Koneteknikko ja kveekari James Finlayson (5. osa)
Kuninkaallinen käskykirje -päivätty 8.12.1801 – määräsi Tampereelle asetettavaksi järjestysmiehen (ordningsman) kaupungin hallinnon johtoon. Kaupunginvanhimmat esittivät tehtävään luutnantti ja vt. kruununvouti Ernst Fredrik Tihlmania (s. 13.1.1765 Huittinen ja k. 19.8.1844 Koivulahti). Ernst Fredrik Tihlman oli avioliitossa lääninrovasti Erik Castrénin (s. 14.7.1732 Paltamo ja k. 21.12.1787 Kemi) tyttären Catharina Christina Castrénin (1772-1852) kanssa vuodesta 1792 lähtien ja avioparilla oli kuusi tytärtä. Ernst Tihlman oli toiminut Vesilahden komppanian vänrikkinä Etelä-Pirkkalan Uotissa ja Kajaanin pataljoonan luutnanttina vuodesta 1789. Ernst Tihlman oli mukana Anjalan liitossa ja sai vuoksi kuolemantuomion, josta hänet kuitenkin myöhemmin armahdettiin. Hän aloitti Tampereen järjestysmiehenä tammikuussa 1802, mutta Tihlmanien muuttopäiväksi Tampereelle on merkitty 10.6.1802. Hän sai puustellikseen Nalkalan torpan, mutta hän osti varsinaiseksi asunnokseen Allénin talon – tontti 20 – Allénin muuttaessa kaupungista pois.
Järjestysmies Ernst Tihlman edusti Tamperetta Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809. Ernst Tihlman ei halunnut luopua armeijan leivästä, vaan hän yleni järjestysmiehen virassa ollessaan samanaikaisesti luutnantista kapteeniksi saakka armeijan kirjoissa. Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle vuonna 1809 suoritettiin armeijassakin uudelleenjärjestelyjä ja tässä samassa yhteydessä myös Ernst Tihlman jättäytyi siviiliin. Nyt Ernst Tihlmanin kasvanut vapaa-aika mahdollisti järjestysmiehen virkatehtävien ohessa hoitaa myös Tampereen postimestarin tehtäviä. No, valpas lukija saattaa jo arvata, kuinka tässä lopulta taas kävi! Postimestari ja järjestysmies piti kotitalossaan postitoimistoa ja osittain postin kortiston kanssa olivat sekaisin Tampereen kaupungin järjestysoikeuden arkisto. Asia paljastui kenraalikuvernöörin tarkastusmatkan yhteydessä ja lopulta järjestysmies Ernst Tihlman joutui eroamaan kaupungin virastaan vuonna 1827 sekavuuksien vuoksi. Tampereelta Ernst Tihlman siirtyi Hämeenlinnaan postimestariksi. Ernst Tihlmanin jälkeen järjestysmiehen virka muuttui pormestarin viraksi Tampereella vuonna 1830. Ernst Tihlmanin tilalle vuonna 1827 valittiin ensin järjestysmieheksi ja vuodesta 1830 lähtien pormestariksi F. A. Sacklén.
Vielä oli ratkaistava James Finlaysonin kaupan ulkopuolella ollut vanha 22 huoneen polttimorakennuksen kohtalo. Rakennuksen oli huutokaupassa vuonna 1801 ostanut A. W. Becker, joka sai omistukselleen myös lainhuudon. Becker myi rakennuksen vuonna 1803 kapteeni Georg Reinhold von Knorringille (s. 10.3.1761 Kokemäki ja k. 21.11.1841 Tampere). Ruiskuhuoneen oli huutokaupassa saanut ostaa tehtailija Abraham Hägmann, joka sitten myi sen Georg von Knorringille ruistynnyrin hinnasta. Vuonna 1812 kapteeni myi alueen edelleen maanmittari G. J. Jackille. Jackin leski – ilmeisesti Finlaysonista tietämättä – myi polttimorakennuksen syyskesällä 1820 kaupunginkasööri C. B. Ekmarkille ainoastaan kaksi päivää sen jälkeen, kun kauppasopimukset kaupungin ja Grönlundin maiden lunastuksesta oli tehty. Ilmeisesti Ekmark halusi keinotella alueella, koska hän haki heti lainhuudon. Senaatin määrätessä maaherran pakkolunastamaan Ekmarkin tontin, hän luopui siitä ilman oikeudenkäyntiä saaden siitä vain itse maksamansa hinnan, tuhat hopearuplaa.
Tampereen kaupunki ja kruunu tekivät keskenään kauppakirjan 20.8.1820. Turun ja Porin läänin maaherra Lars Gabriel von Haartman (s. 23.9.1789 Turku ja k. 16.12.1859 Merimasku) – myöhemmin myös ”Hänen Hirmuisuutensa” -nimellä tunnettu – matkusti Tampereelle kruunun edustajaksi kaupantekoon. Vielä samana päivänä allekirjoitettiin kauppakirja kruunun ja Grönlundin alueen 3 000 riksiä vastaavalla 1 3331/3 hopearuplan hinnalla. Kaupunginkasööri Ekmarkin kanssa kaupat syntyivät vasta 23.12.1820. Näillä järjestelyillä saatiin lopulta kaikki James Finlaysonin pyytämät maa-alueet ensin järjesteltyä kruunun omistukseen. Tosiasiassa Finlayson ei vieläkään itse omistanut näitä maa-alueita, koska kruunu ei ollut vielä lahjoittanut niitä hänelle. Näillä järjestelyillä saatiin kuitenkin varmuus asiasta ja James Finlayson saattoi aloittaa yritystoimintansa Tampereella. Kaupunki sai kauppakirjassa vielä erikseen mainitun oikeuden jatkaa Kuninkaankatua Finlaysonin maiden halki Mältinrantaan asti. James Finlaysonin omasta alueen käytöstä taas riippuisi Polttimonkadun jatkaminen kosken rantaan saakka ulottuvaksi.
Lopulta lahjoituskirja oli valmiina 7.8.1822, kun senaatti antoi kirjan ”Hänen Keisarillisen Majesteettinsa oman päätöksen mukaan”. James Finlayson sai lahjoituskirjan mukaan täyden omistusoikeuden ranta-alueeseen, joka alkoi Uudesta kadusta (Satakunnankatu) Mältinlahteen asti. Samoin hänelle lahjoitettiin alueet koko Polttimonkadun pohjoispuolelta Näsinkallioon ja Mältinlahteen saakka. Hatanpään kartanon Lars Gustaf Lefgrénille jäivät vielä kolme tonttia Uuden kadun ja Itäisen pitkänkadun kulmaan, jotka tontit kyllä myöhemmin vaihtuivat James Finlaysonin omistukseen. Lahjakirjalla Finlaysonille siirtyivät samoin vanha polttimorakennus sekä muut viinanpolttimon varasto- ja ym. rakennukset. Kruunu maksoi lahjoitetuista alueista Tampereen kaupungille kaikkiaan 3 469 hopearuplaa eli yli kolmannen osan siitä summasta, jonka James Finlayson samalla sai kruunulta korottomana lainana. James Finlayson oli tämän lahjoituksen ulkopuolelta ostanut yksityisin varoin itselleen tontti nro 10 Itäisen Pitkänkadun toiselta puolelta.
Kenraalikuvernööri Fabian Steinheil ehdotuksesta oli Tampereen kaupungin kauppakirjaan otettu kirjaus siitä, että Tammerkoskessa sijainneet vanha vanuttamot kruunun kustannuksella siirrettäisiin toisaalle. Nämä neljä vanuttamoa siirrettiinkin Tammerkosken alaputouksen kohdalle, koska siellä ei vielä silloin ollut muuta toimintaa. Rannan ja Ratasaaren väliin niille rakennettiin yhteinen 170 jalan eli 51 metrin pituinen ränni, josta niiden vesipyörät saivat vetensä. Tähän samaan vesiränniin liitettiin myöhemmin muitakin laitoksia.
James Finlayson oli saanut yksinoikeuden rakentaa Tammerkosken yläputoukselle vesilaitoksia, mutta Finlaysonilla ei kuitenkaan ollut lahjoituskirjan mukaan yksinoikeutta Tammerkoskeen eikä koskessa virtaavaan veteen. James Finlaysonin saamalla vesialueella oli myös kaksi kalastusosuutta; kalastusosuuksista toinen sijaitsi yläputouksen ja Polttimonkadun välillä ja sen nautintaoikeus oli osa kaupunginkasööri Ekmarkin palkkaa. Kauppias Johan Gustaf Lindberg (s. 13.10.1798 Kangasala ja k. 30.4.1867 Tampere) oli jo toiseen kalastusosuuteen pitkänä hallintakautenaan Polttimon- ja Uudenkadun väliseen osaan ehtinyt rakentaa telineitä. Kauppias Lindberg oli räätäli Matts Lindbergin ja Caisa Liljerosin perheen poika, joka Sorolassa avioitui 30.6.1827 Maria Christina Lindblomin (s. 1792 Kemiö) kanssa.
Syksyllä 1821 James Finlayson pyysi oikeutta käyttää koko vesialuetta, kun hän halusi päästä eroon Tammerkosken kalastajista. Hän ilmoitti Tampereen kaupungille, että hän olisi tästä vastineeksi halukas maksamaan saman korvauksen minkä kalastusoikeuden saaneetkin siitä maksoivat. Tämä oikeuden James Finlayson halusi itselleen hakea ”kaikenlaisten haittojen ja vastaisuudessa virrasta kenties syntyvien kiistojen välttämiseksi”. Kaupunginoikeus myöntyi helposti Finlaysonin pyyntöön, vaikka kaupunginkasööri Ekmark näin menettikin palkkaetunansa kalastusoikeuden; Ekmarkille maksettiin palkkaa vastaavasti enemmän niin kauan kuin hän hoiti kaupunginkasöörin tehtäviä. Finlayson korvasi Lindbergin menetyksen kaupungille. Täyden käyttöoikeuden mukana James Finlayson sai myös kalastusoikeudet kyseiseen vesialueeseen.
Moneen otteeseen syntyi vielä riitoja siitä, mitä kaikkia oikeuksia James Finlayson todella oli saanut. Finlaysonin saamat maa-alueet ovat alusta lähtien olleet kyllä selvillä ja hänen niihin saama täysi omistusoikeus. Finlayson sai näihin maihinsa lainhuudon vuonna 1823 ja samoin hänellä oli alusta alkaen täydellinen omistusoikeus kaikkiin laitteisiin, joita hän Tammerkoskeen rakennutti. Selvästi suuremmat ongelmat syntyivät vesioikeudesta eli oikeudesta koskessa virtaavaan veteen sekä kosken pohjaan. Kaupunginoikeus päätöksessään kalastusoikeuksista oli antanut ”tehtailija James Finlaysonin vapaaseen hallintaan ja yksinomaiseen oikeuteen luovuttaa kaupungille kuuluvat vesiputoukset Uudestakadusta alkaen aina ylimpään putoukseen saakka”. James Finlayson ei näin saanut vesialueeseen omistusoikeutta, mutta kenelläkään ei ollut myöskään oikeutta hänen omistamaansa rantaan ja kosken keskiviivan väliseen vesialueeseen. Koska päätöksessä ei ollut mitään aikarajaa, Finlaysonin saamasta oikeudesta tuli omistuksen luontoinen, mikä käytännössä tarkoitti mm. sitä, että tehtaan omistaja saattoi täytemaan ja rakennusten avulla siirtää rantaviivaa kauemmaksi koskeen. Vesioikeus ei kyllä ollutkaan mikään ongelma ennen kuin vasta sitten, kun Tammerkosken vesivoimavarat alkoivat olla täysimääräisessä käytössä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti