Tuure Jaakko Kalervo Junnila (5. osa)
Näin Tuure Junnila muistelmissaan kertoo Eino Kailasta ja Ernst Nevanlinnasta: ”Kaila oli lahjakkuudessaan Ernst Nevanlinnan veroinen, ja tiedemiehenä luullakseni tätä omintakeisempi ja syvällisempi. --- Mutta niin kuin ei ollut Nevanlinna, ei ollut myöskään Kaila mikään ahdas ”fakki-idiootti”. Hänen skaalansa oli päinvastoin varsin laaja. --- Kuten Nevanlinna myös Kaila oli erinomainen puhuja, ei tosin esitystavaltaan yhtä loistelias ja valloittava, mutta henkevä ja syvällinen. --- Muistiinpanoja hänellä toki luennoidessaan oli, mutta hän ei ollut niihin suinkaan orjallisesti sidottu, vaan lähti usein korokkeen takaa kävelemään luentosalin täyttävän kuulijakunnan edessä syvämietteisen näköisenä. Hieman teatraalisestikin syvämietteisen näköisenä – ja samalla hyvin koristeellisen näköisenä. Kaila ei ollut yhtä pitkä ja komea kuin Nevanlinna, mutta hän oli hyvin hauskan näköinen, suorastaan kaunis mies, ja sen hän myös tiesi.”
Tuure Junnila kertoo muistelmissaan nuorena opiskelijana lukeneensa paljon kaunokirjallisuutta ja hän seurasi aktiivisesti kirjallisia keskusteluja. Näiden harrastustensa vuoksi Tuure Junnila ystävystyi läheisesti itseään pari vuotta vanhempaan teologian opiskelijaan, Armo Kaarle Rafael Nokkalaan (s. 21.10.1908 Tyrvää ja k. 11.10.1962 Helsinki), jonka vanhemmat olivat opettaja Kalle Fredrik Nokkala (s. 17.2.1881 Arolampi, Nokkala, Hausjärvi ja k. 5.11.1932 Vammala) ja Fanny Lydia Wallenius (s. 2.10.1879 Tammela) sekä aviopuoliso vuodesta 1939 lähtien hammaslääkäri Ester Josefina Ala-Paavola. Armo Nokkala kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1928 ja hänet vihittiin papiksi vuonna 1935. Vuonna 1953 hän suoritti teologian lisensiaatin tutkinnon ja väitteli teologian tohtoriksi vuonna 1958. Armo Nokkala oli pappina Kärkölässä vuosina 1935-1938, Hämeenlinnassa vuosina 1939-1940 ja Helsingissä Paavalin seurakunnassa vuosina 1930-1946. Vuosina 1946-1947 hän toimi Kotimaa-lehden toimitussihteerinä ja lehden päätoimittaja hän oli vuosina 1948-1958 sekä Kodin Kuvalehden päätoimittaja hän oli vuosina 1946-1947. Kirjapajan kirjallisena johtajana Armo Nokkala työskenteli vuosina 1952-1958. Vuonna 1958 hän tuli kirkkohallituksen palvelukseen kirkkoneuvokseksi. Nokkala sai rovastin arvonimen vuonna 1954. Hän toimi samoin 1950-luvun alussa opetushallituksen esittelijänä. Armo Nokkalalla oli monia kansallisia ja kansainvälisiä luottamustehtäviä.
Tuure Junnila ja Armo Nokkala viettivät silloin tällöin yhdessä iltaa istuen ravintola Cataniassa, jota tuohon aikaan suosivat mm. kirjailijat ja muutin taiteilijat. Junnila paljastaa muistelmissaan: ”Frans Emil Sillanpään rehevänä oluttaan maistelemassa, pidättyväisemmän Sigrid-rouvansa seurassa. Muistan myös runoilijana suuresti arvostamani Frans Uuno Kailaan (alk. Salonen, s. 29.3.1901 Heinolan maalaiskunta ja k. 22.3.1933 Nizza, Ranska), joka oli Nokkalan vanha tuttava. Istuimme kerran kolmistaan samassa pöydässä. Vaikka minäkin olin hiukan aikaisemmin juhlinut kieltolain kaatumista, juuri siihen aikaan olin aivan raitis. Skitsofreenisen herkkä ja epäluuloinen Kailas kuitenkin epäili, että olin raitis vain vakoillakseni häntä, ja murjotti hiljaisena koko illan.”
Tuure Junnila alkoi ylioppilasvuosinaan sangen säännöllisesti käydä vuonna 1872 perustetussa ja vuonna 1902 valmistuneessa Suomen Kansallisteatterissa katsomassa näytelmiä Helsingin Rautatietorin laidassa. Ajanoloon sekä teatterista että kirjallisuudesta muodostui pysyvä harrastus Tuure Junnilalle. Hän ei ainoastaan tyytynyt kulttuuriharrastuksissaan katsojan tai lukijan rooliin, vaan hän kokeili omia kykyjään myös runouden saralla. Tuure Junnilan runoharrastus sai alkunsa jo oppikoulun yläluokilla; runojensa perusteella Junnila hyväksyttiin Nuoren Voiman Liiton jäseneksi. Tammikuussa 1930 Tuure Junnilan Nuoren Voiman Liitolle harrastusnäytteinä lähettämiä runoja, kuten Aromaa, Matkalla, Rukous, Painajainen, Kullanetsijät, Uni, Pohjantähti ja Vanki ovat säilötty Nuoren Voiman Liiton arkistossa. Harrastus jatkui Junnilalla niin pitkälle, että hän viimeisteli valmiiksi pienen runokokoelmansa ja tarjosi sitä kustannettavaksikin. Pettymys oli hänellä suuri, kun hän sai kielteisen kustannuspäätöksen. Tosin myöhemmin hän arvosti kielteistä päätöstä, sillä ”olisin varmaan saanut ne moneen kertaan silmilleni poliittisten väittelyjen kuumuudessa.”
Tuure Junnilan opiskeluvuosien aikana ylioppilaspolitiikkaa hallitsi Akateeminen Karjala-Seura. AKS:n tärkeimpiä aatteita olivat heimoaate, suomalaisuus sekä vahva maapuolustustahto. AKS:n tavoitteena oli luoda sisäisesti yksimielinen ja ulkoisesti voimakas suomalainen valtio. Liikkeen lopullisena päämääränä oli rakentaa ”Suur-Suomea, pohjoisen ugrilaisen rodun lujaa ja ylpeätä imperiumia, jonka piirissä Suomen suvun hajaantuneet pirstaleet olisivat jälleen yhdistyneinä”. AKS oli samoin kommunisminvastainen liike, jonka jäsenet puhuivat ”ryssästä vain hammasta purren” ja kokivat Suomen kulttuurisena etuvartiona idän uhkaa vastaan. AKS:n organisaatio oli järjestetty sotilaallisesti ja hyvin johtajakeskeinen. Kurinalaisuus, hierarkisuus ja käskytyssuhteet olivat leimaa-antavia AKS:lle jopa siinä määrin, että ulkopuoliset usein saivat järjestöstä puolisotilaallisen kuvan. Käytänteet järjestössä perustuivat kuitenkin pääasiassa vapaaehtoisuuteen, alokas- ja kokelasaikana sisäistettyyn ja valalla vahvistettuun velvollisuudentuntoon.
AKS:n jäsenet valikoituivat suomenkielisten miesylioppilaiden joukosta. Jäsenet olivat sosiaaliselta taustaltaan useimmiten joko pappien tai maanviljelijöiden poikia. Tuure Junnila ei koskaan liittynyt mukaan AKS:n toimintaan, vaikka se oli erikoista paitsi hänen talonpoikaisen taustansa vuoksi, myös sen vuoksi, että useat Junnilan ystävät liittyivät seuraan ja myös toimivat sen piirissä hyvin aktiivisesti. Ainakin osittain Junnilan menettelyä selittää se tosiasia, että satakuntalaisen osakunnan jäsenet eivät yleensäkään olleet kovin innokkaita liittymään AKS:n jäseniksi eteläsuomalaisen osakunnan ohella. Lukuvuoden 1926-1927 alkaessa AKS:n jäseniä oli ainoastaan kuusi Satakuntalaisen osakunnan ylioppilaista. Kymmenen vuotta myöhemmin, lukuvuonna 1936-1937 määrä osakuntalaisista oli jo 40.
Massaliikkeeksi ei Satakuntalaisen osakunnan jäsenten AKS:ään liittyminen milloinkaan yltynyt. Vuosina 1921-1940 Helsingin yliopiston Satakuntalaiseen osakuntaa kirjautuneista 645 miesylioppilaasta 111 liittyi AKS:n riveihin eli osakunnan miespuolisista jäsenistä vain 17,2 prosenttia kuului AKS:n joukkoihin. Kaikista yliopiston osakunnista keskimäärin 19,9 prosenttia miespuolisista oli AKS:n jäseniä. Helsingin yliopiston 11 osakunnasta Satakunnan osakunta sijoittui siis kahdeksannelle sijalle. Selvästi eniten AKS:n jäseniä suhteessa jäsenmäärään keräsivät Pohjoispohjalainen osakunta (36,6 prosenttia) ja Eteläpohjalainen osakunta (34,2 prosenttia) ja vähiten Eteläsuomalainen osakunta (8,9 prosenttia).
Filosofian tohtori Tapio Horila (s. 2.2.1910 Tyrvää ja k. 15.4.2006 Somero) on kirjoituksissaan perustellut Satakuntalaisen osakunnan jäsenten varsin maltillista suhtautumista 1930-luvun ylioppilaspolitiikkaan varsinkin maakuntaluonteella: ”Satakuntalaiset tunsivat eräänlaista rodullista vastenmielisyyttä sellaista hysteerisesti karjuvaa tai nyyhkyttävää demagogiaa kohtaan, jota ei varsinkaan eräitten pohjoisempien osakuntien keskuudessa ollut harvinaista silloin, kun puhuttiin ’parlamentarismin mädännäisyydestä’ tai ’Tarton häpeärauhasta’.”
Tuure Junnilan jättäytymiseen AKS:n ulkopuolelle saattoi samoin vaikuttaa eräät 1930-luvun ilmiöt. Vuosikymmenen alussa Lapuan liikkeeseen suhtautuminen jakoi kahtia AKS:n jäsenistöä. Vuonna 1932 tämä kiista vain kärjistyi ja johti tilanteeseen, jossa noin sata AKS:n jäsentä jätti seuran. Luopujien joukossa oli monia hyvin nimekkäitä 1920-luvun vaikuttajia.
AKS:n sisällä Lapuan liikettä nuoleva suunta sai voiton ja sillä oli myös oma vaikutuksensa AKS:n ideologiseen suuntaukseen. AKS:n alkuaikoina aivan keskeisessä asemassa olleet valkoisen Suomen perinnön vaalinta sekä Suur-Suomen periaate nousivat jälleen AKS:n hallitseviksi ideologisiksi aiheiksi. AKS:n tavoitteista puolestaan hävisi 1920-luvulla vaalittu kansallisen eheytymisen ajatus. AKS alkoi marssia vuodesta 1933 lähtien yhä vain selvemmin aikakauden oikeistoradikaalien ideologisten tunnusten alla. Myös aivan käytännön tasolla AKS lähestyi oikeistoradikaaleja, kun yhteistyökumppaniksi tuli Isänmaallinen Kansanliike.
Samoin järjestönä AKS:n sisäinen kuri tiukkeni näiden ”Lapualaisvuosien” kuluessa. AKS hyväksyi lokakuussa 1930 seuran yleissihteeri Jussi Jaakko Saukkosen (vuoteen 1948 Johan Jaakoppi, s. 17.2.1905 Oulu ja k. 6.4.1986 Helsinki) laatimat ponnet, joissa mm. määriteltiin kuinka seuran hallituksen päätöksiä sai arvostella, korostettiin sotilaskurin ehdotonta noudattamista AKS:ssa ja todettiin, että AKS:n on järjestettävä ”sotilaallista organisaatiota silmällä pitäen”. Saukkonen toimi vuosina 1955-1965 Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajana ja opetusministerinä Johannes Virolaisen (s. 31.1.1914 Viipurin maalaiskunta ja k. 11.12.2000 Lohja) hallituksessa vuosina 1964-1966. Saukkonen toimi eduskunnan toisena varapuheenjohtajana vuosina 1962-1964 ja hänet valittiin vuonna 1965 Kokoomuksen kaikkien aikojen ensimmäiseksi kunniapuheenjohtajaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti