Simo Puupponen eli pakinoitsija Aapeli (3. osa)
Syksyllä 1944 sekä Savon Sanomiin että Simo Puupposen elämään tuli kulttuuritoimittaja ja televisiokäsikirjoittaja Tuovi Marja Valvikki Muraja (vuoteen 1937 Virtanen, s. 23.5.1920 Viipuri ja k. 12.5.1999 Tuusula). Tuovi Murajan vanhemmat olivat rakennusmestari Erkki Olavi Muraja ja Ida Emilia Lönnqvist. Tuovi Muraja pääsi ylioppilaaksi Arkadian lukiosta vuonna 1941. Eipä aikaakaan kun Simo ja Tuovi löysivät yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Simo Puupponen oli säilynyt poikamiehenä 29-vuotiaaksi saakka, mihin olivat pakinoitsija Aapelin mukaan syynä vailinaiset seurustelutaidot ja lyhyet käsivarret. Lienevätkö seurustelutaidot karttuneet ja käsivarret pidentyneet, sillä Tuovista ja Simosta tuli aviopari elokuussa 1945, jolloin heidät vihittiin. Seuraavana vuonna Puupposen avioparille syntyi poika, Pasi. Perhe asui alkuun Tuovin äidin Ida Murajan ostamassa asunnossa Kuopiossa Kirkko- ja Vuorikadun kulmatalossa ennen perheen muuttoa Helsinkiin vuonna 1953. Pian kävi myös selväksi, että anoppi ei pitänyt vävynsä alkoholinkäytöstä.
Mieltymys alkoholin käyttöön sai aikaan sen, että Simo Puupponen myöhästyi maalaisliittolaisten sanomalehtitoimittajien Englannin matkalta vuonna 1947. Kesällä 1951 Simo ja Tuovi Puupponen pääsivät yhdessä kuitenkin Ranskaan; tätä opintomatkaa sponsoroi opetusministeriön myöntämä apuraha sekä Savon Sanomat. Ranskanmatkalta Simo kirjoitti 12 matkakirjettä ja Tuovi vastaavasti 10 matkakirjettä, jotka ilmestyivät otsikon ”Maailmaa mulkoilemassa” alla lehdessä kertoillen ruoasta, juomasta sekä sekalaisista sattumuksista ja kulttuurista. Aapeli kertoi ensimmäisessä kirjeessään matkalta heidän kirjoittavan etupäässä itsestään, sillä vanha tapa vaatii matkailijaa kertomaan enemmän itsestään kuin maisemista.
Junamatkaa Luxemburgin ja Pariisin välillä Aapeli kuvaa kertomalla kanssamatkustajiaan ja heidän keskustelujaan. Yksin matkustava mies oli syönyt silavalla höystetyn haravanvarren mittaisen ranskanleivän ja juonut litran punaviiniä palan painikkeeksi. Junahytissä virisi vireä puheensorina raittiuden siunauksesta; keskustelu kävi ystävällisessä hengessä. Reimsissä matkustajiksi vaihtuivat poliittisesta kokouksesta palaavat ja hyvin pukeutuneet nuoret ihmiset, jotka Aapeli koetti karkottaa hytistä polttamalla pahanhajuisen ranskalaisen savukkeen. Matkakumppaneina olivat lisäksi kaksi Ranskan ilmavoimien sotilasta sekä pyöräilyjoukkue, joka riehui junassa jostakin syystä niin, että Aapeli pelkäsi jopa tappelun pian alkavan. Päämäärä eli Banyuls alkoi lähetä, ”ja sitten me kerromme saman tien, miltä tuntuu pissiä Välimereen”.
Banyuls-Sur-Mer on pieni kaupunki Pyreneillä, Ranskan ja Espanjan rajalla, Välimeren rannalla. Puupposet valitsivat sen Ilmari Lahden Ranskan matkaoppaan perusteella ja he varasivat sieltä vaatimattomasta täysihoitolasta majoituksen palveluineen. Molemmat matkustajat olivat enemmän tai vähemmän ranskan kielen taitoisia, joten kanssakäyminen muidenkin asukkaiden kanssa onnistui kohtuullisen kelvollisesti. Aapeli kirjoitti sekä osoitti ensimmäisen Banyulsin kirjeensä varsin yksityisesti Hermanni Hulukkoselle, jolle hän kuvaili silloista olinpaikkaansa Ranskassa. Hän kertoi mm. kalastamisesta, nuotanvedosta, keskusteluista kalastajien kanssa ja uimisesta Välimeressä.
Simo Puupponen keräsi Aapelina kirjoittamiaan vanhoja pakinoita päivittäisten kirjoitusten ohella kirjoiksi. Vuonna 1878 perustettu kustannusyhtiö WSOY julkaisi Onnen pipanoita: 50 juttua elämän aurinkoiselta puolelta -teoksen vuonna 1947. Kirja sisälsi vuosina 1942-1947 Savon Sanomissa ilmestyneitä Aapelin pakinoita. Monet pakinoitsijakollegatkin ylistivät kokoelmaa ja kirjailija, toimittaja, kääntäjä ja kustantaja Kauko Aatos Kare (vuoteen 1935 Karén, s. 19.4.1914 Hattula ja k. 21.3.1996 Helsinki) kehui, että Aapeli oli ytimekäs ja hän hallitsi persoonallisen tyylin, tasapainoisen elämänfilosofian, vankan kulttuuripohjan ja harvinaisen humoristisen huomiointikyvyn, joka oli parhaimmillaan Hermanni Hulokkos -pakinoissa.
Kauko Kare käytti mm. nimimerkkejä Kaksiparta, Antti Kaleva Keinonen, Oka, Teemu ja Martinpoika. Kauko Kareen isä oli hattulalaisen Vesunnin kartanon omistaja Gustaf Adolf Karén (s. 6.11.1870 Hattula ja k. 31.1.1934 Hattula). Kare pääsi ylioppilaaksi Hämeenlinnan lyseosta vuonna 1932 ja hän valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1957. Kare työskenteli toimittajana eri lehdissä, mm. Kajaani-lehdessä. Hän oli 1940-luvulla Forssan Lehden päätoimittaja. IKL:n ja AKS:n kaltaisiin opiskelijajärjestöihin boheemi filosofian ylioppilas ei liittynyt. Sodan jälkeen hän tunnustautui tannerilaiseksi sosiaalidemokraatiksi, mutta elämäkerturit katsoivat hänen edustaneen klassista liberalismia. Hän oli antikommunisti, joka laski saaneensa kolmasti potkut mielipiteidensä vuoksi. 75 000 kappaletta myynyt menestysteos Tähän on tultu lopetti kesällä 1967 siitä koituneet rahahuolet.
Vuosina 1948-1951 Kare toimi WSOY:n kustannusvirkailijana ja vuosina 1948-1952 sekä 1957-1966 Suomalaisen Suomen toimitussihteerinä. Hän oli samoin julkaisemansa aikakauslehti Nootin päätoimittaja ja hän johti perustamaansa ja omistamaansa Alea-Kirja Oy -kustantamoa vuodesta 1967. Karen jyrkän ehdoton ote hänen oikeina pitämiinsä asioihin johti hänet välirikkoon työnantajansa kanssa toinen toisensa jälkeen ja näin hän ajautui yksinäiseksi freelancer-toimittajaksi. Nootti-lehti oli Urpo Lahtisen Lehtimiehet-kustantamon julkaiseman skandaalilehti Hymyn ohella 1970-luvulla toistuvasti Neuvostoliiton Suomen-suurlähettilään Vladimir Stepanovin hampaissa.
Vuonna 1967 Kare nousi julkisuuteen julkaisemallaan teoksella, Tähän on tultu: Paasikiven linjalta K-rintamaan, jossa hän arvostelee presidentti Urho Kekkosen toimintaa. Hän joutui silloin perustamaan oman kustantamon, jotta saisi teoksensa julkaistua. Kare sai rahoitusta Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja Matti Virkkuselta ja ryhtyi kokoamaan kirjoituksiaan. Karen mielestä Kekkosen linja oli vuoden 1958 yöpakkaskriisistä lähtien syrjäyttänyt Paasikiven linjan, kunnostettu Saimaan kanava oli Suomelle kallis ja hyödytön, Neuvostoliitto osti Suomesta vientituotteita liian halvalla, riippuvuus neuvostoöljystä oli kansallinen uhkatekijä, poliittiset virkanimitykset pönkittivät Kekkosen sisäpoliittista vallankäyttöä ja Kekkonen oli vierailullaan Virossa vuonna 1964 tunnustanut Baltian maiden kuulumisen Neuvostoliittoon.
Alkuvuonna 1948 ilmestyi Simo Puupposen Aapelin nimimerkillä kirjoittama ensimmäinen romaani, Siunattu hulluus, jota kirjailija vetäytyi kirjoittamaan Kuopion Puijon Majalle sydäntalveksi 1947-1948. Sen kirjoittamisesta jäi kirjailijalle sittemmin tapa vetäytyä suurempien kirjahankkeiden kirjoitusten ajaksi omaan rauhaan, pois maallisten kiusausten ääreltä. Tällaisina kirjoituspaikkoina Simo Puupposelle myöhemmin toimivat mm. Siuntion Lepopirtti ja varsinkin WSOY:n henkilökunnan kesäpaikka Suvikunta Porvoon saaristossa sekä Puupposten perheen kesämökki Hirvilahden Lamperilassa, joka oli valmistunut 1950-luvun alussa. Mökkitontti oli ostettu Savon Sanomien toimittaja Jorma Ollikaiselta, joka Hako-nimimerkillä kirjoitti eräkertomuksia lehteen. Ravintola Kallasta oli matkaa Puijon Majalle 2,5 kilometriä, mutta koska nousu Puijolle oli sen verran työläs toimenpide, se takasi kirjoittajalle varman työrauhan. Tuovi Puupponen huolsi puolisonsa elintarpeita tuomalla syötävää ja punaviiniä kirjoittajan talviseen työhuoneeseen. Romaanin ohessa Aapeli kirjoitti työhuoneella myös lehteen pakinoitaan.
Romaani Siunattu hulluus kuvaa syvällä maaseudulla Savossa asuvaa kolmea Rummukaisen veljeksestä, Ana, Vilppus ja Elmeri Rummukaista. Vanhemmat veljet, Ana ja Vilppus, lähtevät viemään nuorempaa Elmeriä hullujenhuoneelle ja joutuvat tällä matkallaan erilaisiin seikkailuihin. Romaanin kehyskertomuksessa yläkansakoulun johtajaopettaja Wilhelm Horsma kuvailee Rummukaisen perhettä. Isä Joose Rummukainen on juovuspäissään tullut korennolla päähän lyöden tappaneeksi Villehard Hakkaraisen ja joutunut siitä hyvästä kuritushuoneeseen, jossa sittemmin kuolee. Opettaja Horsma kertoo Rummukaisen poikien koulutaipaletta unohtamatta kertoa Elmeristä, jota opettaja pitää löysäpäisenä, sillä tämä ei viihdy ihmisten joukossa eikä puhu juuri mitään. Romaanin päätöksessä kuvataan Rummukaisten veljesten kotimatkaa.
Romaanista ei käy aivan selväksi, miksi Elmeri oli niin hullu, että häntä aletaan toimittaa hullujenhuoneelle; syyksi riittänee se, että Elmeri oli niin erilainen kuin muut Rummukaiset. Näin Aapeli kirjoittaa: ”Elmeri, heidän veljensä, oli jo syntymässä ollut toisenlainen kuin muut samasta pinteestä tulleet. Hän ei ollut parkunut eikä porannut, vaan katseli ympärilleen äännähtämättä ikään kuin olisi päivitellyt, että kah, paikkaanpa minun piti joutua. Jo silloin olivat kaikki sanoneet, ettei tuo tiedä hyvää, vaan että siitä tulee, saattehan nähdä, mykkä tai hullu.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti