Tuure Jaakko Kalervo Junnila (34. osa) 

Vuoden 1970 maaliskuun eduskuntavaalien suurimmasta yllätyksestä vastasi SMP:n Veikko Vennamo; Suomen maaseudun puolue muuttui kertaheitolla yhden miehen protestiliikkeestä 18 kansanedustajan keskisuureksi eduskuntapuolueeksi. Maalisvaaleissa eduskunnassa toinen selvä voittaja oli Kokoomuspuolue, joka nosti vaaleissa edustajiensa paikkalukua 26:sta 37:ään kansanedustajaan. Samalla Kokoomuksesta tuli myös Suomen isoin porvarillinen puolue. SDP menetti kolme edustajapaikkaa ja kommunistit menettivät viisi edustajapaikkaa. Keskustapuolue koki kaikkein suurimman menetyksen, sillä se menetti 13 edustajapaikkaa eduskunnassa. TPSL hävisi eduskunnasta kokonaan ja yhdellä edustajalla eduskuntaan nousi Kristillinen Liitto.

Tuure Junnila.

Eduskuntavaalien myötä Arkadianmäelle Kokoomus sai 21 uutta kansanedustajaa, jotka yhtä luukuunottamatta olivat kaikki ensikertalaisia. Naisedustajien määrä nousi viidestä kymmeneen. Puolueen vanhimmat kansanedustajat olivat Tauno Vartia (63), Olavi Lähteenmäki (61) ja Tuure Junnila (60) sekä nuorimmat edustajat olivat Juha Vikatmaa (29), Pertti Salolainen (30), Jouni Mykkänen (31) ja Ilkka Suominen (31). Kaikki Kokoomuksen nuoret edustajat olivat jo Lahden Messilän puoluekokouksessa syksyllä 1969, jossa ns. remonttimiesryhmä perustettiin. Tämä radikaaliryhmä oli valmis laittamaan Kokoomuksen uusille urille; kypäräpappi oli saanut jäädä historiaa ryhmän mielestä.

Pertti Salolainen.

Ilkka Suominen.

Ryhmän suunnittelemat asiat paljastuivat lopullisesti Nakkilan ryhmätapaamisessa. Päätoimittaja ja poliittinen vaikuttaja Jorma Virmavirta (s. 9.5.1940 Kullaa) liittyi ryhmään ja hän kirjoitti artikkelin, jossa remonttimiesryhmä arvosteli ensimmäisen kerran Tuure Junnilaa julkisesti sekä kyseenalaisti Junnilan toiminnan Kokoomuksessa. Kokoomuksen puoluejohto ei toki ollut innostunut kaikista edustaja Tuure Junnilan linjauksista, mutta johto kielsi Kokoomuksen tiedotuspäällikkönä toimineelta Jouni Mykkäseltä remonttimiesryhmän palavereihin osallistumisen. Pertti Salolainen havahtui remonttimiesryhmän toiminnan eksyneen väärään suuntaan ja hän otti etäisyyttä itse ryhmään. Ilkka Suominen ja jotkut muutkin ryhmäläiset jättäytyivät hiljalleen ryhmästä ja Suominen on myöhemmin lausut ryhmän toiminnan päättyneen vuoden 1970 eduskuntavaaleihin.

Kokoomuksen puheenjohtaja Juha Rihtniemen terveys oli romahtanut jo ennen eduskuntavaaleja. Julkisuuteen kerrottiin vain hänen sairastavan influenssan jälkitautia, mutta todellisuudessa hän oli saanut vakavan sydänkohtauksen. Juha Rihtniemen onnistui kuitenkin viedä pakolliset hallitusneuvottelut kunnialla läpi, vaikka kovin harva tiesi miehen olleen jo siinä vaiheessa 40 prosentin invalidi. Lähipiiri oli tietenkin Juha Rihtniemen kunnosta kovin huolestuneita ja Juha Rihtniemen työtaakan helpotusta suunniteltiin vakavasti. Kokoomukselle pedattiin kahta varapuheenjohtajaa Juha Rihtniemelle suunniteltiin paikkaa Suomen Pankin johtokuntaan. Mitään ei kuitenkaan ennätetty tehdä ennen kuin jo kohtalo kouraisi syvältä. Joulukuussa 1970 Juha Rihtniemi sai toisen vakavan sydänkohtauksen, jonka vuoksi hän vaipui syvään tajuttomuuteen. Juha Rihtniemi kuoli 12.1.1970.

Georg C. Ehrnrooth.

Tuure Junnila oli RKP:n kansaedustajien Georg C. Ehrnroothin ja Victor Procopén kanssa sopimassa jo vuonna 1970 Kustannusyhtiö Libertaksen perustamisesta. Tarkoitus oli julkaista Express-nimistä kaksikielistä sanomalehteä, joka tarjoisi kanavan presidentti Kekkosen ja suomettumisen arvosteluun ja vastustamiseen. Varsinainen lehden perustaminen tapahtui seuraavana vuonna. Perustamiseen vaikutti ratkaisevasti myös Sveitsissä asunut suomalainen liikemies, entinen ulkoministeriön virkamies Tauno Ilmari Jalanti (ent. Jämsén, s. 12.1.1903 Mikkeli ja k. 6.3.1992 Lausanne, Sveitsi), joka ehdotti Ehrnroothille lehtihanketta ja lahjoitti sitä varten vähän varojakin. Lehden ensimmäinen päätoimittaja ja samalla kustannusyhtiön toimitusjohtaja oli Ove Ohlström. Perustamisessa olivat mukana mm. Sakari Talvitie, Panu Toivonen ja Timo T. A. Mikkonen. Osakkeenomistajiin kuului merkittäviä talouselämän vaikuttajia, kuten Matti Virkkunen ja Olavi Sohlberg.

Victor Procopé.

Express alkoi ilmestyä marraskuussa 1971. Tilaajamäärä oli noin 3 500 ja lisäksi myytiin jokin määrä irtonumeroita. Lehti täytyi lakkauttaa vuonna 1987. Lehti paljasti KGB:n palveluksessa olleen neuvostodiplomaatti Albert Akulovin harjoittaman vakoilun Suomessa. Suojelupoliisin salaisen raportin mukaan KGB uskoi ja kenties tiesikin Expressin saavan rahoitusta Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA:lta, joka taas olisi toimittanut lehdelle Akulovia koskeneet tiedot. Supon mukaan Ehrnroothin yhdysvaltalaiselle kongressiedustajalle lähettämän ja siepatun kirjeen julkaisu vasemmistolaisessa Päivän Sanomissa maaliskuussa 1972 olisi ollut KGB:n ja Akulovin junailema vastaisku ja kosto expressin kirjoituksista. Akulov joutui poistumaan Suomesta keväällä 1973.

Juha Vikatmaa.

Varsinkin kokoomusnuorten esikuva oli puolueessa Juha Ville Vikatmaa (s. 17.5.1941 Helsinki ja k. 2.12.1974 Kustavi), joka oli puolueensa kansanedustaja vuosina 1970-1974. Vikatmaa oli tiukka valtapoliitikko, jolla oli suuri kunnianhimo, mutta hänessä oli myös herkkäkin puolensa. Hän syntyi Helsingissä, mutta kasvoi Raumalla opettajavanhempiensa kodissa. Kustavista kotoisin ollut isä Ville Vikatmaa oli uskonnon ja historian lehtori Rauman seminaarissa ja äiti Kerttu Vikatmaa opetti uskontoa Rauman tyttölyseossa. Vikatmaa valmistui ylioppilaaksi vuonna 1960 ja Turun yliopistosta hän valmistui oikeustieteiden kandidaatiksi vuonna 1964 ja lisensiaatiksi vuonna 1966. Varatuomarin arvonimen hän sai vuonna 1968 ja Vikatmaa väitteli oikeustieteen tohtoriksi vuonna 1970. Vuosina 1965-1972 hän työskenteli Turun yliopiston rikosoikeuden assistenttina, vt apulaisprofessorina vuodet 1968-1972 ja rikos- ja prosessioikeuden apulaisprofessorina vuosina 1972-1974.

Juha Vikatmaan lapsuudenkoti oli ankaran uskonnollinen. Perheen pojilta vaadittiin ehdotonta kuuliaisuutta ja edellytettiin hyvää koulumenestystä. Juha Vikatmaa kirjoittikin kuuden laudaturin ylioppilaaksi. Perheen äiti piti mestaruussarjatasolle päässeen Juha Vikatmaan pesäpalloharrastusta todellisena ajanhukkana. Juha Vikatmaa valittiin Turun kaupunginvaltuustoon vuonna 1968 ja eduskuntaan vuonna 1970. Vikatmaa teki Suomessa täysin uudenlaisen vaalikampanjan, jossa olivat erinomaisesti suunnitellut mainokset, sadat vapaaehtoiset vaalityöntekijät, kampanjakirjeet ja soittokierrokset sekä vuorokauden ympäri päivystänyt vaalitoimisto. Nuorekas toiminta vetosi jopa ihmisiin, jotka eivät olleet politiikasta kovin kiinnostuneita. Vikatmaa oli vuoden 1970 eduskuntavaaleissa oman vaalipiirinsä ääniharava. Presidentti Urho Kekkosen hajotettua eduskunnan olivat seuraavat vaalit jo vuonna 1972; Vikatmaa keräsi niissä vaaleissa yli 14 000 ääntä ja oli sillä äänimäärällä viidenneksi eniten ääniä saanut ehdokas koko maassa.

Feliks Karasev oli Juha Vikatmaan "kotiryssä".

Juha Vikatmaa toimi Kokoomuksessa ns. remonttimiestenryhmän ideologisena johtajana. Tämän ryhmän tarkoitus oli päästä eroon puolueen vanhoillisesta imagosta sekä Kokoomuksen Kekkosvastaisesta oikeistosiivestä ja saada puolueesta jälleen hallituskelpoinen. Juha Vikatmaa pyrki tämän vuoksi aktiivisesti luomaan kontakteja neuvostoliittolaisiin; varsinkin Neuvostoliiton Suomen-suurlähetystössä kolmeen otteeseen diplomaattina toimineeseen Feliks Dmitrijevitš Karaseviin (s. 1.5.1929 Leningrad ja k. 12.1.2023 Pietari) Juha Vikatmaa onnistui saamaan luottamuksellisen suhteen tietojen vaihdossa. Karasev toimi myös KGB:n viimeisenä Helsingin-päällikkönä kylmän sodan aikana.

Ahti Karjalainen.

Tammikuussa 1972 Ahti Karjalainen kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa ajan koittaneen, jolloin kiireesti täytyisi laajan poliittisen piirin ja presidentti Kekkosen välisissä neuvonpidoissa sopia, miten Urho Kekkonen saataisiin jatkamaan presidenttikauttaan vielä uudestaan. Kekkonen oli jo edellisten vaalien yhteydessä ilmoittanut selkeästi, että vaaleilla valiten hän ei enää uudestaan jatka presidenttikauttaan. Pääministeri Rafael Paasio laitettiin tunnustelijaksi presidentti Urho Kekkosen kanssa neuvottelemaan 18.4.1972. Samana iltana Kekkonen antoi julkisuuteen tiedotteen, jossa avasi asiaa mm. näin: ”Jos kansan enemmistö katsoo parhaaksi, että hoidan tasavallan presidentin tointa vielä maaliskuun 1. päivän jälkeen 1974, on minun jatkettava palvelustani. En osaa arvioida, millä tavalla tämä tulos on saavutettavissa, mutta se ei olekaan minun huoleni. Kuitenkin pitää jatkuvasti ja lopullisesti paikkansa, että presidenttiehdokkaaksi valitsijamiesvaaleissa en halua enkä suostu.”

Harri Holkeri.

Kokoomuksen puheenjohtaja Harri Holkeri oli pari päivää aikaisemmin puheessaan varovaisin sanakääntein pohtinut, että Urho Kekkonen voisi tulla kysymykseen puolueen ehdokkaana normaaleissa presidentinvalitsijamiesvaaleissa. Pelkkä ehdotuskin raivostutti puolueen kenttäväen ja tukki puoluetoimiston puhelimet. Tämän vuoksi Harri Holkeri päätti pelata aikaa ja hän kutsui Raimo Ilaskiven, Veikko Tavastilan, Jouni Mäkkysen ja Ilkka Suomisen ravintola Mottiin tilanteen vuoksi. Neuvottelussa em. herrat sopivat esittävänsä Kokoomuksen nimissä kansanäänestystä Kekkosen vallinnasta presidentiksi. Käytännössä tämä ehdotus tehtiin 20.4.1972 eduskunnassa, mutta sosiaalidemokraatit torjuivat kuitenkin ehdotuksen suoralta kädeltä.

Tuure Jaakko Kalervo Junnila (33. osa) 

Otsakkeella ”Konservatiivin käsityksiä nykyisestä poliittisesta tilanteesta” Tuure Junnila puhui 4.3.1968 Åbo Akademin oikeistoylioppilaiden kerhossa. Ajankohtaiseen hallituskysymykseen Junnila otti mm. näin kantaa: ”Kansanrintamapohjaiseen hallitukseen, siis toisin sanoen hallitukseen, jossa kommunistit ovat mukana, Kokoomus ei tule osallistumaan. Tuskinpa Kokoomukselle sitä paitsi tarjotaankaan edes tilaisuutta osallistua. Vastustamme kommunistien mukana oloa hallituksessa ensinnäkin periaatteellisilla yleispoliittisilla syillä. Heillä on yhä ohjelmassaan väkivalta- ja diktatuuripykälät, minkä lisäksi he ovat aivan liian ilmeisessä ohjeidensaantiyhteydessä maan rajojen ulkopuolelle. Tällaiseen puolueeseen ei voida luottaa. Mutta me emme luota kommunisteihin hallituspuolueena myöskään talouspoliittisista syistä. Valtiontaloutta tuskin saadaan tyydyttävään järjestykseen niin kauan kuin kommunistit ovat yhtenä hallituspuolueena, ja heidän kauppapoliittiset käsityksensä ovat myös niin kaukana Kokoomuksen käsityksistä, ettei meistä ole hallituskumppaneiksi.”

Tuure Junnila.

Keväällä 1968 Kokoomuksen puoluekokouksessa Jyväskylässä puheenjohtaja Juha Rihtniemi närkästyneenä kiisti Tuure Junnilan näkemyksen Kokoomuksen perinteisen antikommunistisen linjan pehmenemisestä. Tuure Junnila oli kuitenkin aikaansa edellä ja tarkkavainuinen, sillä huhtikuussa 1969 Rihtniemi kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että Kokoomus oli valmis keskustelemaan hallitusyhteistyöstä kommunistien kanssa. Kokoomuksen mielipiteen oli aikaisemmasta muuttanut se asia, että SKP oli pääsiäisenä 1969 hyväksynyt uuden ohjelman edustajakokouksessaan, jonka mukaan puolue luopui väkivaltapykälästä ja SKP hyväksyi politiikalleen rauhanomaisen tien. Kokoomuksen puoluekokouksessa 19.-20.4.1969 Turun Konserttitalossa kävi vilkas keskustelu puolueen uudesta kommunistilinjauksesta. Juha Rihtniemi sai osalta väkeään kannatusta, varsinkin Kokoomuksen nuorisojärjestön edustajilta. Puolueen konservatiivit eivät lainkaan ymmärtäneet uutta puolueen linjausta.

Tuure Junnila kiteytti konservatiivien ajatuksia seuraavasti: ”Tämä oli ilmeisesti lähinnä vain lähestyvien eduskuntavaalien sanelema taktinen ele, joka ei SKP:n luonnetta miksikään muuta. SKP:n vaara suomalaisessa politiikassa on ennen kaikkea siinä, että se ei ole mikään itsenäinen kansallinen puolue vaan kommunistisen maailmanliikkeen haarautuma, joka vastaanottaa ratkaisevat ohjeensa maan rajojen ulkopuolelta. Juuri tässä olennaisessa kohdassa SKP ei ole muuttunut eikä muutu, olivat siellä sitten vallassa ns. revisionistit tai stalinistit.

Kokoomus on suomalaisista puolueista se, joka vuosien varrella on johdonmukaisimmin arvostellut kommunismia ja varoittanut sen sisältämistä poliittisista vaaroista. Tässä puoluekokouksessa on aihetta mahdollisimman selvästi esittää se toivomus, että Kokoomus ei tässä suhteessa muuttaisi luonnettaan.”

Aarne Saarinen.

Elokuussa 1968 Neuvostoliiton johdolla kaikkiaan viiden Varsovan liiton maan – Neuvostoliiton, Puolan, Unkarin, Itä-Saksan ja Bulgarian - joukot panssarivaunuineen vyöryivät Tšekkoslovakiaan miehittämään maata. Suomessa SKP:n puheenjohtaja Aarne Armas Saarinen (s. 5.12.1013 Degerby ja k. 13.4.2004 Helsinki) tuomitsi tämän miehityksen 25.8.1968 pitämässään puheessa. Samoin Ele Allan Alenius (s. 5.6.1925 Tampere ja k. 19.11.2022 Helsinki) SKDL:n puheenjohtajana kauhistui samoin miehitystä. Kommunisteista Taisto Jalo Sinisalon (s. 29.6.1926 Kotka ja k. 26.3.2002 Kotka) johtama vähemmistö ymmärsi kuitenkin Varsovan liiton suorittaman miehityksen syitä ja antoi sille tukensa.

Ele Alenius.

Tuure Junnila jälleen kiinnitti puolueensa huomiota siihen, että SKP oli kuitenkin joutunut äänestämään suhtautumisesta Tšekkoslovakian miehitykseen. Tuure Junnila varoitti samoin Neuvostoliiton kehittelemästä opista, ideologisen intervention oikeutuksesta eli ns. Brežnevin doktriinista, jolla voisi Junnilan mukaan tulevaisuudessa puuttua vaikkapa Suomenkin asioihin. Brežnevin doktriinissa oli pelkistetysti sanottuna kyse siitä, että jos kommunistinen järjestelmä oli uhattuna jossakin Neuvostoliiton johtaman kommunistiseen imperiumiin kuuluvassa kansandemokratiassa, oli muilla ”sosialistisen kansanyhteisön” jäsenmailla oikeus antaa ”veljellistä apua”. Näin voisi tapahtua, vaikka asianomainen maa ei olisi ilmaissut sitä haluavansa, sillä sosialismin puolustaminen oli sosialistisen kansanyhteisön jäsenmaiden korkein kansainvälinen velvollisuus.

Taisto Sinisalo.

Tuure Junnila tunnusti, ettei Suomea uhannut Tšekkoslovakian kaltainen miehitys, mutta hänen mielestään oli hyvä miettiä, ”mitä saattaisi Suomessakin tapahtua siinä tapauksessa, että suomalaiset kommunistit ja heidän vasemmistososiaalidemokraattiset myötäilijänsä onnistuisivat avoimesti ajamassaan pyrkimyksessä kumota maamme nykyinen parlamenttaariseen demokratiaan, monipuoluejärjestelmään, riippumattomiin tuomioistuimiin, yrittämisen ja omistamisen vapauteen perustuva yhteiskuntajärjestys ja korvata se yhden puolueen diktatuuriin ja tuotantovälineiden yhteiskunnan haltuun ottamiseen perustuvalla sosialistisella yhteiskuntajärjestyksellä.”

Espoon Dipolissa järjestettiin 23.-24.5.1970 ylimääräinen Kokoomuksen puoluekokous, jossa oli käsittelyssä puolueen uusi periaateohjelma. Myös suhtautuminen kommunisteihin herätti intohimoa ylimääräisessä puoluekokouksessa. Tuure Junnila väitti toisena kokouspäivänä, että ohjelmaehdotusta tehtäessä oli ”erehdytty puolueen ohjelmallisten tavoitteiden epämääräistämiseen ja hämärtämiseen.” Puolueen vanha ohjelma oli Tuure Junnilan mielestä ollut ”selkeämmin kantaa ottava, niin kuin puolueohjelman tulee ollakin”.

Miehitysjoukkoja Prahassa vuonna 1968.

Tuure Junnila otti esiin yhden esimerkin: ”Tähänastinen ohjelma sanoo selkeästi mm., että kumouksellista kommunismia on päättäväisesti vastustettava. Tämä kohta on uudesta ohjelmaehdotuksesta jätetty kokonaan pois. Niin halutaan luultavasti saada ohjelmallisen vahvistus tietyissä Kokoomuksen piireissä viime aikoina esiintyneelle asenteen muutokselle. Mehän olemme kuluneen kevään aikana joutuneet toteamaan mm. sellaisen ainakin minun mielestäni oudon ilmiön, että eräät Kokoomuksenkin järjestöt ovat yhtyneet juhlimaan Leninin syntymän 100-vuotista muistoa. Lenin oli tietysti maailmanhistoriallinen henkilöhahmo, ei siitä ole kysymys. Mutta on vaikea nähdä, miksi meidän suomalaisten silti olisi yhdyttävä juhlimaan henkilöä, jonka maailmanhistoriallinen teko oli lähinnä se, että hän toimi kätilönä silloin kun tsaristinen sortojärjestelmä vaihtui suurin synnytystuskin toiseksi sortojärjestelmäksi, nimittäin kommunistiseksi järjestelmäksi.”

Tuure Junnilan mukaan mitään asiallista perustetta Kokoomuspuolueen vanhan, jyrkästi antikommunistisen linjan muuttamiselle ei ollut olemassa. Miksi puolue silti oli alkanut ontua toista jalkaansa? Junnilan mukaan syy löytyi varmaankin siitä, että vuodesta 1966 lähtien Kokoomus oli ollut vain oppositiossa hallitustyöskentelystä ja tämä asia alkoi hiertää monia kokoomuslaisia. Tuure Junnilan mukaan siinä ei sinänsä ollut mitään pahaa, mutta muutaman ministeripaikan vuoksi ei kannattanut uhrata puolueen kannattelevaa peruslinjaa. Puolueen täytyi Tuure Junnilan mukaan ensisijaisesti pyrkiä vaikutustyöhön juuri eduskunnasta päin.

Kokoomus saisi perustuslakien vähemmistön suojapykälistä todellisen mahdollisuuden vaikuttaa asioihin. Ne antaisivat ”käydä sitä yhteiskuntajärjestyksemme puolustustaistelua kommunistien kumoushankkeita vastaan, joka tänä päivänä on aivan yhtä ajankohtainen, yhtä välttämätön ja elintärkeä poliittinen tehtävä kuin silloin runsas puoli vuosisataa sitten, jolloin Kansallinen Kokoomuspuolue perustettiin”. Toinen vähintään yhtä tärkeä vaikutuskanava oli Kokoomukseen myönteisesti suhtautuva sanomalehdistö, jota sopivan aktiivisesti hyödyntämällä olisi mahdollista saada paljon näkyvyyttä ja puolueen viesti perille sekä valtakunnallisella että paikallisellakin tasolla.

Työtä riittäisi puolueelle kyllin, vaikka puolue joutuisi olemaan pitkäänkin hallitusvastuusta syrjässä. Tuure Junnila saattoi tässä käyttää omakohtaista esimerkkiä: ”Olen omasta puolestani ollut aktiivinen poliitikko jo parikymmentä vuotta, ja siitä ajasta olen ollut mukana hallituksessa vain muutaman kuukauden ’ranskalaisella visiitillä’, toimiessani Tuomiojan hallituksen valtiovarainministerinä. Mutta siitä huolimatta minulla ei ole ollenkaan sellaista tunnetta, että nämä parikymmentä vuotta olisivat olleet hukkaan heitettyä aikaa. Työtä maamme vapaan länsimais-pohjoismaisen yhteiskunta- ja talousjärjestelmän puolustamiseksi ja kehittämiseksi edelleen voidaan tehdä paitsi hallituksesta käsin, myös opposition penkkiriveiltä penkkiriveiltä eduskunnasta. Yleiseen mielipiteeseen ja sitä tietä politiikan kulkuun vaikuttamiseen on sitä paitsi monen monia mahdollisuuksia myös siinä tapauksessa, etä asianomainen ’vaikuttajayksilö’ ei olisikaan koskaan avannut sen paremmin valtioneuvoston linnan kuin eduskuntatalonkaan ovia.”

Simo Puupponen eli pakinoitsija Aapeli (4. osa)

Rummukaisen veljekset tapaavat matkallaan erikoisia ihmisiä, mutta joutuvat itse vielä erikoisempiin tilanteisiin; tappeluun, ryöstetyksi, väärinkäsityksen vuoksi pidätetyksi ja herätyskokoukseen. Ehkä erikoisin veljesten tielle tulleista ihmisistä on Lempinen, joka asettui maantielle pitkäkseen yrittäessään itsemurhaa. Lempinen avautuu veljeksille elämäntarinastaan. Hän on istunut vankilassa varastettuaan pankin varoja. Hänen elämänfilosofia on sangen omintakeinen: ”Oikeudessa Lempinen oli sanonut, että jos hänet vastoin kaikkia inhimillisyyden lakeja tuomitaan, niin tuomittava on myöskin pankin johtaja, joka oli asettanut rahat sillä tavalla syötiksi, aivan käden ulottuville, eikä häntä vähemmästä pitäisi tuomitakaan kuin osallisuudesta rikokseen tai vähintään yllytyksestä.”

Elmerin kohtaamista henkilöistä merkityksellisin on piikatyttö Ruusu, johon Elmeri ihastuu. Tämän vuoksi Vilppus Rummukainen saa aiheen Elmeriä valistaa ja varoittaa naisen vaaroista: ”Nainen on sellainen pirun piironki, että vetäisetpä minkä laatikon auki tahansa, niin aina on synti silmiesi edessä, milloin missäkin värissä houkutellen. Viisas mies pesee kätensä puhtauden lähteessä ja pidättää itsensä kaikesta lihan liikutuksesta. Ja kun hän hetkensä koittaessa kuolee, niin käsipuolesta ovat häntä hempeät enkelit saattelemassa taivaaseen ja hän siunaa mielessään sen päivän, jolloin hän hylkäsi maallisen rakkauden imelät korput ja jäi odottamaan näitä iäisyyden ihania mesileipiä.” Vilppus Rummukaisen saarna joutuu kuitenkin aivan uuteen valoon, kun Vilppus itse yrittää Ruusun aittaan yöjalkaan joutuen sieltä pihalle, sillä oli täysin väärä mies. Näin Vilppus Rummukaisen puheesta löytyy yhtymäkohtia tahtomatta Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaaniin.

Siunattu hulluus -romaanin laitimmaisessa jaksossa, ”Valkoinen pilvenhattara”, Elmeri lepää ruohikossa selällään ja katsoo taivaalle, missä kaksi pilvenhattaraa antaa suuta toisilleen ja sulaa sitten yhdeksi. Aurinko paistaa ja linnut laulavat. Liinu-tamma, joka on samassa lepikossa alkaa puhua Elmerille. Liinu on ymmärtänyt Elmeriä veljiä paremmin, että Elmeri on rakastunut. Liinu ilmoittaa kyllästyneensä maan kiertämiseen. ”Sano niille, että nyt lähdetään kotiin”, Liinu virkkoi Elmerille.

Veljesten matka jatkui kohti mielisairaalan tienhaaraa ja Anan sekä Vilppuksen olisi kerrottava Elmerille vihdoin tämän matkan tarkoitus. Kertominen on kummallekin veljelle vastenmielistä ja siksi syntyy riita, joka sitten johtaa tappeluun sairaalan pihassa. Elmeri puuttuu veljesten riitaan ja sanoo: ”Hullut!” Kuultuaan veljesten selityksen, Elmeri ilmoittaa lähtevänsä ainakin Liinun kanssa kotiin. Tilanne on täysin muuttunut, ja Rummukaisen veljekset lähtevät pöllämystyneinä takaisin kotipuoleen. Rummukaisen veljekset palaavat kotiin ja opettaja Horsma kirjoitti vahakantiseen vihkoonsa, että monet pitävät Elmeriä matkan jälkeen täysjärkisenä, ”mutta kansa on taipuvainen uskomaan ihmeisiin.”

Romaanina Siunattu hulluus sai hyvin suopean vastaanoton. Pakinoitsija Ollin – toimittaja ja kirjailija Väinö Albert Nuorteva (vuoteen 1919 Nyberg, s. 12.12.1889 Mäntsälä ja k. 4.2.1967 Helsinki) - mielestä Aapelin hulluttelu ei ollut hullumpaa. Pakinoitsijana Olli oli Suomen tuotteliain; hän kirjoitti uransa aikana yli 10 000 pakinaa. Arijoutsi – pakinoitsija ja kirjailija Heikki Sakari Marttila (s. 1.9.1915 Lahti ja k. 31.1.1993 Vantaa) - mainitsi romaanin olevan taivaan lahja kaikille huumorin ystäville. Arijoutsin sanoin: ”Kuvaus Rummukaisen veljessarjasta on elävöitetty niin herkullisella huumorilla, että Ana, Vilppus ja Elmeri voivat mielestämme huoletta käydä samaan pöytään jonkun Ryysyrannan Joosepin ja Juutas Käkriäisen kanssa.”

Elokuvaohjaaja Rauni Mollberg.

Akateemikko sekä elokuva- ja televisio-ohjaaja Rauno Antero ”Molle” Mollberg (s. 15.4.1929 Hämeenlinna ja k. 11.10.2007 Loimaa) dramatisoi vuonna 1960 Siunatusta hulluudesta kuunnelman Yleisradiolle, jonka ohjasi teatterinjohtaja, teatteriohjaaja ja dramaturgi Eugen Johannes Terttula (vuoteen 1936 Teder, s. 5.6.1926 Uusikirkko ja k. 25.2.1988 Helsinki), joka oli mm. Tampereen Työväenteatterin johtajana vuosina 1964-1968. Kuunnelmassa ratkaistiin dramaturgisesti kertojaksi Liinu-tamma. Rauni Mollberg ohjasi vuonna 1974 Siunatusta hulluudesta elokuvan, jonka hän dramatisoi yhdessä kirjailija ja tutkija, filosofian tohtori Panu Rajalan (s. 27.8.1945 Helsinki) kanssa. Mollbergin elokuvaan on lisätty joitakin kohtauksia Aapelin muista tarinoista, mm. tarina miesten välisestä riidasta siitä, pitääkö kinkun kanssa olla sinappia, kertomus miehestä viemässä lehmää mökkiinsä ja kertomus miehestä, joka lesken peltoa kyntäessään luulee löytäneensä kultakimpaleen. Kulta onkin katinkultaa, mutta mies ehtii naida lesken, ennen kuin kultakimpaleen analyysit tulevat valmiiksi. Elokuvassa tämä tarina lankeaa maallikkosaarnaaja Lempisen osalle. Aapelin romaanissa Rummukaiset tekevät matkaansa Liinu-tammalla ja rattailla, mutta Mollbergin elokuvassa matka taittuu traktorilla. Rauni Mollbergin elokuvaversio Siunatusta hulluudesta kuvattiin Kuopion liepeillä Ranta-Toivolassa, Jännevirralla ja Kehvolla. Rauni Mollberg tunsi nämä kuvausmaisemat hyvin, sillä hän vietti kesiään Ranta-Toivolan Halmejoen huvilassa. Aapelin Siunattua hulluutta on sittemmin esitetty myös teattereissa, ainakin Mikkelissä, Porissa ja Kemissä.

Panu Rajala.

Vuonna 1950 ilmestyi Aapelin pakinoista koottu kokoelma, Pajupilli, jonka 51 pakinaa ovat vuosilta 1943-1950. Tämänkin pakinakokoelman kirjoituksia on hieman stilisoitu sanomalehtipakinoista. Lähinnä muutoksen kohteina ovat olleet pakinoiden otsikot ja henkilöiden nimet. Pakina ”Masentava ilmiö” sai uudeksi nimekseen ”Kulttuuriskandaali”; kirjailija saa ravintolassa hyvää palvelua, sillä häntä erehdytään luulemaan alkoholintarkastajaksi. Pakinassa ”Sellaista on rakkaus” päähenkilöiden, Mimmi ja Kalle, nimet vaihtuivat Eetlaksi ja Ragnariksi. Pakinat ovat anekdootteja, jotka ovat novellin muotoon rakennettuja; aikaan ja paikkaan niillä ei ole juuri sidoksia.

Paavo Eerikäinen, Savon Sanomien kollega, toimituspäällikkö sekä myöhemmin Savon päätoimittaja kirjoitti Aapelin kirjan arvostelussaan, että Pajupillissä kirjoittajalla on taito painaa sormi juuri sille näppäimelle, joka saa väräjämään: ”Hän on tietysti humoristi, naurattaja, mutta on sitä sillä tavalla, että monessa tapauksessa lukija huomaakin nauravansa itselleen. Silloin hän on ”pistänyt pintaa syvemmälle”. Aapelin pilli ei ole tukossa, vaan se lurittelee suoraan lukijan sydämiin tai järkeen, mutta kuitenkin sillä tavalla, että silmät ovat vesissä, joko naurusta tai vakavuudesta.”

Aarne Laurila katsoo kritiikissään Aapelin kuuluvan kuninkaalliseen pöytään, jossa hän istuu puhtaimpien epikurolaisten päässä. ”Hän on ennen kaikkea elämän pienen ja monelta huomaamattakin jäävän onnen ystävä. Hänen valtaistuimensa on keinutuoli ja mannansa pannukakku.” Aarne Laitilan mukaan pinnallisuuden vaara vaanii pakinoitsijoita sekä pysähtyminen sukkeluuksien pintaan. Aapelin Pajupillikin välillä eksyy, onneksi hyvin harvoin, pelkkään lystilliseen luritteluun. ”Tämä kokoelma on eräiltä osiltaan kuin viisaiden peilien täyttämä huone. Ihminen, juuri minä lukija, näkee itsessään korostuvan sellaisien puolien, jotka eivät suinkaan ole pyhäpäivän julkisivua.”

Aapeli on Matti Kuusen mukaan päätään pitempi muita ikäpolvensa pakinoitsijoita. Tyylitaitajana hän ”on heimolaistensa Ahon ja Mannisen sukua; näin säästeliään-ilmeikästä proosasuomea eivät nykyisin kirjoita muut kuin Aapeli ja Pentti Haanpää. (Lukija luultavasti pillastuu rinnasteluistani; lukija on hyvä vain – en peru puheitani)”. Pajupillin arvostelussaan Ville Repo sanoo Aapelin tuovan kirjallisuuden piiriin uuden tuulahduksen eurooppalaisesta modernismista: tajunnanvirran. ”Ja sitä hän toteuttaa tavallisessa kansanmiehessä Hermanni Hulukkosessa. Vuosikymmeniä syrjässä ollut kansankuvauksemme on vihdoinkin saanut nassakoihinsa uutta verta.”

Uuden Suomen kritiikissään Kyllikki Wehanen (myöhemmin Villa) kiitteli Simo Puupposen eli Aapelin sovinnollista sekä leppoisaa huumoria. Siitä huolimatta, että hänen mielestään pakinoitsija sivalsikin kirvelevästi yhteiskuntamme epäkohtia sekä ihmisten pienuutta, kaiken ylle kuitenkin levisi hyvin sovitteleva hymy ja humoristinen elämänmyönteisyys. Kyllikki Wehasen mukaan pakinoitsija Aapeli oli loistavimmillaan pakinoissa Hermanni Hulukkosesta, jonka filosofis-poliittinen tuumiskelu toi arvostelijan mieleen Ryysyrannan Joosepin.

SKDL:n Vapaan Sanan kriitikko -n tunnusti samoin Aapelin Pajupillin ansioita, tosin melko pitkin hampain: ”Niin revanssivaskisti, ja muutenkin kelvoton kansalainen kun onkin, tämä Aapeli osaa pakinantekotaidon ja on myös synnynnäinen humoristi. Nyt ilmestynyt Pajupilli on hänen toinen pakinakokoelmansa, ja siinä on erinäisiä saavutuksia, jotka vetävät huoleti vertoja vaikka itselleen Ollille. Aapelin omaperäinen luomus on Hermanni Hulukkonen, kansandemokraattinen mäkitupalainen Joel Lehtosen Käkriäisen tyyliin, jonka pääkaupunkimatka- ja vallanhaaveille meidän on pakko nauraa, vaikka nauraisimme silloin osin itsellemme.”

 Simo Puupponen eli pakinoitsija Aapeli (3. osa)

Syksyllä 1944 sekä Savon Sanomiin että Simo Puupposen elämään tuli kulttuuritoimittaja ja televisiokäsikirjoittaja Tuovi Marja Valvikki Muraja (vuoteen 1937 Virtanen, s. 23.5.1920 Viipuri ja k. 12.5.1999 Tuusula). Tuovi Murajan vanhemmat olivat rakennusmestari Erkki Olavi Muraja ja Ida Emilia Lönnqvist. Tuovi Muraja pääsi ylioppilaaksi Arkadian lukiosta vuonna 1941. Eipä aikaakaan kun Simo ja Tuovi löysivät yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Simo Puupponen oli säilynyt poikamiehenä 29-vuotiaaksi saakka, mihin olivat pakinoitsija Aapelin mukaan syynä vailinaiset seurustelutaidot ja lyhyet käsivarret. Lienevätkö seurustelutaidot karttuneet ja käsivarret pidentyneet, sillä Tuovista ja Simosta tuli aviopari elokuussa 1945, jolloin heidät vihittiin. Seuraavana vuonna Puupposen avioparille syntyi poika, Pasi. Perhe asui alkuun Tuovin äidin Ida Murajan ostamassa asunnossa Kuopiossa Kirkko- ja Vuorikadun kulmatalossa ennen perheen muuttoa Helsinkiin vuonna 1953. Pian kävi myös selväksi, että anoppi ei pitänyt vävynsä alkoholinkäytöstä.

Tuovi, Pasi ja Simo Puupponen.

Mieltymys alkoholin käyttöön sai aikaan sen, että Simo Puupponen myöhästyi maalaisliittolaisten sanomalehtitoimittajien Englannin matkalta vuonna 1947. Kesällä 1951 Simo ja Tuovi Puupponen pääsivät yhdessä kuitenkin Ranskaan; tätä opintomatkaa sponsoroi opetusministeriön myöntämä apuraha sekä Savon Sanomat. Ranskanmatkalta Simo kirjoitti 12 matkakirjettä ja Tuovi vastaavasti 10 matkakirjettä, jotka ilmestyivät otsikon ”Maailmaa mulkoilemassa” alla lehdessä kertoillen ruoasta, juomasta sekä sekalaisista sattumuksista ja kulttuurista. Aapeli kertoi ensimmäisessä kirjeessään matkalta heidän kirjoittavan etupäässä itsestään, sillä vanha tapa vaatii matkailijaa kertomaan enemmän itsestään kuin maisemista.

Junamatkaa Luxemburgin ja Pariisin välillä Aapeli kuvaa kertomalla kanssamatkustajiaan ja heidän keskustelujaan. Yksin matkustava mies oli syönyt silavalla höystetyn haravanvarren mittaisen ranskanleivän ja juonut litran punaviiniä palan painikkeeksi. Junahytissä virisi vireä puheensorina raittiuden siunauksesta; keskustelu kävi ystävällisessä hengessä. Reimsissä matkustajiksi vaihtuivat poliittisesta kokouksesta palaavat ja hyvin pukeutuneet nuoret ihmiset, jotka Aapeli koetti karkottaa hytistä polttamalla pahanhajuisen ranskalaisen savukkeen. Matkakumppaneina olivat lisäksi kaksi Ranskan ilmavoimien sotilasta sekä pyöräilyjoukkue, joka riehui junassa jostakin syystä niin, että Aapeli pelkäsi jopa tappelun pian alkavan. Päämäärä eli Banyuls alkoi lähetä, ”ja sitten me kerromme saman tien, miltä tuntuu pissiä Välimereen”.

Banyuls-Sur-Mer on pieni kaupunki Pyreneillä, Ranskan ja Espanjan rajalla, Välimeren rannalla. Puupposet valitsivat sen Ilmari Lahden Ranskan matkaoppaan perusteella ja he varasivat sieltä vaatimattomasta täysihoitolasta majoituksen palveluineen. Molemmat matkustajat olivat enemmän tai vähemmän ranskan kielen taitoisia, joten kanssakäyminen muidenkin asukkaiden kanssa onnistui kohtuullisen kelvollisesti. Aapeli kirjoitti sekä osoitti ensimmäisen Banyulsin kirjeensä varsin yksityisesti Hermanni Hulukkoselle, jolle hän kuvaili silloista olinpaikkaansa Ranskassa. Hän kertoi mm. kalastamisesta, nuotanvedosta, keskusteluista kalastajien kanssa ja uimisesta Välimeressä.

Simo Puupponen keräsi Aapelina kirjoittamiaan vanhoja pakinoita päivittäisten kirjoitusten ohella kirjoiksi. Vuonna 1878 perustettu kustannusyhtiö WSOY julkaisi Onnen pipanoita: 50 juttua elämän aurinkoiselta puolelta -teoksen vuonna 1947. Kirja sisälsi vuosina 1942-1947 Savon Sanomissa ilmestyneitä Aapelin pakinoita. Monet pakinoitsijakollegatkin ylistivät kokoelmaa ja kirjailija, toimittaja, kääntäjä ja kustantaja Kauko Aatos Kare (vuoteen 1935 Karén, s. 19.4.1914 Hattula ja k. 21.3.1996 Helsinki) kehui, että Aapeli oli ytimekäs ja hän hallitsi persoonallisen tyylin, tasapainoisen elämänfilosofian, vankan kulttuuripohjan ja harvinaisen humoristisen huomiointikyvyn, joka oli parhaimmillaan Hermanni Hulokkos -pakinoissa.

Kauko Aatos Kare.

Kauko Kare käytti mm. nimimerkkejä Kaksiparta, Antti Kaleva Keinonen, Oka, Teemu ja Martinpoika. Kauko Kareen isä oli hattulalaisen Vesunnin kartanon omistaja Gustaf Adolf Karén (s. 6.11.1870 Hattula ja k. 31.1.1934 Hattula). Kare pääsi ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta vuonna 1932 ja hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1957. Kare työskenteli toimittajana eri lehdissä, mm. Kajaani-lehdessä. Hän oli 1940-luvulla Forssan Lehden päätoimittaja. IKL:n ja AKS:n kaltaisiin opiskelijajärjestöihin boheemi filosofian ylioppilas ei liittynyt. Sodan jälkeen hän tunnustautui tannerilaiseksi sosiaalidemokraatiksi, mutta elämäkerturit katsoivat hänen edustaneen klassista liberalismia. Hän oli antikommunisti, joka laski saaneensa kolmasti potkut mielipiteidensä vuoksi. 75 000 kappaletta myynyt menestysteos Tähän on tultu lopetti kesällä 1967 siitä koituneet rahahuolet.

Gustaf Adolf Karén.

Vuosina 1948-1951 Kare toimi WSOY:n kustannusvirkailijana ja vuosina 1948-1952 sekä 1957-1966 Suomalaisen Suomen toimitussihteerinä. Hän oli samoin julkaisemansa aikakauslehti Nootin päätoimittaja ja hän johti perustamaansa ja omistamaansa Alea-Kirja Oy -kustantamoa vuodesta 1967. Karen jyrkän ehdoton ote hänen oikeina pitämiinsä asioihin johti hänet välirikkoon työnantajansa kanssa toinen toisensa jälkeen ja näin hän ajautui yksinäiseksi freelancer-toimittajaksi. Nootti-lehti oli Urpo Lahtisen Lehtimiehet-kustantamon julkaiseman skandaalilehti Hymyn ohella 1970-luvulla toistuvasti Neuvostoliiton Suomen-suurlähettilään Vladimir Stepanovin hampaissa.

Vuonna 1967 Kare nousi julkisuuteen julkaisemallaan teoksella, Tähän on tultu: Paasikiven linjalta K-rintamaan, jossa hän arvostelee presidentti Urho Kekkosen toimintaa. Hän joutui silloin perustamaan oman kustantamon, jotta saisi teoksensa julkaistua. Kare sai rahoitusta Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja Matti Virkkuselta ja ryhtyi kokoamaan kirjoituksiaan. Karen mielestä Kekkosen linja oli vuoden 1958 yöpakkaskriisistä lähtien syrjäyttänyt Paasikiven linjan, kunnostettu Saimaan kanava oli Suomelle kallis ja hyödytön, Neuvostoliitto osti Suomesta vientituotteita liian halvalla, riippuvuus neuvostoöljystä oli kansallinen uhkatekijä, poliittiset virkanimitykset pönkittivät Kekkosen sisäpoliittista vallankäyttöä ja Kekkonen oli vierailullaan Virossa vuonna 1964 tunnustanut Baltian maiden kuulumisen Neuvostoliittoon.

Elmeri, Ana ja Vilppus Rummukainen.

Alkuvuonna 1948 ilmestyi Simo Puupposen Aapelin nimimerkillä kirjoittama ensimmäinen romaani, Siunattu hulluus, jota kirjailija vetäytyi kirjoittamaan Kuopion Puijon Majalle sydäntalveksi 1947-1948. Sen kirjoittamisesta jäi kirjailijalle sittemmin tapa vetäytyä suurempien kirjahankkeiden kirjoitusten ajaksi omaan rauhaan, pois maallisten kiusausten ääreltä. Tällaisina kirjoituspaikkoina Simo Puupposelle myöhemmin toimivat mm. Siuntion Lepopirtti ja varsinkin WSOY:n henkilökunnan kesäpaikka Suvikunta Porvoon saaristossa sekä Puupposten perheen kesämökki Hirvilahden Lamperilassa, joka oli valmistunut 1950-luvun alussa. Mökkitontti oli ostettu Savon Sanomien toimittaja Jorma Ollikaiselta, joka Hako-nimimerkillä kirjoitti eräkertomuksia lehteen. Ravintola Kallasta oli matkaa Puijon Majalle 2,5 kilometriä, mutta koska nousu Puijolle oli sen verran työläs toimenpide, se takasi kirjoittajalle varman työrauhan. Tuovi Puupponen huolsi puolisonsa elintarpeita tuomalla syötävää ja punaviiniä kirjoittajan talviseen työhuoneeseen. Romaanin ohessa Aapeli kirjoitti työhuoneella myös lehteen pakinoitaan.

Romaani Siunattu hulluus kuvaa syvällä maaseudulla Savossa asuvaa kolmea Rummukaisen veljeksestä, Ana, Vilppus ja Elmeri Rummukaista. Vanhemmat veljet, Ana ja Vilppus, lähtevät viemään nuorempaa Elmeriä hullujenhuoneelle ja joutuvat tällä matkallaan erilaisiin seikkailuihin. Romaanin kehyskertomuksessa yläkansakoulun johtajaopettaja Wilhelm Horsma kuvailee Rummukaisen perhettä. Isä Joose Rummukainen on juovuspäissään tullut korennolla päähän lyöden tappaneeksi Villehard Hakkaraisen ja joutunut siitä hyvästä kuritushuoneeseen, jossa sittemmin kuolee. Opettaja Horsma kertoo Rummukaisen poikien koulutaipaletta unohtamatta kertoa Elmeristä, jota opettaja pitää löysäpäisenä, sillä tämä ei viihdy ihmisten joukossa eikä puhu juuri mitään. Romaanin päätöksessä kuvataan Rummukaisten veljesten kotimatkaa.

Romaanista ei käy aivan selväksi, miksi Elmeri oli niin hullu, että häntä aletaan toimittaa hullujenhuoneelle; syyksi riittänee se, että Elmeri oli niin erilainen kuin muut Rummukaiset. Näin Aapeli kirjoittaa: ”Elmeri, heidän veljensä, oli jo syntymässä ollut toisenlainen kuin muut samasta pinteestä tulleet. Hän ei ollut parkunut eikä porannut, vaan katseli ympärilleen äännähtämättä ikään kuin olisi päivitellyt, että kah, paikkaanpa minun piti joutua. Jo silloin olivat kaikki sanoneet, ettei tuo tiedä hyvää, vaan että siitä tulee, saattehan nähdä, mykkä tai hullu.”

 Palazzo Montecitorio ja Tiber-joen saari

Campus Martiuksen alueella Colonnan kaupunginosassa Roomassa – lähellä Pantheonia – sijaitsee Piazza di Montecitorio kapeiden katujen keskellä. Aukion keskellä on obeliski, joka alkujaan toimi keisari Augustuksen rakennuttaman valtavan aurinkokellon osoittimena. Obeliski tuotiin Roomaan Egyptin Heliopoliista keisari Augustuksen aikana, mutta vasta vuonna 1792 se pystytettiin nykyiselle paikalleen. Aukion laidalla sijaitsee samoin barokkityylinen palatsi, Palazzo Montecitorio, jonka nimi on peräisin pienestä kukkulasta – Mons Citatorius – jolle palatsi aikoinaan rakennettiin. Antiikin Rooman aikaan aukiolla suoritettiin kuolleiden Rooman keisareiden tuhkaus. Antoninus Piuksen pylväs oli aikoinaan myös tällä aukiolla. Nykyään tätä palatsia käytetään Italian edustajainhuoneen istuntoihin. Palatsin viereisessä korttelissa sijaitsee Palazzo Chigi, joka on puolestaan Italian hallituksen ja maan pääministerin virkakäytössä.

Palazzo Montecitorio.

Paavi Innocentius X (oik. Giovanni Battista Pamphili, s. 6.5.1574 Rooma ja k. 7.1.1655 Rooma) laittoi arkkitehti, taidemaalari ja kuvanveistäjä Gian Lorenzo Berninin (s. 7.12.1598 Napoli ja k. 28.11.1680 Rooma) suunnittelemaan palatsia aukion laitaan. Ennen paaviksi tuloaan Giovanni Pamphili opiskeli oikeustiedettä Roomassa ja osallistui Trenton kirkolliskokoukseen sekä Rooman inkvisitioon. Virassaan hän oli yksi poliittisesti kaikkein kunnianhimoisimmista paaveista ja hän hankki valtakaudellaan Vatikaanille valtavasti valtaa. Paavina hän toimi 15.9.1644-7.1.1655 välisen ajanjakson. Aikanaan paaviksi valinta oli pitkäaikainen valtataistelu kahden suvun, Barberinien ja Pamphilien, välillä. Valtaan päästyään Innocentius X aloitti oikeustoimet Barberineja vastaan, jossa hän syytti Barberineja julkisten varojen väärinkäytöstä. Edellinen paavi Urbanus VIII oli kuulunut Barberini -sukuun.

Paavi Innocentius X.

Paavi Innocentius X:n toimeksianto Berninille kattoi asuinpalatsin suunnittelemisen Ludovisin suvulle. Siksi palatsi tunnettiin alkujaan nimellä Palazzo Ludovisi. Palatsin rakennustyöt alkoivat vuonna 1650, mutta rakentaminen keskeytyi vuosikymmeniksi paavi Innocentius X:n kuoltua vuonna 1655. Aristokraattiseen perheeseen Sisiliassa syntynyt ja jesuiittojen koulussa Roomassa opiskellut Antonio Pignatelli (s. 13.3.1615 Spinazzola ja k. 27.9.1700 Rooma) hallitsi paavi Innocentius XII -nimellä paavina 12.7.1691-27.9.1700. Paavi Innocentius XII käynnisti palatsin rakennustyöt uudelleen ja lopulta palatsi valmistui vuonna 1694. Arkkitehti Berninin suunnitelmia oli täydennetty arkkitehti Carlo Fontanan (s. 1634 tai 1638 Bruciate ja k. 1714 Rooma) piirustuksilla.

Paavi Innocentius XII sijoitti palatsiin paavin tuomioistuimen (Curia apostolica). Italian yhdistyessä ja Rooman tultua sen pääkaupungiksi Palazzo Montecitoriosta tehtiin edustajainhuoneen talo vuonna 1871. Alkuperäisen Palazzo Montecitorion taakse rakennettiin arkkitehti Ernesto Basilien (s. 31.1.1857 Palermo ja k. 26.8.1932 Palermo) suunnittelema suuri laajennusosa vuosina 1902-1927; samassa yhteydessä rakennuksen alkuperäiset takasiivet purettiin.

Palazzo Montecitorionissa on Berninin suunnittelema kupera julkisivu, jonka 25 ikkuna-akselia on ryhmitelty viiteen osaan. Keskimmäinen osa muodostaa julkisivusta ulkonevan risaliitin, jotka olivat suosittuja barokkiarkkitehtuurissa sekä myöhemmässä empiretyyliä edustavissa rakennusten fasadeissa. Risaliittiin kuuluu myös sisäänkäyntiä ympyröivä pylväsportaali. Carlo Fontana säilytti palatsin julkisivun ilmeen Berninin suunnitelman mukaisena, mutta hän lisäsi siihen kellotornin. Palatsin ollessa paavin tuomioistuimen käytössä kellotornin pääkelloa soitettiin aina istuntojen alkamisen merkiksi; nykyään kellotornin pääkelloa soitetaan vain silloin, kun Italian uusi presidentti valitaan. Arkkitehti Ernesto Basilen suunnittelemaan laajennusosaan kuuluvat Piazza di Parlamenton puoleinen julkisivu korttelin toisella puolella sekä edustajainhuoneen nykyinen istuntosali. Palatsissa on taideteoksia, kuten mm. taidemaalari Carlo Carrán (s. 11.2.1881 Quargnento ja k. 13.4.1966 Milano), esisurrealistinen taidemaalari Giorgio de Chiricon (taiteilijanimeltään Népo, s. 10.7.1888 Vólos, Kreikka ja k. 20.11.1978) ja Aldo Renato Guttuson (s. 26.12.1911 ja k. 18.1.1987) tekemiä töitä. Palatsin istuntosalissa on taidemaalari ja elokuvaohjaaja Giulio Aristide Sartorion (s. 11.2.1860 ja k. 3.10.1932) kankaalle maalaama friisi, joka esittää vertauskuvallisesti Italian kansan historiaa. Istuntosalissa on myös Giovanni Beltramin toteuttama värillinen lasikatos.

Tiber-joki on Italian toiseksi pisin joki Po-joen jälkeen. Tiber on noin 250 mailia pitkä joki ja joen leveys vaihtelee 7 metristä 20 metriin. Tiber-joki virtaa Apenniineilta Fumaiolo-vuorelta Rooman läpi Tyrrhenanmereen Ostiassa. Suurin osa Rooman kaupungista on Tiber-joen itäpuolella. Rooman kaupungin lännessä oleva alue – mukaan lukien Tiberin saari, Insula Tiberin tai Insula Sacra – sisällytettiin Caesar Augustuksen alueeseen XIV Rooman kaupungin hallintoalueisiin. Tiberiä kutsuttiin alun perin Albulaksi tai Albu’laksi (lat. Valkoinen), koska joen sedimenttikuorma oli niin valkoista. Jokea alettiin kutsua Tiberiksi Tiberinuksen mukaan, joka oli Alba Longan etruskien kuningas; hän hukkui jokeen. Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1902 saanut saksalainen historioitsija ja poliitikko Theodor Mommsen (s. 30.11.1817 Garding, Schleswig ja k. 1.11.1903 Charlottenburg, Saksa) kirjoitti aikanaan Rooman historia -teoksessaan (Römische Geschichte), että Tiber oli Latiumin luonnollinen valtatie ja tarjosi varhaisen suojan joen toisella puolella olevia naapureita vastaan.

Antiikin aikana Tiber-joen yli rakennettiin kymmenen siltaa: kahdeksan siltaa ylitti pääjoen ja kaksi mahdollisti pääsyn Tiibet-joen pienelle saarelle. Saarella oli Venuksen pyhäkkö. Tiber-joen varret reunustivat kartanoita ja joelle johtavat puutarhat tarjosivat Roomalle tuoreita hedelmiä ja vihanneksia. Tiber-joki oli samoin tärkeä Välimeren öljy-, viini- ja vehnäkaupan väylä. Saari on muodoltaan pitkulainen. Antiikin aikoihin saaren rantoihin ja erityisesti päätyihin lisättiin travertiinikiviä, jotta sen muoto muistuttaisi enemmän laivaa. Keskelle saarta pystytettiin obeliski ikään kuin laivan mastoksi. Yritykset kesyttää Tiber-joen tulvat epäonnistuivat muinoin. Nykyään Tiber-joki rajoittuu korkeiden muurien väliin, mutta Rooman valtakunnan aikana joki tulvi säännöllisesti.

Tiberin saarella oli antiikin aikana monia kulttipaikkoja, kuten esimerkiksi Tiber-joen jumala Tiberinuksen pyhäkkö. Ehkä saaren tunnetuin temppeli oli kuitenkin omistettu kreikkalaiselle parantamisen jumala Asklepiokselle (lat. Aesculapius). Muinaisen tarinan mukaan Roomassa kärsittiin 200-luvun alussa eaa. kulkutaudista, minkä vuoksi senaatti päätyi rakennuttamaan saarelle temppelin tälle jumalalle. Rooman senaatti lähetti Kreikan Epidaurokseen – Asklepioksen tärkeimpään kulttipaikkaan – lähetystön noutamaan jumalan kuvan saaren uuteen temppeliin. Roomaan Epidauroksesta palaavassa laivassa oli mukana myös Asklepioksen pyhä eläin, käärme, joka ui Tiberin saaren kohdalla maihin. Tämä tapahtuma tulkittiin merkiksi siitä, että Asklepios halusi temppelinsä rakennettavan juuri tälle Tiberin saarelle. Käytännössä saari oli sangen oivallinen paikka parantamisen jumalan temppelille ja vakavasti sairastuneiden vierailuille, koska saari sijaitsi erillään muusta kaupungista. Sairastuneet saattoivat jäädä saarelle odottamaan parantumistaan, sillä temppelissä nukkumisen uskottiin tuovan yhteyden parantamisen jumalaan ja sitä kautta toipumisen sairaudesta.

Tiberin saari liittyy parantamiseen yhäti tänä päivänäkin, sillä saarella sijaitsee moderni munkkiveljeskunnan ylläpitämä sairaala, Ospedale Farebenefratelli. Tämä sairaala perustettiin jo vuonna 1584. Tiberin saarella on myös toinen pienempi sairaala sekä apteekki. Tiberin saari toimi parantamispaikkana myös antiikin ajan ja 1500-luvun välillä. Tiberin saarta sanotaankin joskus maailman vanhimmaksi yhtäjaksoisesti toimineeksi parantamisen keskuspaikaksi.

Tiberin saarella kukoisti keskiajalla San Bartolomeo all’Isola -kirkko, joka on rakennettu Asklepioksen temppelin paikalle. Kirkko on omistettu apostoli Bartolomeukselle. Sairastuneet kävivät keskiajalla tässä kirkossa rukoilemassa parantumisensa puolesta. Kirkossa on Bartolomeuksen pyhäinjäännöksiä antiikin aikaisessa altaassa. Lisäksi kirkossa on sivukappeleita kommunismin ja natsismin uhreille sekä muille modernin ajan marttyyreille.

 Simo Puupponen eli pakinoitsija Aapeli (2. osa)

Kun nuoren Simo Puupposen opiskelut eivät ottaneet Helsingissä oikein sujuakseen ja lisäksi Simo oli juovuspäissään toikkaroidessaan vielä kolhinut päänsä, Ilma-äiti nouti poikansa Helsingistä syksyllä 1936 kotiin Kuopioon. Äiti järjesti Simolle vakituisen työpaikan Pohjois-Savoon. Nuori Simo Puupponen pääsi nyt toimitusharjoittelijaksi ja sangen pian hän yleni toimitussihteeriksi. Tuohon aikaan lehtikirjoitusten yhteydessä ei ollut vielä tapana julkaista kirjoittajan nimeä.

Simo Puupponen.

Simo Puupponen astui asepalvelukseen kesällä 1938. Elokuussa 1939 Simo Puupponen palasi takaisin Pohjois-Savoon töihin, tällä kertaa päätoimittajaksi. Puupponen käytti nyt ”Syyrakki” -nimimerkkiä, jolla hän ennätti kirjoittaa yhdeksän alakertapakinaa, kunnes hänet lokakuussa 1939 kutsuttiin ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja sieltä saman tien talvisodan rintamalle. Syyrakki-nimi (Siirakki, Sirak) tulee Raamatun apokryfisista kirjoista, jossa annetaan eettisiä elämänohjeita sekä ihmisen yksityiseen että julkiseen elämään. Sen viisausperinne on Raamatun Sananlaskujen ja Saarnaajan kirjojen kaltaista. Pakinoissaan Simo Puupponen kirjoitti paikallisia sekä valtakunnallisia aiheita sekä yhtä aihetta, jonka hän sai yleisöltä. Myöhemmin Simo Puupponen pakinoissaan hyödynsi lukijoiden antamia aiheita melko usein. Puupponen palautui takaisin lehden palvelukseen elokuussa 1940, jossa hän edelleen jatkoi pakinoiden kirjoittamista. Simo Puupposen pakinat käsittelivät mm. elintarvikepulaa, evakoiden asunto-ongelmia, hintavalvontaa, luistinratoja, kansakoulun talonmiesten töitä, pika-asutusta, markan arvoa, valtalakia ja vaatekortteja sekä kulttuuria.

Nimimerkki Syyrakki lanseerasi syksyllä 1940 ”Sokean Reetan”, joka oli hyvin ahkera pakinoitsija. Vuosina 1939-1941 hän kirjoitti Pohjois-Savoon 201 pakinaa eli noin 20 pakinaa kuukaudessa. Poliittisesti sekä yhteiskunnallisesti valveutuneena, mutta sitoutumattomana Syyrakki reposteli mielellään ahkerasti muiden kuopiolaislehtien pakinoitsijoiden, kuten Sasu Punasen ja Ierikan, kirjoituksia, ja samoin nämä pakinoitsijat vuorostaan antoivat Syyrakin teksteille kyytiä.

Simo Puupponen joutui kesällä 1941 jatkosotaan TK-mieheksi. Ensimmäisen kirjoituksensa rintamakirjeenvaihtajana Puupponen päiväsi jo heinäkuun alussa 1941. Puupponen kirjoitti propagandistisia kirjoituksia sotatoimista, karjalaisesta kylämaisemasta, karjalaisväestön oloista ja ihmisistä. Puupponen kirjoitti Syyrakkina vielä muutaman pakinan Pohjois-Savoon, ennen kuin lehti lopetti ilmestymisensä vuoden 1941 lopussa.

Simo Puupponen eteni jatkosodassa joukkojen kanssa aina Petroskoihin saakka, missä hänelle sattui tapaturma murtaen hänen olkavartensa, kun hän putosi lokakuun pimeässä kranaattikuoppaan. Simo Puupposen ollessa marraskuussa jälleen Kuopiossa toipumislomalla olkavartensa vuoksi hänet palkattiin pakinoitsijaksi Maalaisliiton äänenkannattajaksi vuonna 1907 perustettuun Savon Sanomiin. Savon Sanomien toimitusjohtaja nimesi Puupposen heti Aapeliksi, sillä täytyihän pakinoitsijalla olla oma nimimerkkinsä. Toipumislomansa aikana Aapeli tuotti lehteen pakinoita peräti 28; pakinoiden aiheet käsittelivät mustaa pörssiä, pula-aikaa, sotaa ja politiikkaa sekä yleisöltä saatuja aiheita.

Pekka Tiilikainen.

Palattuaan rintamalle toipilaslomaltaan Aapeli sai usein työlomia Kuopioon. Hän kirjoitti mielellään sekä kotirintaman sattumuksista että sotilaselämästä rintamalla. Aiheet olivat monipuolisia: kansanhuolto, elintarvikepula, kenttäpostilempi ja -paketit, kessut, korsuelämä, mottitalkoot, lottien moraali, nurkkatanssit, ventin peluu, täisauna, säännöstely, työvelvollisuus sekä monenlaiset henkilöt. Aapeli kirjoitti myös Aunuksen radion lähetyksistä, kun radio oli aloittanut Petroskoissa toimintansa syyskuussa 1941 ohjelmapäällikkönään Yleisradion pitkäaikainen selostaja Pekka Tiilikainen (s. 29.6.1911 Kouvola ja k. 12.9.1976 Helsinki). Aapelin pakinoiden henkilögalleriaan ilmestyi sodan aikana mm. nuori sotamies Alapertti, vuonna 1943 Hermanni Hulukkonen ja hänen aviopuolisonsa Eveliina sekä Saparokankaan Hiskias ja kukkopillitehtaan johtaja P.E.R. Linkvisti. Aapelin keskeiseksi tyylimuodoksi kehittyi parodia; pakinoidensa koomisen vaikutelman Aapeli synnytti ylevällä tyylillä kuvatuista tavallisen arkipäivän pienistä asioista ja ylätyyliseen tekstiin hänen sisällyttämistä maanläheisistä kommenteista ja repliikeistä.

Tapio Rautavaara.

Simo Puupponen sai siirron toukokuussa 1943 Karhumäkeen Maaselän radioon, jossa laulaja, urheilija ja elokuvanäyttelijä Kaj Tapio Rautavaara (s. 8.3.1915 Pirkkala ja k. 25.9.1979 Helsinki) toimi kuuluttajana. Simo Puupponen sai Karhumäen kaupungissa vuosina 1942-1944 toimineessa Maaselän radiossa suuren suosion sotilaiden keskuudessa savon murteella lukemillaan ”hengeltään hieman paksuhkoilla” pakinoilla. Simo Puupposen kirjoittamat TK-tarinat olivat kuin novellimaisia kirjoituksia. Päämajan tiedotusosaston sensori, toimittaja, kirjailija ja esseisti Olavi Paavolaisen (s. 17.9.1903 Kivennapa ja k. 19.7.1964 Helsinki) mukaan ainakin osa Puupposen kirjoittamista kirjoituksista oli aivan selvästi kaunokirjallisia ja sellaisenaan jopa julkaistavissa Helsingin lehdissä. Olavi Paavolainen luonnehti Simo Puupposta selvästi parhaaksi pakinatyylin taitajaksi TK-miehistä.

Olavi Paavolainen.

Tyylitaiturina Simo Puupponen oli kyllä myös ahkera kirjoittaja; TK-miehistä Puupponen oli toiseksi ahkerin tekstin tuottaja. TK-miehenä Simo Puupponen tuotti 126 kirjoitusta, mutta hän olisi varmasti kyennyt kirjoittaa enemmänkin tekstejä, jos häntä ei olisi nimitetty julkaisutarkastajaksi syyskuussa 1942. Julkaisutarkastajana Puupponen valvoi Pohjois-Savon paikallislehtiä. Samanaikaisesti Simo Puupponen toimi myös Savon Sanomien toimitussihteerinä sekä pakinoitsijana lehdessä. Toimittaja Puupponen sisäisti ilmeisesti melko hyvin Päämajan tiedotusosaston antamat ohjeet kelvollisesta kielenkäytöstä sekä sopivista kirjoitusaiheista, sillä Puupposen kirjoittamista TK-teksteistä sensuroitiin kokonaan ainoastaan 10 kirjoitusta, parista tekstistä poistettiin loppu pois ja muutaman kirjoituksen ilmaisuja siistittiin paremmin julkaisukelpoisiksi.

Savon Sanomissa Aapelin pakinat julkaistiin joko ”Pakinaa ja pikku-uutisia” tai ”Tänään”-otsikon palstoilla. Aapeli sai sotien jälkeen, 30.11.1944, oman pakinoitsijan vinjettinsä; se on sivukuva piippua polttavasta miehestä, jonka pään yläpuolella luki Aapeli. Aapeli-tunnuksen teki Karhumäessä samassa komppaniassa Simo Puupposen kanssa palvellut TK-piirtäjä, kirjailija, kuvataiteilija, taidegraafikko, kirjankuvittaja, teatterilavastaja ja pilapiirtäjä Rolf John ”Sanken” Sandqvist (s. 21.11.1919 Helsinki ja k. 27.2.1994 Helsinki). Vielä myöhemmin Rolf Sandqvist teki useita kansikuvia ja kuvituksia Aapelin kirjoihin.

Sodan jälkeen Simo Puupponen jatkoi normaalia kirjoitustyötään Savon Sanomissa toimitussihteerinä ja pakinoitsijana; Aapelina hän kirjoitti pakinansa usein yleisön antamista aiheista, mutta usein myös hyvin ajankohtaisista aiheista, joista ei tuolloin ollut pulaa: säännöstely, kansanhuolto, musta pörssi, asekätkentä, sotasyyllisyysoikeudenkäynti, kommunistien lakot ja kansalaiskokoukset sekä Valtiollinen poliisi. Aapeli sai pakinoistaan sanallista sekä aineellista palautetta: vihaisia kirjeitä, perunoita, piimää, lampaanviuluja, kalakukkoja, kananmunia, sikareita ja pöytäliinan. Aapelin kirjoittamat pakinat sotasyyllisyysoikeudenkäynneistä olivat osittain myös runomuotoisia. Jälkikäteen ajatellen on suuri ihme, että Valtiollinen poliisi ei puuttunut Aapelin kirjoittamiin pakinoihin, vaikka hän otti voimakkaasti kantaa asiassa oikeudenkäyttöön. Kun Risto Ryti, Väinö Tanner, Johan Wilhelm Rangell, Edwin Linkomies, Henrik Ramsey, Toivo Mikael Kivimäki, Antti Kukkonen ja Tyko Reinikka olivat pidätettyinä 7.11.1945, Aapeli kirjoitti seuraavan päivän sanomalehdessä asiasta runossaan näin:

Oikeudenkäynnissä tuomitut Ramsay, Reinikka, Kukkonen, Linkomies, Rangell, Ryti, Tanner ja Linkomies.

Hei pojat te siellä telkien takana!

Täällä irrallaan kulkee viel’ toinenkin pakana.

Mutt’ huoleti nukkukaa vankilan lullaan:

pian mekin kai täältä perässä tullaan.

Pääjohtaja Hella Wuolijoki.

Aapeli seurasi pakinoissaan myöhemminkin tuomittujen vapauttamista. Aapelin muita pakinan aiheuta olivat mm. helmikuussa 1946 annettu turvasäilöasetus, YYA-sopimus, Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijoki ja Olavi Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu (1946). Aapelin pakinoissa oli keskeistä myös kommunistien kritisointi ja heidän kustannuksellaan pilailu. Sasu Punan eli kansanedustaja Kaarlo Yrjö Räisänen (s. 16.2.1888 Kuopio ja k. 18.6.1948 Helsinki) oli varsinkin Aapelin hampaissa usein. Osansa Aapelin irvailusta saivat samoin Hertta Kuusinen, Yrjö Leino ja Armas Äikiä.

Varsinaisen läpimurtonsa Simo Puupponen teki Aapelina 1940-luvun vaaran vuosina puolustaessaan maamme parlamenttaarista yhteiskuntajärjestystä kommunisteja vastaan. Puupposta voi luonnehtia siksi rohkeaksi kirjailijaksi, joka ei pelännyt laittaa itseään alttiiksi sotasyyllisyys- ja asekätkentäoikeudenkäyntien aikana. Aapeli arvosteli pakinoitsijana tasapuolisesti niin oikealla kuin vasemmallakin olleita ryhmiä eikä hän tutkinut asioita ainoastaan yhdeltä kantilta.

 Simo Puupponen eli pakinoitsija Aapeli

Nimimerkki Aapelin takana lymyili toimittaja ja kirjailija Simo Tapio Puupponen (s. 23.10.1915 Kuopio ja k. 10.10.1967 Helsinki). Kuopiossa oli 1920-luvun alussa lähes 20 000 asukasta ja kaupunki kasvoi vilkkaan rakennustoiminnan vuoksi. Simo Puupposen vanhemmat olivat Tampereelta tullut Kalle (Kaarle) Puupponen (1878-1951) ja Äänekoskelta kotoisin ollut Ilma Tiitinen. Perheeseen syntyi neljä lasta, joista Simo oli esikoinen. Simon lisäksi perheeseen syntyi vielä yksi tyttö, Kirsti, ja kaksi poikaa, Esko ja Pentti. Puupposen perhe oli sen verran vähävarainen, ette enempää kuin neljää lasta ei kannattanut pitää. Isä-Kalle oli opiskellut Teknillisessä korkeakoulussa, mutta opinnot olivat jostakin syystä jääneet kesken. Puupposen perhe asui ensin Koljonniemenkadulla ja sitten Kuninkaankadulla. Vuonna 1924 perhe muutti Haapniemenkatu 26:een.

Ilma, Simo ja Kalle Puupponen.

Kalle Puupponen työskenteli maanmittausalalla, mutta sairauden vuoksi työstä oli luovuttava. Kallen viidestä veljestä kolme veljeä oli kauppiaita, joilla oli hyvin menestyvä siirtomaatavaraliike Tampereella. Kallella oli myös kolme sisarta, Maija (1892-1983), Aino (1895-1979) ja Hanna (1899-1958).Kallen kauppiasveljet perustivat myös Kuopioon Korusto-nimisen lyhyttavaraliikkeen vuonna 1914, jonka hoito jäi Kalle Puupposelle. Liike sijaitsi Kauppakatu 18:ssa kahdentoista vuoden ajan, kunnes liike kannattamattomana vuonna 1926 lopetettiin. Kalle Puupponen toimi Kuopion kaupungin verotussihteerinä sekä vuodesta 1937 taloustarkastajana. Hänen lempiharrastuksiaan oli onkiminen ja kirjallisuuden harrastaminen. Eläkkeelle Kalle jäi vuonna 1945. Äiti puolestaan oli käynyt postivirkailijakurssin Pietarsaaressa, mutta hän teki kotona ompelutöitä. Äiti harrasti raittius- ja naisasiaa sekä oli mukana Minna Canthin patsashankkeessa. Hän harrasti innokkaasti myös tanssia.

Vasemmalta konttoristi Aino, talousopettaja Hanna ja hammaslääkäri Maija Puupponen.

Puupposten kotona luettiin kirjallisuutta paljon. Kirjoista muodostui myös Simo Puupposen elinikäisiä kumppaneita, vaikka kirjoilla oli Aapelin mukaan aviovaimoon vertaillen muutamia rajoituksia: kirja – vaikka hyväkin kirja – kykenee harvoin elättämään lukijaansa, lukulampun sammuttua kirjasta ei ole enää mihinkään, sen sijaan kirja osoittaa pitkämielisyytensä eikä suivaannu elämänkumppaniinsa. Simo Puupposen Aapelin nimellä kirjoittamista pakinoista näki helposti, että kirjoittaja luki paljon kaunokirjallisuutta, koska Aapeli siteerasi runsaasti englantilaisia, ranskalaisia, saksalaisia, hollantilaisia, espanjalaisia, unkarilaisia, pohjoismaisia, muinaispersialaisia, kiinalaisia ja antiikin kirjailijoita sekä suomalaisia klassikoita ja aikalaiskirjailijoita. Kuopiossa Puupposten perhe asusti useassa paikassa, mutta eräs paikka, Haapaniemenkatu 26, sen Aapeli ikuisti kirjassaan Pikku Pietarin piha koko kansalle. Simo Puupponen oli talossa pari vuotta asuessaan 9-10-vuotias.

Puupposen veljekset Mauno, Matti, Kalle, Lauri ja Aaro.

Vuonna 1922 Simo Puupponen aloitti kansakoulun ja jatkoi sen jälkeen Kuopion Lyseossa torin laidalla. Simo Puupponen oli lahjakas poika ja menestyi hyvin koulussa, vaikka matematiikka ei olut aina helppoa. Simo kuitenkin luki runoja ja proosaa, mutta hänen varsinainen intohimonsa oli kuitenkin kirjoittaminen. Simo Puupponen kirjoitti runoja, tarinoita ja satuja päiväkirjoihin, mutta varsinkin tiettyyn punaiseen vihkoon. Hän myös lausui runoja, näytteli ja lauloi koulun juhlissa. Samoin Simo soitti viulua, luisteli talvisin, kuului Luonnonystäviin sekä toimi Kuopion Eräveikkojen Haukka-vartiossa.

Puupposet viettivät kesiään vuokraamalla kesäpaikkoja. Vuonna 1918 perhe lomaili Sotkanvirran Viinikassa lähellä Nokiaa Kallen äidin, Anna Puupposen os. Friman (1855-1952) ollessa lastenvahtina. Kallen sisarukset, sedät ja tädit, vierailivat Tampereelta siellä usein. Kesän 1925 Puupposet viettivät Mömmön perheen vuokralaisina Kuopion Savilahdessa. Vuonna 1927 perhe vietti kesää Tottijärvellä ja vuonna 1928 Kangasalan Saarikylien Rantalassa. Vuonna 1929 Simo Puupponen sai ehdot geometrian lisäksi saksasta. Tuon kesän perhe vietti Puupposten suvun vuokraamalla Adlinin huvilalla Kangasalan Kaivannolla.

Esko, Pentti, Mamma eli isoäiti Anna, Kirsti ja Simo Kangasalla vuonna 1928.

Viulunsoitonopettajansa, kanttori Jussi Pukkilan ansiota on se, että Simosta tuli jutunkertoja; viulutunneilla kanttori Pukkila kertoili Simolle juttuja välistä niin, että viulunsoitto saattoi unohtua sivuasiaksi. Vuonna 1929 Simo Puupponen aloitti julkisen kirjoittamisensa 13-vuotiaana jo oppikouluaikanaan. Simo Puupponen kirjoitti silloin jo kirjailija Anni Emilia Swanin (vuodesta 1907 Manninen, s. 4.1.1875 Helsinki ja k. 24.3.1958 Helsinki) toimittamaan Sirkka-lehteen nimimerkillä ”Eräveikko”. Annin aviopuoliso oli kirjailija, runoilija ja professori Otto Manninen (s. 13.8.1872 Kangasniemi ja k. 6.4.1950 Helsinki). Samoin Simo toimitti oppikoulun Puijo-lehteä. Ylioppilaaksi Simo Puupponen kirjoitti hyvin arvosanoin vuonna 1934.

Simo Puupponen opiskeli ylioppilaskirjoitusten jälkeen Jyväskylän kesäyliopistossa kesällä 1934. Samana syksynä hän kirjoittautui Helsingin yliopistoon. Simo kuunteli Helsingin yliopistossa kahden lukuvuoden ajan mm. valtio-opin, kansantalouden ja sosiologian luentoja, mutta hän ei kuitenkaan suorittanut ainuttakaan arvosanaa. Hänen ainut saavutuksen tuona aikana oli saksan kielen pro exercito -koe syksyllä 1935. Yllättävintä varmasti olikin se, ettei hän yliopistossa opiskellut esimerkiksi kirjallisuutta.

Lastentautien professori ja Simo Puupposen lapsuuden ystävä Niilo Hallman.

Kesällä 1935 aloitti Simo Puupponen toimittajauransa poliittisesti sitoutumattomassa Pohjois-Savossa kesäharjoittelijana; sama kesäharjoittelijan toimi jatkui myös seuraavana kesänä lehdessä. Pohjois-Savoa kustansi Simo Puupposen luokkatoverin, Niilo Hallmanin isä, konsuli ja kauppaneuvos Lauri Gustaf Hallman (s. 4.12.1883 Kuopio ja k. 11.12.1963 Helsinki). Lauri Hallmanin vanhemmat olivat Hallman kauppahuoneen perustaja, kauppaneuvos Oskar Birger Hallman ja Emmy Charlotta Malmborg. Lauri Hallman kävi neljä vuotta Kuopion ruotsalaista yhteiskoulua ja vuosina 1899-1901 hän opiskeli Kuopion kauppakoulussa. Lauri Hallman toimi isänsä tukkuliikkeessä kotimyyjänä vuodesta 1901 ja yrityksen prokuristina vuodesta 1905. Yritys laajeni samoihin aikoihin vähittäiskaupan puolelle ja uudet konttorit perustettiin Kajaaniin vuonna 1910 ja Pietariin vuonna 1914. Vuonna 1914 Liike muutettiin osakeyhtiöksi Oy Birger Hallman ja Lauri Hallmanista tuli yhtiön johtaja.

Kauppaneuvos Lauri Hallman.

Lauri Hallman oli samoin Oy Savon tulitikkutehtaan, Joensuuhun perustetun siirtomaa- ja rauta-alan tukkuliikkeen Oy Hallmanin, Kajaaniin perustettu tukkuliikkeen Oy Lauri Hallmanin ja Kuopion Höyrymylly Oy Sammon toimitusjohtaja ja omistaja. Vuonna 1916 lopetettiin vähittäiskauppa Kuopiossa ja ostettiin helsinkiläinen Oy Suomen Trading Co. Ltd-tukkuliike. Tulipalon jälkeen Kuopion Höyrymylly Oy Sampo alkoi keskittyä vientisahaustoimintaan. Sahaustoiminta loppui 1950-luvun alkupuolella ja yhtiö purettiin vuonna 1964. Hallman rakennutti Oy Savolle uuden tulitikkutehtaan Kuopion Itkonniemelle, tehdas oli valmistuessaan suurin alallaan maailmassa. Oy Savo oli vuoteen 1927 saakka Oy Birger Hallmanin omistuksessa ja yhtiö lopetti tulitikkujen valmistuksen vuonna 1937 siirtyen valmistamaan vaneria. Svenska Tändsticks Ab:n omistama Oy Savo liitettiin vuonna 1976 Saastamoinen-yhtymään. Vuonna 1938 siirrettiin Oy Suomen Trading & Co. Ltd:n liiketoiminta Kuopioon, jossa toiminta jatkui Sammon Rulla Oy:n nimellä. Sammon Rullan rullatehdas ja lautatarha tuhoutuivat Kuopion pommituksissa jatkosodan aikana vuonna 1941. Tuhoutuneen tehtaan tilalle rakennettiin vuonna1946 valmistunut Halltex-levyjä tuottanut kuitulevytehdas. 1930-luvulla Hallman hankki myös kuoliolaisen Aino Miettisen paitatehtaan ja aloitti valmisvaatteiden valmistuksen. Oy Lauri Hallmanin toiminta siirrettiin vuonna 1933 Kajaanista Kotkaan. Hallman sai kauppaneuvoksen arvon vuonna 1935. Lauri Hallman oli yrityksen johdossa vuoteen 1962 saakka.

Lauri Hallman omisti seitsemän höyrylaivaa sekä hinaajia ja proomuja 1930-luvun alussa. Hän omisti samoin maatiloja, joiden joukossa olivat mm. Rauhalahden kartano ja Alahovin tila Kuopion maalaiskunnassa sekä Pukinniemen kartanon Hiitolassa. Lauri Hallman oli Kuopion kaupunginvaltuutettuna vuosina 1919-1930, Kansanhuollon puheenjohtajana vuosina 1939-1941 ja Ison-Britannian sekä Irlannin varakonsulina Kuopiossa vuosina 1920-1941. Hallman oli mukana aktivistien toiminnassa 1900-luvun alussa ja Suomen sisällissodan aikana hän toimi aseiden ja vaatetuksen hankkijana suojeluskunnille sekä oli Pohjois-Savon intenduurin päällikkönä. Lauri Hallman oli avioliitossa vuodesta 1912 Elina Durchmanin kanssa. Heidän lapsiaan olivat toimitusjohtaja, kauppaneuvos Kai Hallman (1915-1976) ja lastentautien professori Niilo Oskar Birger Hallman (1916-2011).

Simo Puupponen Savon Sanomissa.

Simo Puupposen mennessä Pohjois-Savoon oli lehden päätoimittaja M. E. Juusela ja toimitussihteerinä Jyrki Mikkonen. Varsinainen päätoimittaja oli kuitenkin toimitusjohtaja Otto Piisinen, joka kirjoitti kirjoitti lehteen nimimerkillä Panu ja Lippo. Lehdessä Puupponen sai varsinaisen kasteen lehtimiesmaailmaan; se oli tietyllä tavalla kyyninen, koska tekemisen oppi vain työtä tekemällä. Toimitussihteeri antoi tehtäväksi haastatella teologian tohtori Antti F. Puukkoa ja ainut ohje toimeksiantajalta oli vain: kysy, mitä taivaan valtakuntaan kuuluu! Simo Puupponen noudattikin ohjetta, mutta kysyi teologilta pelkistetymmin: Mitä kuuluu?