Karl Flodin, arvostelijoiden eliittiä (2. osa)
Työ jatkui Nya Pressenissä aina siihen asti kunnes hän muutti Buenos Airesiin. Saman aikaisesti hän avusti Aftonpostenin toimittajakuntaa. Karl Flodin perusti vuonna 1901 korkealaatuisen musiikkia ja taidetta kartoittavan aikakausikirjan, Euterpen. Hän toimitti julkaisua aina vuoteen 1905 asti. Euterpe on Zeuksen ja Mnemosynen tytär. Hän on kreikkalaisessa mytologiassa musiikin muusa eli runotar. Hänet kuvattiin usein huilun kanssa. Häntä kutsuttiin "nautinnon antajaksi". Euterpe-ryhmä oli samannimisen vuosina 1900–1905 ilmestyneen kirjallisen lehden ympärille kerääntynyt suomenruotsalaisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden ryhmä. Vuonna 1908 Karl Flodin muutti maanpakoon Buenos Airesiin, Argentiinaan, jossa hän toimi erittäin arvostettuna musiikkiarvostelijana saksankielisessä La Plata-lehdessä vuosina 1908-1921.
Musiikkiarvostelut, monipuolinen lehtimiestyö ja säveltämisen ohella saattoi Karl Flodin heittäytyä moniin eri tehtäviin. Flodinin kirjoitustaidot, valtava lahjakkuus ja laajat tietomääränsä olivat hyvänä apuna esim. teatteriarvostelussa, runojen kääntämisessä, omien runojen laatimisessa tai taiteen ja kirjallisuuden monia aloja käsittelevien esseiden laatimisessa. Karl Flodin laati suomenruotsalaisen kirjailija, lehtori ja kansanvalistaja Gottfried Petrus Bernhard Nordmannin (s. 30.1.1858 Helsinki ja k. 27.10.1923 Porvoo) kanssa tutkielman taidemaalari, graafikko ja kuvittaja Albert Gustaf Aristides Edelfeltistä (s. 21.7.1854 Porvoo ja k. 18.8.1905 Porvoo). Tärkeimmät Karl Flodinin kirjoitukset käsittelivät tietenkin musiikkia, olihan musiikki hänen sydäntään kaikkein lähimpänä. Musiikkiartikkeleiden määrä ei lopulta ollut vallan suuri, mutta sisällöltään ne olivat sitäkin merkityksellisempiä; hänen kirjoituksiaan on julkaistu kolmen laajan teoksen verran. Ensimmäinen nide niistä oli Finska musiker och andra uppsatser i musik, joka ilmestyi vuonna 1900. Toinen nide sisälsi säveltäjä ja Suomen musiikkikasvatuksen isä, Martin Wegeliuksen (s. 10.11.1846 Helsinki ja k. 22.3.1906 Helsinki) elämänkerran ja sen nimi oli Svenska Litteratursällskapet, julkaistu vuonna 1922. Viimeinen, kolmas nide, sisälsi pääasiassa vuosina 1885-1925 ilmestyneitä artikkeleita. Tämä osa julkaistiin vasta tekijänsä kuoleman jälkeen nimellä Musikliv och reseminnen.
Karl Flodin oli ensimmäinen kansainvälisen tason musiikkiarvostelijamme. Hänen arvioissaan tutustumme samalla arvioijan monipuoliseen lahjakkuuteen sekä kykyyn nähdä ja tuoda rohkeasti myös julki omat näkemyksensä, kaihtamatta samalla pelkoa muiden varpaille astunnasta. Voidaan perustellusti sanoa, että Karl Flodin palveli musiikkia eikä sen palvelijoita. Flodin ei koskaan pitänyt arvostelijantyötään ammattityönä vaan suhtautui kritiikkiin pikemminkin kutsumuksena. Näin hän erottui muiden arvostelijoiden joukosta juuri sydämensä hehkun sekä ajatelmiensa korkean tason kautta. Annanpa Karl Flodinin itsensä todistaa tässä yhteydessä omaa näkemystään. Sitaatti on Euterpe-aikakausilehden ensimmäisestä numerosta vuodelta 1901, ohjelmallisesta artikkelista ”La raison d’être”:
”Taiteen vanavedessä seuraa arvostelu – ei aivan samoin kuin ilveilijät ja pilkkakirveet aikanaan seurasivat antiikin voittajia, vaan niin kuin jokainen mainetyö kasvattaa saattajakseen selittävän, yleistävän ja järjestelmään sovittavan tulkitsijan. Sillä kauneus, hyvyys ja nerous eivät syvimmältä olemukseltaan ole kaikkien omaksuttavissa, koska kaikki eivät ole taiteilijaluonteita tai hengenheimolaisia. Mutta tulkitsija voi avata sokeiden silmät tai selvittää niille, jotka vain tunteillaan omaksuvat taiteen, miksi he tuntevat niin tai näin, tai luonnollisten lakien puitteisiin sovittaa sen, mikä monista voi tuntua merkilliseltä, selittämättömältä ilmiöltä. Ihmeellisintä on, että taiteilijat itse usein tarvitsevat teostensa tulkitsijaa, joka tiedottoman hurmion taivaasta siirtää heidät lainalaiseen todellisuuteen, lujan maankamaran tuntumaan.
… Arvostelevissa kirjoitelmissaan aikakausikirja eritoten on pyrkivä puolueettomuuteen – hyveeseen, joka tällä alalla on harvinainen ja jota valitettavasti on äärimmäisen vaikea toteuttaa, ellei mitä vakavimmin päätä horjumatta pysytellä oman tunnontarkan vakaumuksen viitoittamalla tiellä.
Julkaisijaa, joka Euterpessä yksin vastaa ainakin musiikkiarvosteluista, voi ehkä juuri tästä syystä moittia yksipuolisuudesta. Tästä huolimatta tietoisuus, että kokonaan oman vakaumuksen mukaan saa hoitaa sen tehtävän, jonka on ottanut suorittaakseen, tuntuu suurelta ja mieltä ylentävältä.”
Ensimmäisen ilmestymisvuoden viimeisessä numerossa Karl Flodin kirjoittaa omassa lehdessään: ”Se, että niin monet kansalaiset myötämielisesti ovat suhtautuneet Euterpeen, on suuresti ilahduttanut lehden julkaisijaa ja rohkaissut häntä jatkamaan yritystä. Mutta hän on sittenkin ollut yksin, toisinaan mielipiteissään mutta aina työnsä suorituksessa… Ammattimuusikoilta hän on saanut osakseen vain varsin platonista mielenkiintoa. Hän ei tarkoita, että heidän pitäisi tehokkaasti osallistua työhön artikkeleita kirjoittamalla – tällaista toivetta hän alun perin elätteli mutta joutui sen pian heittämään mielestään… Mutta arveluttavampaa on ammattitahon osoittama välinpitämättömyys. Kun Euterpe nyt kerran etupäässä jää musiikin arvostelun äänenkannattajaksi, lehti saa myös vastustajia, jotka eivät – lievemmissä tapauksissa – voi yhtyä esitettyihin arviointeihin, vaan päinvastoin – ja tavallisemmin – loukkaantuvat niistä. Nämä arvostelijan kannalta kovin epämieluisat tunteet purkautuvat sitten erilaisina mielenosoituksina. Se on kovin ikävää, mutta asia ei liene autettavissa – mikäli ei arvostelutoimen suorittaja halua luopua kaikesta itsenäisyydestään ja vain pyrkiä olemaan kaikille mieliksi kiittämällä kaikkien aikaansaannoksia.
Näin joutavanpäiväinen arvostelu ei kuitenkaan soveltune Euterpelle. Julkisesti esitetty musiikin arviointi on aina viime kädessä subjektiivinen. Sen paikkansapitävyydestä voi olla eri mieltä, saattaahan arvostelijakin erehtyä. Mutta arvostelijan pyrkimystä totuuteen ei ole lupa kiistää, mikäli hän ei karkeasti ole rikkonut puhtaiden vaikuttimien ihannetta vastaan.
Euterpen kriitikon täytyy siis vastedeskin noudattaa subjektiivista näkemystään tarkastellessaan kotimaan musiikillisia ilmiöitä, senkin uhalla, että hän ehkä joutuu vaeltamaan yksinänsä.”
Karl Flodin ei arvostelijana suinkaan ollut kaikkien lukijoiden mieleen, mutta tämä seikka ei koskaan häirinnyt myöskään hänen suorittamaansa tehtävää. Hän uskalsi lausua julki sen, mikä hänen täytyi pukea sanoiksi, eikä suinkaan sitä, mitä häneltä soveliaisuussyistä toivottiin saatavan lausunnoksi. Useimmiten musiikkiarvioijat kuvaavat kritiikeissään paremminkin itseään kuin arvosteltavaansa. Kritiikin lukijat taas odottavat usein kriitikolta vahvistusta omalle mielipiteelleen ja siksi monet arvostelijat sortuvat täyttämään velvollisuudesta – vastoin omantuntonsa ohjausta – pikemminkin lukijoiden toiveita. Siksi nämä kriitikot voivat arvioissaan kiinnittää vähemmän huomiota arvosteltavaan kuin lukijoihinsa ja siihen piiriin, johon lukijat ja arvostelija itse kuuluvat.
”Absoluuttinen mitättömyys ei missään muussa taiteen lajissa pääse siinä määrin rehentelemään kuin musiikissa.” Näin lausuessaan Karl Flodin oli 47-vuotias ja hänen arvostelijantehtävänsä Suomessa lähestyivät loppuaan. Kolme vuotta myöhemmin hän jatkoi työtään siirryttyään Buenos Airesiin. Karl Flodinin asemoituminen musiikkiin kuvastaa hyvin hänen suurta tietomääräänsä ja aitoa musiikinrakkauttansa. Flodinin musiikillisen laaja ja syvällinen aitous paljastuu meille avartavasti selaillessamme hänen esseekokoelmiaan ja noukkiessamme niiden aarteista joitakin tiedonhippuja, joita hän niin vuolaasti sirotteli ympärilleen. Liioittelematta voidaan sanoa hänen esittäneen teoksissaan todellisia musiikin kultakimpaleita kaikille niille, jotka rakastavat musiikkia ja janoavat lukiessaan tietoa siitä, mitä musiikista voi sanoa parhaimmassa tapauksessa. Hänen kirjoituksissaan ei ole vain musiikin kauneutta kuvailtuna, vaan myös tunnustuksia siitä, mikä kaikessa taiteessa syvimmässä mielessä on todellista ja katoamatonta.
Kurkistamme vielä yhdessä kauniiksi lopetukseksi, kuinka Karl Flodin kuvaili suurta musiikin mestaria, saksalaista säveltäjää, muusikkoa, kapellimestaria ja urkuria Johann Sebastian Bachia (s. 31.3.1685 Eisenach ja k. 28.7.1750 Leipzig), joka Flodinin mukaan on ”voimakas, ikuisesti uusia, vihreitä vesoja kasvava tammi”. ”Johann Sebastian, sinä suuri vanhus, mahtava protestanttinen henkesi, järkkymätön ankaruutesi, joka ei suvaitse tinkimistä… miten kaukana oletkaan kaikesta uudenaikaisesta, hajanaisesta, hermostuneen pikkumaisesta kilvoittelusta! Onhan jokainen sävelmäsi jakso… yhtä ainoata ylistyslaulua, tekstinään Deo soli gloria! Ja kajahtaahan joka kerta hiljainen, mutta tuhatkielinen vastaus korkeudesta: Amen, amen!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti