Koneteknikko ja kveekari James Finlayson (8. osa)

Robert Henrik Rehbinder oli suomalainen Rehbinderin aatelissukuun kuulunut virkamies ja kreivi. Hän toimi Suomen suuriruhtinaskunnan valtiosihteerinä ja ministerivaltiosihteerinä vuodet 1811-1841. Hän oli Suomen suuriruhtinaskunnan korkeimpia virkamiehiä. Kreivi Rehbinderillä oli ratkaiseva rooli Suomen autonomian aseman vahvistamisessa. Hän osallistui vuonna 1808 Pietariin matkanneeseen lähetyskuntaan edustamalla Suomen oikeuslaitosta; tämän vuoksi hänet tuli valituksi keisarin sihteeriksi ja Porvoon valtiopäivien valmistelujen laatijaksi. Robert Henrik Rehbinder nimitettiin myös Pietarin tiedeakatemian kunniajäseneksi.

Robert Henrik Rehbinder.

Robert Henrik Rehbinderin isä oli majuri ja vapaaherra Reinhold Johan Rehbinder (s. 13.5.1741 Masku ja k. 13.7.1824 Pietari) ja äiti laamanni Erik Johan af Palénin (s. 15.5.1716 Strängnäs ja k. 6.9.1788 Tukholma) tytär Christina Margaretha. Robert Henrik Rehbinder sai upseerin koulutuksen, mutta erosi armeijasta vuonna 1795. Hänestä tuli samana vuonna Turun hovioikeuden auskultantti. Vuonna 1805 hän sai kihlakunnantuomarin arvon ja vuonna 1807 hänet nimitettiin hovioikeudenasessoriksi. Hän toimi hovioikeudenneuvoksena Turun hovioikeudessa vuosina 1811-1822. Vuonna 1824 valtiosihteeri Robert Henrik Rehbinder ehdotti Suomen suuriruhtinaskunnan rajaa siirrettäväksi lähemmäs Pietarin porteilta, mutta keisari Aleksanteri I katsoi, että Suomi säilyy varmemmin osana Venäjän valtakuntaa, kun raja on mahdollisimman lähellä Venäjän pääkaupunkia.

Vuonna 1826 Robert Henrik Rehbinderistä tuli kreivi. Venäjän keisari Nikolai I myönsi Rehbinderille vuonna 1832 Pyhän Aleksanteri Nevskin ritarikunnan suurristin briljanttien kera. Lisäksi hänelle oli myönnetty Pyhän Vladimirin ritarikunnan II luokan kunniamerkki ja Ruotsin kuninkaallisen Pohjantähden ritarikunnan I luokan komentajamerkki. Vuonna 1834 hän sai todellisen salaneuvoksen arvonimen. Hänet myös promovoitiin filosofian kunniatohtoriksi vuonna 1840 Helsingin yliopiston 200-vuotisjuhlassa. Hän omisti Paimion Viksbergin kartanon Paimionjoen suun länsirannalla. Robert Henrik Rehbinder sekä hänen aviopuolisonsa Anna Andreevna Hedenberg (1788-1845) ja isänsä on haudattu suvun mausoleumiin Paimion Pyhän Jaakobin hautausmaalle.

Kirjeen mukana tuli myös Finlaysonin kirjallinen anomus. Näihin vastineena ministerivaltiosihteeri kirjoitti kenraalikuvernööri Zakrevskille 13.1.1826 seuraavasti:

”H.K.M. on armossaan antanut esitellä itselleen manufaktuuriharjoittaja Finlaysonin H.K.M.:een jättämän alamaisen anomuksen saada heti nostaa koko se 36 000 bankoassignaattiruplan koroton laina, joka heinäkuun 18 p:nä 1824 on Finlaysonille tietyin ehdoin armollisimmin myönnetty Finlaysonin Tampereen kaupunkiin perustamien mekaanisten tehtaiden ja laitosten täydentämiseksi ja harjoittamiseksi; minkä yhteydessä minulla on ollut onni H.K.M.:een alamaisesti ilmoittaa Teidän Ylhäisyytenne minulle heinäkuun 2/14 p:nä viime vuonna asiasta jättämän kirjelmän sisällys. Ja on H.K.M. sen johdosta, mitä T. Ylh. Siinä on lausunut, katsonut hyväksi sallia manufaktuurinharjoittaja Finlaysonin samalla kertaa ja minkäänlaisitta ehdoitta nostaa yllämainitun lainasumman käytettäväksi yllämainittuun tarkoitukseen ainoastaan kiinnitystakuuta vastaan Finlaysonin tehtaisiin ja laitoksiin sekä velvoittaen hänet maksamaan lainan takaisin 20 vuoden kuluessa.”

Velkakirjat lainasta allekirjoitettiin 26.2.1826 ja James Finlayson nosti toisen korottoman lainansa 16.3.1826 käyttöönsä. Suomen Pankki haki 27.2.1827 päivätyssä virkakirjeessään Tampereen kaupunginoikeudelta kiinnitystä Finlaysonin manufaktuuripajoihin ja tehdaslaitoksiin kaikkine niihin kuuluvine taloineen, tontteineen, rakennuksineen ja koneineen sekä kaikkeen muuhun hänelle kuuluvaan kiinteään omaisuuteen Tampereen kaupungissa. Asian käsittelyssä 19.3.1826 saneli manufaktuurinharjoittaja James Finlayson pöytäkirjaan seuraavan huomautuksensa:

”… koska laitokseni tarkoituksena ei ole ainoastaan koneiden valmistaminen omaksi tarpeeksi, vaan myös niiden valmistaminen myytäväksi, saan minä kaiken väärinkäsityksen välttämiseksi pidättää itselleni oikeuden, ettei antamaani vakuutta voida tulkita sillä tavoin, että sen kautta olisin luopunut koneitteni vapaasta hallinnasta, ja oletan, ettei niiden myyminen halullisille ostajille tämän takia esty tai vaikeudu.” Tähän sen kummemmin puuttumatta kaupunginoikeus myönsi kiinnityksen ”kaikkiin hänen omistamiinsa taloihin ja tontteihin, nimittäin N:oon 10 ja siihen kuuluvaan yhden tynnyrinalan istutukseen, N:oihin 124, 127, 128, 129, 130, 131 ja 132, samoin kuin niillä oleviin rakennuksiin, tehtaisiin ja laitoksiin.”

Finlayson oli alkujaan sitä mieltä, että Suomessa lankojen ja kankaiden teollinen valmistus perustui villaan ja pellavaan, mutta hän taipui – asiaa tarkemmin harkittuaan – valmistusmateriaaleina ottamaan käyttöön puuvillan ja villan. Hänen konepajansa oli varojen puutteen takia ollut seisokissa pidemmän ajan, mutta vuonna 1827 valmistui yksi kehruukone puuvillaa varten ja toinen kehruukone villaa varten sekä työssä tarvittavia karstaus- ja esivalmistuskoneita, joita hanke vaati. Puuvillalankaa alkoi valmistua Finlaysonin tehtaalta vesivoiman avulla vuonna 1828 ja tätä vuotta voidaan siis aiheesta pitää Suomen puuvillateollisuuden syntyvuotena. Ilmeisesti jo vuonna 1829 tehtaalla on lopetettu villan käyttö materiaalina heikon kysynnän vuoksi. Onnekseen Finlaysonin tuotteet kävivät nyt myös kaupaksi ja vuonna 1833 hänen tehtaallaan oli noin viitisenkymmentä ihmistä työssä; suurin osa heistä naisia ja lapsia. Finlayson oli Suomessa ensimmäinen naisten työllistäjä teollisuusalalla. Työpäivä tehtaalla alkoi klo viisi aamuhartaudella, jolloin joku esimiehistä luki muutamia jakeita Uudesta testamentista ja aamurukouksen. Työt jatkuivat iltaan klo 19:ään tai välillä klo 20 asti, vain kahden pienen ruokatauon keskeyttäessä työnteon.

Vuoden 1833 kehräämön koneluettelossa olivat seuraavat koneet: 1 kone puuvillan avaamiseksi ja möyhentämiseksi (Battingmachine), 2 konetta puuvillan puhdistamiseksi (Cleaningmachines), 4 isoa karstauskonetta, 1 venytyskone (Drawingsframe), 1 etukehruukone (Rovingframe), 1 monistuskone (Twinning- and doublingmachine), 2 venytyskonetta (Stretchingmachine), 5 kehruukonetta, 3 vyyhtimiskonetta (Reels) ja 1 langankimputuspuristin.

Omien muistiinpanojensa mukaan – lokakuulta 1833 – tehtaalla käsiteltiin 590 naulaa puuvillaa viikossa. Raakapuuvilla tuli joko Amerikasta tai Itä-Intiasta ja Finlayson osti sen Tukholmasta asiamiesten välityksellä maksaen siitä n. 70 kopeekkaa naulalta vapaasti Tampereella. Vaikka Finlaysonille tarjottiin mahdollisuutta maksaa raakapuuvilla luotolla, hän maksoi kuitenkin aina käteisellä.

James Finlaysonin oma terveys alkoi jo olla heikoissa kantimissa, mutta hän sai veljenpoikansa  Robert Finlaysonin vuoden ajaksi houkuteltua Tampereelle; Jamesin tarkoitus oli houkutella oman työnsä jatkajaksi veljenpoikansa. Robert asui setänsä asunnossa kosken rannalla, mutta työn jatkajaa hänestä ei tullut koskaan. Sukulaisten luonteenpiirteet olivat jo niin erilaiset, eikä Robert ollut valmis nöyrtymään ankaran kveekarin komentoon. Lopulta Robert palasikin takaisin kotiinsa ja James Finlaysonin suunnitelmat raukesivat tällä kertaa siihen. Finlayson oli kuitenkin jo kypsynyt luopumaan orastavasta liiketoiminnasta ja hän ilmoitti asiasta jopa lehdessä vuonna 1829 sekä alkoi omissa kirjeissään ystävilleen Pietariin tehdä propagandaa asiansa puolesta. Finlaysonin skottilainen kveekari William Wheeler ja saksalainen liikemies Ferdinand Uhde (s. 1795 Breslau ja k. 2.1.1876 Berliini) löysivät Finlaysonille varakkaat pääomasijoittajat omistuksenvaihdosta varten Pietarista; he olivat Räävelin (Tallinnan) toisen kauppaseuran kauppias Carl Samuel Nottbeck ja lääkäri Georg Adolf Rauch. Kumpainenkaan sijoittaja ei ollut halukas muuttamaan Suomeen, eivätkä he koskaan käyneet tehdasta paikan päällä edes katsomassa.

Ferdinand Uhde.

William Wheeler ja Ferdinand Uhde kävivät neuvottelemassa ja katsastamassa paikkoja Tampereella muutaman kerran ja 8.6.1835 James Finlayson teki kirjallisen luovutustarjouksensa ostajaehdokkaille. Tarjouksessa hän luovuttaisi mielellään kaikki oikeutensa ja privilegionsa, jotka johtivat hänen laitostensa, maa-alueittensa, vesivoimansa ja kaiken muun omaisuutensa, lukuun ottamatta vain hänen hevosiaan, vaunujaan, huonekalujaan, vaatteitaan ja kirjojaan nimetyin ehdoin:

1) että ostajat ottavat vastatakseen kahdesta valtionlainasta, joiden suuruus yhteensä on 66 000 bankoassignaattiruplaa;

2) että ostajat luovutuksen tapahtuessa maksavat käteisellä hänelle 15 000 bankoassignaattiruplaa niin sanotusta ”good will of his business”;

3) että ostajat lunastavat hänen raaka-aine-, valmiiden tavarain yms. varastonsa kuitenkin siten, että tästä koituva summa jää firmaan 6 %:n vuotuista korkoa vastaan kolmen vuoden ajaksi;

4) ja että hän itse sitoutuu siinä tapauksessa, että uudet omistajat niin toivovat, jäämään vähintään kahden vuoden ajaksi luovutuksen jälkeen tehtaan neuvonantajaksi muuta korvausta saamatta kuin vain ravinnon ja asunnon itselleen ja vaimolleen vastaavaksi ajaksi.

 Koneteknikko ja kveekari James Finlayson (7. osa)

James Finlayson.

Helmikuun lopussa 1824 Nordenskjöld sai oman lausuntonsa valmiiksi ja lähetti sen paroni Rehbinderille, joka sen esittelisi keisarille. Kurkistamme seuraavaksi hieman tuota lausuntoa: ”Finlaysonilla on jo seuraavat rakennukset ja koneet valmiina, nimittäin:

1:0 Hänelle armollisimmin annetulla paikalla kosken rannassa 76 jalkaa pitkä ja 26 jalkaa leveä hirsitalo, kahtena kerroksena ja tilavin ullakkokerroksin. Tässä talossa on Englannin kehruurakennusten tapaan maan puolella kylkirakennus, johon kuuluu eteinen ja portaat kaikkiin kerroksiin, pieni konttorihuone ja kuumailmalaitos kaikkien kerrosten lämmittämiseksi samanaikaisesti, samoin kuin kosken puoleisella sivulla erikoinen ulkoneva ratasrakennus, jonka 16 jalan läpimittainen vesipyörä antaa aina 30 hevosen voiman.

Päärakennuksen toisessa kerroksessa ovat jo valmiina ja mainitun vesipyörän liikkeelle panemina: 3 sorvikonetta keskulaisia rauta- ja puuesineitä varten, 2 pyörösahaa, läpimitaltaan toinen 12, toinen 18 tuumaa, sekä sitä paitsi pieni tasauskone karstaus- ja kehruukoneisiin tarvittavia pienempiä hammasrattaita varten. Näiden koneiden lisäksi on Finlaysonilla melkein valmiina ranskalaismallinen kertauskone sekä puuaine ja useimmat rautaosat pariin karstauskoneeseen. Valutavara niihin on saatu osaksi Englannista, osaksi Pietarin valimoista.

2:0 Jonkin matkaa tehdasrakennusta ylempänä, myös kosken rannassa, valimo, pystyhirsistä rakennettu, ja siinä 2 muurattua vetouunia messingin sulattamiseksi sulattimissa sekä pieni kupu-uuni rautaa varten. Tästä valimosta puuttuu kuitenkin vielä liehdin ja kuivausuuni sekä tarpeellinen hiilirakennus. Finlayson aikoo aivan tämän valimon viereen rakentaa pienen rakennuksen hienotaevasaraa sekä muutamia veden käyttämiä hiontakiviä varten. Kaikkea tätä, samoin kuin kupu-uunin liehdintä, tulisi käyttämään pieni vesipyörä, mihin on erinomainen tilaisuus.

3:0 Pajana käytetään lähistöltä ostettua ja Finlaysonin alueelle siirrettyä taloa, jossa myös on huone seppää varten.

4:0 Asunnoksi itselleen ja pienelle köyhien lapsien instituutille, jotka Finlayson on ottanut hoitoonsa, hän on järjestänyt T.K.M.:nne armollisimmin luovuttaman entisen polttimorakennuksen; sekä

5:0 ostanut ja alueelleen siirtänyt talon, joka on aiottu valimon päällysmiehen asunnoksi; samoin kuin

6:0 ostanut asutun tontin työmiesten asunnoiksi.

Yllämainitut jo valmiit koneet ovat rakenteeltaan niin sirot ja täydelliset, ettei sellaisia ennen ole Suomessa nähty, ja osoittavat sellaisten rakentamiseen harjaantunutta kättä. Olen kuitenkin ollut huomaavinani, että Finlaysonin ammattina Englannissa on ollut oikeastaan karstaus- ja kehruukoneiden kokoaminen lähemmin tutustumatta niihin tarvittavien rautakappaleiden valamiseen.

Toiselta puolen ei Finlayson tosin ole täyttänyt kaikkia vaatimuksia, joita hänen lupaustensa ja pyytämiensä privilegioiden johdosta olisi voinut odottaa; mutta syyt, jotka hän on ilmoittanut harhaan osuneitten toiveittensa aiheeksi, eivät kenties ole perusteettomat.”

Hyvin asiapitoisen lausuntonsa Nordenskjöld lähetti siis eteenpäin, mutta aikaa vain vierähti kummasti asian ympärillä. Vähien rahojensa kanssa tuskaili Finlayson ja kyseli toukokuussa 1824 kirjeellään asiansa edistymistä Nordenskjöldiltä. Myöhemmin Finlayson lähestyi suoraan paroni Rehbinderiä kirjeellään kysellen jälleen asian etenemistä. 18.7.1824 annettiin keisarillinen käsky lainan myöntämisestä Finlaysonille. Tosin Finlayson sai tietoonsa päätöksen vasta 27.9.1824 Tampereen kaupunginhallitukselle lähetetystä kirjelmästä. James Finlayson oli jo jonkin aikaa viettänyt aikaansa sairaana vuoteessa syvästi rahatilanteensa masentamana. Häntä loukkasi nyt syvästi menettely, jolla kaupungin edustajat tulivat tietämään hänen saamansa lainan ehdot.

Sitaatti päätöksestä: ”Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on katsonut hyväksi Suomen yleisistä valtionvaroista myöntää manufaktuurinharjoittaja Finlaysonille uuden korottoman lainan, suuruudeltaan 36 000 bankoassignaattiruplaa, jos Finlayson suostuu seuraaviin sitoumuksiin, nimittäin:

1:0 että hänen pääelinkeinokseen tulee puuvillan ja villalangan kehruu sekä flanellien ja villaisten neulomatöiden valmistaminen;

2:0 että hän tätä tarkoitusta varten jo valmiiseen tehdastaloonsa asentaa kaksi villankehruukonetta sekä kaksi puuvillankehruukonetta niihin kuuluvine valmistus- ja kertauskoneineen, jotka kaikki laitokset hänellä pitää olla tulevaksi kesäksi täydessä käynnissä;

3:0 että valimoa ja koneiden valmistusta aluksi jatketaan ainoastaan Finlaysonin omien koneiden täydentämiseksi, mutta näiden tultua kuntoon saatetuiksi harjoitetaan myös pienempien, maassa myyntikelpoisten koneiden ja rautavalmisteiden valmistamiseksi;

4:0 että mikäli sellainen vastaisuudessa Finlaysonille uskottaisiin, hän on myös velvollinen saamiensa lainojen vähennyksenä ja jo ilmoittamiinsa hintoihin valmistamaan sellaisia pienempiä kehruukoneita, joita voi käyttää maan yleisissä työlaitoksissa, ne paikoilleen erikoisetta palkkiotta asentamaan ja käyntiin saattamaan sekä näiden koneiden johtamiseen valittuja henkilöitä tarkoitusta varten harjoittamaan ja opettamaan;

5:0 että Finlayson palkkaa valimoihin hyvin perehtyneen englantilaisen ja tällaista henkilöä pitää luonaan toimessa vähintään kaksi vuotta saattaakseen valimonsa yhtä hyvään kuntoon kuin englantilaiset ja kehittääkseen maalle taitavia työläisiä paikkakunnan köyhistä lapsista, jotka otetaan oppilaiksi tähän valimoon sekä

6:0 että Finlayson sallii jokaisen suomalaisen miehen oppiakseen vapaasti ja esteittä tarkastaa kaikkia hänen hallussaan olevia laitoksia ja tehtaita sekä saada niiden käytöstä tarpeelliset tiedot.

Tämän lainan, jolle Finlaysonin on haettava kiinnitys laitoksiinsa, on H.K.M. armossaan tahtonut myöntää Finlaysonille neljänä eri osana, kunkin kahdeksikymmeneksi vuodeksi, siten, että hän aluksi saa vain neljänneksen koko lainasummasta sekä, sitten kun on ilmoittanut ja todeksi vahvistanut sen käytön tehtaan tarpeisiin samalla tavoin etukäteen saa toisen neljänneksen ja niin edespäin, kunnes koko laina on tullut nostetuksi.”

Paroni Robert Henrik Rehbinder.

Finlayson yritti vielä neuvotella kirjeitse sekä Nordenskjöldin että myös paroni Robert Henrik Rehbinderin (s. 15.7.1777 Paimio ja k. 8.3.1841 Pietari) kanssa lainansa ehdoista, mutta lähinnä turhaan; vain aikaa hukattiin tässäkin. Finlayson olisi halunnut koko lainasumman heti käyttöönsä. Lopulta uusi kenraalikuvernööri, kreivi Arseni Zakrevski (s. 24.9.1786 Bernikov, Venäjä ja k. 23.1.1865 Firenze, Italia) jätti 14.7.1825 kirjelmän ministerivaltiosihteerille keisarille esiteltäväksi koskien Finlaysonin uutta lainaa. Puolalaissyntyinen kreivi Zakrevski toimi Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1823-1831. Kreivi piti nimitystään kenraalikuvernööriksi epäedullisena käänteenä oman virkauransa kannalta. Hän piti Suomea syrjäseutuna, jossa asui epäilyttävän epävenäläistä kansaa. Hän kutsuikin Suomea ”minun Siperiakseni”. Zakrevski puhui vain puolaa ja venäjää. Häntä ei myöskään miellyttänyt Suomen autonominen asema, sillä hänen näkemyksensä mukaan keisarin tuli olla ehdoton itsevaltias kaikkialla Venäjän valtakunnassa.

Kenraalikuvernööri Arseni Zakrevski.

Alkuun innostumatta, mutta lopulta nopeasti sopeutuen asemaansa hän alkoi määrätietoisesti toteuttaa Suomessa omaa politiikkaansa. Hän pyrki lopullisesti katkaisemaan Suomen henkiset siteet Ruotsiin ja liittämään maan lujasti Venäjään. Suomen autonomista asemaa hän ei voinut kumota, mutta hän pyrki siihen, että Venäjän etu voittaisi silloin, kun Suomen ja Venäjän edut olivat ristiriidassa. Kun Nikolai I:stä tuli keisari Venäjällä vuonna 1825, saavutti Zakrevski nopeasti uuden keisarin luottamuksen ja hänen asemansa Suomessa vahvistui. Hallintomenettelyä muutettiin siten, että kenraalikuvernööri saattoi aiemmasta poiketen itse esitellä Suomea koskevia asioita keisarille. Zakrevski perusteli tämän muutoksen sillä, että vastaava oikeus oli kaikkien muidenkin Venäjän alueiden kenraalikuvernööreillä. Suomen senaatti koki Zakrevskin toiminnan kuitenkin oman valtansa kaventamisena.

Helsingin Pyhän Kolminaisuuden kirkko.

Kenraalikuvernööri Zakrevskin aikakaudella vuosina 1826-1827 perustettiin Helsingin ortodoksinen seurakunta, jolle rakennettiin oma Pyhän Kolminaisuuden kirkko etupäässä venäläisten kauppiaiden ja upseerien lahjoitusten turvin. Vaikka ortodoksinen kirkon rakentaminen oli ohjelmassa, sitä olisi pitänyt odottaa liian kauan pelkällä valtiovallan tuella eli yli suuren luterilaisen kirkon (Nikolainkirkon, nyk. Tuomiokirkon) rakentamisen. Tuomiokirkko valmistui vasta vuonna 1852. Ortodoksit rahoittivat itse oman kirkkonsa ja kenraalikuvernööri Zakrevski tuki hanketta voimakkaasti. Kreivi Zakrevskin alkuperäinen tavoite virkaan astuttuaan oli lähentää Suomea Venäjään, mutta häntä voidaan itse asiassa pitää Suomen autonomian vakiinnuttajana. Suomen asiain komitean lakkauttaminen, valtiosihteerinviraston perustaminen ja valtiosihteerin ohjesääntö olivat autonomian kasvattamisen kannalta merkittäviä hankkeita. Niiden myötä senaatin valta kasvoi ja vuonna 1826 sille siirrettiin useita asioita päätettäväksi ilman ennakkoesittelyä itse keisarille. Zakrevski oli näiden vuoden 1826 toimenpiteiden ylin päättäjä ja koordinaattori.

Koneteknikko ja kveekari James Finlayson (6. osa) 

James Finlayson.

Vuonna 1821 alkoi uusi tehdas toimintansa Tammerkosken rannalla. Kesällä 1820 Finlayson sai jo 5 000 ruplan ennakon lainastaan. Näillä sekä lisäksi omilla rahoillaan hän aloitti rakennustyöt alueella. Tehtaan ensimmäiset rakennukset olivat hirsirakennuksia, tehtaan lisäksi oli valimo ja konepaja, jonka yhteyteen tuli sepän asunto. Käyttövoimana oli 30 hevosvoiman vesiratas. Vajaan viiden metrin läpimittainen vesiratas sijaitsi ratashuoneessa kosken puolella. Tehdasrakennuksen kyljessä oli konttorihuone ja lämmityshuone. Tehdasrakennus oli 23 metriä pitkä ja kahdeksan metriä leveä. Valimon kahdessa uunissa sulatettiin toisessa rautaa ja toisessa messinkiä. Kaikesta huokui selvästi se, että Finlaysonin idea oli nimenomaan harjoittaa alunperin juuri konepajatoimintaa. Tehdasrakennuksen toisessa kerroksessa sijaitsivat varsinaiset työkoneet: kolme sorvia, kaksi pyörösahaa sekä karstaus- ja kehruukoneisiin tarvittavien hammasrattaiden tasauskone. Alkuperäisenä ajatuksena oli valmistaa karstaus- ja kehruukoneita puuvillan ja villan kehruuseen, mutta varsin pian kävi selväksi, että nämä koneet kävivät huonosti kaupaksi. Sangen nopeasti Finlayson oli yrityksensä kanssa suurissa taloudellisissa vaikeuksissa ja niistä hän selviytyi saadessaan valtiolta vuonna 1826 lisälainaa. Vuonna 1825 tehtaalla työskenteli viisi työntekijää ja vuonna 1830 työntekijöitä oli vasta kymmenen.

Pelkästään kiitosta James Finlayson ei ole toiminnastaan Tampereella saanut. Tätä kveekaria jotkut pitivät hyvin ankarana kasvattajana orpolapsiaan kohtaan lastenkodissaan. Tuohon aikaan vielä työläisetkin saivat kokea hyvin ankaraa, vaativaa ja kurinalaista kohtelua työnantajilta. Usein James Finlaysonia kuvattiin ylpeäksi, epävieraanvaraiseksi ja ahneeksi sekä epäkiitolliseksi viranomaisia kohtaan. Myöhemmin historia on vääristänyt hänen osuuttaan puuvillatehtaan saavutuksissa Tampereella ja hän on näin katsoen saanut ansiotonta arvonnousua sitä kautta.

Finlaysonin kodissa toimi mm. orpokoti.

Vanhaan polttimorakennukseen ja siis silloiseen kotiinsa James Finlayson perusti kotikutomon ja kemiallisen pesulan. Taloon hankittiin kangaspuita ja joitakin kutojia, joita saatiin mm. Otavalan koulusta. Margaret Finlayson johti tämän kutomon toimintaa. Polttimotalon kahdessakymmenessäkahdessa huoneessa oli runsaasti tilaa lapsettomalle pariskunnalle ja sieltä sai majan myös lastenkoti. Tässä lastenkodissa ei koskaan ollut suurta määrää kerrallaan lapsia, maksimissaan kymmenen lasta kerrallaan, mutta lapsia käytettiin myös työvoimana. Kenraalikuvernööri Fabian Gotthard von Steinheil (s. 14.10.1762 Haapsalu ja k. 23.2.1831 Helsinki) järjesti tälle lastenkodille ystävällisesti tukea valtion varoista, sillä kiertävät, kerjäävät lapset katsottiin ympäri Suomea melkoiseksi maanvaivaksi. Steinheil toimi Suomen kenraalikuvernöörinä vuosina 1810-1824.

Steinheil syntyi baltialaiseen perheeseen Viron kuvernementissa ja hänestä tuli keisarikunnan armeijan luutnantti vuonna 1782. Hän osallistui Kustaa III:n sotaan Suomessa vuosina 1788-1790 ja johti linnoitustöitä Vanhassa Suomessa vuosina 1791-1792, minkä jälkeen hän kartoitti Vanhan Suomen aluetta. Tuolloin hänen johdollaan vuosina 1798-1804 valmistui koko silloisen Viipurin läänin käsittänyt tarkka topografinen kartasto mittakaavassa 1:42 000; se tunnetaan nimellä Aflidne Excellence grefve Ssteiheils Karta öfver Wiborgs län 1805. Kartastoa ei kuitenkaan painettu. Sen alkuperäiskappale on nykyisin Venäjän Sotahistoriallisessa arkistossa Moskovassa. Tämän suurtyön lisäksi Steinheilin johdolla laadittiin suuri määrä muita karttoja sekä linnoituspiirustuksia alueelta.

Fabian Steinheil.

Fabian Steinheil ylennettiin vuonna 1789 kenraalimajuriksi ja hän osallistui taisteluihin Puolassa vuonna 1805 sekä Puolassa ja Preussissa vuosina 1806-1807. Hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi vuonna 1807. Vuonna 1809 Suomen sodassa hän komensi venäläisjoukkoja Ahvenanmaalla. Kenraalikuvernöörinä Steinheil oli tehtävässään pidetty hahmo ja hän sai vuonna 1812 kreivin arvon Suomen ritarihuoneessa. Vuonna 1813 hän osallistui sotaan Napoleonia vastaan Kuurinmaalla ja Liivinmaalla. Vuonna 1819 hänet ylennettiin jalkaväenkenraaliksi. Gustaf Mauritz Armfeltin kuoltua Steinheil palasi kenraalikuvernöörin virkaan ja toimi siinä maaliskuulle 1824 saakka, jolloin hän erosi eräissä vankiloissa sattuneiden levottomuuksien vuoksi. Steinheil omisti Saarelan kartanon Viipurin pitäjässä ja Meilahden kartanon Helsingissä.

Meilahden kartano.

Kasvattilapsia, kuten heitä yleisesti kutsuttiin, kohdeltiin Finlaysonin lastenasyylissa Tampereella Tammerkosken partaalla ankarassa kurissa ja Herran nuhteessa ja lasten piti talon palvelijoiden kanssa osallistua päivittäin aamu-, päivä- ja iltarukoushetkiin talon ruokasalissa. Nämä toimitukset hoiti talon isäntä eli James Finlayson itse lukien Raamatusta englanniksi pari jaetta, jotka yleensä käännettiin avustajan toimesta ruotsiksi. Työpäivät olivat pitkiä ja sapattivapaata valvottiin ankarasti, eikä mitään maallisia huveja sallittu ajankuluksi. Ruumiillinen kuritus oli tässä kodissa osa jokapäiväistä elämää ja Finlayson hallitsi kotiaan patriarkaalisesti.

Vajaassa kahdessa vuodessa aloittamisestaan James Finlayson oli ajanut yrityksensä jo melkoiseen ahdinkoon, sillä konetilauksia ei tullutkaan ja käteisvarat ehtyivät rakennushankkeisiin. Senaatille esiteltiin 20.8.1823 Finlaysonin laatima kirje, jossa hän kertoi, että kaikki saamansa 30 000 ruplaa ja lisäksi itse sijoittamansa 16 000 ruplaa olivat huvenneet ja vaarana olisi konkurssi, jos pian rahoitusta ei saataisi lisää. James Finlayson pyysi lisää korotonta lainaa 30 000 ruplaa ja lupasi vastineeksi valmistaa kruunulle esittelemiinsä hintoihin kehruu- ja karstauskoneita tehtaallaan. 24.10.1823 kreivi Steinheil esitti senaatin pöytäkirjat esityksenään ministerivaltiosihteeri, paroni Rehbinderille liittäen mukaan oman puoltavan lausuntonsa asiasta. Rehbinder jätti asian 19.11.1823 majesteetin käskystä Suomen vuorihallituksen yli-intendentti Nils Gustav Nordenskjöldille (s. 12.10.1792 ja k. 21.2.1866).

Nils Gustav Nordenskjöld.

Nils Nordenskiöld nimitettiin vuorimestariksi vuonna 1818 ja vuorihallituksen yli-intendenttinä hän toimi vuosina 1824-1855. Hän käynnisti laajat malminetsinnät ja paransi metallurgisia menetelmiä. Nordenskiöld teki aloitteen Suomen laajuisista geologisista tutkimuksista, jotka aloitettiin vuonna 1865. Hän teki aloitteen myös Suomen Tiedeseuran perustamisesta. Hän sai filosofian kunniatohtorin arvon vuonna 1840 ja hänestä tuli valtioneuvos vuonna 1845. Nils Nordenskiöld lukeutui Nordenskiöldin aatelissukuun; hän oli naimisissa talouspoliitikko, vapaaherra ja todellinen salaneuvos Lars Gabriel von Haartmanin (s. 23.9.1789 Turku ja k. 16.12.1859 Merimasku) sisaren Margaretha von Haartmanin kanssa.

Nordenskjöld – tuo laajasti sivistynyt ja varmatahtoinen sekä arvostelukykyinen arviomaan ulkomaanmatkojensa ja opintojensa perusteella teollisuutta – matkusti sitten tammikuun alussa 1824 Tampereelle tutkimaan Finlaysonin tilannetta. Ennen lausuntonsa jättämistä Nordenskjöld tapasi Lars Gabriel von Haartmanin ja kreivi ja hyönteistutkija Carl Gustaf Mannerheimin (s. 10.8.1797 Louhisaaren linna, Askainen ja k. 9.10.1854) – marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin isoisä - ja jättäytyi heidän kanssaan antoisaan keskusteluun, jonka seurauksena koko kysymystä lähestyttiinkin sittemmin aivan uudesta näkökulmasta. Maailmalta saatujen esimerkkien valossa puuvillatuotteiden valmistus laitettiin etusijalle Finlaysonin tehtaiden ohjelmassa. Puuvillateollisuus vaati kalliimpia koneita, joten valtion myöntämää lainaa lisättiin 36 000 ruplaan ja se (laina) jaksoteltaisiin useampaan erään.

Kreivi Carl Gustaf Mannerheim.

Kreivi Carl Gustaf Mannerheimin vanhemmat olivat sotilas ja valtiomies Carl Erik Mannerheim (s. 14.12.1759 Säter, Ruotsi ja k. 15.1.1837 Turku) – hän harrasti botaniikkaa ja oli ruotsalaisen luonnontutkija Carl von Linnén (s. 23.5.1707 Råshult ja k. 10.1.1778 Uppsala) oppilaita – ja Vendla Sofia von Willebrand (s. 6.5.1779 Jokioinen ja k. 29.10.1863 Raisio). Carl Gustaf keräsi jo lapsena hyönteisiä, erityisesti kovakuoriaisia. Carl Gustaf meni 16-vuotiaana opiskelemaan Turkuun ja jatkoi sen jälkeen vielä professori Carl Reinhold Sahlbergin (s. 22.1.1779 Eura ja k. 18.10.1860 Yläne) opastamana kovakuoriaiskokoelmiensa täydentämistä. Heistä tuli myöhemmin hyviä ystäviä. Carl Gustaf Mannerheim erikoistui lakiopintoihin ja valmistuttuaan vuonna 1819 Mannerheim pääsi sihteeriksi Pietariin Keisarin Suomen asiain valtiosihteerille, Robert Henrik Rehbinderille (s. 15.7.1777 Paimio ja k. 8.3.1841 Pietari).

Eva Vilhelmina Mannerheim (o.s. von Schantz).

Carl Gustaf Mannerheim toimi vuosina 1826-1831 mm. Helsingin yliopiston kanslerinsihteerinä. Mannerheim nimitettiin vuonna 1833 Vaasan läänin maaherraksi, mutta pian hän siirtyi Viipurin läänin maaherraksi. Vuosina 1839-1854 Mannerheim toimi Viipurin hovioikeuden presidenttinä. Carl Gustaf Mannerheimin aviopuoliso oli vuodesta 1832 lähtien Eva Vilhelmina von Schantz, joka oli Suomen sodassa kunnostautuneen everstiluutnantti Carl Constantin von Schantzin (s. 3.2.1773 Mouhijärvi ja k. 7.7.1851 Turku) ja Carolina Lovisa Weissman von Weissensteinin tytär.

 Koneteknikko ja kveekari James Finlayson (5. osa)

Kuninkaallinen käskykirje -päivätty 8.12.1801 – määräsi Tampereelle asetettavaksi järjestysmiehen (ordningsman) kaupungin hallinnon johtoon. Kaupunginvanhimmat esittivät tehtävään luutnantti ja vt. kruununvouti Ernst Fredrik Tihlmania (s. 13.1.1765 Huittinen ja k. 19.8.1844 Koivulahti). Ernst Fredrik Tihlman oli avioliitossa lääninrovasti Erik Castrénin (s. 14.7.1732 Paltamo ja k. 21.12.1787 Kemi) tyttären Catharina Christina Castrénin (1772-1852) kanssa vuodesta 1792 lähtien ja avioparilla oli kuusi tytärtä. Ernst Tihlman oli toiminut Vesilahden komppanian vänrikkinä Etelä-Pirkkalan Uotissa ja Kajaanin pataljoonan luutnanttina vuodesta 1789. Ernst Tihlman oli mukana Anjalan liitossa ja sai vuoksi kuolemantuomion, josta hänet kuitenkin myöhemmin armahdettiin. Hän aloitti Tampereen järjestysmiehenä tammikuussa 1802, mutta Tihlmanien muuttopäiväksi Tampereelle on merkitty 10.6.1802. Hän sai puustellikseen Nalkalan torpan, mutta hän osti varsinaiseksi asunnokseen Allénin talon – tontti 20 – Allénin muuttaessa kaupungista pois.

Järjestysmies Ernst Fredrik Tihlman.

Järjestysmies Ernst Tihlman edusti Tamperetta Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809. Ernst Tihlman ei halunnut luopua armeijan leivästä, vaan hän yleni järjestysmiehen virassa ollessaan samanaikaisesti luutnantista kapteeniksi saakka armeijan kirjoissa. Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle vuonna 1809 suoritettiin armeijassakin uudelleenjärjestelyjä ja tässä samassa yhteydessä myös Ernst Tihlman jättäytyi siviiliin. Nyt Ernst Tihlmanin kasvanut vapaa-aika mahdollisti järjestysmiehen virkatehtävien ohessa hoitaa myös Tampereen postimestarin tehtäviä. No, valpas lukija saattaa jo arvata, kuinka tässä lopulta taas kävi! Postimestari ja järjestysmies piti kotitalossaan postitoimistoa ja osittain postin kortiston kanssa olivat sekaisin Tampereen kaupungin järjestysoikeuden arkisto. Asia paljastui kenraalikuvernöörin tarkastusmatkan yhteydessä ja lopulta järjestysmies Ernst Tihlman joutui eroamaan kaupungin virastaan vuonna 1827 sekavuuksien vuoksi. Tampereelta Ernst Tihlman siirtyi Hämeenlinnaan postimestariksi. Ernst Tihlmanin jälkeen järjestysmiehen virka muuttui pormestarin viraksi Tampereella vuonna 1830. Ernst Tihlmanin tilalle vuonna 1827 valittiin ensin järjestysmieheksi ja vuodesta 1830 lähtien pormestariksi F. A. Sacklén.

Finlaysonit asuivat tässä vanhassa kruunun viinanpolttimossa Tammerkosken rannalla.

Vielä oli ratkaistava James Finlaysonin kaupan ulkopuolella ollut vanha 22 huoneen polttimorakennuksen kohtalo. Rakennuksen oli huutokaupassa vuonna 1801 ostanut A. W. Becker, joka sai omistukselleen myös lainhuudon. Becker myi rakennuksen vuonna 1803 kapteeni Georg Reinhold von Knorringille (s. 10.3.1761 Kokemäki ja k. 21.11.1841 Tampere). Ruiskuhuoneen oli huutokaupassa saanut ostaa tehtailija Abraham Hägmann, joka sitten myi sen Georg von Knorringille ruistynnyrin hinnasta. Vuonna 1812 kapteeni myi alueen edelleen maanmittari G. J. Jackille. Jackin leski – ilmeisesti Finlaysonista tietämättä – myi polttimorakennuksen syyskesällä 1820 kaupunginkasööri C. B. Ekmarkille ainoastaan kaksi päivää sen jälkeen, kun kauppasopimukset kaupungin ja Grönlundin maiden lunastuksesta oli tehty. Ilmeisesti Ekmark halusi keinotella alueella, koska hän haki heti lainhuudon. Senaatin määrätessä maaherran pakkolunastamaan Ekmarkin tontin, hän luopui siitä ilman oikeudenkäyntiä saaden siitä vain itse maksamansa hinnan, tuhat hopearuplaa.

Lars Gabriel von Haartman.

Tampereen kaupunki ja kruunu tekivät keskenään kauppakirjan 20.8.1820. Turun ja Porin läänin maaherra Lars Gabriel von Haartman (s. 23.9.1789 Turku ja k. 16.12.1859 Merimasku) – myöhemmin myös ”Hänen Hirmuisuutensa” -nimellä tunnettu – matkusti Tampereelle kruunun edustajaksi kaupantekoon. Vielä samana päivänä allekirjoitettiin kauppakirja kruunun ja Grönlundin alueen 3 000 riksiä vastaavalla 1 3331/3 hopearuplan hinnalla. Kaupunginkasööri Ekmarkin kanssa kaupat syntyivät vasta 23.12.1820. Näillä järjestelyillä saatiin lopulta kaikki James Finlaysonin pyytämät maa-alueet ensin järjesteltyä kruunun omistukseen. Tosiasiassa Finlayson ei vieläkään itse omistanut näitä maa-alueita, koska kruunu ei ollut vielä lahjoittanut niitä hänelle. Näillä järjestelyillä saatiin kuitenkin varmuus asiasta ja James Finlayson saattoi aloittaa yritystoimintansa Tampereella. Kaupunki sai kauppakirjassa vielä erikseen mainitun oikeuden jatkaa Kuninkaankatua Finlaysonin maiden halki Mältinrantaan asti. James Finlaysonin omasta alueen käytöstä taas riippuisi Polttimonkadun jatkaminen kosken rantaan saakka ulottuvaksi.

Lopulta lahjoituskirja oli valmiina 7.8.1822, kun senaatti antoi kirjan ”Hänen Keisarillisen Majesteettinsa oman päätöksen mukaan”. James Finlayson sai lahjoituskirjan mukaan täyden omistusoikeuden ranta-alueeseen, joka alkoi Uudesta kadusta (Satakunnankatu) Mältinlahteen asti. Samoin hänelle lahjoitettiin alueet koko Polttimonkadun pohjoispuolelta Näsinkallioon ja Mältinlahteen saakka. Hatanpään kartanon Lars Gustaf Lefgrénille jäivät vielä kolme tonttia Uuden kadun ja Itäisen pitkänkadun kulmaan, jotka tontit kyllä myöhemmin vaihtuivat James Finlaysonin omistukseen. Lahjakirjalla Finlaysonille siirtyivät samoin vanha polttimorakennus sekä muut viinanpolttimon varasto- ja ym. rakennukset. Kruunu maksoi lahjoitetuista alueista Tampereen kaupungille kaikkiaan 3 469 hopearuplaa eli yli kolmannen osan siitä summasta, jonka James Finlayson samalla sai kruunulta korottomana lainana. James Finlayson oli tämän lahjoituksen ulkopuolelta ostanut yksityisin varoin itselleen tontti nro 10 Itäisen Pitkänkadun toiselta puolelta.

Kenraalikuvernööri Fabian Steinheil ehdotuksesta oli Tampereen kaupungin kauppakirjaan otettu kirjaus siitä, että Tammerkoskessa sijainneet vanha vanuttamot kruunun kustannuksella siirrettäisiin toisaalle. Nämä neljä vanuttamoa siirrettiinkin Tammerkosken alaputouksen kohdalle, koska siellä ei vielä silloin ollut muuta toimintaa. Rannan ja Ratasaaren väliin niille rakennettiin yhteinen 170 jalan eli 51 metrin pituinen ränni, josta niiden vesipyörät saivat vetensä. Tähän samaan vesiränniin liitettiin myöhemmin muitakin laitoksia.

James Finlayson oli saanut yksinoikeuden rakentaa Tammerkosken yläputoukselle vesilaitoksia, mutta Finlaysonilla ei kuitenkaan ollut lahjoituskirjan mukaan yksinoikeutta Tammerkoskeen eikä koskessa virtaavaan veteen. James Finlaysonin saamalla vesialueella oli myös kaksi kalastusosuutta; kalastusosuuksista toinen sijaitsi yläputouksen ja Polttimonkadun välillä ja sen nautintaoikeus oli osa kaupunginkasööri Ekmarkin palkkaa. Kauppias Johan Gustaf Lindberg (s. 13.10.1798 Kangasala ja k. 30.4.1867 Tampere) oli jo toiseen kalastusosuuteen pitkänä hallintakautenaan Polttimon- ja Uudenkadun väliseen osaan ehtinyt rakentaa telineitä. Kauppias Lindberg oli räätäli Matts Lindbergin ja Caisa Liljerosin perheen poika, joka Sorolassa avioitui 30.6.1827 Maria Christina Lindblomin (s. 1792 Kemiö) kanssa.

Syksyllä 1821 James Finlayson pyysi oikeutta käyttää koko vesialuetta, kun hän halusi päästä eroon Tammerkosken kalastajista. Hän ilmoitti Tampereen kaupungille, että hän olisi tästä vastineeksi halukas maksamaan saman korvauksen minkä kalastusoikeuden saaneetkin siitä maksoivat. Tämä oikeuden James Finlayson halusi itselleen hakea ”kaikenlaisten haittojen ja vastaisuudessa virrasta kenties syntyvien kiistojen välttämiseksi”. Kaupunginoikeus myöntyi helposti Finlaysonin pyyntöön, vaikka kaupunginkasööri Ekmark näin menettikin palkkaetunansa kalastusoikeuden; Ekmarkille maksettiin palkkaa vastaavasti enemmän niin kauan kuin hän hoiti kaupunginkasöörin tehtäviä. Finlayson korvasi Lindbergin menetyksen kaupungille. Täyden käyttöoikeuden mukana James Finlayson sai myös kalastusoikeudet kyseiseen vesialueeseen.

Moneen otteeseen syntyi vielä riitoja siitä, mitä kaikkia oikeuksia James Finlayson todella oli saanut. Finlaysonin saamat maa-alueet ovat alusta lähtien olleet kyllä selvillä ja hänen niihin saama täysi omistusoikeus. Finlayson sai näihin maihinsa lainhuudon vuonna 1823 ja samoin hänellä oli alusta alkaen täydellinen omistusoikeus kaikkiin laitteisiin, joita hän Tammerkoskeen rakennutti. Selvästi suuremmat ongelmat syntyivät vesioikeudesta eli oikeudesta koskessa virtaavaan veteen sekä kosken pohjaan. Kaupunginoikeus päätöksessään kalastusoikeuksista oli antanut ”tehtailija James Finlaysonin vapaaseen hallintaan ja yksinomaiseen oikeuteen luovuttaa kaupungille kuuluvat vesiputoukset Uudestakadusta alkaen aina ylimpään putoukseen saakka”. James Finlayson ei näin saanut vesialueeseen omistusoikeutta, mutta kenelläkään ei ollut myöskään oikeutta hänen omistamaansa rantaan ja kosken keskiviivan väliseen vesialueeseen. Koska päätöksessä ei ollut mitään aikarajaa, Finlaysonin saamasta oikeudesta tuli omistuksen luontoinen, mikä käytännössä tarkoitti mm. sitä, että tehtaan omistaja saattoi täytemaan ja rakennusten avulla siirtää rantaviivaa kauemmaksi koskeen. Vesioikeus ei kyllä ollutkaan mikään ongelma ennen kuin vasta sitten, kun Tammerkosken vesivoimavarat alkoivat olla täysimääräisessä käytössä.

 Koneteknikko ja kveekari James Finlayson (4. osa)

Koneteknikko James Finlayson.

Johan Wahlheim oli hallituskonseljin talousosaston protokollasihteerinä vuosina 1809-1812 ja valtiovaraintoimikunnan apulaisesittelijäsihteerinä vuodet 1812-1822. Hän oli samalla myös Ala-Sääksmäen tuomiokunnan tuomarina vuodet 1817-1842. Johan Wahlheim oli Suomen senaatin talousosaston jäsenenä vuosina 1822-1840 toimien kirkollistoimikunnan päällikkönä vuodet 1822-1831 ja 1833-1840 sekä kansliatoimikunnan päällikkönä vuodet 1831-1833. Johan Wahlheim sai esittelijäsihteerin arvon vuonna 1814, valtioneuvoksen arvon vuonna 1830 ja todellisen valtioneuvoksen arvon 1837.

Kenraalikuvernööri Fabian Steinheil.

Senaatin istunnossa tammikuussa 1820 puhetta johti itse kenraalikuvernööri Fabian Steinheil, joka puolsi lämpimästi James Finlaysonin anomaa hanketta. Steinheilkään ei voinut lopulta mitään sille, että James Finlaysonin pyytämä tontti ei ollut helposti lahjoitettavissa. Näin asiasta pyydettiin lausunto Turun ja Porin läänin maaherralta, ja lausunnosta ilmeni, että kruunu ei omistanut Tampereen kaupungin alueella maata. Senaatin 1.3.1820 hyväksymässä selvityksessä keisarille tyytyi senaatti toteamaan, että kunhan James Finlayson on Tampereen kaupungin asukas, on hänellä muiden kaupunkilaisten lailla oikeus kaupungin rakentamattomiin koskenrantoihin.

Kaikkia muita James Finlaysonin pyytämiä asioita senaatin olikin huomattavasti helpompi täyttää. Kuitenkin senaatti pohti tullivapautta sen vuoksi, että James Finlaysonin pyyntö oli kirjattu epämääräisesti ja se oli lisäksi rajoittamaton. Tehtaan koneiden ja laitteiden osalta asia oli selkeämpi, mutta yleensä tehtaat jalostavat maan omista raaka-aineista tuotteita ja kun kiellettyjen tavaroiden tuontia ei ollut tässäkään tapauksessa tarkoitus sallia, senaatti puolsi tullivapautta ainoastaan puuvillalle ja sillekin vain kymmenen vuoden ajaksi. Lopullisessa keisarin päätöksessä James Finlayson sai tuoda tuoda tullivapaasti maahan ”sellaisia koneita, pyöriä, puristimia, työkaluja sekä tiettyjä puulajeja ja aineksia ynnä muuta, mitä tarvitaan itse laitosten rakentamiseksi ja varsinaiseen käyttöön sekä tehdastyön toimittamiseksi ja keventämiseksi” ehdolla, että hän ilmoittaa niistä aina etukäteen asianomaisiin tullikamareihin. Hän sai myös oikeuden kymmenen vuoden ajan tuoda tullivapaasti puuvillaa määrän, jonka hän pystyi joka vuosi osoittaa käytetyn hänen tehtaassaan kehrätyksi tai muokatuksi. Siten James Finlaysonille myönnetty tullivapaus oli melko laaja, mutta myös melko täsmällisesti määritelty.

Tampereen sinetti vuodelta 1802, kultaseppä G. G. Liljefelt.

Senaatti esitti samoin keisarille, että James Finlaysonin tehtaassa valmistettuja ja tehtaan leimalla varustettuja valmisteita saisi myydä kaikkialla maassa vapaasti niin, että kussakin paikassa suoritettaisiin vain avoimen kauppapuodin pitämisestä kaupungin kassaan tuleva maksu. Samaan ajatukseen päätyi myös keisari, joten kauppavapaus edellytti ainastaan Finlaysonin tehtaan leimaa tavaroissa. James Finlayson sai samalla oikeuden senaatilta Viljakkalan Haverin kaivoksilta louhittuun rautamalmiin. James Finlayson ei kuitenkaan koskaan todellisuudessa käyttänyt Haverin malmia.

10.5.1820 senaatin päätöksellä James Finlaysonille myönnettiin yritykselle perustamislupa sekä lisäksi korotonta valtionlainaa 20 vuoden ajaksi tehtaan rakentamiseen, täysin ilmaisen maa-alueen Tammerkosken partaalta ja merkittävät tulliedut; Finlayson sai 10 vuoden ajan rajoituksetta tuoda koneita ja niiden osia ulkomailta sekä ilman tullia puuvillaa tehtaan tarpeisiin. James Finlaysonin saama lainasumma määriteltiin banco-assignaatteina ja sen arvo vastasi ajan verohintojen mukaan noin 2 300 ruistynnyriä tai lähes 40 000 kiloa voita. Muutama vuosi myöhemmin rakennettu Tampereen kaupungin kirkko Kauppatorin laidassa tuli maksamaan noin 40 prosenttia James Finlaysonin lainan reaaliarvosta. Mikäli lainaa ei maksettaisi takaisin 20 vuoden kuluttua tai kruunu myönnä lisää maksuaikaa lainalle, voisi kruunu periä osuutensa myymällä laitokset. Tämä kyseisen seikan vuoksi laina oli myönnettävä kiinnelainana.

Kauppias Gustaf Lundahl (s. 21.1.1783 Messukylä ja k. 20.8.1846 Tampere).

Avoin maakysymys hoidettiin seuraavasti: Kruunu ei omistanut Tampereella sellaista maata kosken rannalta, jonka se olisi voinut lahjoittaa James Finlaysonille. Siksi keisari Aleksanteri I antoi kenraalikuvernööri Fabian Steinheilille määräyksen huolehtia siitä, että kruunu lunastaisi Tampereen kaupungista kosken rannalta jonkin sopivan tonttimaan, joka sitten luovutettaisiin ja lahjoitettaisiin James Finlaysonille täydellä omistusoikeudella. Kauppias Gustaf Lundahl haki ystävälleen James Finlaysonille porvaruusoikeutta 29.4.1820 eli pian sen jälkeen, kun Finlayson sai 10.5.1820 senaatilta privilegiokirjan. Kaupunginoikeus myönsi porvarioikeudet James Finlaysonille vielä samana päivänä ja samalla kaupunginoikeus vapautti hänet kveekariuden vuoksi tekemästä porvarivalaa. Näin James Finlaysonista tuli täysivaltainen Tampereen kaupungin asukas ja porvari. Samoin hän sai harjoittaa elinkeinoaan kaupungissa sekä hänellä oli oikeus saada tontti kaupungista.

Gustaf Lundahl oli kauppias ja kauppaneuvos, jonka vanhemmat olivat Ruotsin Smålandista Tampereelle muuttanut kauppias Birger Lundahl ja hänen vaimonsa Anna Katarina Ahlberg. Käytyään koulut Gustaf Lundahl aloitti kauppiasuransa isänsä palveluksessa ja vuonna 1809 Gustaf Lundahl peri isänsä Kauppakatu 10:ssä sijainneen kauppaliikkeen Tampereella. Gustaf Lundahl lukeutui Tampereen merkittävimpiin kauppiaisiin ja hänen liikkeensä oli laajimmillaan 1830-luvulla. Kauppaliikkeen lisäksi Gustaf Lundahlilla oli tiilitehdas Nalkalassa ja hän omisti Messukylässä sijainneet Haiharan ja Ylisen tilat. Gustaf Lundahl kuului Tampereen kaupunginvanhempiin vuosina 1819-1843. Hän sai kauppaneuvoksen arvon vuonna 1826 ja Pyhän Stanislauksen ritarikunnan IIII luokan merkin vuonna 1835.

Johan Jakob Nervander.

Johan Ludvig Runeberg.

Venäjän keisari Aleksanteri I asui Gustaf Lundahlin luona vieraillessaan syksyllä 1819 Tampereella ja Lundahl toimi keisarin oppaana tämän tutustuessa Tammerkoskeen. Runoilija, fyysikko ja meteorologi Johan Jakob Nervander (s. 23.2.1805 Uusikaupunki ja k. 15.3.1848 Helsinki) toimi Gustaf Lundahlin perheessä kotiopettajana. Johan Jakob Nervander oli yhtenä perustajajäsenenä monissa eri seuroissa, kuten Societas pro Fauna et Flora Fennica, Lauantaiseura, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Suomen Tiedeseura. Runoilija, opettaja, toimittaja ja pappi Johan Ludvig Runeberg (s. 5.2.1804 Pietarsaari ja k. 6.5.1877 Porvoo) vieraili Lundahlien luona useita kertoja. Kauppias Gustaf Lundahl aloitti ensimmäisenä suomenkielisten kirjojen myynnin Tampereella ja hän jakoi jopa ilmaiseksi ystävänsä kirjailija ja valistusmies Jaakko Juteinin (Jacob Judén, s. 14.7.1781 Hattula ja k. 20.6.1855 Viipuri) kirjoja yleisölle.

Jaakko Juteini.

Keisari Aleksanteri I:n mainittiin nauttineen Tampereen vierailunsa aikana vuonna 1819 kahvia Gustaf Lundahlin talon pihassa sijainneessa empiretyylisessä paviljongissa. Puutarhakatu 17:ssä Tampereen Vapaaseurakunnan omistamalla tontilla sijainnut paviljonki siirrettiin syyskuussa 1939 uudisrakennuksen tieltä Nokialle varatuomari Brandt Ossian Procopén (s. 25.10.1871 Turku ja k. 23.12.1942 Nokia) omistaman Viikin kartanon puutarhaan. Siirron yhteydessä paviljongin lahonnut lattiaosa jouduttiin uusimaan. Hämeen Museoseura esitti Tampereen kaupungille, että paviljonki olisi siirretty Näsinpuistoon paikalle, josta Aleksanteri I tarkasteli Tammerkosken kuohuja, mutta esitys tuli hylätyksi. Gustaf Lundahl oli avioliitossa vuodesta 1809 lähtien Anna Charlotta Rungin kanssa. Heidän lapsiaan olivat: Lauantaiseuran runoilija Augusta Charlotta Lundahl-Wallenius (s. 21.9.1811 Tampere ja k. 14.6.1892 Tampere), Helsingin yliopiston tähtitieteen professori Gustaf Lundahl (s. 5.1.1814 Tampere ja k. 28.12.1844 Helsinki) ja lääkäri sekä luonnontutkija Karl Lundahl (s. 29.6.1818 Tampere ja k. 17.5.1855 Tampere). Gustaf Lundahl haudattiin Tampereen vanhalle hautausmaalle, joka nykyisin tunnetaan Pyynikin kirkkopuistona.

Brandt Ossian Procopé.

Tonttikatselmuksessa kauppias Gustaf Lundahl toimi James Finlaysonin asiamiehenä ja tulkkina. Lundahl oli jo väliviikkojen aikana ostanut omiin nimiinsä 180 Ruotsin riksillä kaupunginpalvelija Liflanderin tontin 124 Itäisen pitkänkadun päästä sekä Johan Björkqvistin vävyltä, puuseppä Matti Haggrenilta aikaisemmin Johan Björkqvistin tonttiin 89 kuuluneen, mutta Haggrenin mukaan tontin 23 yhteyteen siirtyneen plantaasin polttimoalueen länsipuolelta 400 riksillä. Gustaf Lundahl tarjosi ostohinnasta nämä tontit kruunulle ja hän sai myöhemmin vielä samana suvena palkkiokseen tästä mitalin, jossa oli keisarin rintakuva. Tampereen kaupunki tarjoutui myymään kruunulle Tammerkosken rannasta kahta tonttia (myöh. 127 ja 128) vastaavan alueen 300 seteliruplan hinnalla sekä luovuttamaan muun vapaan maan aina Mältinlahteen asti ilmaiseksi James Finlaysonille.