Maailman tunnetuin taideväärentäjä Elmyr de Hory (33. osa)
Omaa työskentelyään Elmyr de Hory kuvaili seuraavasti: ”Esimerkiksi Matissen kohdalla minun oli oltava erityisen tarkka. Alussa, sanottakoon noin 1948, käytin Matissen piirustukseen luontevaa, notkeaa viivaa, koska hänellä minun mielestäni oli hyvin helppo viiva. Ja sitten myöhemmin yhtäkkiä tajusin, ettei hänen kätensä ollut yhtä varma kuin minun. Kun hän lopetti työn katsoakseen mallia hänen kätensäkin ilmeisesti pysähtyi, mikä aiheutti pienenpienen epävarmuuden. Missä minä jatkoin varmalla kädellä, siinä Matisse empi epävarmana. Minun oli korjattava se, minunkin oli opittava epäröimään. En tietysti muutenkaan tuntenut Matissea kohtaan järin suurta kunnioitusta. Minusta hän oli hyvin keskinkertainen maalari, suuresti yliarvostettu. Hän puijasi ovelasti väreillä ja viivoilla, mutta oveluus on toista kuin olla suuri taiteilija. Hän oli kaikista helpoin taiteilija väärentää. (En pidä sanasta ’väärentää’, mutta käytän sitä. Tein maalauksia jonkun taiteilijan tyyliin. En milloinkaan jäljentänyt. Ainoa väärennös maalauksissani oli nimikirjoitus.) Pystyin tekemään Matissen piirustuksen noin viidessä minuutissa, joten se kai vei häneltä vielä vähemmän, parin savulkkeenvedon ajan kuten Picassolla.”
Elmyr de Hory jatkoi edelleen kuvaustaan: ”Myös Picasso oli minulle kauhean helppoa, varsinkin klassinen kausi – mutta vaarallista, koska Sabartés, hänen sihteerinsä oli kirjannut ja valokuvannut kaiken ja Christian Zervos oli sitten merkinnyt tiedot valtavaan seitsemäntoistaosaiseen luetteloon. Pienen sinisen tai vaaleanpunaisen kauden piirustuksen voi vielä onnistua tekemään paljastumatta, mutta ei suurta. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, ettei Picasso kahtena viimeisenä vuosikymmenenä ole tehnyt mitään tärkeää – hän sananmukaisesti rakentaa vanhalle maineelleen. Hän on suuri taiteilija, mutta minusta hänen viimeinen mestariteoksensa on Guernica. Hän on senkin jälkeen tehnyt monta kaunista juttua, mutta ei enää mitään suurta.
Modiglianiakin tein varsin menestyksekkäästi – en siksi, että hän olisi helppo, vaan koska meidän välillämme vallitsi sellainen sukulaisuus. Enpä usko, että koko taiteen maailmassa on ketään, joka tietäisi Modiglianista enemmän kuin minä. Tunnen hänet á fond, pohjiaan myöten ja eniten tyydytystä ja mielihyvää sain kain Modiglianin tekemisestä. Vaikeinta oli tehdä Cézannea ja Braqueta. Cézanne on hyvin suuri taiteilija, hänen tekniikkansa on hyvin serebraalinen ja hänen tietonsa niin monipuoliset. Braque ja Monet ovat hyvin suuria maalareita, joita on vaikea jäljitellä. Monet oli nero.
Dufy sitä vastoin on hauska. Tunsin hyvin hänen maailmansa: Cannesin, Deauvillen, Longchampsin. Tein paljon Légerin guasseja ja öljytöitä, mutta en koskaan tuntenut häneen todellista sukulaisuutta. Ehkä se johtui siitä, että hän oli ollut opettajani – se oli kummallista. Fernand ja Réal kerjäsivät minulta pitkän aikaa lisää Légeriä – niille oli hyvät markkinat – mutta luovuin hänestä lopulta. Lisäksi hänestä tuntui puuttuvat spontaaniutta. Tein silloin tällöin vähän van Goghia ja Toulouse-Lautrecia, mutta en paljon. Se oli toista aikaa, ei minun maisemiani. En paljon liikkumiseni takia mennyt ajassa kauemmaksi taaksepäin. 1800- tai 1700-lukujen tai sitä aikaisempien kuvien maalaaminen edellyttää, että asuu pysyvästi ja valmistelee kaiken hyvin huolellisesti ja antaa sitten töiden kuivua vuosikausia. Minulla ei ollut siihen aikaa, tarmoa, rahaa eikä kärsivällisyyttä. Tein muutamia Chagalleja, mutta hän olikin elossa, ja se oli vaarallista. On joitakin maalareita ja maalareiden sukuja, jotka taas eivät näytä piittaavan – esimerkiksi Paul Kleen suku kieltäytyi antamasta mitään asiantuntijalausuntoja sanoen, ettei se ollut heidän asiansa. Minä en tehnyt Kleetä. Minusta hän ei ole suuri maalari enkä muutenkaan ole koskaan tuntenut houkutusta uudempiin abstrakteihin maalareihin.
Utrilloa ja Corotia on kopioitu niin paljon, etten viitsinyt edes vaivautua. En koskaan tehnyt myöskään Miróa – se tuntui minusta niin kauhean helpolta, etten edes rohjennut yrittää. Aidotkin Mirót näyttävät väärennöksiltä.”
Näitä asioita Elmyr de Hory pohti ja paljasti ainoastaan muutamaa päivää aikaisemmin, kun Elmyr de Hory tultiin noutamaan Ibizan saaren vankilaan. Elmyr de Hory oli juuri tuolloin valmistelemassa Indianasta kotoisin olevan yhdysvaltalasen ystävänsä muotokuvaa. Elmyr de Hory laittoi syrjään valtava suuren ranskalaisen palettinsa ja hän alkoi samalla siistiytyä. Hän Ibizan talossaan oli joitakin hänen ystäviään, kirjailijoita sekä maalareita, jotka odottivat jo lounasaikaa; ystävät jäivät Elmyr de Horyn taloon vielä uima-altaalle uiskentelemaan. Madridista oli Ibizalle kutsuttu illalliselle vieraiksi espanjalainen arkkitehti sekä nuori puolalainen ruhtinas, prinssi Adam Karol Czartorisky (s. 2.1.1940 Sevilla, Espanja). Ruhtinas on prinssi Augustyn Jósef Czartoryskin (1907-1946) ja prinsessa Maria de los Doloresin poika. Ruhtinas Czartoryski myi vuonna 2016 Czartoryski -museossa säilytetyn taidekokoelman Puolan valtiolle noin 100 miljoonalla eurolla. Taidegalleristi Ivan Spence Ibizan saarelta oli myös ilmoittanut, että hän saattaisi piipahtaa illalla Elmyr de Horyn talolle. Elmyr de Hory elätteli toiveita, että hän saisi pitää oman taidenäyttelyn Ivan Spencen taidegalleriassa Ibizan saaren vanhassa kaupungissa.
Elmyr de Hory itse kertoi näillä sanoilla: ”Olen aina ollut optimisti. Katson tulevaisuuteen. Ei niin, että erityisesti katuisin sitä mitä olen tehnyt menneisyydessä. Se todisti minulle, että vaikka en ole saanut henkilökohtaista tunnustusta osakseni, olen silti ollut ilmeisesti jollakin tavoin tärkeä taiteilija. Olisin mieluummin ollut elämässäni tunnustettu ja hyvä maalari omalla tavallani, mutta senkin aika voi vielä tulla, koska ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen, että minulla on valinnan mahdollisuus. Sodan jälkeen sitä ei tosimielessä ollut. Minulla ei ollut ammattia, ei liikevaistoa eikä sitä oveluutta ja häikäilemättömyyttä, joka tarvitaan toisen syrjäyttämiseen ja eteenpäin menoon. Olisin voinut ryhtyä yhdeksi noista vanhoista ylenkatsotuista taiteilijoista, jotka vaeltelevat kahviloissa ja ravintoloissa koettamassa ansaita dollaria myymällä pieniä pastellimaisemia turisteille. Heitä näkee kaikkialla. Näin yhden Pariisissa viime kesänä Notre Damen ulkopuolella. Hän oli vanha valkotukkainen tšekkipakolainen, joka tuli pöytäämme tarjoutuen tekemään meistä muutamalla frangilla muotokuvat. Ystäväni sanoivat kohteliaasti: ’Ei’, ja käänsivät selkänsä. Annoin hänelle kymmenen frangia pienestä Montmartrea esittävästä vesivärityöstä. Seurasin hänen menoaan. Hän oli hylky. Tajusin liiankin hyvin, että ellen olisi tehnyt mitä olin tehnyt, se olisi voinut olla minä.”
Istuttuaan kahden kuukauden ajan tuomiotaan Ibizan saaren vankilassa Elmyr de Hory vankilasta vapaaksi lokakuussa 1968. Elmyr de Hory oli ruskettunut ja varsin hyvinvoivan näköinen harmaine hiuksineen kävellessään vapaaksi vankilasta. Hänelle suotiin kaksi viikkoa aikaa järjestää asiansa kuntoon ja sulkea omistamansa talo Ibizan saarella. Tämän jälkeen häntä pyydettiin poistumaan Ibizan saarelta vuoden ajaksi.
Vain muutamaa päivää vankilasta vapautumisen jälkeen Elmyr de Hory järjesti huvilassaan, La Falaisessa, pienet lounaskutsut omille ystävilleen. Vaikka oli todella lämmin ilma, kutsut täytyi pitää sisätiloissa; Elmyr de Horyn kahden kuukauden vankilatuomion aikana oli uima-altaan suodatinjärjestelmä mennyt rikki ja altaan vedenpintaa peitti vihreä, ilkeänhajuinen lima. Kutsujen ilmapiiri sisätiloissa oli kuitenkin hyväntuulinen ja hilpeä ja pöydässä oli tarjolla runsaasti paprikakananpoikaa ja Marques de Riscalin vuosikertaa. Elmyr de Hory koetti parhaansa mukaan vältellä vankilatuomiota puheenaiheena, mutta eräs vanhempi ystävä kuitenkin asiasta mainitsi tilaisuudessa. Elmyr de Hory tokaisi siihen vain: ”Tiedätkö, kultaseni, sinä olet erehtynyt. Itse asiassa minua ei vangittu, minut internoitiin.” Tähän vanhempi nainen pääsi sanomaan: ”Internoitiin? Hyvä luoja! Onko Unkari sodassa Espanjan kanssa?” Elmyr de Hory ei enää vastannut tähän heittoon. Hän piti ylpeästi oman päänsä pystyssä.
Seuraavalla viikolla Elmyr de Hory jätti Ibizan saaren ja poistui Etelä-Portugaliin. Toisten tietojen mukaan Elmyr de Hory oli karkotuksensa ajan Espanjan Torremolinoksessa. Joka tapauksessa julkisuuden henkilönä Elmyr de Hory palasi taloonsa Ibizan saarelle vuoden kuluttua. Hän kertoi oman tarinansa kirjailija Clifford Michael Irvingille (s. 5.11.1930 New York ja k. 19.12.2017 Sarasota, Florida), joka kirjoitti Elmyr de Horyn elämäkerran.
Elmyr de Hory esiintyi monissa haastatteluissa Clifford Irvingin kanssa ja elokuvaohjaaja George Orson Welles (s. 6.5.1915 Kenosha, Wisconsin, Yhdysvallat ja k. 10.10.1985 Los Angeles, Kalifornia) teki Elmyr de Horysta dokumentin, F for Fake vuonna 1973. Elmyr de Hory yritti vielä 1970-luvulla maalata omaa taidetta, mutta huonolla kaupallisella menestyksellä. Hänellä oli myös kova pelko siitä, että ranskalaiset viranomaiset yrittivät saada hänet Espanjasta Ranskaan tuomittavaksi petoksista. Espanjan ja Ranskan välillä ei vielä tuolloin ollut olemassa luovutussopimusta, joten luovutusprosessi sen vuoksi kesti melko pitkään.
Elmyr de Hory kuuli henkivartijaltaan ja kumppaniltaan Mark Forgylta 11.12.1976, että Espanjan hallitus oli suostunut Elmyr de Horyn luovuttamiseen Ranskan viranomaisille. Pian tämän jälkeen Elmyr de Hory otti yliannoksen unilääkkeitä. Mark Forgy hälytti apua paikalle, mutta matkalla sairaalaan Elmyr de Hory kuoli Mark Forgyn käsivarsille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti