Kirjailija William Somerset Maugham (6. osa)
Willian Maughamin elintavat Nelson Doubledayn kartanolla kävivät huomattavan vaatimattomiksi; hän tunsi häpeää merkittävästä varallisuudestaan ja ylellisestä elämästään samaan aikaan kun Englannissa kärsittiin sodanaikaisesta puutteesta. Hän kirjoitti edelleen tavoilleen uskollisesti joka päivä, mutta Frederick Haxtonia hän tapasi vähän, koska tämä työskenteli sotilashallinnossa Washington DC:ssä. Päivärutiini William Maughamilla oli sellainen, että varhaisen aamiaisen jälkeen hän kirjoitti aina lounaaseen asti aamupäivät, minkä jälkeen hän keksi muuta viihdykettä iltapäivisin. Sotavuosien merkittävin Maughamin romaani oli Partakoneen terä, jota hän piti itse todella työläänä ja väsyttävänä kirjoittaa. Hänellä oli tuolloin ikää jo seitsemänkymmentä vuotta, kun kirja valmistui ja hän lupasi itselleen, että se olisi hänen viimeinen romaaninsa, jonka hän kirjoitti.
Washingtonissa työskentelevä Fredrick Haxton nautti suunnattomasti uudesta omavaraisuudestaan sekä itsenäisyydestään ja William Maughamkin oli iloinen hänen puolestaan. Nyt William Maugham alkoi suunnitella omaa paluutaan takaisin Villa La Mauresqueen, kun sota päättyisi. Haxton menehtyi tuberkuloosiin marraskuussa 1944 kuuden kuukauden sairastamisen jälkeen. Haxtonin kuolema teki William Maughamista epätoivoisen joksikin aikaa. Kuitenkin ennen Haxtonin kuolemaa William Maugham oli valinnut itselleen sihteeri-kumppaniksi Haxtonin tilalle Villa La Mauresquen huvilalleen Allan Searlen (1905-1985). William Maugham oli tavannut Alan Searlen ensimmäisen kerran jo vuonna 1928, jolloin Allan oli nuori 23-vuotias työväenluokkainen poika Bermondseystä hollantilaisen räätälin poika.
Osa William Maughamin elämäkertojen kirjoittajista ajattelee Allan Searlen luonteesta tai vaikutuksesta Maughaniin vallan eri tavalla. Connan esimerkiksi kirjoitti: ”Jotkut pitävät häntä lähes pyhimyksenä ja toiset, erityisesti Maughamin perhe, roistona”. Hastings leimasi hänet ”vanukkaaksi lagoksi… joka jatkuvasti tiedotti Syriea ja Lizaa vastaan”, ja lainaa Alan Pryce-Jonesia: ”juonittelija, jolla on tarkka silmä omalle edulleen, häirikkö”. Raphael kutsui häntä ”luotettavammaksi mieheksi” kuin Haxtonia; Meyers kuvaili häntä ”selväjärkiseksi, tehokkaaksi, rehelliseksi ja lempeäksi”.
Sodan jälkeen William Maugham matkusti Englantiin ennen paluutaan Etelä-Ranskaan. Hän asui Lontoossa vuoden 1946 loppuun saakka. Lontoossa ollessaan hän perusti ja lahjoitti Somerset Maughamin -palkinnon, jota hallinnoi Kirjailijoiden seura ja joka myönnettiin vuosittain alle 35-vuotiaan englannin kansalaisen kirjoittamalle kaunokirjalliselle, tietokirjalliselle tai runoteokselle. Cap Ferratiin palattuaan hän viimeisteli viimeisen kaunokirjallisen teoksensa, historiallisen romaanin Catalina. Hän osallistui joidenkin novelliensa, Quartet ((1948), Trio (1950) ja Encore (1951), elokuvasovitukseen ja hän esiintyi kaikissa novelleissa valkokankaan esittelyteksteinä. Hän teki saman amerikkalaisessa televisiossa esitellen Somerset Maugham -teatterisarjan, jonka eräs kriitikko sanoi nauttineensa ”valtavasta suosiosta… ja joka on voittanut hänelle miljoonien innostuneiden fanien yleisön”.
Willian Maugham teki monia vierailuja Lontooseen myöhemmin, mukaan lukien tyttärensä häät heinäkuussa 1948. Kuningatar Elisabeth nimitti Willian Maughamin vuonna 1954 pääministeri Sir Winston Leonard Spencer Churchillin (s. 30.11.1874 Blenheim, Oxfordshire, Englanti ja k. 24.1.1965 Hyde Park Gate, Lontoo, Englanti) suosituksesta Kunniaseuralaisten ritarikunnan (CH) jäseneksi yksityisessä audienssissa Buckinghamin palatsissa. Ritarin arvonimestä hän kieltäytyi, mutta hän himoitsi arvostetumpaa ja eksklusiivisempaa englantilaista kunnianosoitusta. Ystävilleen hän paljasti, että CH ”tarkoittaa ’Hyvin tehty, mutta…’”. Hänen seksuaalista suuntautumistaan on yleisesti pidetty esteenä korkeamman kunnianosoituksen saannille.
Toisen maailmansodan jälkeen William Maughamin elämä asettui melko vakituiseen rytmiin, jossa oli vain sangen vähän muuntelua vuodesta toiseen; talvet ja keväät hän asui Villa La Mauresquessa, sittemmin muutaman viikon ulkomaanmatka (Itävalta, Italia tai Espanja) ja kylpyläloma (Vichy, Abano, Vevey), intensiivinen sosiaalinen kesä Rivieralla ja sen jälkeen syksy Lontoossa hänen asuessa tavallisesti sviitissään viiden tähden Dorchester -hotellissa. Dorchester sijaitsee Park Lanen ja Deanery Streetin kulmassa Westminsterissä Hyde Parkin itäpuolella. Hotelli avattiin 18.4.1931 ja siellä on yritetty säilyttää 1930-luvun henki sekä sisustuksessa että hengessä. Tätä hotellia pidetään yhtenä maailman arvostetuimmista hotelleista, jota ovat käyttäneet monet rikkaat ja kuuluisat henkilöt.
Vuoden 1959 William Maughamin ulkomaanmatka jäi hänen viimeiseksi matkaksi Kauko-Itään. Maughan yritti pitää itsensä kunnossa ja hän otti nuorentavia injektioita sveitsiläiseltä kirurgilta ja lääkäriltä, Paul Niehansilta (s. 21.11.1882 Bern, Sveitsi ja k. 1.9.1971 Montreux, Sveitsi), ikääntymistään vastaan. Paul Niehans oli lääkärin poika, joka opiskeli aluksi teologiaa ja vaihtoi opintonsa sittemmin lääketieteeseen. Sveitsin armeijaan Niehans liittyi vuonna 1912 ja hän työskenteli lääkärinä ensimmäisen maailmansodan aikana. Vuonna 1931 Paul Niehans suoritti ensimmäisen testinsä ns. Niehansin menetelmästä, jota myöhemmin kutsuttiin tuoreiden solujen teoriaksi.
Tuoresoluterapia on vaihtoehtoinen lääketiede, jossa eläinsoluja, pääasiassa lampaista tai nautaeläimistä, uutetaan, kuivataan tai ruiskutetaan tuoreena ihmisen lihaksiin. Paul Niehans mainosti terapiaansa parannuskeinona moniin sairauksiin ja vaivoihin, aina syövästä anemiaan, diabetekseen, sydänongelmiin, homoseksualisuuteen ja impotenssiin. Hän kannatti terapiaa myös rintojen suurentamismenetelmänä. Tuoresoluterapialla saaduista hyödyistä eri sairauksiin ei ole saatu näyttöä. Lääketieteen asiantuntijat pitävät tuoresoluterapiaa todistamattomana hoitomenetelmänä ja siksi siis huijauksena. Vuonna 1963 American Cancer Society teki tutkimuksen, jossa ”ei löytynyt näyttöä siitä, että tuoresoluterapialla tai ’CT’ -hoidolla olisi mitään objektiivista hyötyä hoidossa”.
Connonin mukaan William Maughamin viimeisiä elinvuosia varjostivat kuitenkin kasvava seniiliys ja harhaanjohtavat oikeudelliset kiistat. Vuonna 1962 hänen oma muistelmateoksensa, Looking Back, julkaistiin. Muistelmateoksessaan ”hän mustamaalasi edesmennyttä entistä vaimoaan, suhtautui vähättelevästi Haxtoniin ja yritti kömpelösti kieltää homoseksuaalisuutensa väittämällä olevansa verenperinnöllinen heteroseksuaali”. Willian Maugham yritti tehdä samoin omasta tyttärestään perinnöttömän sekä adoptoida Allan Searlen pojakseen, mutta oikeus esti nämä toimenpiteet.
William Maugham kuoli Nizzan Anglo-American -sairaalassa 15.-16.12.1965 välisenä yönä 91-vuoden iässä kaatumisen jälkeisiin komplikaatioihin. Hänet tuhkattiin 20.12.1965 Marseillessa. Vain kaksi päivää myöhemmin hänen tuhkansa haudattiin Canterbury King’s Schoolin alueelle William Maugham -kirjaston muurin viereen. William Maugham oli aikoinaan antanut koulun käyhille pojille Maugham -stipendin sekä lahjoittanut koululle venevajan, huonekaluja ja taideteoksia. Maugham lahjoitti samoin kirjojaan oppilaitokselle sekä rakennutti vuonna 1961 Maugham -kirjaston kirjojen säilytystä varten.
William Maugham saavutti ensimmäiset menestyksensä nimenomaan näytelmäkirjailijana, mutta parhaiten hänet tunnettiin kuitenkin romaaneistaan ja novelleistaan 1930-luvulta lähtien. William Maugham oli hyvin tuottelias kirjailija. Vuosien 1902-1933 hän julkaisi 32 näytelmää sekä vuosien 1898 ja 1962 välillä peräti 19 romaania, yhdeksän novellikokoelmaa ja tietokirjaa, jotka käsittelivät mm. matkoja, muistelmia ja esseitä. William Maughamin teoksia myytiin valtavasti englanninkielisissä maissa. Maughamin yhdysvaltalaiset kustantajat arvioivat, että hänen kirjojaan myytiin pelkästään Yhdysvalloissa noin neljä ja puoli miljoonaa kappaletta hänen elinaikanaan. Itse William Maugham paljasti, ettei hän seurannut ketään kirjallisuuden mestaria eikä tunnustanut itseään kenenkään seuraajaksi, mutta hän kuitenkin nimesi yhden varhaisen vaikuttajansa, Guy de Maupassantin (s. 5.8.1850 Tourville-sur-Arques, Normandia, Ranska ja k. 6.7.1893 Passy, Pariisi, Ranska).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti