Amy Winehouse (3. osa)
Amy Winehousen viimeinen julkinen esiintyminen oli yllätysesiintyjänä 20.7.2011 Camdenin Roundhousessa. Esiintyjänä oli Amy Winehousen kummitytär, soullaulaja Dionne Julia Bromfield (s. 1.2.1996 Tower Hamlets, Lontoo, Englanti), joka lauloi kappaleen Mama Said irlantilaisen vuonna 2009 perustetun poikayhtye The Wantedin kanssa. Dionne Bromfield oli ensimmäinen artisti, joka kiinnitettiin syyskuussa 2009 Amy Winehousen perustamalle levy-yhtiölle, Lioness Recordsille. Vielä samana vuonna ilmestyi Dionne Bromfieldin debyyttialbumi, Introducing Dionne Bromfield.
Amy Winehouse kuoli vain kolme päivää myöhemmin 23.6.2011 kotonaan. Hänen viimeinen levytyksensä oli duotto yhdysvaltalaisen laulaja Tony Bennettin (oik. Anthony Dominick Benedetto, s. 3.8.1926 New York City, Yhdysvallat ja k. 21.7.2023 New York, Yhdysvallat) kanssa tämän albumilla Duets II, joka julkaistiin 20.9.2011. Heidän laulamansa duettosingle albumilta Body and Soul julkaistiin 14.9.2011 MTV:llä ja VH1:llä Amy Winehousen 28. syntymäpäivän muistoksi.
Tony Bennett aloitti laulamisen jo hyvin varhain. Bennett taisteli toisen maailmansodan loppuvaiheessa Yhdysvaltain armeijan jalkaväessä Euroopassa. Vuonna 1951 hän teki levytyssopimuksen 15.1.1889 perustetun Columbia Recordsin kanssa ja listaykköseksi nousi hänen laulamansa laulu Because of You. Hän laajensi ohjelmistoaan myös jazzlaulun suuntaan. 1950-luvun lopulla hänen taiteellinen huippunsa osui albumeihin The Beat of My Heart ja Strike Up the Band. Vuonna 1962 Tony Bennett levytti nimikkokappaleensa I Left My Heart in San Francisco. Hänen uransa ja henkilökohtainen elämänsä kokivat pitkän laskukauden rockmusiikin aikakauden huipulla. Tony Bennett teki paluun 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla, kun häneltä julkaistiin jälleen kultalevyjä.
Amy Winehouse lahjoitti koko elämänsä ajan rahaa, musiikkiaan sekä aikaansa lukuisille hyväntekeväisyysjärjestöille ja -kohteille, varsinkin lapsille. Hän otti osaa kanpanjaan, jolla pyrittiin estämään kerrostalon rakentaminen George Tavernin – kuuluisan Lontoon East Endin musiikkipaikan – viereen Commercial Roadilla Stepneyssä. Paikan omistaa ja sitä johtaa taiteilija Pauline Forster (s. 1949 Carlisle, Englanti). Kampanjan kannattajat pelkäsivät asuinrakentamisen lopettavan paikan tuottoisan sivutoiminnan elokuva- ja valokuvauspaikkana, josta se on riippuvainen selviytyäkseen. Osana rintasyöpätietoisuuskampanjaa Amy Winehouse esiintyi paljastavassa valokuvassa Easy Living -lehden huhtikuun 2008 numerossa. Vuonna 2009 Winehouse esiintyi Classics -nimisellä CD-levyllä yhdessä muusikoiden, kuten Rolling Stones, Killersin ja monien kuubalaisten muusikoiden, kanssa lisätäkseen tietoisuutta ilmastonmuutoksesta.
Amy Winehouse lainasi vintagemekon, jota hän käytti Tears Dry on Their Own -videossaan sekä DVD:n British Music Experiencelle, uudelle museolle, joka on omistettu brittiläisen popmusiikin historialle. Lontoon 02 Arenalla sijaitseva museo avattiin 9.3.2009. Amy Winehouse lahjoitti maaliskuussa 2011 yli 20 000 punnan arvosta vaatteita paikalliselle hyväntekeväisyysmyymälälle Lontoossa. Karibialainen mies, Julian Jean DeBaptiste kertoi, että Amy Winehouse oli maksanut hänen kiireisen leikkauksensa, joka tuli maksamaan 4 000 puntaa, hänen ollessa Saint Luciassa vuonna 2009. Näin DeBaptiste itse kertoi: ”Minulle tehtiin leikkaus 1.7.2009… se maksoi omaisuuden ja Amy maksoi koko jutun. Yritin kiittää häntä, mutta hän vain halasi minua ja käski minun olla sanomatta mitään. Hänen anteliaisuutensa antoi minulle elämäni takaisin.”
Amy Winehousen omaisuuden arvioitiin olevan 10 miljoonaa puntaa, mikä nosti hänet jaetulle kymmenennelle sijalle The Sunday Times vuonna 2008 julkaisemassa alle 30-vuotiaiden muusikoiden varallisuuslistalla. Amy Winehousen taloutta hoitivat Mitchell ja Janis Winehouse. Winehousen kerrottiin ansainneen noin miljoona puntaa laulamalla kahdessa yksityisjuhlissa Pariisin muotiviikoilla sekä toiset miljoona puntaa esiintymisestä Moskovan taidegalleriassa venäläiselle oligarkille Roman Arkadjevitš Abramovitšille (s. 24.10.1966 Saratov, Neuvostoliitto).
Tammikuussa 2009 Amy Winehouse ilmoitti perustavansa oman levy-yhtiön. Hänen Lioness Recordsilla soittaa ensimmäisenä Amy Winehousen 13-vuotias kummitytär Dionne Bromfield. Dionne Bromfieldin ensimmäinen albumi, joka sisälsi klassisten soul-levyjen cover-versioita, julkaistiin 12.10.2009. Amy Winehouse on taustalaulaja monilla albumin kappaleilla ja hän lauloi taustalauluja Bromfieldille BBC:n televisio-ohjelmassa Strictly Come Dancing 10. lokakuuta.
Amy Winehouse sekä hänen perheensä ovat Daphne Barakin vuonna 2009 kuvaaman dokumentin Saving Amy kohteina. Amy Winehouse perusti vuonna 2009 EMI:n kanssa yhteisyrityksen lanseeratakseen käärepapereita ja lahjakortteja, jotka sisältävät Back to Black -albuminsa laulujen sanoituksia. Channel 4:llä esitettiin 8,1,2010 televisiodokumentti My Daughter Amy. Saving Amy julkaistiin pokkarina tammikuussa 2010.
Amy Winehouse oli erkittävä Fred Perry -tuotemerkin ihailija. Winehouse työskenteli tuotemerkin kanssa 17-osaisen muotimalliston parissa, malliston, joka tuli lokakuussa 2010 myyntiin. Fred Perryn markkinointijohtajan mukaan ”meillä oli kolme suurta suunnittelukokousta, joissa Amy oli tiiviisti mukana tuotetyylin valinnassa sekä kankaan, värin ja tyylin yksityiskohtien sovittamisessa ja hän antoi ratkaisevan panoksen mittasuhteisiin, väriin ja istuvuuteen. Mallisto koostuu vintage-henkisistä lookeista, kuten caprit, keilamekko, trenssitakki, kynähameet, pitkät argyle-neulepusero ja pinkki-musta ruutukuvioinen kauluspaita.” Winehousen perheen pyynnöstä julkaistiin kolme tulevaa mallistoa syksyyn/talveen 2012 saakka, jotka hän oli suunnitellut ennen kuolemaansa. Amy Winehousen kuoleman jälkeen Fred Perry lahjoitti 20 prosenttia Amy Winehousen kokoelman nettotuotoista Amy Winehousen nimissä perustetulle hyväntekeväisyysjärjestölle, Amy Winehouse Foundationille.
Amy Winehouse oli tunnettu syvästä ja ilmeikkäästä alttoäänestään sekä eklektisestä musiikkigenrejen sekoituksestaan; hän sekoitti tehokkaasti rhythm & bluesia, soulia ja jazzia. Rolling Stone, The New York Times, The Nation ja Billboard kuvasivat Amy Winehousea retro-soul -laulajaksi. BBC:n Garry Mulholland kutsui Amy Winehousea ”sukupolvensa huomattavimmaksi laulukyvyksi”. All Musicin Cyril Cordorin mukaan hän oli yksi Englannin johtavista laulajista 2000-luvulla. Cyril Cordor kirjoitti: ”Sekä fanit että kriitikot omaksuivat hänen karun viehätyksensä, röyhkeän huumorintajunsa ja leimallisen sielukkaat ja jazzahtavat laulunsa”. Caroline Sullivan kirjoitti myöhemmin The Guardianissa, että ”hänen Dinah Washington ja Ronettesin ihannointinsa erotti hänet lähes kaikista 2000-luvun alun uusista poplaulajista ja hänen poikkeuksellisen altis sydäntäsärkevä äänensä hoiti loput”.
Amy Winehousen suurin rakkaus oli 1960-luvun tyttöbändit. Winehousen kampaaja Alex Foden lainasi hänen tunnusomaisen mehiläispesäkampauksen yhdysvaltalaiselta tyttöbändiltä, The Ronetteilta; samoin hän lainasi Kleopatra -meikkinsä tuolta samalta tyttöbändiltä. Hänen jäljittelynsä oli niin menestyksellistä, että kuten The Village Voice raportoi, ”Ronnie Spector – joka voitaisiin väittää keksineen Winehousen tyylin alun perin noustessaan lavalle Brooklyn Fox -teatterissa muiden Ronettejen kanssa yli 40 vuotta sitten – oli niin hämmästynyt Amy Winehousen kuvasta New York Postissa, että hän huudahti: ”En tunne häntä, en ole koskaan tavannut häntä ja kun näin kuvan, ajattelin: ’Se olen minä! Mutta sitten sain tietää, ettei se olekaan Amy! Minulla ei ollut silmälaseja.”
New York Timesin tyylitoimittaja Guy Trebay käsitteli Amy Winehousen tyyliin hänen kuolemansa jälkeen vaikuttaneiden monien tekijöiden vaikutusta. Guy Trebay huomautti, että ”hänen tyylikäs aviomiehensä, Blake Fielder-Civil, on saattanut vaikuttaa hänen ulkonäköönsä.” Hän totesi lisäksi: ”Hän oli 160-senttinen visuaalinen viittauskokoelma, tunnetuimpina Ronnie Spectorista Ronettesista, mutta myös valkoisesta brittiläisestä soul-laulajasta Mari Wilsonista, joka on vähemmän kuuluisa soundistaan kuin mehiläispesästään; punk-jumala Johnny Thundersista…; rajoista kaupungintalon tytöistä… pahojen tyttöjen sukuun, joka ulottui Kleopatrasta Louise Brooksin Luluun ja Salt-n-Pepa mukaan lukien, vastustamattomiin miesansoihin, jotka tuntuivat aina päättyvän samaan onnettomaan loppuun.”
Entinen Rolling Stone -lehden toimittaja Joe Levy, joka oli laittanut hänet lehden kanteen, kuvaili hänen tyyliään näin: ”Aivan kuten hänen paras musiikkinsa ammensi samplauksesta – yhdistäen soundillisia vivahteita ja tyylillisiä fragmentteja Motownista, Staxista, punkista ja varhaisesta hiphopista – hänen henkilökohtainen tyylinsä oli myös tietävä kollaasi. 1990-luvulla oli tietty hetki, jolloin keskustaan päin käännyttäessä vasemmalle jokainen tyttö näytti Bettie Pagelta. Mutta he eivät tehneet sitä, mitä Winehouse teki, sekoittamalla Bettie Pagea ja Brigitte Bardotia ja lisäämällä ripauksen Ronnie Spectoria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti