Heikki Samuli "Sami" Suominen (23. osa)
Tampereen kaupunki ja Tampereen Messujen johto kutsuivat 7.7.1969 Helsingissä toimivien ulkovaltojen edustustojen päälliköt vieraiksi Tampereelle. Finlaysonin palatsissa – palatsin rakennutti valmiiksi vuonna 1899 patruuna Wilhelm von Nottbeckin poika, Alexander Johann Ferdinand von Nottbeck (s. 9.1.1861 Tampere ja k. 22.12.1900 Tampere) itselleen kodiksi ja siksi palatsin oikea nimi pitäisi olla Alexanderin palatsi – järjestettiin Garden Party kutsuvieraille, joita oli paikalla noin satakunta kaikkiaan kahdestakymmenestä eri maasta. Messumissi ja mannekiini Outi-Katarina Vihko paimensi diplomaattikunnan lapsosia. Palatsissa touhusi myös Sami Suominen, joka toiminnallaan herätti ainakin osassa järjestäjissä peräti pahennusta. Hän jakoi palatsissa Amerplastin logolla varustettuja hellehattuja, jotka kesäkuumalla tekivät kauppansa. Sami kehuikin jakaessaan hattuja: ”Näitä jaetaan vain suurlähettilästasolla!”
Pankinjohtaja Pekka Terho muisti hyvin tämänkin: ”Hän jakoi Amerplastin hellehattuja poliitikoille, ja muistan tavanneeni joitakin ihmisiä, jotka olivat ihan siveellisesti närkästyneitä! He pitivät Samin esiintymistä sopimattomana. Sami näki siinä tilaisuuden enkä tiedä, olisiko se ollut syynä siihen, että Aamulehti alkoi myöhemmin tämmöisen kirjoittelun Samista. Eei sitä pidetty suotavana, että Sami Suominen käyttää eduskunnan jäsenyyttään – sitten kun hän meni sinne valtavalla äänimäärällä – hyväkseen firmansa markkinoinnissa. Mutta sellaisia me ihmiset kai olemme! Kyllä minun edeltäjäni Toivo Hietalakin sillä vähäisellä taidollaan, jota hänellä kansan miehenä markkinoinnista oli, käytti asemaansa hyväkseen ja samoin minä kaupunginvaltuustossa ja kaupunginhallituksessa käytin. Uhrasin pankin aikaa kaikissa tilaisuuksissa, mutta ei sitä oikein hyväksytty. Sanoisin, ettei sodanjälkeinen ajattelutapa Suomessa oikein antanut markkinoinnille lupaa yhteiskunnallisessa elämässä. Televisiotakaan ei ollut vielä joka kodissa, mutta Sami oli ollut maailmalla ja nähnyt miten maailma etenee, ja varmasti Tampereen ensimmäinen televisio oli juuri hänellä. Häneen oli iskostunut ajatustapa, jonka jokainen tänä päivänä näkee ja kokee. Ei siihen enää kiinnitetä huomiota. Mutta me hämäläiset emme siitä pitäneet, että Sami veti firmansa kaikessa mukaan, sanoisin, että hän yhdisti sen itseensä MINÄ JA AMERPLAST. Vaikka hän oli kansanedustaja, hän käytti sitä hyväkseen niin, että siitä oli Amerplastille hyötyä… Ja sitten kun se epämiellyttävä vero-oikeudenkäynti oli ja hän jäi pois eduskunnasta, niin hän vähän niin kuin vihapäissään halusi näyttää olevansa liikkeenjohtaja ja tunnetulla menestyksellä…”
Pankinjohtaja Pentti Leino jatkaa tästä: ”Näin jälkeenpäin kun ajattelen, Samilla ei pitäisi olla vihamiehiä politiikankaan piirissä, vaikka vauhdikkaana miehenä hän ajoi omia teitään ja oli vähän ennen Kokoomuksen ryhmää aina perillä. Ja työntekijäjärjestöjen kanssa hänellä oli vahvojakin ristiriitoja, mutta sikäli kuin minä seurasin tilannetta, Sami käyttäytyi iloisesti ja ystävällisesti näissä kovissakin kädenvääntötilanteissa. Hän itse koki oman ryhmänsä hieman jarruttajana, joka veti häntä maan pinnalle, kun Sami meni vähintään metrin, mieluimmin kahden metrin, etäisyydellä maanpinnasta. Hän oli tyypillinen toimitusjohtaja ja kuten hän itse sanoi, hän halusi katsoa kolme vuotta eteenpäin!”
Amerplast vei Ruotsiin jo tavaraa ahkerasti kuusikymmentäluvun lopulla. Erään kerran oli kuljetuksissa jokin katkos täysin poikkeuksellisesti. Kesken käytävien neuvottelujen Ruotsista tuli Vehmaisten tehtaalle teleksillä tieto, etteivät tilatut muovipussilähetykset saapuneet perille ja koneet on pysäytetty pakkausten puuttuessa. Sami Suominen ei jäänyt seisomaan sormi suussa, vaan muovitavarat pakattiin reippaasti pakettiautoon ja auto lähti heti lentokentän suuntaan.
Vuosina 1932-1936 rakennetulla Härmälän lentokentällä – lentokentän terminaalirakennuksen suunnitteli kaupunginarkkitehti Bertel Evert Strömmer (s. 11.7.1890 Ikaalinen ja k. 18.4.1962 Tampere) – oli pienkone valmiina ja Sami Suomisellahan oli lentolupakirja. Pienkoneeseen pakattiin yli kolmesataa kiloa muovipusseja ja Sami Suominen aloitti lentomatkan Ruotsiin. Ruotsiin oli ennakkoon ilmoitettu koneen lähtöaika ja oletettu perille tuloaika, toivoen samalla, että Sami Suomista oltaisiin kentällä vastassa.
Ruotsin puolella suunniteltu laskeutumiskenttä olikin sotilaskenttä, jonne siviilikoneet eivät saaneet laskeutua. Sami tiedusteli lennonjohdolta lähintä sopivaa siviilikenttää ja sai siihen ohjeet lennonjohdolta. Tieto ilmoitettiin myös vastaanottajille Ruotsin päähän. Sami Suomisen laskeuduttua kentälle muovikassit pakattiin jälleen autoon ja ripeästi kuljetettiin Ruotsin tehtaalle. Sami Suomisen paluulento aiheutti hieman harmaita hiuksia, sillä Samilla ei ollut yölentolupaa Suomen rajojen ulkopuolella. Merta tuntui aina vain riittävän ja aika kului turhan nopeasti, mutta vihdoin Ahvenanmaa siinsi jo horisontissa. Muovipusseista tuli Amerplastille todella kalliita, mutta maine ja kunnia saatiin pelastettua näin toimien. Myöhemmin Sami Suominen vitsaili olevansa todellinen toimitusjohtaja.
Loa Karjalainen muisteli: ”Tottakai hän oli toimitusjohtaja, mutta siinä oli toimitusjohtajamaisuus kaukana, kun hän oli kouluttamassa väkeä Pakkausyhdistyksen kursseilla. Ymmärrän hyvin hämäläisen kokousväen tyrmistyksen siellä puutarhaluhlassa, ihan varmasti se on ollut mainio tilanne. Mutta kun me pidimme näitä kursseja – niitä on pidetty vuodesta 1965 alkaen – meillä oli tiettyä yhteistyötä ja Sami oli ehkä pidetyin luennoitsija viidenkymmenen muun joukossa. Sitä tosiaan odotettiin, että Sami tulee, nyt saadaan nauraa! Hän sanoi minulle kerran, ettei se mitään, jos ne nauraa minulle. Eihän kukaan jaksa kuunnella tunnin luentoa ja imeä itseensä pelkkää asiaa. Mutta jos ne saa nauraa, ne muistaa siinä ohessa yksi tai kaksi asiaa, ja se menee sen hauskan mukana. Tämä oli hänessä sellainen piirre, jota minä tavattomasti ihailin, koska olen itse kasvatukseltani korrekti. Hän ei välittänyt tippaakaan miten esiintyi, kunhan asia vain meni eteenpäin. Samissa oli jotain sellaista räväkkyyttä, ettei siellä tehtaalla voinut olla vähempää kuin neljätoista tuntia päivässä! Tämä tuntuu ihan hullulta sanoa, mutta siinä talossa todella yritettiin, ja Sami meni paitahihasillaan muiden mukana. Hän oli kaikkea muuta kuin toimitusjohtaja… Ja muistan vielä, kun Samia ehdotettiin teollisuusneuvokseksi. Takana oli Amerplastin johtoryhmä, RT-3:n väki ja Nuorkauppakamari, mutta Sami yksinkertaisesti kieltäytyi. Kun kysyin, miksi hän niin teki, niin hän sanoi minulle jälkeenpäin, että näin on ollut, mutta mie otan sitte vuorineuvoksen arvon, kun sen aika tulee, en mie tommosest piittaa. Ja nauroi makeasti päälle. Mutta sitten tuli tämä vero-oikeudenkäynti ja hänhän muuttui ihmisten silmissä toisen luokan kansalaiseksi – vähäksi aikaa…
Meidät suomalaisethan on opetettu puhumaan vieraita kieliä siten, että ensin täytyy miettiä, miten se menee kieliopillisesti ja sitten sorvata lause. Mutta entäs jos tilanne meneekin ohi ja se yleensä menee. Samin kielitaitohan oli sellainen, että hän puhui sujuvasti väärin kaikkia kieliä. Minulta nousee vieläkin tukka pystyyn, kun ajattelen hänen ruotsinkieltään, mutta hän puhui vaan. Samoin hän puhui englantinsakin, kyllä hän sen kielen hallitsi, mutta se oli semmoista sujuvasti väärinpuhumista ja saksa taisi olla vielä pahempi, mutta kaikkialla hän vain selvisi. Minusta aivan mainioin tilanne oli sattunut Ranskassa – taisi olla sitä Round Table aikaa – kun sami oli presidenttinä ja hänen piti symposiumissa pitää puhe naisille. Sami kertoi, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa, mutta ’mie vain nostin lasini ylös ja sanoin SYMPATIE’. Se meni valtavan hyvin perille ja suosionosoitukset olivat mahtavat – todella lyhyt ja ytimekäs puhe.”
Marja Suominen lisäsi tähän: ”Minä olin silloin Lontoossa Round Tablen Ladies Circlen päivillä, ja minun piti pitää siellä esitelmä. Luonnollisesti minä jännitin aivan tavattomasti, mutta Sami soittaa minulle toiselta puolen maapalloa, Sydneystä, ja sanoo, että kuulehan sie Marja kulta, otahan ihan rauhallisesti. Sie aloitat vaikka vitsillä, että kameli voi kävellä viikon juomatta, mutta suomalainen voi juoda viikon kävelemättä! Ja minähän sanoin juuri niin ja ihmiset nauroivat hullun lailla ja minun esitelmäni oli pelastettu.”
Eduskunnassa kansanedustajana toimiessaan Sami Suominen oli monien valiokuntien jäsen. Lehdistön arvostellessa kansanedustajien poissaoloja suuresta salista, kiikkui Sami Suomisen nimi usein näillä listoilla. Erään kerran Sami Suominen kysyikin, eikö lehdistö tiedä, missä varsinainen työ eduskunnassa tehdään; suuri salihan on vain valtavaa teatteria. Lopulta Sami Suominen pitkästyi eduskuntatyöskentelyyn 1970-luvun puolivälissä. Omassa tehtaassaan Vehmaisissa hän tunsi saavansa jotain aikaiseksi, mutta eduskunnassa kului paljon aikaa turhaan puhumiseen. Hänestä tuntui turhauttavalta käyttää omaa aikaansa eduskunnassa, kun samalla aikaa olisi saanut jotakin tärkeääkin tehdyksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti