Kansalaisaktivistit vai pandemiankieltäjät?

Vaihtoehtoiset äänet journalistisessa mediassa COVID-19-pandemian aikana

Kansalaisten vaihtoehtoiset näkökulmat ovat olleet kriittisen keskustelun kohteena COVID-19-pandemian aikana, jolloin viranomaissuosituksista eriävät näkemykset on monesti luokiteltu disinformaatioksi. Samaan aikaan on esitetty, että kansalaisten erilaisia mielipiteitä huomioidaan liian vähän. Artikkelissa selvitetään, ilmenikö poikkeusajan valtamediassa kansalaisten kriittisten näkemysten ulossulkemista ja mahdollisesti polarisaatiota vahvistavaa viestintää. Tutkimuksessa kysytään: miten viranomaisviestinnästä poikkeavia näkemyksiä esittäviä on kuvattu ja millaisia mielikuvia vaihtoehtoisista näkemyksistä on rakennettu? Aihetta tutkitaan analysoimalla vaihtoehtoisia näkökulmia esittävistä kansalaisaktivisteista kertovaa dokumenttiohjelmaa sekä artikkeliaineistoa. Median roolia tarkastellaan viestinnällisen polarisaation näkökulmasta kehysteoriaa soveltaen, jolloin kansalaisten vaihtoehtoisia näkemyksiä esittävästä media-aineistosta saadaan näkyviin retorisin keinoin muodostettuja tulkintakehyksiä. Tutkimus väittää, että valtamediassa tarjottu tulkinta kansalaisten erilaisista näkemyksistä on ollut monesti yksinkertaistavaa ja vastakkain asettelevaa. Tutkimus esittää, että journalistisia tulkintakehyksiä tulisi oppia tunnistamaan ja tunnustamaan paremmin, sekä kannustaa niiden laajentamiseen. Näin voitaisiin kehittää mediatuotantoa, joka kunnioittaa moniäänisyyttä myös hankaliksi koetuista aiheista.

Koronapandemian aika on ollut erityinen haaste politiikoille, demokratialla ja medialle. Poliittiset päättäjät ovat joutuneet nopeiden ratkaisujen eteen, ja media on yrittänyt pysyä tilanteiden tasalla. Pandemian aikana suomalaiset ovat käyttäneet entistä enemmän aikaa erilaisten medialähteiden äärellä (Kohvakka ja Saarenmaa 2021). Yleisötutkimuksen mukaan medialla on paljon valtaa suomalaisessa yhteiskunnassa, ja useimpien mielestä valta on viime aikoina edelleen kasvanut. Samalla arviot journalistisen valtamedian yhteiskunnallisesta suoriutumisesta ovat tulleet aiempaa kriittisemmiksi. ”Eniten ovat heikentyneet arviot siitä, miten media onnistuu edistämään suomalaista kulttuuria ja yhteenkuuluvuutta. Myös luottamus median riippumattomuuteen ja kykyyn valvoa vallankäyttöä on vähäisempää kuin ennen” (Matikainen ym. 2020, 5).

Koronapandemian aikana sananvapautta rajoitettiin monissa maissa disinformaation leviämisen ehkäisemiseksi. Myös Suomessa viranomaisviestinnästä selkeästi poikkeavia, sitä kritisoivia tai esimerkiksi koronarokotteen turvallisuutta pohtivia sosiaalisen median kanavia varoitettiin tai suljettiin. Poikkeusaikaa koskevien tutkimusten mukaan suomalaisilla on ollut varsin korkea luottamus uutismediaan, mutta tiedonvälityksen ristiriitaisuutta ja kansalaisten mielipiteiden vähäistä huomiointia on kritisoitu (Tilastokeskus 2022; Hakala ja Ruggiero 2022; Jallinoja ja Väliverronen 2021; Simonen ym. 2021). Kansalaisten luottamus yhteiskunnan instituutioihin on jonkin verran vähentynyt (Metelinen 2021). OECD:n kansalaisyhteiskunnan tilaa koskevan selvityksen mukaan suomalaisten luottamus eri instituutiohin vaihtelee, ja vain pieni osa ihmisistä uskoo voivansa vaikuttaa poliittisiin prosesseihin (OECD 2021). Raportti suosittelee yhdenvertaista mielipiteiden huomioon ottamista sekä laajempaa vuoropuhelua kansalaisten kanssa.

Poliittinen ja ideologinen polarisaatio on puhuttanut viime ikoina tutkijoita Suomessa ja kansainvälisesti (Fletcher ym. 2020; Reunanen 2022). Poikkeusaika on lisännyt monissa maissa huolta ja keskustelua myös viestinnällisestä polarisaatiosta eli ihmisten välisestä vastakkainasettelusta ja jännitteistä (Tolonen 2021; Niemi 2022; Reiter-Haas ym. 2022). Polarisaatio ja eroavat näkemykset kuuluvat kaikkiin yhteiskuntiin, mutta erojen vahvistuessa liiaksi ne voivat aiheuttaa ongelmia. Jos ihmisryhmät asettavat vastakkain oletettujen ominaisuuksien perusteella, ja asetelma nähdään mustavalkoisena, tilanne voi aiheuttaa sosiaalisia ristiriitoja ja konflikteja. Syntyy me ja ne -tyyppistä ajattelua, joka heikentää yhteistyön mahdollisuuksia kriisitilanteissa ja uhkaa yhteiskuntarauhaa (Brandsma 2017, 104; Attias ja Kangasoja 2021). Poikkeusaikaa on julkisessa keskustelussa kuvattu myös sosiaaliseksi pandemiaksi, joka rikkoo ihmisten välisiä suhteita ja sulkee ihmisryhmiä yhteiskunnan ulkopuolelle.

Viestinnällinen polarisaatio on näkynyt esimerkiksi kärjekkäinä keskusteluina koronarokotteiden ja rajoitustoimien hyödyistä tai haitoista. Viestinnällinen jakautuminen on tunnistettu erityisesti sosiaalisen median julkaisualustoilla ja keskusteluryhmissä, mikä on johtanut hallinnolliseen viestintään kriittisesti suhtautuvien äänien poistamiseen (Niemiec 2020; Farr ja Rodriguez 2020). Median luottamusta tarkastelevien tutkijoiden mukaan yhteiskunnan ideologinen jakautuminen on muodostunut ongelmaksi itseään neutraalina pitävälle journalismille tilanteissa, joissa se on sulkenut pois vaihtoehtoisia näkökulmia (Ojala 2021; Reunanen 2022). Julkisuuteen ovat nousseet uutiset, joissa esimerkiksi poliittista päätöksentekoa tukeva asiantuntijapuhe ja koronarokotteisiin epäilevästi suhtautuvat on asetettu vastakkain, vaikka koronarokotteiden epäilyssä ei yleensä ole kyse tiede- tai edes rokotevastaisuudesta (Goldenberg 2021; Nurmi ja Vuolanto 2020; Väliverronen ja Jallinoja 2021).

Journalistisen valtamedian on arvosteltu tukevan liian paljon ja yksipuolisesti viranomaisviestintää ja sulkevan ulos eriäviä mielipiteitä esittäviä (Mallon ja Saalo 2021, 133-145; Siippainen 2021; Mattila 2022). Monet koronapandemian ajan poikkeuksellista viestintää arvioineet viestinnän ammattilaiset ovat korostaneet osallistuvan ja moniäänisen vuorovaikutuksen merkitystä, joka ei ole kaikilta osin toteutunut (Kantanen ja Koskela 2022). ”Rokottamattomien pandemiasta” muodostui poikkeusaikana toistettu ilmaisu, jota käytettiin niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Ilmaisua kritisoitiin lääketieteen alan lehti Lanceletissa yksinkertaistavana ja kansalaisten yhtenäisyyttä vaarantavana (Kampf 2021). Vastakkainasettelun tunnedynamiikkaa ovat voineet vahvistaa metaforat, jotka kuvaavat tilannetta ”sodiksi virusta vastaan” (Forsberg 2020).

Poikkeusaika on samalla synnyttänyt runsaasti kansalaisliikehdintää, joka suhtautuu viranomaisten pandemian hallintaa koskevaan viestintään epäillen tai kriittisesti. Tämä on ilmennyt vaihtoehtomedioiden julkaisuina, verkostoitumisena, mielenilmauksina, tapahtumina sekä erilaisina kannanottoina. Sosiaalisen median julkaisemista koskevien rajoitustoimien seurauksena kriittiset näkemykset ovat hakeutuneet julkaisemista rajoittamattomille julkaisualustoille. Tutkijat ovat todenneet, että nykyinen mediaympäristö tuo haasteita julkiselle keskustelulle ja kansalaisten viestinnällisille oikeuksille (Reunanen ja Herkman 2020). Haasteita tuottavat niin mediayritysten ansaintalogiikka kuin eri tahojen poliittiset pyrkimykset, joiden ratkaiseminen ei ole yksinkertaista lain tai sananvapauden näkökulmasta.

Tässä artikkelissa selvitetään, ilmeneekö poikkeusajan valtamediassa kansalaisten kriittisten näkemysten ulos sulkemista ja mahdollisesti polarisaatiota vahvistavaa viestintää. Valtamedialla tarkoitetaan valtavirtamediaa (mainstream media), jota käytetään yleisesti viittaamaan perinteiseen uutismediaan ja suurlevikkeisiin medioihin, jotka usein vaikuttavat vallitseviin näkemyksiin. Tutkimuksessa kysytään: miten viranomaisviestinnästä poikkeavia näkemyksiä esittävät kuvataan ja millaisia mielikuvia vaihtoehtoisista näkemyksistä rakennetaan? Lopuksi pohditaan, millaisin keinoin voitaisiin toteuttaa erilaisia näkemyksiä kunnioittavaa moniäänisyyttä mediajulkisuudessa.

Polarisaatio ja valtamedian rooli

Filosofi Bart Brandsman (2017) mukaan polarisaatiossa eli vastakkainasettelussa on kyse ajatusrakenteesta, joka on itsessään neutraali, mutta muodostuu ongelmaksi, jos siitä tulee mustavalkoinen ja ehdoton. Viestinnällinen polarisaatio kehittyy me vastaan ne -ajattelun pohjalta, jolloin ryhmät asetetaan vastakkain oletettujen ominaisuuksien perusteella. Polarisaation polttoaineena toimii identiteettipuhe, jossa puheella määritellään jonkin ryhmän identiteettiä. Tällöin yksilöt luokitellaan ryhmiin stereotyyppisten ominaisuuksien perusteella (Brandsma 2017, 26-43). Polarisaatiota lietsotaan leimaamisella ja vihapuheella. Brandsma huomauttaa polarisaation toimivan tunnetasolla. Tutkijat puhuvat usein affektiivisesta eli tunnevoimaisesta polarisaatiosta (esim. Tolonen 2021). Polarisaatiossa ei ole kyse faktoista, vaan siitä miltä asiat tuntuvat. Faktat voivat toimia polttoaineena, jos niitä tutkitaan vain omasta näkökulmasta omaa ajatusrakennetta vahvistaen. Vaistomainen tunnedynamiikka aiheuttaa puolustautumisreaktion, jolloin keskustelu on vaikeaa ja faktoista kiisteleminen turhaa (Brandsma 2017, 23; Attis ja Brandsma 2021, 25).

Brandsman mallin mukaan ihmiset asettuvat polarisoituneiden näkemysten tilanteessa erilaisiin rooleihin. Yllyttäjät kokevat olevansa moraalisesti oikeassa ja haluavat asialleen näkyvyyttä. Liittyjät hakeutuvat johonkin ryhmään, mutta he eivät ole niin jyrkkiä mielipiteiltään. Hiljaiset puolestaan näkevät asioiden monisävyisyyden, vaikka he eivät ilmaise näkemyksiään (Brandsma 2017, 32;Attis ja Kajanoja 2021). Brandsman mukaan polarisaation keskellä olevat hiljaiset ovat tärkeimpiä ristiriitojen purkamisessa, koska he eivät lisää polttoainetta kumpaankaan suuntaan. Osa kansalaisista saattaa vaieta, jotta he eivät tulisi leimatuksi tai sosiaalisesti eristetyksi näkemystensä vuoksi.