Simo Puupponen eli pakinoitsija Aapeli (4. osa)

Rummukaisen veljekset tapaavat matkallaan erikoisia ihmisiä, mutta joutuvat itse vielä erikoisempiin tilanteisiin; tappeluun, ryöstetyksi, väärinkäsityksen vuoksi pidätetyksi ja herätyskokoukseen. Ehkä erikoisin veljesten tielle tulleista ihmisistä on Lempinen, joka asettui maantielle pitkäkseen yrittäessään itsemurhaa. Lempinen avautuu veljeksille elämäntarinastaan. Hän on istunut vankilassa varastettuaan pankin varoja. Hänen elämänfilosofia on sangen omintakeinen: ”Oikeudessa Lempinen oli sanonut, että jos hänet vastoin kaikkia inhimillisyyden lakeja tuomitaan, niin tuomittava on myöskin pankin johtaja, joka oli asettanut rahat sillä tavalla syötiksi, aivan käden ulottuville, eikä häntä vähemmästä pitäisi tuomitakaan kuin osallisuudesta rikokseen tai vähintään yllytyksestä.”

Elmerin kohtaamista henkilöistä merkityksellisin on piikatyttö Ruusu, johon Elmeri ihastuu. Tämän vuoksi Vilppus Rummukainen saa aiheen Elmeriä valistaa ja varoittaa naisen vaaroista: ”Nainen on sellainen pirun piironki, että vetäisetpä minkä laatikon auki tahansa, niin aina on synti silmiesi edessä, milloin missäkin värissä houkutellen. Viisas mies pesee kätensä puhtauden lähteessä ja pidättää itsensä kaikesta lihan liikutuksesta. Ja kun hän hetkensä koittaessa kuolee, niin käsipuolesta ovat häntä hempeät enkelit saattelemassa taivaaseen ja hän siunaa mielessään sen päivän, jolloin hän hylkäsi maallisen rakkauden imelät korput ja jäi odottamaan näitä iäisyyden ihania mesileipiä.” Vilppus Rummukaisen saarna joutuu kuitenkin aivan uuteen valoon, kun Vilppus itse yrittää Ruusun aittaan yöjalkaan joutuen sieltä pihalle, sillä oli täysin väärä mies. Näin Vilppus Rummukaisen puheesta löytyy yhtymäkohtia tahtomatta Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -romaaniin.

Siunattu hulluus -romaanin laitimmaisessa jaksossa, ”Valkoinen pilvenhattara”, Elmeri lepää ruohikossa selällään ja katsoo taivaalle, missä kaksi pilvenhattaraa antaa suuta toisilleen ja sulaa sitten yhdeksi. Aurinko paistaa ja linnut laulavat. Liinu-tamma, joka on samassa lepikossa alkaa puhua Elmerille. Liinu on ymmärtänyt Elmeriä veljiä paremmin, että Elmeri on rakastunut. Liinu ilmoittaa kyllästyneensä maan kiertämiseen. ”Sano niille, että nyt lähdetään kotiin”, Liinu virkkoi Elmerille.

Veljesten matka jatkui kohti mielisairaalan tienhaaraa ja Anan sekä Vilppuksen olisi kerrottava Elmerille vihdoin tämän matkan tarkoitus. Kertominen on kummallekin veljelle vastenmielistä ja siksi syntyy riita, joka sitten johtaa tappeluun sairaalan pihassa. Elmeri puuttuu veljesten riitaan ja sanoo: ”Hullut!” Kuultuaan veljesten selityksen, Elmeri ilmoittaa lähtevänsä ainakin Liinun kanssa kotiin. Tilanne on täysin muuttunut, ja Rummukaisen veljekset lähtevät pöllämystyneinä takaisin kotipuoleen. Rummukaisen veljekset palaavat kotiin ja opettaja Horsma kirjoitti vahakantiseen vihkoonsa, että monet pitävät Elmeriä matkan jälkeen täysjärkisenä, ”mutta kansa on taipuvainen uskomaan ihmeisiin.”

Romaanina Siunattu hulluus sai hyvin suopean vastaanoton. Pakinoitsija Ollin – toimittaja ja kirjailija Väinö Albert Nuorteva (vuoteen 1919 Nyberg, s. 12.12.1889 Mäntsälä ja k. 4.2.1967 Helsinki) - mielestä Aapelin hulluttelu ei ollut hullumpaa. Pakinoitsijana Olli oli Suomen tuotteliain; hän kirjoitti uransa aikana yli 10 000 pakinaa. Arijoutsi – pakinoitsija ja kirjailija Heikki Sakari Marttila (s. 1.9.1915 Lahti ja k. 31.1.1993 Vantaa) - mainitsi romaanin olevan taivaan lahja kaikille huumorin ystäville. Arijoutsin sanoin: ”Kuvaus Rummukaisen veljessarjasta on elävöitetty niin herkullisella huumorilla, että Ana, Vilppus ja Elmeri voivat mielestämme huoletta käydä samaan pöytään jonkun Ryysyrannan Joosepin ja Juutas Käkriäisen kanssa.”

Elokuvaohjaaja Rauni Mollberg.

Akateemikko sekä elokuva- ja televisio-ohjaaja Rauno Antero ”Molle” Mollberg (s. 15.4.1929 Hämeenlinna ja k. 11.10.2007 Loimaa) dramatisoi vuonna 1960 Siunatusta hulluudesta kuunnelman Yleisradiolle, jonka ohjasi teatterinjohtaja, teatteriohjaaja ja dramaturgi Eugen Johannes Terttula (vuoteen 1936 Teder, s. 5.6.1926 Uusikirkko ja k. 25.2.1988 Helsinki), joka oli mm. Tampereen Työväenteatterin johtajana vuosina 1964-1968. Kuunnelmassa ratkaistiin dramaturgisesti kertojaksi Liinu-tamma. Rauni Mollberg ohjasi vuonna 1974 Siunatusta hulluudesta elokuvan, jonka hän dramatisoi yhdessä kirjailija ja tutkija, filosofian tohtori Panu Rajalan (s. 27.8.1945 Helsinki) kanssa. Mollbergin elokuvaan on lisätty joitakin kohtauksia Aapelin muista tarinoista, mm. tarina miesten välisestä riidasta siitä, pitääkö kinkun kanssa olla sinappia, kertomus miehestä viemässä lehmää mökkiinsä ja kertomus miehestä, joka lesken peltoa kyntäessään luulee löytäneensä kultakimpaleen. Kulta onkin katinkultaa, mutta mies ehtii naida lesken, ennen kuin kultakimpaleen analyysit tulevat valmiiksi. Elokuvassa tämä tarina lankeaa maallikkosaarnaaja Lempisen osalle. Aapelin romaanissa Rummukaiset tekevät matkaansa Liinu-tammalla ja rattailla, mutta Mollbergin elokuvassa matka taittuu traktorilla. Rauni Mollbergin elokuvaversio Siunatusta hulluudesta kuvattiin Kuopion liepeillä Ranta-Toivolassa, Jännevirralla ja Kehvolla. Rauni Mollberg tunsi nämä kuvausmaisemat hyvin, sillä hän vietti kesiään Ranta-Toivolan Halmejoen huvilassa. Aapelin Siunattua hulluutta on sittemmin esitetty myös teattereissa, ainakin Mikkelissä, Porissa ja Kemissä.

Panu Rajala.

Vuonna 1950 ilmestyi Aapelin pakinoista koottu kokoelma, Pajupilli, jonka 51 pakinaa ovat vuosilta 1943-1950. Tämänkin pakinakokoelman kirjoituksia on hieman stilisoitu sanomalehtipakinoista. Lähinnä muutoksen kohteina ovat olleet pakinoiden otsikot ja henkilöiden nimet. Pakina ”Masentava ilmiö” sai uudeksi nimekseen ”Kulttuuriskandaali”; kirjailija saa ravintolassa hyvää palvelua, sillä häntä erehdytään luulemaan alkoholintarkastajaksi. Pakinassa ”Sellaista on rakkaus” päähenkilöiden, Mimmi ja Kalle, nimet vaihtuivat Eetlaksi ja Ragnariksi. Pakinat ovat anekdootteja, jotka ovat novellin muotoon rakennettuja; aikaan ja paikkaan niillä ei ole juuri sidoksia.

Paavo Eerikäinen, Savon Sanomien kollega, toimituspäällikkö sekä myöhemmin Savon päätoimittaja kirjoitti Aapelin kirjan arvostelussaan, että Pajupillissä kirjoittajalla on taito painaa sormi juuri sille näppäimelle, joka saa väräjämään: ”Hän on tietysti humoristi, naurattaja, mutta on sitä sillä tavalla, että monessa tapauksessa lukija huomaakin nauravansa itselleen. Silloin hän on ”pistänyt pintaa syvemmälle”. Aapelin pilli ei ole tukossa, vaan se lurittelee suoraan lukijan sydämiin tai järkeen, mutta kuitenkin sillä tavalla, että silmät ovat vesissä, joko naurusta tai vakavuudesta.”

Aarne Laurila katsoo kritiikissään Aapelin kuuluvan kuninkaalliseen pöytään, jossa hän istuu puhtaimpien epikurolaisten päässä. ”Hän on ennen kaikkea elämän pienen ja monelta huomaamattakin jäävän onnen ystävä. Hänen valtaistuimensa on keinutuoli ja mannansa pannukakku.” Aarne Laitilan mukaan pinnallisuuden vaara vaanii pakinoitsijoita sekä pysähtyminen sukkeluuksien pintaan. Aapelin Pajupillikin välillä eksyy, onneksi hyvin harvoin, pelkkään lystilliseen luritteluun. ”Tämä kokoelma on eräiltä osiltaan kuin viisaiden peilien täyttämä huone. Ihminen, juuri minä lukija, näkee itsessään korostuvan sellaisien puolien, jotka eivät suinkaan ole pyhäpäivän julkisivua.”

Aapeli on Matti Kuusen mukaan päätään pitempi muita ikäpolvensa pakinoitsijoita. Tyylitaitajana hän ”on heimolaistensa Ahon ja Mannisen sukua; näin säästeliään-ilmeikästä proosasuomea eivät nykyisin kirjoita muut kuin Aapeli ja Pentti Haanpää. (Lukija luultavasti pillastuu rinnasteluistani; lukija on hyvä vain – en peru puheitani)”. Pajupillin arvostelussaan Ville Repo sanoo Aapelin tuovan kirjallisuuden piiriin uuden tuulahduksen eurooppalaisesta modernismista: tajunnanvirran. ”Ja sitä hän toteuttaa tavallisessa kansanmiehessä Hermanni Hulukkosessa. Vuosikymmeniä syrjässä ollut kansankuvauksemme on vihdoinkin saanut nassakoihinsa uutta verta.”

Uuden Suomen kritiikissään Kyllikki Wehanen (myöhemmin Villa) kiitteli Simo Puupposen eli Aapelin sovinnollista sekä leppoisaa huumoria. Siitä huolimatta, että hänen mielestään pakinoitsija sivalsikin kirvelevästi yhteiskuntamme epäkohtia sekä ihmisten pienuutta, kaiken ylle kuitenkin levisi hyvin sovitteleva hymy ja humoristinen elämänmyönteisyys. Kyllikki Wehasen mukaan pakinoitsija Aapeli oli loistavimmillaan pakinoissa Hermanni Hulukkosesta, jonka filosofis-poliittinen tuumiskelu toi arvostelijan mieleen Ryysyrannan Joosepin.

SKDL:n Vapaan Sanan kriitikko -n tunnusti samoin Aapelin Pajupillin ansioita, tosin melko pitkin hampain: ”Niin revanssivaskisti, ja muutenkin kelvoton kansalainen kun onkin, tämä Aapeli osaa pakinantekotaidon ja on myös synnynnäinen humoristi. Nyt ilmestynyt Pajupilli on hänen toinen pakinakokoelmansa, ja siinä on erinäisiä saavutuksia, jotka vetävät huoleti vertoja vaikka itselleen Ollille. Aapelin omaperäinen luomus on Hermanni Hulukkonen, kansandemokraattinen mäkitupalainen Joel Lehtosen Käkriäisen tyyliin, jonka pääkaupunkimatka- ja vallanhaaveille meidän on pakko nauraa, vaikka nauraisimme silloin osin itsellemme.”