Kälviältä Kangasalan Ukkijärven rantaan (2. osa)
Vuosina 1926-1944 Heikki Tiitola oli Tampereen kaupungin kunnallisraatimies ja vuosina 1913-1918 Tampereen rahatoimikamarin jäsen. Tampereen kaupunginvaltuustossa Tiitola istui vuosina 1921-1926. Vuonna 1930 Heikki Tiitola sai kunnallisneuvoksen arvonimen. Heikki Tiitola oli myös Kaupunkien yleisen paloapuyhtiön asiamiehenä Tampereella ja Tampereen Säästöpankin hallituksen jäsen sekä hän toimi samoin rakennusmestariliiton Tampereen osaston puheenjohtajana sekä varapuheenjohtajana. Heikki Tiitolan tuotanto käsittää sekä julkisia rakennuksia että yksityisiä asuintaloja.
Kangasalan Lepokodin toiminta käynnistyi joulukuussa 1910 ensin kokoustoiminnalla ja seuraavana vuonna toiminta laajeni myös täysihoitoon. Tampereelta Kangasalan Lepokodin toimintaa saapui hoitamaan Ida Isaksson. Yhtiö kuittasi majoitustulot itselleen, mutta Ida Isaksson sai pitää ravintolasta saadut tulot itsellään. Yhtiön ja Ida Isakssonin välille syntyi suuria riitoja ja lopulta yhtiö irtisanoi Isakssonin sopimuksen. Lepokodin isäntäpariksi tulivat lokakuussa 1912 Virosta lähtöisin oleva Hans Adler (s. 3.11.1871 ja k. 29.4.1942 Kangasala) ja hänen Janakkalasta kotoisin oleva aviopuolisonsa Gustava Heikintytär Kask (s. 7.10.1870 Helsinki ja k. 25.1.1948 Kangasala). Adlereilla oli pätevyys toimintaan, sillä he molemmat olivat palvelleet Finlaysonin tehtaan patruuna Wilhelm von Nottbeckin (s. 23.1.1816 Pietari ja k. 30.3.1890 Wiesbaden, Saksa) perhettä Tampereella. Gustava Adler oli tarkka, aikaansaapa ja äidillisen turvallinen sekä hyvän ruoanlaittotaidon omaava Lepokodin emäntä.
Gustava oli toiminut kamarineitinä vanhan patruunan rouvalle, kreivitär Constance Marie Elise Mengdenille (1824-1888) ja Hans Adler oli puolestaan vanhan patruunaparin pojan, Alexander Johan Ferdinand von Nottbeckin (s. 9.1.1861 ja k. 22.12.1900) oma palvelija. Alexander löysi opiskellessaan Viron Tarton yliopistossa taloustieteitä itselleen hyvän palvelijan, Hans Adlerin. Hans Adler oli syntynyt Luhan pitäjässä, Keski-Virossa. Hans Adler oli samoin hevosmies niin Tampereella kuin Kangasalan puolella; hän kuljetti Alexander von Nottbeckia hevosvaunuilla aikana, jolloin autoja oli vielä hyvin vähän. Alexander von Nottbeck asui ensin veljensä Peterin kanssa Milavidan kartanossa, mutta kun perheen vanha puuhuvila vanhempien kuoltua oli jäänyt tyhjäksi, alkoi hän rakennuttaa itselleen uutta palatsia vanhan kruununpolttimon tilalle. Palatsin piirustukset valmistuivat syyskuussa 1897 ja palatsin suunnitteli arkkitehti Lambert Petterson. Keväällä 1898 purettiin vanha kartano ja uuden rakennustyö pääsi alkuun toukokuussa. Itse palatsi valmistui lokakuussa 1899 arkkitehti Hjort af Ornäsin rakennuttamana. Palatsi on kaksikerroksinen ja pinta-alaltaan 720 neliömetriä. Huoneita on 13 kappaletta ja lisäksi aputilat ja keittiöt. Palatsia ympäröi puisto, joka on kooltaan 1,2 hehtaaria ja palatsin edustalla on suihkulähde koristeenaan T. Kaliden pronssinen veistos joutseneen nojaavasta pojasta. Alexander ennätti hieman reilun vuoden ajan asustaa uutta palatsiaan ennen kuin kuoli 22.12.1900 umpisuolentulehdukseen kotonaan.
Tampereelta Adlerit siirtyivät Kangasalan puolelle ja pitivät siellä vielä toiminnassa Kangasalan Seurahuonetta, jossa myös asuivat tuolloin. Adlerien perheen ensimmäinen vuokrasopimus oli katkolla 1.10.1915 ja tuolloin sopijapuolien tilanne oli jälleen hyvin tulehtunut. Yhtenä syynä tilanteeseen lienee ainakin olleet Adlerien omavaltaisesti nostamat ateriamaksut; korotuspaineet olivat suuria, koska samaan aikaan käytävä ensimmäinen maailmansota oli nostanut elinkustannuksia. Usean vuoden ajan Adlerit taistelivat yhtiön kanssa uuvuttavaa taisteluaan Lepokodista. Kangasalan kunta myös suunnitteli ostavansa Lepokodin kulkutautisairaalaksi. Kangasalan Lepo- ja Matkailijakoti Osakeyhtiön yhtiökokouksessa päätettiin 19.2.1919 myydä Lepokoti Kangasalan kunnalle ja sanoa irti Adlerit sopimuksesta. Kauppakirja ennätettiin jopa allekirjoittaa. Hans Adler kuitenkin riitautti kauppakirjan Lepokodin omistuksesta.
1.12.1921 Kangasalan Lepo- ja Matkailijakoti Osakeyhtiö lopetti toimintansa ja lopulta Adlerit saivat ostettua Lepokodin omistukseensa. Lepokodin tontti ei kuulunut kauppaan, sillä Sorolan kartanonherra Axel Molin oli ennättänyt vuokrata Lepokodille tontin omistamansa Sorolan ratsutilan maista peräti 50 vuoden ajaksi. Ongelmia ilmaantui jälleen vuosikymmenten jälkeen, kun maanvuokrasopimus oli mennyt kuin kenenkään huomaamatta umpeen. Kangasalan kunta oli saanut Lepokodin tontin haltuunsa ja kunta pääsi sopimukseen tontista – tällä kertaa vain Adlerien säädekirjalla perustaman Kangasalan Lepokoti-säätiön kanssa. Kangasalan Lepokoti-säätiön tehtäväksi säädekirjan mukaan määriteltiin Lepokodin ja sen irtaimiston säilyttäminen osittain museoituna ja eheänä kokonaisuutena. Kangasalan Lepokotia voi säädekirjan mukaisesti myös käyttää opastettuna matkailukohteena ja Lepokoti voi tarjota työskentely- ja toimistotiloja kulttuurin eri toimijoille.
Adlerin perheessä oli viisi lasta, joista Anni-tytär (s. 24.6.1907 ja k. 25.7.1918) kuoli jo 11 vuoden iässä ja Paavo Ilmari Johannes (s. 28.10.1911 Kangasala ja k. 13.9.1941) – suomensi kotkaa tarkoittavan Adler sukunimensä Aarnikotkaksi – menehtyi vuonna 1941 Itämerellä panssarilaiva Ilmarisen tuhossa 13.9.1941. Paavo – häntä kutsuttiin myös Piveksi – pääsi ylioppilaaksi Tampereen yhteiskoulusta vuonna 1929. Hän oli aikalaistensa suosiossa, sillä häntä pidettiin miellyttävänä huumorintajuisen luonteensa vuoksi. Paavo valmistui diplomi-insinööriksi Helsingin teknillisen korkeakoulun koneenrakennuksen opintosuunnalta. Hän kävi reserviupseerikurssin jälkeen merisotakoulun insinöörikurssin. Paavo komennettiin talvisodan aikana Valtion rautateiden palvelukseen Pasilaan. Jatkosodan aikana Paavo Aarnikotka komennettiin kapteeniluutnanttina panssarilaiva Ilmariselle, joka ajoi miinaan ja upposi mereen.
Adlerin perheen esikoinen oli Martta (s. 14.3.1904 ja k. 8.3.1978), joka hänkin suomensi sukunimensä Aarnikotkaksi. Martta toimi rakennusmestari Heikki Tiitolan rakennusliikkeen palveluksessa seitsemän vuoden ajan konttoristina. Martta Aarnikotka kirjoitti kaksi viihteellistä romaania, Maailman onnellisin konttorineiti (1930) ja Irmelin kiertomatka (1931). Kirjat hän kirjoitti kätkeytyen nimimerkki Kyllikin taakse. Lepokotilaiset ja Martan ystävät kutsuivat häntä yleisesti nimellä Markku. Mutta koulussa Marttaa kutsuttiin samoin Petolinnuksi. Martta Aarnikotka oli matkailuopas, lausuntataiteilija, kotiseututyön pioneeri, kielten opettaja, joka piti Lepokodissa yksityistunteja ja toimi myös sijaisopettajana koulussa. Hän hallitsi myös eri tekniikoita kuvataiteilijana, mutta ennen kaikkea Martta oli suuri persoonallisuus, jota vieläkin muistellaan. Martan valmistamia ryijyjä ja tauluja on vieläkin Lepokodissa. Samoin hänen maalaamiaan kukkaruukkuja, koruja ja lautasia. Martta Aarnikotka oli Suomen Lausujain Liiton perustajajäsen vuonna 1938.
Seuraava Adlerin perheen tytär, Olla Adler-Tyrkkö (s. 24.4.1905 Kangasala ja k. 13.4.1996 Kangasala), joka nuorempana työskenteli vakuutusvirkailijana Helsingissä. Koska sisar Martta ei ollut varsinainen talousihminen, jäi Lepokodilla taloustöiden hoito nuoremmille sisaruksille, Ollalle – jota myös Olgaksi kutsuttiin – ja Helena Kyllikille. Olla oli avioliitossa Jukka Tyrkön kanssa. Olla jäi leskeksi lokakuussa 1979 Jukka Tyrköstä ja hän eli viimeiset vuotensa – kuten Kyllikki siskonsa – Kangasalan Lepokodissa.
Jukka Pellervo Tyrkkö (vuoteen 1927 Nieminen, s. 2.4.1912 Ylöjärvi ja k. 16.10.1979) oli suomalainen toimittaja ja sotakirjailija, joka jo 21-vuotiaana vuonna 1933 alkoi julkaista Ylöjärvellä ensimmäistä sanomalehteä, Ylöjärvi-lehteä. Tänään lehti ilmestyy Ylöjärven Uutiset-nimellä. Jukka Tyrkkö toimi myös toimittajana Aamulehdessä ja IKL:n Työn suunta-lehdessä. Tyrkkö oli IKL- ja Sinimustat-järjestöjen aktiivi, joka osallistui sotaan suomalaisessa SS-vapaaehtoispataljoonassa (vuosina 1941-1943) pataljoonan sotakirjeenvaihtajana ja propagandistina. Tyrkkö pyrki kirjoituksissaan rakentamaan yhteyttä jääkäriliikkeen ja SS-pataljoonan välille. Jukka Tyrkön esim. Aamulehteen ja Rintamamies-, Suomi-Saksa-, Hakkapeliitta- ja Ajan Suunta-lehtiin kirjoittamien artikkelien sisältö oli avoimen anti-bolševistista ja kansallissosialistista. Hänen raportaaseissa ja artikkeleissa rakennettiin kuvaa tulevasta Suur-Suomesta ja Suomen keskeisestä asemasta Saksan johtamassa uudessa Euroopassa.
Jukka Tyrkkö kirjoitti omista sotakokemuksistaan myöhemmin kirjassa Suomalaisia suursodassa. Tyrkkö oli myös SS-Aseveljet ry:n sihteeri vuosina 1943-1944. Toimittaja Jukka Tyrkkö oli ensimmäisessä avioliitossa toimittaja Eva Marjatta Tyrkön (o.s. Tulenheimo, s. 10.5.1916 Kangasala ja k. 7.10.2010 Helsinki) kanssa. Marjatta Tyrkön vanhemmat olivat Kangasalan urkutehtaan johtaja, teollisuusneuvos Martti Akseli Tulenheimo (vuoteen 1906 Thulé, s. 20.3.1883 Kangasala ja k. 18.10.1945 Kangasala) ja lääketieteen lisensiaatti Eva Dobora Hèman (1886-1977). Jukka ja Marjatta Tyrkön tytär on kirjailija ja toimittaja Maarit Eva Inkeri Tyrkkö (ent. Huovinen, s. 28.12.1947 Tampere), johon presidentti Urho Kaleva Kekkonen (s. 3.9.1900 Pielavesi ja k. 31.8.1986 Helsinki) oli ihastunut. Jukka Tyrkön veli oli pappi, oppikoulun rehtori ja kirjailija Martti Sakari Tyrkkö (s. 30.1.1904 Ylöjärvi ja k. 25.9.1970 Tampere), ja sisko oopperalaulaja Marja Tyrkkö (s. 26.9.1922 Ylöjärvi ja k. 2.7.2000 Tampere).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti