Heikki Samuli "Sami" Suominen (21. osa)
Sami Suominen oli valtiopäivämiehen työt aloittaessaan eduskunnassa 48-vuotias. Luodaanpa hento katsaus siihen työsarkaan, jota Sami Suominen otti eduskunnassa tehdäkseen. Hänellä oli ensiksikin neljän asian ohjelma, joihin kansantaloutemme kaipasi kipeästi korjausta. Elinkeinoelämän vaivoina hän näki:
- puu loppuu, ahneus ei, ei ainakaan lähivuosina
- maatalous tuhlaa työvoimaa, valtio on vuosikausia estänyt tukitoiminnoillaan tuotannon järkeistämistä kyseisellä alalla
- sodan jälkeen syntyneet suuret ikäluokat etsivät nyt työtä ja asuntoja. Molempia on viime vuosina ollut kehnosti tarjolla, koska joka viidestoista suomalainen on hakeutunut Ruotsiin töihin
- radiossa ja TV:ssä risuparta-radikaalit estottomasti myyvät yrittäjävihaa. Työpaikkojen syntyminen on hidastunut.
Jo eduskuntaan lähtiessään Sami Suominen tiedosti, että:
”Puunjalostusteollisuus joutuu rationalisoimaan tuotantoaan ja vähentämään työvoimaa 1970-luvulla. Sama koski myös muuta yksityistä suurteollisuutta – näin oli kaikkialla maailmassa. Kuljetuskustannukset merkitsevät hyvin vähän suurtuotannon etuihin verrattuna. Saman alan laitosten yhdistämiset ovat yleisiä. Tehokkuuden kohottaminen tuo välttämättä mukanaan työpaikkojen vähentymisen.
Pienyritykset ovat pitäneet hyvin pintansa teknillisen kehityksen kiihtyessä. Nykyään meitä taloudellisesti kehittyneemmissä maissa on suhteellisesti enemmän pienyrityksiä kuin Suomessa. Sveitsi on tästä hyvä esimerkki.
Ratkaisuksi 1970-luvun työpaikkakriisiin on pieni- ja keskisuuri teollisuus, missä uuden työpaikan hinta on usein kymmenes-, joskus jopa vain sadasosa suurteollisuuden työpaikan rakennuskustannuksista. Kasvunopeus on hyvissä pienyrityksissä usein 40-60 prosenttia vuodessa.
Pienyritykset sijoittuvat helpommin sinne, missä työvoimaa vapautuu. Kokonaan uusien tuoteajatusten kehittämisessä ja uusien palvelumuotojen käyttöön ottamisessa pienyritykset ovat usein paljon suuryrityksiä nopeampia. On sanottu, että yli puolet merkityksellisistä innovaatioista viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana ovat toteutuneet vasta, kun keksintöään turhaan työnantajalleen kaupitellut on ryhtynyt toteuttamaan sitä itse.
Tällaisia yrityksiä me tarvitsemme ja niiden syntymis-, kehitys- ja kasvuedellytyksiä on edistettävä. Niitä olisi hoidettava paljon suuremmalla hellyydellä, huolella ja tarmolla kuin konsanaan lehmää, lantaa, peltoa, vehnää, voita ja soita… Aivoja on aktivoitava – suomalaista tulisi innostaa yrittämiseen. Tulisi opettaa, miten yritys perustetaan, miten tuoteidea etsitään, miten markkinointi suunnitellaan, miten uusvienti startataan.
Uudelle sukupolvelle tulisi selvittää, että oman yrityksen luominen ja eteenpäin vieminen on jännittävin, antoisin, kehittävin ja mielenkiintoisin tehtävä, mitä suomalainen nuori voi itselleen ajatella.”
Sami Suominen oli jo vuonna 1968 valitsijamiehenä presidentinvaalissa, jossa hän antoi tukensa Kokoomuksen ehdokkaalle, pankinjohtaja Matti Virkkuselle; Virkkunen sai vaaleissa 21,19 prosenttia annetuista äänistä. Urho Kekkosesta tuli kuitenkin jälleen tasavallan presidentti, vaikka Virkkunen sai taakseen 66 valitsijamiestä ja Veikko Vennamon takana oli 33 valitsijamiestä. Pitkävihainen Urho Kekkonen koki vaalimenestyksestään huolimatta kuitenkin henkilökohtaisesti hävinneensä. Katkeraan sävyyn hän kirjoitti päiväkirjaansa omat pettymyksensä vaalien tuloksesta. Urho Kekkonen itse odotti vielä paljon selvempää vaalivoittoa äänestyksen tuloksena. Erityisen nurjamielinen Urho Kekkonen oli Veikko Vennamon saamasta kannatuksesta valitsijamiesvaalissa. Kova paikka Urho Kekkoselle oli samoin Matti Virkkusen saama vaalitulos. Urho Kekkonen rankaisi Kokoomusta tämän vuoksi siten, että hän jätti monet vuodet Kokoomuksen ilman hallituspaikkaa. Urho Kekkonen olisi paljon mieluummin halunnut nähdä Kokoomuksen asettamana vastaehdokkaanaan vanhan ystävänsä, Helsingin kaupunginjohtaja ja ylipormestari Lauri Emil Ahon (vuoteen 1906 Finér, s. 18.7.1901 Pyhäjärvi ja k. 31.12.1985 Helsinki).
Tammikuussa 1972 Ahti Karjalainen katsoi ajan koittaneen, jotta Kekkosen taakse saataisiin kiireesti laaja poliittinen piiri Kekkosen uudelleen valitsemiseksi. Viekas Kekkonen oli edellisten vaalien yhteydessä ilmoittanut selkeästi, että vaaleilla valiten hän ei enää uudestaan jatka presidenttikauttaan. Neuvotteluissa Kekkosen taakse ryhmittyi tarpeeksi iso joukko poikkeuslain säätämistä varten presidentin viran jatkoajasta, jotta Kekkonen saattoi 18.4.1972 lausua julkisuuteen: ”Jos kansan enemmistö katsoo parhaaksi, että hoidan tasavallan presidentin tointa vielä maaliskuun 1. päivän jälkeen 1974, on minun jatkettava palvelustani. En osaa arvioida, millä tavalla tämä tulos on saavutettavissa, mutta se ei olekaan minun huoleni. Kuitenkin pitää jatkuvasti ja lopullisesti paikkansa, että presidenttiehdokkaaksi valitsijamiesvaaleissa en halua enkä suostu.”
Sami Suominen vastusti hamaan loppuun saakka poikkeuslakia. Kun 19.12.1972 avainasemassa ollut Kokoomuksen eduskuntaryhmä kokoontui käsittelemään poikkeuslakia ja päätti siinä yhteydessä antaa julkilausuman, jossa eduskuntaryhmä katsoi suotavaksi, että presidentti Kekkonen jatkaisi vielä virkakauttaan vuoden 1974 jälkeenkin. Tämän vuoksi eriävän mielipiteensä pöytäkirjaan sanelivat 32 paikalla olleesta kansanedustajasta peräti 11 kansanedustajaa puolueesta – näiden joukossa oli tietysti myös Sami Suominen.
Poikkeuslaki presidentti Kekkosen valinnaksi uudelle toimikaudelle tuli eduskunnassa kolmanteen ja ratkaisevaan käsittelyyn 17.1.1973. Eduskunnan suuressa salissa keskustelu asiasta alkoi puolilta päivin ja jatkui aina 12 tunnin ajan; sekä vastustajat että kannattajat saivat perustella näkemyksiään poikkeuslaista. Kuitenkaan keskusteluissa ei tullut esille mitään olennaisesti uutta. Eduskunnan yleisölehterit pysyivät täysinä koko poikkeuslain käsittelyn ajan. Poikkeuslain kohtalo eduskunnassa ratkesi lopulta 18.1.1973 vuorokauden ensimmäisellä tunnilla. Poikkeuslakiesityksen puolesta annettiin 170 ääntä ja sitä vastaan annettiin 28 ääntä. Näin eduskunnan suuri enemmistö tuli hyväksyneeksi poikkeuslain, joka käytännössä tarkoitti, ettei vuonna 1974 suoritettaisi hallitusmuodon edellyttämiä presidentinvaaleja. Samalla se tarkoitti sitä, että Suomen kansalta näiden vaalien osalta riistettiin sille hallitusmuodon 23 §:ssä säädetty äänioikeus presidenttiä valittaessa.
Poikkeuslain eduskuntakäsittelyn aikana Sami Suominen puhui eduskunnassa mm. näin: ”Kun on kysymys näin suuresta ratkaisusta, olisi sen vaikutusta maamme ulkopuolella myös huolellisesti harkittava. Tunnettu lontoolainen päivälehti The Times toteaa, että ’Viimeaikaiset kehitykset Suomessa antavat Suomen länsimaissa oleville ystäville aiheen tarkkailla Suomen tilannetta määrätyllä huolella.’ Pääkirjoituksessa selvitetään poikkeuslakiehdotuksen syntyyn vaikuttaneet tekijät, jotka ovat meille kaikille täällä salissa varmasti hyvin tiedossa.
Samainen lehti toteaa käsityksenään presidentin valitsemisesta poikkeuslailla verrattuna normaaliin valintamenettelyyn, ettei tämä tapahtuma ole ulkomaailman kannalta täysin merkityksetön, sillä asiaan liittyy Suomen kansainvälisen maineen kannalta tärkeitä piirteitä, ja katsoo, että presidentin toimikauden jatkamiseen tarvittava perustuslain säätämisjärjestys saattaa muodostua hankalaksi ennakkotapaukseksi, koska tilanteeseen ei liity nyt minkäänlaista kansallista kriisiä. On eri asia hyväksyä poikkeukselliset järjestelyt poikkeuksellisessa tilanteessa, mutta tilanne muuttuu toiseksi, jos tällaisia järjestelyjä käytetään palvelemaan poikkeuksellisen mahtavan virkapaikan haltijan mukavuutta. On Suomen oma asia, miten se valitsee itselleen presidentin, mutta maa olisi antanut itsestään vaikuttavamman kuvan maailmalle, jos se olisi toiminut oman perustuslakinsa momenttien mukaisesti.”
Lopullisessa äänestyksessä eduskunnassa poikkeuslakia vastaan äänestivät historiallisessa äänestyksessä seuraavat 28 kansanedustajaa: Kokoomus; Mikko Asunta, Juuso Häikiö, Tuure Junnila, Salme Katajavuori, Eeva Kauppi, Gunnar Laatio, Eero Lattula, Olavi Lähteenmäki, Timo Mäki, Pentti Mäki-Hakola, Olavi Nikkilä, Kullervo Rainio, Sami Suominen, Alli Vaittinen-Kuikka, Tauno Vartia. Suomen Maaseudun Puolue; Juhani Kortesalmi, Rainer Lemström, Arvo Sainio, Mikko Vainio, Pekka Vennamo, Veikko Vennamo. Suomen Kristillinen Liitto; Olavi Ronkainen, Veikko Turunen, Raino Westerholm. Liberaalinen Kansanpuolue; Olavi Borg, Irma Toivanen. Ruotsalainen Kansanpuolue; Georg C. Ehrnrooth ja Victor Procopé.
Sami Suominen toimi kansanedustajana eduskunnassa vuosina 1970-1975 ja tämän viiden vuoden rupeama opetti hänelle miten pitkäpiimäistä ja turhauttavaa eduskuntatyö voi olla. Kaikesta huolimatta kansanedustaja on vastuussa vain omille äänestäjilleen, vaikka puoluehallitus vaati itselleen uskollisuutta. Puoluehallitus halusi sitouttaa edustajat ryhmäpäätöksiin, he halusivat edustajan olevan lähinnä napinpainaja ja oppositiossa toimittaessa edustajan tehtävät olisivat melko turhauttavia. Politiikka on mahdollisuuksien taidetta, mutta huonoimmillaan se on tyhmyyden voitto järjestä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti