Tuure Jaakko Kalervo Junnila (33. osa)
Otsakkeella ”Konservatiivin käsityksiä nykyisestä poliittisesta tilanteesta” Tuure Junnila puhui 4.3.1968 Åbo Akademin oikeistoylioppilaiden kerhossa. Ajankohtaiseen hallituskysymykseen Junnila otti mm. näin kantaa: ”Kansanrintamapohjaiseen hallitukseen, siis toisin sanoen hallitukseen, jossa kommunistit ovat mukana, Kokoomus ei tule osallistumaan. Tuskinpa Kokoomukselle sitä paitsi tarjotaankaan edes tilaisuutta osallistua. Vastustamme kommunistien mukana oloa hallituksessa ensinnäkin periaatteellisilla yleispoliittisilla syillä. Heillä on yhä ohjelmassaan väkivalta- ja diktatuuripykälät, minkä lisäksi he ovat aivan liian ilmeisessä ohjeidensaantiyhteydessä maan rajojen ulkopuolelle. Tällaiseen puolueeseen ei voida luottaa. Mutta me emme luota kommunisteihin hallituspuolueena myöskään talouspoliittisista syistä. Valtiontaloutta tuskin saadaan tyydyttävään järjestykseen niin kauan kuin kommunistit ovat yhtenä hallituspuolueena, ja heidän kauppapoliittiset käsityksensä ovat myös niin kaukana Kokoomuksen käsityksistä, ettei meistä ole hallituskumppaneiksi.”
Keväällä 1968 Kokoomuksen puoluekokouksessa Jyväskylässä puheenjohtaja Juha Rihtniemi närkästyneenä kiisti Tuure Junnilan näkemyksen Kokoomuksen perinteisen antikommunistisen linjan pehmenemisestä. Tuure Junnila oli kuitenkin aikaansa edellä ja tarkkavainuinen, sillä huhtikuussa 1969 Rihtniemi kertoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että Kokoomus oli valmis keskustelemaan hallitusyhteistyöstä kommunistien kanssa. Kokoomuksen mielipiteen oli aikaisemmasta muuttanut se asia, että SKP oli pääsiäisenä 1969 hyväksynyt uuden ohjelman edustajakokouksessaan, jonka mukaan puolue luopui väkivaltapykälästä ja SKP hyväksyi politiikalleen rauhanomaisen tien. Kokoomuksen puoluekokouksessa 19.-20.4.1969 Turun Konserttitalossa kävi vilkas keskustelu puolueen uudesta kommunistilinjauksesta. Juha Rihtniemi sai osalta väkeään kannatusta, varsinkin Kokoomuksen nuorisojärjestön edustajilta. Puolueen konservatiivit eivät lainkaan ymmärtäneet uutta puolueen linjausta.
Tuure Junnila kiteytti konservatiivien ajatuksia seuraavasti: ”Tämä oli ilmeisesti lähinnä vain lähestyvien eduskuntavaalien sanelema taktinen ele, joka ei SKP:n luonnetta miksikään muuta. SKP:n vaara suomalaisessa politiikassa on ennen kaikkea siinä, että se ei ole mikään itsenäinen kansallinen puolue vaan kommunistisen maailmanliikkeen haarautuma, joka vastaanottaa ratkaisevat ohjeensa maan rajojen ulkopuolelta. Juuri tässä olennaisessa kohdassa SKP ei ole muuttunut eikä muutu, olivat siellä sitten vallassa ns. revisionistit tai stalinistit.
Kokoomus on suomalaisista puolueista se, joka vuosien varrella on johdonmukaisimmin arvostellut kommunismia ja varoittanut sen sisältämistä poliittisista vaaroista. Tässä puoluekokouksessa on aihetta mahdollisimman selvästi esittää se toivomus, että Kokoomus ei tässä suhteessa muuttaisi luonnettaan.”
Elokuussa 1968 Neuvostoliiton johdolla kaikkiaan viiden Varsovan liiton maan – Neuvostoliiton, Puolan, Unkarin, Itä-Saksan ja Bulgarian - joukot panssarivaunuineen vyöryivät Tšekkoslovakiaan miehittämään maata. Suomessa SKP:n puheenjohtaja Aarne Armas Saarinen (s. 5.12.1013 Degerby ja k. 13.4.2004 Helsinki) tuomitsi tämän miehityksen 25.8.1968 pitämässään puheessa. Samoin Ele Allan Alenius (s. 5.6.1925 Tampere ja k. 19.11.2022 Helsinki) SKDL:n puheenjohtajana kauhistui samoin miehitystä. Kommunisteista Taisto Jalo Sinisalon (s. 29.6.1926 Kotka ja k. 26.3.2002 Kotka) johtama vähemmistö ymmärsi kuitenkin Varsovan liiton suorittaman miehityksen syitä ja antoi sille tukensa.
Tuure Junnila jälleen kiinnitti puolueensa huomiota siihen, että SKP oli kuitenkin joutunut äänestämään suhtautumisesta Tšekkoslovakian miehitykseen. Tuure Junnila varoitti samoin Neuvostoliiton kehittelemästä opista, ideologisen intervention oikeutuksesta eli ns. Brežnevin doktriinista, jolla voisi Junnilan mukaan tulevaisuudessa puuttua vaikkapa Suomenkin asioihin. Brežnevin doktriinissa oli pelkistetysti sanottuna kyse siitä, että jos kommunistinen järjestelmä oli uhattuna jossakin Neuvostoliiton johtaman kommunistiseen imperiumiin kuuluvassa kansandemokratiassa, oli muilla ”sosialistisen kansanyhteisön” jäsenmailla oikeus antaa ”veljellistä apua”. Näin voisi tapahtua, vaikka asianomainen maa ei olisi ilmaissut sitä haluavansa, sillä sosialismin puolustaminen oli sosialistisen kansanyhteisön jäsenmaiden korkein kansainvälinen velvollisuus.
Tuure Junnila tunnusti, ettei Suomea uhannut Tšekkoslovakian kaltainen miehitys, mutta hänen mielestään oli hyvä miettiä, ”mitä saattaisi Suomessakin tapahtua siinä tapauksessa, että suomalaiset kommunistit ja heidän vasemmistososiaalidemokraattiset myötäilijänsä onnistuisivat avoimesti ajamassaan pyrkimyksessä kumota maamme nykyinen parlamenttaariseen demokratiaan, monipuoluejärjestelmään, riippumattomiin tuomioistuimiin, yrittämisen ja omistamisen vapauteen perustuva yhteiskuntajärjestys ja korvata se yhden puolueen diktatuuriin ja tuotantovälineiden yhteiskunnan haltuun ottamiseen perustuvalla sosialistisella yhteiskuntajärjestyksellä.”
Espoon Dipolissa järjestettiin 23.-24.5.1970 ylimääräinen Kokoomuksen puoluekokous, jossa oli käsittelyssä puolueen uusi periaateohjelma. Myös suhtautuminen kommunisteihin herätti intohimoa ylimääräisessä puoluekokouksessa. Tuure Junnila väitti toisena kokouspäivänä, että ohjelmaehdotusta tehtäessä oli ”erehdytty puolueen ohjelmallisten tavoitteiden epämääräistämiseen ja hämärtämiseen.” Puolueen vanha ohjelma oli Tuure Junnilan mielestä ollut ”selkeämmin kantaa ottava, niin kuin puolueohjelman tulee ollakin”.
Tuure Junnila otti esiin yhden esimerkin: ”Tähänastinen ohjelma sanoo selkeästi mm., että kumouksellista kommunismia on päättäväisesti vastustettava. Tämä kohta on uudesta ohjelmaehdotuksesta jätetty kokonaan pois. Niin halutaan luultavasti saada ohjelmallisen vahvistus tietyissä Kokoomuksen piireissä viime aikoina esiintyneelle asenteen muutokselle. Mehän olemme kuluneen kevään aikana joutuneet toteamaan mm. sellaisen ainakin minun mielestäni oudon ilmiön, että eräät Kokoomuksenkin järjestöt ovat yhtyneet juhlimaan Leninin syntymän 100-vuotista muistoa. Lenin oli tietysti maailmanhistoriallinen henkilöhahmo, ei siitä ole kysymys. Mutta on vaikea nähdä, miksi meidän suomalaisten silti olisi yhdyttävä juhlimaan henkilöä, jonka maailmanhistoriallinen teko oli lähinnä se, että hän toimi kätilönä silloin kun tsaristinen sortojärjestelmä vaihtui suurin synnytystuskin toiseksi sortojärjestelmäksi, nimittäin kommunistiseksi järjestelmäksi.”
Tuure Junnilan mukaan mitään asiallista perustetta Kokoomuspuolueen vanhan, jyrkästi antikommunistisen linjan muuttamiselle ei ollut olemassa. Miksi puolue silti oli alkanut ontua toista jalkaansa? Junnilan mukaan syy löytyi varmaankin siitä, että vuodesta 1966 lähtien Kokoomus oli ollut vain oppositiossa hallitustyöskentelystä ja tämä asia alkoi hiertää monia kokoomuslaisia. Tuure Junnilan mukaan siinä ei sinänsä ollut mitään pahaa, mutta muutaman ministeripaikan vuoksi ei kannattanut uhrata puolueen kannattelevaa peruslinjaa. Puolueen täytyi Tuure Junnilan mukaan ensisijaisesti pyrkiä vaikutustyöhön juuri eduskunnasta päin.
Kokoomus saisi perustuslakien vähemmistön suojapykälistä todellisen mahdollisuuden vaikuttaa asioihin. Ne antaisivat ”käydä sitä yhteiskuntajärjestyksemme puolustustaistelua kommunistien kumoushankkeita vastaan, joka tänä päivänä on aivan yhtä ajankohtainen, yhtä välttämätön ja elintärkeä poliittinen tehtävä kuin silloin runsas puoli vuosisataa sitten, jolloin Kansallinen Kokoomuspuolue perustettiin”. Toinen vähintään yhtä tärkeä vaikutuskanava oli Kokoomukseen myönteisesti suhtautuva sanomalehdistö, jota sopivan aktiivisesti hyödyntämällä olisi mahdollista saada paljon näkyvyyttä ja puolueen viesti perille sekä valtakunnallisella että paikallisellakin tasolla.
Työtä riittäisi puolueelle kyllin, vaikka puolue joutuisi olemaan pitkäänkin hallitusvastuusta syrjässä. Tuure Junnila saattoi tässä käyttää omakohtaista esimerkkiä: ”Olen omasta puolestani ollut aktiivinen poliitikko jo parikymmentä vuotta, ja siitä ajasta olen ollut mukana hallituksessa vain muutaman kuukauden ’ranskalaisella visiitillä’, toimiessani Tuomiojan hallituksen valtiovarainministerinä. Mutta siitä huolimatta minulla ei ole ollenkaan sellaista tunnetta, että nämä parikymmentä vuotta olisivat olleet hukkaan heitettyä aikaa. Työtä maamme vapaan länsimais-pohjoismaisen yhteiskunta- ja talousjärjestelmän puolustamiseksi ja kehittämiseksi edelleen voidaan tehdä paitsi hallituksesta käsin, myös opposition penkkiriveiltä penkkiriveiltä eduskunnasta. Yleiseen mielipiteeseen ja sitä tietä politiikan kulkuun vaikuttamiseen on sitä paitsi monen monia mahdollisuuksia myös siinä tapauksessa, etä asianomainen ’vaikuttajayksilö’ ei olisikaan koskaan avannut sen paremmin valtioneuvoston linnan kuin eduskuntatalonkaan ovia.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti