”Seuraavat konsertit: 10. sinfoniakonsertti perjantaina 16.5.1952 kello 19.30. Johtaja: Eero Kosonen, solisti: Brigitte H. de Beaufond (Ranskasta), viulu. Sunnuntaina 18.5.1952, ei rukouspäivän johdosta ole konserttia. Perjantaikonsertti 23.5.1952 kello 20.00. Johtaja: Eero Kosonen, solisti: Rakel Levin, piano. Ohjelma: ”Sinfonista jazzia”.

Perjantaina 1.4.1955 kello 19.30 kaupungintalolla Tampereen kaupunginorkesterilla oli Sinfoninen ilta, jonka johtajaksi oli saatu Tauno Marttinen. Pianosolistina konsertissa soitti Rakel Levin. Ohjelma oli laadittu niin, että konsertin ensimmäisellä osalla soitettiin Joseph Haydnin; Sinfonia No 4, D-duuri (Kellosinfonia) – Adagio – Presto, Andante, Allegro (Menuetto) ja Vivace (Finale) sekä Jean Sibeliuksen; Kevätlaulu. Väliajan jälkeen kaupungintalon konserttiyleisölle soitettiin säveltäjä ja kapellimestari Tauno Marttisen; Pianokonsertto (säv. v. 1952) – Allegro molto, Andantino tranquillo ja Allegretto ben marcato.

Sinfonisen illan käsiohjelmassa mainostetaan jälleen tulevaa: Seuraavat konsertit: 8. sinfoniakonsertti perjantaina 15.4.1955 kello 19.30. Johtaja: Eero Kosonen. Solisti: Igor Oistrah (Neuvostoliitto) viulu. 4. koululaiskonsertti maanantaina 18.4.1955 kello 19.30. Johtaja ja selostaja: Eero Kosonen, solisti: Juhani Heikkilä, viulu.

Vuosi 1957 lähti Tampereen kaupunginorkesterilla käyntiin tiistaina 1.1.1957 kello 15 soitetulla uudenvuodenpäivän konsertilla kaupungintalolla. Tämän konserti johti orkesterin oma kapellimestari Eero Kosonen ja pianosolistiksi oli lupautunut Rakel Levin. Uudenvuoden konsertin ohjelma oli seuraava: Erkki Melartin; Musiikkia satunäytelmästä Prinsessa Ruusunen – Menuetti, Perhosvalssi, Kuutamobaletti ja Juhlamarssi. Ludwig van Beethoven; Pianokonsertto no 3, c-molli, op. 37 – Allegro con brio, Largo ja Allegro (Rondo). Johann Sebastian Bach; Fuuga g-molli (ns. ”pienempi”, ork. sov. W. Stokowski). Johann Sebastian Bach; Koraalipreludi ”Jumala ompi linnamme” (ork. sov. WW. Damrosch). Robert Kajanus (sov.); Porilaisten marssi.

Rauno Lehtinen.

Lill-Jørgen Petersen.

Uudenvuodenpäivän konsertin käsiohjelma muistutti vielä konserttiyleisöä tulevasta näin: 1. Toivekonsertti maanantaina 7.1.1957 kello 19.30. Johtaja: Eero Kosonen. Tässä konsertin käsiohjelmassa on myös veikeitä kaupallisia tiedotteita, joista viimeisimpänä on Westerlundin musiikkikaupan mainos. Myymäläpäällikkö Matti Korpelan luotsaamassa Westerlundin musiikkikaupassa työskenteli tuohon aikaan mm. multi-instrumentalisti Rauno Väinämö Lehtinen (s. 7.4.1932 Tampere ja k. 1.5.2005 Helsinki), jonka musiikkiura sai varsinaiset potkun Rauno tavattua noihin aikoihin tanskalaisen trumpetisti ja sovittaja Lill-Jørgen Petersenin (s. 2.12.1931 Randers, Tanska ja k. 13.2.2009 Helsinki). Jørgen saapui tanskalaisen Al Stefanon bändin kanssa tamperelaiseen Teatteriravintolaan soittamaan; Rauno pestautui koesoiton kautta Jørgenin uuteen bändiin, jossa Raunon ammattilaisura musiikin parissa alkoi.

Rakel Levin (3. osa) 

Rakel Levin.

Juutalaissyntyinen tanssija, tanssinopettaja ja koreografi Ester Naparstok (s. 1898 Tampere ja k. tammikuu 1986) syntyi Tampereella ruotsinkieliseen perheeseen. Aluksi hän opetteli kotikaupungissaan perinteisiä seuratansseja, mutta ei kuitenkaan halunnut lähteä Pietariin opiskelemaan balettia tanssija ja koreografi Mihail Mihailovitš Fokinin (s. 23.4.1880 Pietari ja k. 22.8.1942 New York, Yhdysvallat) oppilaana. Ester opiskeli myöhemmin ulkomailla Anna Behlen ohjauksessa Tukholmassa, puolitoista vuotta Dalcroze -koulussa Genevessä Sveitsissä, balettia Pariisissa sekä Münchenissä tanssia Labanin, Boden, Lohelandin, Kentschnenin, Höyerin ja Steinwenderin kouluissa. Berliinissä Ester Naparstok esiintyi Rudolf Labanin ryhmässä ja opiskeli siellä Viktor Gsovskyn johdolla.

Hän esiintyi kiertueilla Saksassa Labanin ryhmän mukana ja omalla kiertueellaan yhdessä Maina Klaasin kanssa. Itävallassa Ester Naparstok esiintyi Birkmeier -ryhmässä ja hän liittyi myös varieteehen mukaan. Ester Naparstok toimi 1920-luvulla välillä Suomessa Helsingissä ja Tampereella. Hänen oppilaidensa joukossa olivat mm. voimistelulaitoksen johtaja Hilma Jalkanen (o.s. Syvälahti, s. 7.10.1889 Heinola ja k. 29.4.1964 Helsinki), näyttelijä, ohjaaja ja teatterinjohtaja ja lausuja Elli Hulda Maria Tompuri (s. 20.1.1880 Vehkalahti ja k. 4.2.1962 Helsinki) ja tanssija Irja Margareta Hagfors-Virtanen (s. 4.11.1905 Helsinki ja k. 28.4.1988 Helsinki). Ester Naparstok teki lisäksi laajan esiintymiskiertueen eri puolille Suomea.

Eino Salmelainen.

Vuonna 1939 Ester Naparstok palasi Suomeen ja hän oli sen jälkeen tanssinopettajana Tampereella ja toimi koreografina teatterissa. Hän suunnitteli ja toteutti satoja tanssi- ja teatterikoreografioita. Vuosina 1958-1976 Naparstok asui Yhdysvaltain Chicagossa. Ester Naparstokin tunnetuimpia teatteritöitä oli yhdessä Eino Johannes Salmelaisen (s. 30.3.1893 Ikaalinen ja k. 16.4.1975 Tampere) kanssa vuonna 1948 toteutettu Jean Anouilhin näytelmä Varkaiden yö, jossa esiintyivät mm. Rauni Luoma, Kaarlo Kytö, Sakari Jurkka, Leo Riuttu ja Keijo Lindroos sekä myöhemmin Sylvi Salosen monologiesityksen synnytyskohtaus. Ester Naparstokin suosittuja ja palkittuja tanssinumeroita olivat Oli kerran neljä menninkäistä (1944), III luokan odotussali (sai parhaan humoristisen työn palkinnon Tukholman kansainvälisissä koreografiakilpailuissa vuonna 1945) ja Valpurin yö (1947). Musiikin näihin tanssinumeroihin sävelsi Rakel Levin. Rakel Levin toimi Ester Naparstokin perustaman liikuntakoulun pianistina.

Rakel Levin jatkoi samoin piano-opintojaan viulistiystävänsä kehotuksesta. Tämä opiskelu vaati pianotunneilla käyntiä Helsingissä muutaman kerran kuukaudessa. Pianosoiton opettajana Helsingissä toimi nyt Kerttu Regina Veronica Bernhard (s. 29.12.1902 Kalvola ja k. 26.3.1944 Vihti), joka pian suorastaan pakotti Rakel Levinin esiintymään konserteissa. Bernhardin vanhemmat olivat tilanomistaja Constant Bernhard ja Suoma Dagmar Wuolijoki. Bernhardia pidettiin oman aikansa merkittävimpiin kuuluvana esittävän säveltaiteen edustajana. Hän oli hyvin arvostettu pianopedagogi ja Sibelius-Akatemian pääopettaja vuosina 1937-1944. Vuodesta 1931 hänen puolisonsa oli viulutaiteilija Arno Granroth (s. 4.3.1909 Dresden ja k. 28.7.1989 Helsinki).

Pianisti ja säveltäjä Edwin Fisher.

Toivo Ilmari Hannikainen.

Käytyään tyttökoulun Kerttu Bernhard opiskeli pianonsoittoa Helsingin musiikkiopistossa säveltäjä, pianisti ja professori Toivo Ilmari Hannikaisen (s. 19.10.1892 Jyväskylä ja k. 25.7.1955 Kuhmoinen) johdolla vuosina 1918-1922. Kerttu Bernhard opiskeli Leipzigissa professori Robert Teichmüllerin ja Berliinissä sveitsiläisen pianisti ja säveltäjä Edwin Fisherin (s. 6.10.1886 Basel ja k. 24.1.1960 Zürich) oppilaana vuosina 1922-1924, Pariisissa Jean Batallan ja Nadja Boulangerin oppilaana useina vuosina. Hän piti ensikonserttinsa vuonna 1921 Jyväskylässä ja esiintyi tämän jälkeen kotimaan lisäksi mm. Berliinissä, Pariisissa ja Tukholmassa. Bernhardin nousussa ollut musiikkiura katkesi äkilliseen kuolemaan.

César Franck.

Kerttu Bernhardin yhteydenotosta kapellimestari Eero Kososen kanssa oli seurauksena Rakel Levinille konsertoiminen Tampereen kaupunginorkesterin solistina. Konsertit alkoivat belgialaisen säveltäjä ja urkuri Cèsar -Auguste-Jean-Guillaume-Hubert Franckin (s. 10.12.1822 Liége ja k. 8.11.1890 Pariisi) Sinfonisilla muunnelmilla. Rakel Levin luonnehti: ”Se oli suuri menestys. Seitsemän kertaa sain tulla kiittämään. Sellaista ei ollut Tampereella juurikaan tapahtunut." Rakel Levin soitti silloin Tampereen kaupunginorkesterin pianosolistina noin kerran vuodessa ja tämän lisäksi oli esiintymisiä hyvin monissa tilaisuuksissa.

Rakel Levinin omien pianotuntien sekä konserttiesiintymisien sovittaminen opettajan ja säestäjän kiireiseen aikatauluun vaati omalta perheeltä ymmärrystä ja tukea sekä ajan ottamista yöunista ja lepohetkistä. Pianonsoiton harjoitteluaika oli aamuisin seitsemästä yhdeksään ja edelleen vapaailtoina ”niin kauan kuin pystyin tuolilla istumaan”, Rakel Levin selitti. Kello neljä aamulla jo juna lähti Helsinkiin Rakelin soittotunneille ja junaa täytyi usein odotella ulkona. Aina juna ei edes kulkenut aikataulussa. Jos juna myöhästyi, ei Rakel Levin ehtinyt enää omalle soittotunnilleen Helsinkiin.

Rakel Levinin jatkamisen julkisten konserttien konserttipianistina lopulta katkaisi nivelreuman puhkeaminen. Viimeiset suuret esiintymiset Rakel Levinillä olivat vuonna 1959. Tämänkin jälkeen hän soitti vielä hyväntekeväisyys- ja kamarimusiikkiesiintymisiä. Julkiset esiintymiset vaikka jäivätkin, oli Rakel Levinin pedagogisille taidoille vielä paljon kysyntää. Rakel Levin toimi vuodesta 1943 Tampereen musiikkiopiston johtaja Suomen pyynnöstä musiikkiopiston opettajana. Tuolloin yksityistunnit annettiin opettajan kotona ja teoriatunnit pidettiin ammattikoulun pommisuojissa. Oppilaiksi musiikkiopistoon otettiin kaikki, jotka pyrkivät, sillä kaupungin kanssa oli sovittu näin. Kaikilla opettajilla oli tuntimäärä 40 tuntia viikossa, mutta palkka oli suhteellisen vaatimaton eikä kesän ajalta saanut palkkaa lainkaan.

Omista oppilaistaan Rakel Levin oli onnellinen ja iloinen; varsinkin se lämmitti häntä kovasti, että monet oppilaat pärjäsivät hyvin erilaisissa kilpailuissa ja esiintyivät nuorina jopa orkesterin solistina. Rakel Levin ylpeänä kertoi: ”Ainakin 16 kertaa oppilaani soittivat Tampereen kaupunginorkesterin tai Radio-orkesterin solistina.” Rakel Levin sai 1960-luvulla Pirkanmaan Kulttuurirahaston stipendin pianopedagogisiin opintoihin Geneveen unkarilaisen Elisabeth Nagy-Pongraczin ohjaukseen. Suomen säveltaiteen tuki -säätiön stipendi mahdollisti viikon kestävän tutustumismatkan Pohjoismaiden musiikkikorkeakouluihin. Jenny ja Antti Wihurin säätiön stipendin turvin Levin tutustui Rooman Conservatorio di Musica S. Ceciliaan.

Säveltäjä Leonid Bashmakov.

Rakel Levin pyysi keväällä 1981 eroa Tampereen konservatoriosta, kuusi vuotta lehtoraatin jättämisen jälkeen. Hän oli itse jo täyttämässä 73 vuotta. Konservatorion rehtori ja säveltäjä Leonid Bashmakov (s. 1.4.1927 Terijoki ja k. 4.12.2016 Tampere) tiedusteli Rakel Levinin syytä lopettamiseen, kun tämän tulokset olivat olleet kuitenkin hyviä. Rakel Levin kommentoi: ”Minä sanoin, että kyllä tämä nyt riittää, kyllä minä nyt lähden. Hän sanoi, ettei tuon ikäistä ihmistä voi pakottaa jäämäänkään. Niin minä sitten lähdin.”

Ester Naparstokin pyytäessä Rakel Leviniä liikuntakoulunsa pianistiksi hän samalla tiedusteli, osaako tämä improviseerata. Tästä hetkestä käynnistyi Rakel Levinin säveltäminen. Rakel Levin teki Ester Naparstokin kanssa uusia kokoillan baletteja, joihin Rakel Levin sävelsi musiikin. Näistä baleteista ”Kolmannen luokan odotussali” esitettiin Tukholman kansainvälisessä balettikilpailuissa ja ”Noitien sapatti” Kööpenhaminan kansainvälisessä balettikilpailussa. Rakel Levin sävelsi musiikkia samoin Jean Aanouilh’n ”Varkaiden tanssiaisiin” sekä Tampereen Työväen Teatteriin kirjailija Esteri ”Esti” Heiniön (o.s. Estola, s. 27.9.1897 Tampere ja k. 19.3.1978 Tampere) näytelmään ”Iloinen maaltapako”. Valitettavasti kaikki Rakel Levinin nuotit ja muistiinpanot ovat tuhoutuneet tulipalossa.

Vuonna 1953 Tampereelle perustettiin soroptimistiklubi ja Rakel Levin oli yksi klubin perustajajäsenistä. Hän pysyi samoin klubin jäsenenä kuolemaansa asti. Rakel Levin kertoi näin: ”Soroptimismi tuli ensimmäistä kertaa elämääni vuonna 1951, jolloin tutustuin kouluradiopäällikkö Helmi Palméniin ja ystävystyimme. Hän puhui minulle paljon soroptimismista. Ollessani 1952 Oslossa en ollut vielä soroptimisti, mutta menin soroptimisti Mary Barratin musiikkiopistoon vierailulle ja kerroin hänelle, että Suomessakin aiotaan perustaa klubi. Hän antoi heti osoitteita Bergeniin ja oli niin suunnattoman ystävällinen ja avulias. Vuonna 1953 perustettiin klubi Tampereelle. Kyllä minun kokemukseni on, että kaikki ovet ovat auenneet myös näiden kontaktien ansiosta. Mennessäni pohjoismaiselle opintomatkalle kirjoitin myös paikalliselle soroptimisteille. Joka paikassa minusta pidettiin huolta ja autettiin. Minusta kansainvälinen toiminta on tärkeää. Yhdistystoiminta on tuonut paljon sisältöä elämään, olen tutustunut eri ammatteihin. Samalla on ollut velvoite kehittää itseään lisää ja lisää, että todella olisi hyvä soroptimisti.”

Antonietta Toini.

Rakel Levin ilahdutti oman klubinsa sisaria soittamalla jokaisessa vuosijuhlassa pianoa. Rakel Levin oli samoin Ranska-Suomi -seuran sekä Suomi-Espanja -seuran jäsen ja hän soitti näiden seurojen juhlissa myöskin kuten myös lukemattomissa tilaisuuksissa Karjala-seurassa ja Goethe-instituutissa. Rakel Levin opetti ja kannusti kaikkia, mutta myös muisti kiittää kaikkia niitä, jotka jaksoivat opettaa ja kannustaa samoin häntä. Yksi näistä kannustajista oli laulajatar Antonietta Toini (oik. Toini Inkeri Nikander, o.s. Putkonen, s. 5.11.1901 Rauma ja k. 3.7.1990 Tampere), joka oli myös Tampereen soroptimistiklubin perustajajäsen.

Rakel Levin (2. osa) 

Pianopedagogi ja säveltäjä Rakel Levin.

Rakel Levinin setä, lääketieteen ja kirurgian tohtori Aleksanteri "Sasha" Steinbock (s. 2.11.1894 Pietari ja k. 1.4.1975 Helsinki) piti vuonna 1937 sukulaiselleen kovan puhuttelun mm. näin sanoen: ”Tähänkö sinun opintosi nyt jäävät? Soitat bändissä ja kamarimusiikkia, eikä sinulla ole mitään papereita ja yleensä koko soitto on niin huonossa kunnossa…” Sasha Steinbock jopa lupasi tarvittaessa maksaa Rakelin opinnot. Siksi Rakel Levin nousi poikansa Leon kanssa Helsingissä Viipuriin vievään junaan saattaakseen piano-opintonsa päätökseen Viipurin musiikkiopistossa, vaikka asia oli oman aviopuolison mielestä ”ihan hullua”.

Aleksanteri "Sasha" Steinbock.

Naisten ja lasten käskettiin syksyllä 1939 poistua Viipurista ja sen vuoksi Rakel Levin viittä vailla valmis loppututkinto pianonsoitossa jäi suorittamatta. Koko talvisodan ajan Rakel Levin asui oman poikansa kanssa opettajaperheessä Pohjois-Iissä. Rakel Levinin aviopuoliso oli sodassa ja samoin opettajaperheen isä, mutta opettajaperheen äiti odotti neljättä lasta. Annetaan Rakelin itse jatkaa: ”Siellä jouduin sitten olemaan lastenhoitaja ja esiinnyin toki myös soittajana esimerkiksi maanpuolustusjuhlissa.”

Levinin perhe muutti sodan jälkeen Tampereelle; kaupunkiin olivat jo aikaisemmin asettuneet Steinbockit. Elettiin hyvin epävarmoja aikoja. Rakel Levini isä Ruben Meier Steinbock ehdotti tyttärelleen, että Rakel opiskelisi modistiksi. ””Ei tuosta musiikista ole sinulle leiväksi”, sanoi isä tyttärelleen. Vuosien takainen perheen tuttava ja kotiompelijana toimiva henkilö virkkoi siihen: ”Rouva Levinillä ei ole pienintäkään taipumusta ompelemiseen. Antaa hänen soittaa vaan.”

Tampereella Rakel Levin tapasi ja tutustui pian lukuisiin henkilöihin, joiden kautta ja ystävällisellä avustuksella Rakel sai töitä pianistina. Samassa talossa asuva kanttoriurkuri, laulaja ja kuoronjohtaja Heikki Miikael Kuusniemi (s. 24.2.1869 Teisko ja k. 21.2.1946 Tampere) sattumalta kuuli Rakel Levinin soittoa ja hän suositteli Rakelia eteenpäin. Heikki Kuusniemen vanhemmat olivat maanviljelijä Juuse Kuusniemi ja Maria Taulaniemi ja kanttorin aviopuoliso oli vuodesta 1919 lähtien Fanny Johanna Jokinen. Kuusniemen veljekset perustivat mm. oman torvisoittokunnan. Nuorena Heikki Kuusniemi harrasti urheilua, voimailua sekä hiihtoa. Heikki Kuusniemi suoritti Viipurin lukkarikoulun vuonna 1901 ja valmistui vuonna 1904 Helsingin musiikkiopistosta. Vuonna 1904 Kuusniemi opiskeli samoin vuonna 1850 perustetussa yksityisessä Sternin konservatoriossa Berliinissä. Koulu toimi tuolloin Berliinin filharmonikkojen konserttisalin yhteydessä Bernburger Strassella Berlin-Kreuzbergissa.

Heikki Kuusniemi.

Hoidettuaan virkaatekevänä kanttoriurkurin tehtäviä Teiskossa ja Kuopiossa – Kuopiossa aloittaessaan vuonna 1906 hän otti ensimmäisenä käyttöönsä virsiläksyn kinkereillä - Heikki Kuusniemestä tuli Tampereen tuomiokirkon lukkari vuonna 1907 kirjon valmistuttua samana vuonna. Vielä samana vuonna Heikki Kuusniemi aloitti Tampereen jäämien sekakuoron johtajana, mitä johtajuutta hän piti hallussaan aina vuoteen 1933 saakka. Tampereen tuomiokirkon kuoron johtajana Heikki Kuusniemi toimi vuoteen 1946 saakka. Vuonna 1922 Kuusniemi sai director cantus -arvonimen. Heikki Kuusniemi tuli tunnetuksi paitsi laulajana niin myös laulujen säveltäjänä ja laulunopettajana. Hän sävelsi sekä yksinlauluja että teki kuorosovituksia. Tämän lisäksi Heikki Kuusniemi toimi Tampereen kaupungin musiikkilautakunnan jäsenenä.

Viipurin musiikkiopiston opettajia. Ole Höckert on toiseksi ylemmässä rivissa sotilaspukuisen miehen vasemmalla puolella.

Hotelli Tammer.

Kapellimestari Ole Höckert tarjosi Rakel Levinille töitä hotelli Tammerissa kolmena iltana viikossa. Hotelli Tammerin tarina alkoi Tampereen teknillisen seuran kokouksessa, jossa kaupunginarkkitehti E. Graeffe ehdotti, että teknilliselle seuralle rakennettaisiin talo. Tähän tulevaan taloon haluttiin ehdottomasti myös tuottavia tiloja. Kaupunginarkkitehti Bertel Strömmer suunnitteli Tammerin talon ja talo edustaa tyyliltään pohjoismaista klassismia. Alusta alkaen oli tarkoitus rakentaa kansainvälisen vertailun kestävä hotelli sekä Tampereelle uusi maamerkki. Talon rakennuskustannukset nousivat lähes kahdeksaan miljoonaan markkaan. Tammerin valmistumisvuosi 1929 – Tampereen 150. juhlavuosi – oli kuitenkin traaginen, sillä Kuru -höyrylaiva upposi myrskyssä 7.9.1929 Näsijärven Siilinkarin lähellä. Kaupungin suunnittelemat juhlallisuudet peruttiin suruajan vuoksi ja hotellin avajaisetkin siirtyivät kuukaudella eteenpäin pidettäväksi lokakuussa 1929. Myös suuret lamavuodet koettelivat Tammerin hotellitoiminnan alkuaikoja, mutta talous elpyi kohti 1930-luvun loppupuolta.

Arkkitehti Bertel Evert Strömmer (s. 11.7.1890 Ikaalinen ja k. 18.4.1962 Tampere).

Kapellimestari ja pianisti Eero Kosonen (s. 12.1.1906 Tampere ja k. 4.11.2002 Tampere) kuuli Rakel Levinin soittoa Hotelli Tammerissa ja Kosonen tarjosi Rakel Levinille kuoron ääntenharjoittajan tehtävää. Eero Kosonen syntyi Tampereella toimittaja, kustantaja ja vapaa-ajattelija Vihtori Kososen (s. 6.11.1873 Kesälahti ja k. 23.6.1934 Helsinki) perheeseen, mutta hän vietti lapsuutensa ja opiskeluvuotensa Helsingissä. Eero Kosonen opiskeli pianonsoittoa ja musiikin teoriaa Helsingin konservatoriossa (nyk. vuodesta 1939 Sibelius-Akatemiassa) opettajinaan Selim Gustaf Adolf Palmgren (s. 16.2.1878 Pori ja k. 13.12.1951 Helsinki), Erik ”Erkki” Gustaf Oskarsson Melartin (s. 7.2.1875 Käkisalmi ja k. 14.2.1937 Helsinki) ja Leo Funtek (s. 21.8.1885 Ljubliana, Itävalta-Unkari ja k. 13.1.1965 Helsinki). Kosonen toimi kapellimestarina Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa ja Helsingin Teatteriorkesterissa. Eero Kosonen aloitti vuonna 1926 Rauman Soitannollisen Seuran Orkesterin – perustettu vuonna 1897 - orkesterinjohtajana. Orkesterinjohdon lisäksi hän toimi Raunalla myös pianistina useiden taiteilijoiden, kuten laulajatar Aulikki Rautawaaran konserteissa. Kososen kausi jäi Raumalla lyhyeksi, sillä jo seuraavana vuonna vuonna 1927 Kosonen jätti tehtävänsä Raumalla.

Flyygelin edessä Eero Kosonen.

Eero Kososelle tarjottiin 26-vuotiaana Tampereen orkesteriyhdistyksen hallinnoiman Tampereen orkesterin johtajan paikkaa vuonna 1932. Tampereen orkesteri oli perustettu kaksi vuotta aikaisemmin vuonna 1930. Samalla Eero Kosonen tuli muutamaksi vuodeksi – 1932-1937 – myös kapellimestariksi Tampereen Teatteriin, jonne hänen aviovaimonsa Helmi Carén oli saanut kiinnityksen operettiprimadonnaksi. Tampereen orkesterista tuli Tampereen kaupunginorkesteri, kun orkesteri tuli Tampereen kaupungin hallintaan vuonna 1947. Eero Kosonen oli orkesterin johtajana 37 vuoden ajan, aina vuoteen 1969 saakka, jolloin Kosonen jäi eläkkeelle.

Kapellimestari Eero Kosonen oli merkittävä suomalaisen musiikin esitaistelija ja Kosonen esitti ohjelmistossaan paljon suomalaista musiikkia. Hän ei rajoittunut pelkästään säveltäjä Johan Christian Julius Sibeliuksen (s. 8.12.1865 Hämeenlinna ja k. 20.9.1957 Järvenpää) sinfonioihin, vaan Kosonen poimi ohjelmistoon niin Leevi Antti Madetojan (s. 17.2.1887 Oulu ja k. 6.10.1947 Helsinki) ja Erkki Melartinin sinfoniat kuin Selim Palmgrenin musiikkia. Säveltäjä Sven Einar Englundin (s. 17.6.1916 Ljugarn, Ruotsi ja k. 27.6.1999 Visby, Ruotsi) tunnetuimpia sinfonioita Kosonen johti niiden heti niiden valmistuttua orkesterinsa kanssa Tampereella. Teoria-aineita ja pianonsoittoa Eero Kosonen opetti vuosina 1933-1946 Tampereen musiikkiopistossa. Vuonna 1946 perustettu Tampereen Kamarimusiikkiseuran orkesteri aloitti toimintansa vuonna 1953 kapellimestari Eero Kososen johdolla. Eero Kosonen johti myös Tampereen Oopperan esityksiä vuosina 1952-1972. Eero Kososen sävellystuotantoon kuuluu mm. pianokonsertto ja näyttämömusiikkia. Vuonna 1954 Eero Kososelle myönnettiin Pro Finlandia -mitali ja vuonna 1969 hän sai professorin arvonimen.

Teatterinjohtaja Kaarlo Juhana Bergbom.

Yksityisoppilaita pianonsoittoon Rakel Levin sai ilmoittamalla yksityisopetuksesta lehti-ilmoituksilla. Viipurista tuttu sopraanolaulajatar Hanna Lilian Granfelt (s. 2.6.1884 Sakkola ja k. 3.11.1952 Helsinki) tuli Tampereelle antaen laulutunteja, joihin Rakel Levin pääsi säestäjäksi. Hanna Granfelt sai Pro Finlandia -mitalin vuonna 1947 ja hän sai Suomen Kulttuurirahaston kunniapalkinnon vuonna 1952. Tyttökoulun käytyään Helsingissä Hanna Granfelt liittyi teatterinjohtaja ja näytelmäkirjailija Kaarlo Juhana Bergbomin (s. 2.10.1843 Viipuri ja k. 17.1.1906 Helsinki) johtamaan Suomalaiseen teatteriin – muuttui myöhemmin Suomen Kansallisteatteriksi - vuonna 1902 ja esiintyi se myötä monissa laulunäytelmissä. Samalla hän opiskeli laulua Helsingissä mezzosopraano Alexandra Ahngerin (s. 15.5.1859 Kuopio ja k. 9.9.1940 Helsinki) – joka opetti myös laulajatar Alma Johanna Kuulaa (o.s. Silventoinen, s. 5.2.1884 Pietari ja k. 8.10.1941), säveltäjä Toivo Timoteus Kuulan (s. 7.7.1883 Alavus ja k. 18.5.1918 Viipuri) vaimoa - johdolla ja vuodesta 1904 Pariisissa Edmond Duvernoyn konservatoriossa.

Laulajatar Hanna Granfelt.

Granfelt harjoitteli myös näyttämöopintoja Louis Bremontin teatterikoulussa. Granfelt teki monia rooleja ulkomailla ja säveltäjä Richard Strauss kiinnitti hänet useiden oopperoidensa päärooleihin. Hän oli vuosina 1908-1910 kiinnitettynä Mannheimin hovioopperaan, vuosina 1910-1912 Berliinin Kurfüsten -oopperaan, vuonna 1913 Lontoon Covent Gardeniin ja vuosina 1915-1923 Berliinin kuninkaalliseen oopperaan. Hän esiintyi myös ulkomaisilla oopperanäyttämöillä, kuten mm. Yhdysvalloissa, Espanjassa, Alankomaissa ja Sveitsissä. Laulunopetusta hän antoi myös Saksassa ja Norjassa.

Rakel Levin 

Rakel Levin (Steinbock) syntyi 26.7.1908 Viipurissa ja kuoli 7.7.1990 Tampereella. Rakelin vanhemmat olivat liikemies ja tehtailija Ruben Meier Steinbock ((s. 31.10.1877 Polatsk, Vitebsk Oblast, Valko Venäjä ja k. 22.3.1967 Tampere) ja Ester Steinbock (o.s. Rosenberg, s. 19.9.1887 Viipuri ja k. 31.1.1959 Tampere). Rakel Levinin isän vanhemmat tulivat Viipuriin Valko-Venäjältä, josta Steinbockin perhe kuitenkin myöhemmin karkotettiin Pietariin. Perheen pojat lauloivat siellä synagogan kuorossa. Ruben Meier Steinbock, Rakelin isä, palasi 1800-luvun lopulla takaisin Viipuriin, vaikka muu perhe jäi Pietariin.

Rakel Levin.

Rakel Levinin äidin vanhemmat olivat muusikko Abraham Movscha Hakohen Rosenberg (s. 10.2.1848 Novgorod) ja Rebekka Rosenberg (s. 18.1.1859 Viipuri ja k. 15.3.1911 Viipuri). Muusikko isoisä Abraham Rosenberg alkoi opettaa pianonsoittoa neljävuotiaalle Rakel Levinille. Abraham Rosenberg oli huilisti, joka soitti venäläisessä soittokunnassa ja välillä sijaisena jopa johti soittokuntaa. 25 vuotta kestäneen sotilaspalveluksensa suoritettua perhe sai luvan muuttaa Viipuriin, Suomen puolelle. Viipuriin rakentui vuosina 1889-1893 tiilestä rakennettu ja viipurilaisarkkitehti Carl Eduard Dippell (s. 10.10.1855 Viipuri ja k. 30.12.1912 Nizza) suunnittelema Viipurin tuomiokirkko, joka kärsi pahoin talvisodan aikaisissa pommituksissa ja myöhemmin purettiin kokonaan. Tuomiokirkko vihittiin käyttöön 3.12.1893 Viipurissa. Tuomikirkon urut olivat 52-äänikertaiset.

Abraham Rosenberg.

Rebekka Rosenberg.

Pianisti, urkutaiteilija ja musiikkipedagogi Venni Kuosma (s. 14.6.1895 Sääminki ja k. 11.9.1953 Helsinki) toimi Viipurin tuomiokirkon urkurina vuosina 1930-1939 ja sen jälkeen Helsingin tuomiokirkon ja Vanhan kirkon urkurina kuolemaansa saakka. Kuosma oli opiskellut Viipurin kirkkomusiikkiopistossa vuosina 1910-1912, Helsingin konservatoriossa vuosina 1912-1918, Leipzigin konservatoriossa vuosina 1920-1922 ja 1929 sekä Pariisissa vuonna 1927. Vuosina 1915-1918 Kuosma opetti pianonsoittoa Helsingissä ja vuosina 1918-1920 Viipurissa, mutta hän opetti myös Viipurin kirkkomusiikkiopistossa vuodesta 1922. Rakel Levinin pianonsoiton opetuksesta Viipurissa vastasivat isoisän jälkeen emigranttirouva Paischeff ja Venni Kuosma, mutta myös pianonsoitonopettaja Sally Westerdahl.

Venni Kuosma.

Sally Westerdahl (s. 13.6.1894 Pietari ja k. 13.1.1983) oli lahjakas pianisti, joka aloitti pianonsoiton opintonsa vuonna 1905 Viipurissa ja suoritti pianonsoiton opettajan tutkinnon Helsingin musiikkiopistossa (nykyinen Sibelius-Akatemia). Vuonna 1919 hän aloitti työuransa pianonsoiton opettajana Viipurin musiikkiopistossa. Westerdahl nimitettiin vuonna 1940 opiston vararehtoriksi opiston siirryttyä Lahteen sodan jaloista. Vuosina 1963-1965 hän toimi myös opiston vt. rehtorina ennen siirtymistään eläkkeelle vuonna 1969. Sally Westerdahl teki 1920-luvulla opintomatkat Euroopan kulttuurikeskuksiin Berliiniin ja Pariisiin täydentääkseen opintojaan. Hän konsertoi myös uransa alkuvaiheessa mm. Helsingissä ja Viipurissa. Opettajana Westerdahl oli tarmokas ja hyvin arvostettu. Hän antoi oppilailleen yksityistunteja vielä 84-vuotiaana. Monista hänen oppilaistaan tuli kansainvälistä tunnustusta saaneita pianotaiteilijoita ja -pedagogeja. Sally Westerdahl lahjoitti huomattavan testamenttilahjoituksen rahastolle, joka perustettiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1984. Suomen Kulttuurirahaston Päijät-Hämeen rahaston kautta Sally Westerdahlin nimikkorahasto tukee pianonsoiton kehittämistä koko Päijät-Hämeen maakunnassa.

Sally Westerdahl.

Vanhemmat veivät Rakelin jo 10-11 -vuotiaana joululomilla Imatralle saamaan opetusta Euroopassa hyvin tunnetulta Maria Kaufmannilta. Kaufmann soitatti Rakelilla mm. Weberin Tanssiinkutsua ja Beethovenin Pathetique -sonaattia ja myöhemmin Rakel itse ihmetteli tuon ohjelmiston vaativuutta. Rakel Levin ihaili aina syvästi Maria Kaufmannin ihmeellistä pianonkosketusta, jota hän ei itse katsonut koskaan saavuttaneensa. Rakel Levinillä oli absoluuttinen sävelkorva.

Robert Teichmüller.

Bruno Walter (oik. Bruno Walter Schlesinger, s. 15.9.1876 Berliini ja k. 17.2.1962 Kalifornia).

Rakel Levin pääsi vuonna 1925 Saksan Leipzigiin huippuopettajien oppilaaksi. Rakelin ensimmäinen opettaja Leipzigissa oli pianisti ja pianopedagogi Robert Teichmüller (s. 4.5.1863 Braunschweig, Saksa ja k. 6.5.1939 Leipzig, Saksa), joka opiskeli Leipzigin konservatoriossa opettajinaan Bruno Zwintscher ja säveltäjä, pianisti ja kapellimestari sekä professori Carl Heinrich Carsten Reinecke (s. 23.6.1823 Altona, Tanska ja k. 10.3.1910 Leipzig, Saksa). Professori – vuodesta 1908 lähtien – Robert Teichmüller opetti Leipzigin konservatoriossa vuosina 1897-1939. Professori Teichmülleriä Rakelille lämpimästi suosittelivat pianisti ja säveltäjä Sergei Kulanko (vuoteen 1935 Kulikoff, s. 23.6.1902 Viipuri ja k. 7.5.1981 Helsinki) – opetti Rakelia Viipurissa jo tämän ollessa 13-vuotias – Venni Kuosma, pianopedagogi Kerttu Regina Veronica Bernhard (s. 29.12.1902 Kalvola ja k. 26.3.1944 Vihti) ja pianotaiteilija, -pedagogi ja kriitikko Martti Lauri Paavola (s. 20.7.1898 Janakkala ja k. 26.3.1990 Helsinki). Rakel Levin kuvaili itse Viipurin ja Leipzigin tasoeroa valtavaksi mm. näin: ”Viipuri toki oli ja sitä pidettiin musiikkikaupunkina, mutta Leipzigissa esiintyivät kaikki maailmankuulut piano- ja viulutaiteilijat. Se oli myös aikaa, jolloin Wilhelm Furtwängler ja Bruno Walter johtivat Gewandhaus -orkesteria. Opiskelijat olivat sen mukaisia. Oli se vaikeata.”

Sergei Kulanko.

Pianotaiteilija Martti Paavola.

Siinä perheessä, jossa 18-vuotias Rakel asui, oli myös kaksi samanikäistä lasta. Rakelin yhteys tähän perheeseen säilyi koko hänen elämänsä ajan. Leipzigissa Rakel vietti kaksi vuotta vuoteen 1928 saakka ja sieltä hän siirtyi asumaan Berliiniin täysihoitolaan. Näin Rakel kertoi: ”Se oli sellainen vanhanajan huoneisto, jossa oli monta huonetta, monta pianoa, laulajattaria, pianisteja ja yksi näyttelijäoppilas.” Ensimmäinen Berliinin opettaja Rakelille oli konserttipianisti, säveltäjä ja musiikkipedagogi Sandra Droucker (s. 7.5.1875 Pietari ja k. 1.4.1944 Hamari, Oslon lähellä).

Sandra Droucker.

Rakelin kertoman mukaan Sandra Droucker ”halusi vähän muuttaa” teknisesti pitkällä olevan oppilaansa pianonsoittoa ilmaisemaan paremmin tunteita. Pianopedagogi Sandra Droucker järjesti oppilailleen kotikonsertteja, joissa nämä soittivat yleisönään aikansa kuuluisimpia muusikoita. Kesällä 1929 Rakel palasi takaisin Viipuriin. Kesäloman jälkeen Rakelin oli tarkoitus jatkaa jälleen opintojaan Berliinissä Sandra Drouckerin ohjauksessa, mutta maailman laajuinen lama seurasi New Yorkin pörssiromahdusta ja Ruben Steinbockin taloudellinen tilanne muuttui täysin; tytärtä ei enää voitu lähettää Berliiniin opiskelemaan pianonsoittoa. Rakel puki sen sanoiksi näin: ”Siihen aikaan ei stipendejä annettu sellaisille, joita ei ollut tunnettu.” Rakel siirtyi jälleen Viipurin musiikkiopistoon opiskelemaan Sergei Kulangon oppilaana pianonsoittoa.

Naum Levin vasemmalla.

Rakel Steinbock oli jo pitkään soittanut yhdessä juutalaisen viulutaiteilija Naum Levinin (s. 29.9.1907 Viipuri ja k. 5.6.1978) kanssa ja viulistin välityksellä Rakel samoin tutustui viulistin veljeen, Jakob Leviniin. Jakob Levin ei ollut muusikko ja siksi Rakel totesi: "Parempi näin. Ettei ollut kahta muusikkoa.” Nuoret kihlautuivat vuonna 1930 ja vielä samana vuonna menivät avioliittoon yhdessä. Ensimmäinen lapsi, poika Leo, nuorille syntyi vuonna 1932. Rakel Levinin oli haasteellista saattaa piano-opintonsa päätökseen perheenhoidon rinnalla.

Andrej Rudnev.

Ahkera perheäiti Rakel Levin osallistui sinnikkäästi yhteissoittoihin kaksi kertaa viikossa; näissä toimi opettajana kapellimestari, pianisti ja musiikkipedagogi Andrej Dmitrijevitš Rudnev (s. 1.3.1878 Pietari ja k. 31.7.1958 Helsinki). Rakel Levin kuvailee itse: ”Hän sovitti kaikki mahdolliset sinfoniat 8-kätisiksi. Me soitimme niitä kahdella flyygelillä neljä henkeä. Siinä oppi prima vistaa. Ja opin myös tuntemaan ohjelmistoa.” Johannes Brahmsin (s. 7.5.1833 Hampuri ja k. 3.4.1897 Wien) ja Joseph Anton Brucknerin (s. 4.9.1824 Ansfelden, Itävalta-Unkari ja k. 11.10.1896 Wien) sinfoniat mm. olivat ohjelmistoa, joita vielä tuolloin tunnettiin Suomessa huonosti. Rakel Levin soitti yhteissoiton lisäksi veljensä bändissä, joka esiintyi koulun juhlissa ja muissa vastaavissa tilaisuuksissa.

Terttu Aulikki Rautawaara (s. 2.5.1906 Vaasa ja k. 29.12.1990 Helsinki).

Kamarimusiikilla oli Rakel Levinin elämässä hyvin tärkeä merkitys: ”… soitimme melkeinpä hulluuteen asti. Kaikki kesät musisoimme lankoni (Naum Levinin) kanssa heidän huvilallaan Kannaksella. Siellä oli hyvin taiteellinen ilmapiiri. Aulikki Rautawaara oli siellä usein ja taiteilija Muhonen ja taiteilija Sam Vanni. Myös viulisti Irma Nissinen muutti Viipuriin sota-aikana; lisäksi siellä oli sellisti Georg Harpf ja hänen vaimonsa.”

Tauno Hannikainen.

Rakel Levin soitti mielellään nelikätisesti ”vähän kaikkien kanssa”, kuten lankojen, veljien ja kapellimestari ja sellotaiteilija Tauno Heikki Hannikaisen (s. 26.2.1896 Jyväskylä ja k. 12.10.1968 Helsinki) kanssa, joka oli Steinbockien perheystävä. Niinkin kävi, että Tauno Hannikainen houkutteli Rakel Levinin soittamaan Jacob Bruskin Gershowitz eli George Gershwinin (s. 26.9.1898 Brooklyn, Yhdysvallat ja k. 11.7.1937 Beverly Hills, Yhdysvallat) Sinisen rapsodian, jota vielä kukaan ei ollut soittanut Suomessa. Pianisti Rakel Levin soitti myöhemmin rapsodian ensimmäisen kerran Tampereella vuonna 1947 ja vielä kaksi tai kolme kertaa Tampereella uudestaan sekä kerran Turussa. Viimeisellä kerralla Turussa teos radioitiin Yleisradion toimesta.