Edward William Elgar (5. osa) 

Sir Edward Elgar.

Sir Edward Elgar teki vuodesta 1926 lähtien sarjan äänityksiä omista sävellyksistään. Musiikkikirjailija Robert Philip luonnehti Elgaria ”ensimmäiseksi säveltäjäksi, joka otti gramofonin vakavasti”. Elgar oli jo vuodesta 1914 alkaen äänittänyt merkittävän osan musiikistaan His Master’s Voice (HMV)-levymerkille. Edward Elgar oli ensimmäinen säveltäjä, joka käytti kaiken hyödyn tekniikan kehittymisestä sävellystensä tallentamiseen. Amerikkalainen muusikko ja äänitysinsinööri Fred William Gaisberg (s. 1.1.1873 ja k. 2.9.1951) HMV:stä tuotti Elgarin äänitteitä ja järjesti levytykset mm. hänen tärkeimmistä orkesteriteoksistaan, kuten Enigma-muunnelmat, Falstaff, ensimmäinen ja toinen sinfonia sekä sello- ja viulukonsertot. Useimmiten äänityksissä käytettiin Lontoon sinfoniaorkesteria (LSO), mutta joskus myös Royal Albert Hall Orchestraa. Myöhemmissä levytyksissään Elgar johti myös BBC Symphony Orchestraa ja Sir Thomas Beechamin Lontoon filharmonista orkesteria.

Fred William Gaisberg, Edward Elgar ja Yehudi Menuhin.

Pathé-tuotanto- ja jakeluyhtiö kuvasi marraskuussa 1931 Edward Elgarin uutissarjaa varten EMI:n Abbey Road Studion avajaisissa Pomp and Circumstance March no. 1:n tallennuksen Lontoossa. Filmi on ilmeisesti ainoa säilynyt äänielokuva Edward Elgarista. Elgar tekee filmillä lyhyen huomautuksen LSO:n soittajille ennen soiton alkamista. Hän pyysi muusikoita ”soittamaan tätä sävelmää ikään kuin ette olisi koskaan kuulleet sitä”. Abbey Roadilla paljastettiin 24.6.1993 muitolaatta Edward Elgarille.

The Nursery Suite on eräs Edward Elgarin viimeisistä sävellyksistä. Tässä teoksessa Elgar palaa jälleen nuoruuteensa luonnoskirjan avulla. Teoksessa on seitsemän osaa ja teos kestää noin 25 minuuttia. Nursery Suite on yksi ensimmäisistä orkesterimusiikin teoksista, jotka saivat ensiesityksensä äänitysstudiossa konserttisalin sijasta. Teos äänitettiin ensi-illassa 23.5.1931 kahta viimeistä osaa lukuunottamatta säveltäjä Elgarin johdolla. Kaksi viimeistä osaa äänitettiin, kun koko sarja esitettiin 4.6.1931 kutsutulle yleisölle. Yleisössä olivat mukana viisivuotia prisessa Elisabeth ja hänen vanhempansa. Teos on omistettu Yorkin herttuan vaimolle ja tyttärelle.

Vuonna 1932 BBC järjesti Edward Elgarin 75-vuotissyntymäpäivän kunniaksi Elgarin teoksista festivaalin. Vuonna 1933 Edward Elgar lensi Pariisiin johtamaan viulukonserttoansa, jonka viulusolistina soitti Yehudi Menuhin. Samalla Ranskan vierailullaan Elgar kävi englantilaisen säveltäjä Frederick Theodore Albert Deliuksen (synt. Fritz Theodor Albert Delius, s. 29.1.1862 ja k. 10.6.1934) luona hänen talossaan Grez-sur-Loingissa. Elgar aloitti samoin säveltää oopperaa The Spanish Lady sekä BBC:n tilauksesta hän aloitti myös kolmannen sinfoniansa sävellystyön.

Elgar pelkäsi keskeneräiseksi jääviä töitä, mutta lopulta sairaus esti näiden sävellysten valmistumisen. Englantilainen musiikintutkija, toimittaja, urkuri, säveltäjä, kapellimestari ja opettaja Percy Marshall Young (s. 17.5.1912 Northwich, Cheshire ja k. 9.5.2004 York) tuotti Elgarin kuoleman jälkeen yhteistyössä BBC:n ja Elgarin tyttären Caricen kanssa version The Spanish Ladystä. Ooppera julkaistiin CD-levynä. Säveltäjä, musiikkikriitikko ja musiikkitieteilijä Anthony Edward Payne (s. 2.8.1936 Lontoo ja k. 30.4.2021 Islington, Suur-Lontoo) saattoi Sir Edward Elgarin kolmannen sinfonian luonnoksen täydelliseksi partituuriksi vuonna 1997.

Sir Edward Elgar leikattiin 8.10.1933 ja leikkauksessa löydettiin pahanlaatuinen paksunsuolen syöpäkasvain, jota ei voitu poistaa leikkauksessa. Sir Edward Elgar kuoli 76-vuotiaana 23.2.1934 ja hänet haudattiin oman vaimonsa viereen St. Wulstanin roomalaiskatolisen kirkon hautausmaalle Little Malvernissa.

Edward Elgar halveksi syvästi kansanmusiikkia. Häneltä ei myöskään kiinnostusta tai kunnioitusta riittänyt paljoakaan varhaisempia englantilaisia säveltäjiä kohtaan. Elgar nimitti William Byrdiä (s. 1540 ja k. 4.7.1623) ja hänen aikalaisiaan ”museokappaleiksi”. Englantilaisista säveltäjistä Elgar piti barokkikauden säveltäjä Henry Purcellia (s. 10.9.1659 Westminster ja k. 21.11.1695 Lontoo) suurimpana. Edward Elgar kertoi itse oppineensa paljon tutkimalla säveltäjä, musiikkikirjailija ja musiikkipedagogi Sir Charles Hubert Parryn (s. 27.2.1848 Bournemouth ja k. 7.10.1918 Rustington) kirjoituksia. Muita Elgarin arvostamia säveltäjiä olivat mm. Georg Händel, Antonio Dvořák ja Johannes Brahms. Kromatismiinsa Elgar sai vaikutteita Richard Wagnerilta ja hänen orkesterointityyliinsä vaikuttivat Louis-Hector Berlioz (s. 11.12.1803 ja k. 8.3.1869), Jules Èmile Frédéric Massenet (s. 12.5.1842 Montaud, Saint-Ètienne ja k. 13.8.1912 Pariisi), Saint-Saëns ja varsinkin Clément Philibert Léo Delibes (s. 21.2.1836 ja k. 16.1.1891).

Edward Elgar aloitti jo lapsena säveltämisen ja koko elämänsä ajan hän ammensi musiikillisia teemoja ja inspiraatioita varhaisista musiikillisista luonnoskirjoistaan. Elgarin tunnetuimmat sävelteokset ovat sävelletty 21 vuoden aikana vuosina 1899-1920. Suurin osa näistä teoksista on orkesteriteoksia. Elgar on itse kertonut, että jopa hänen oratorioissaan orkesteriosuus on tärkein.

Anthony Payne jalosti Edward Elgarin kolmannen sinfonian luonnoksen valmiiksi. Elgarilta jäi sinfonian avaus valmiiksi täydessä partituurissa, joista selvästi huomaa kuinka Elgarin orkestrointi on muuttunut melkoisesti hänen sotaa edeltävän ajan teoksien rikkaudesta. The Gramophone kuvasi uuden sinfonian avausta joksikin jännittäväksi ja unohtumattoman laihaksi. Elgarin kolmannen sinfonian ensimmäinen julkinen esitys oli Lontoossa 15.2.1998 BBC:n sinfoniaorkesterin soittamana ja Sir Andrew Frank Davisin (s. 2.2.1944 Ashridge, Hertfordshire ja k. 20.4.2024 Chicago, Illinois, Yhdysvallat) johtamana. Anthony Payne tuotti vielä myöhemmin Elgarin jättämistä luonnoksista version kuudennesta Pomp and Circumctance Marchista, joka kantaesitettiin Lontoon Promsissa elokuussa 2006. Edward Elgarin luonnokset pianokonsertolle vuodelta 1913 ovat säveltäjä Robert Walkerin loppuunsaattamia ja pianisti ja säveltäjä David Owen Norris (s. 1953 Long Buckbyssä Northamptonshiressa) esitti pianokonserton ensi kerran elokuussa 1997.

Sir Edward Elgarin hyvin omaleimainen musiikkinsa orkestrointi sekä hänen melodinen inspiraationsa kohottavat hänet korkeammalle tasolle kuin monet muut englantilaiset säveltäjät. Elgarin keskeisimmän huippukauden muita sävellystöitä olivat satunnainen musiikki irlantilaisen kirjailija George Augustus Mooren (s. 24.2.1852 ja k. 21.1.1933) ja irlantilaisen runoilija William Butler Yeatsin (s. 13.6.1865 ja k. 28.1.1939) vuonna 1901 kirjoittamaan näytelmään Diarmuid ja Grania sekä musiikki kirjailija Algernon Henry Blackwoodin (s. 14.3.1869 ja k. 10.12.1951) tarinaan perustuvaan näytelmään The Starlight Express. Edward Elgar kirjoitti samoin lukuisia muitakin kappaleita luomiskautensa huipulla, joista William Henry Reed kuitenkin muistuttaa, että niistä ei voida katsoa hänen rikastuttaneen lauluohjelmistoa samassa määrin kuin orkesterin osuutta.

Vuonna 1957 järjestetyssä Vaughan Williamsin johtamassa Musical Times -symposiumissa monet Elgarista kirjoittavat tutkijat olivat Sveitsissä syntyneen brittiläisen musiikin leksikografi, musiikkikriitikko ja kirjailija Eric Walter Blomin (s. 20.8.1888 ja k. 11.4.1959) kanssa samaa mieltä, että Falstaff on kaikista Edward Elgarin sävellyksistä suurin. Esimerkiksi sellaiset säveltäjät kuten mm. Igor Fjodorovitš Stravinsky (s. 17.6.1882 ja k. 6.4.1971), Richard Georg Strauss (s. 11.6.1864 München ja k. 8.9.1949 Garmisch-Partenkirchen), Vauhghan Williams sekä Johan Julius Christian Sibelius (s. 8.12.1865 Hämeenlinna ja k. 20.9.1957 Järvenpää) arvostivat suuresti Edward Elgaria säveltäjänä. Sibelius kutsui Elgaria ”musiikin todellisen englantilaisen luonteen personifikaatioksi… jaloksi persoonaksi”.

Vuonna 1920 Edward Elgar sai Belgian kruunun ritarikunnan komentajan ristin. Elgarista tehtiin kuninkaan musiikkimestari vuonna 1924 ja seuraavana vuonna hän sai Royal Philharmonic Societyn kultamitalin. Vuonna 1928 Elgar nimitettiin Royal Victorian Orderin (KCVO) ritarikomentajaksi. Vuosina 1900-1931 Edward Elgar sai kunniakirjat Cambridgen, Durhamin, Leedsin, Oxfordin, Yalen (USA), Aberdeenin, Länsi-Pennsylvanian (USA), Birminghamin ja Lontoon yliopistoista. Elgar oli samoin jäsenenä näissä akatemioissa: Regia Accademia de Santa Cecilia (Rooma), Accademia del Reale Istituto Musicale (Firenze), Académie des Beauz Arts (Pariisi), Institut de France ja American Academy.

Edward Elgarin patsas pystyttiin Worcester High Streetin päähän vastapäätä katedraalia ja hänen isänsä muinoisen musiikkiliikkeen viereen. Rosa Garrardin (s. 21.9.1946 Bewdley, Worcestershire) tekemä toinen patsas Elgarista seisoo Church Streetin päässä Malvernissa. Kolmas patsas – Jemma Pearsonin veistämä – paljastettiin syyskuussa 2005 Herefordin katedraalin lähellä. Elgarin syntymäkodin museo – talo Lower Broadheathissa, jossa Edward Elgar syntyi – on omistettu Elgarin elämälle ja työlle. Elgarin tytär, Carice, auttoi museon perustamisessa vuonna 1936. Samoin hän jätti museolle suuren osan Elgarin kirjeistä ja asiakirjoista vuonna 1970. Säveltäjä Edward Elgarille ja hänen teoksilleen omistautunut Elgar-seura perustettiin vuonna 1951.

 Edward William Elgar (4. osa)

Sir Edward Elgar.

Lontoon Hampsteadin kodissaan Sir Edward Elgar sävelsi kaksi viimeistä ensimmäistä maailmansotaa edeltänyttä suuren mittaluokan sävelteostaan, nimittäin kuoroteoksen The Music Mekers – teos esitettiin Birminghamin festivaaleilla vuonna 1912 – sekä sinfonisen runon Falstaff op. 68, jonka ensi-ilta oli Leedsissä 1.10.1913 säveltäjä Elgarin johtaessa teoksensa itse. The Musical Times-lehti kirjoitti konsertista: ”Teos oli vertaansa vailla modernissa musiikissa orkesterikirjoituksen monipuolisuuden, tehokkuuden ja varmuuden vuoksi.” Teoksen Lontoon ensi-ilta oli 3.11.1913 Queen’s Hallissa ja tällä kertaa orkesteria johti kapellimestari, säveltäjä, pianisti ja opettaja Sir Landon Ronald (synt. Landon Ronald Russell, s. 7.6.1873 Kensington, Lontoo ja k. 14.8.1938 Lontoo). The Times-lehden mukaan Lontoon ensi-illassa ei ollut kovin suuri yleisömäärä, mutta yleisö oli sitäkin innostuneempaa väkeä.

Sir Landon Ronald.

Musiikkianalyytikko, musiikkitieteilijä, kirjailija, säveltäjä, pianisti ja kapellimestari Sir Donald Francis Tovey (s. 17.7.1875 Eton, Berkshire ja k. 10.7.1940 Edinburg) arvosti Falstaffia ”yhtenä mittaamattoman suurista asioista musiikissa, joka oli identtinen Shakespearen kanssa”. Leeds Festival tilasi säveltäjä Edward Elgarilta vuonna 1912 uuden teoksen, joka esitettäisiin seuraavana vuonna. Ennen teoksen ensi-iltaesitystä Edward Elgar paljasti toimittajille: ”Olen mielestäni nauttinut sen kirjoittamisesta enemmän kuin minkään muun säveltämäni musiikin ja ehkä tästä syystä se saattaa osoittua parhaaksi ponnistelukseni”. Tämä teos sai sangen hyvän vastaanoton vuonna 1913 ensi-illassa, mutta sinfoninen runo ei herättänyt niin suurta innostusta, jota eräät aikaisemmat Edward Elgarin säveltämät teokset herättivät. Säveltäjä itse piti juuri tätä teostaan hienoimpana orkesteriteoksenaan ja useat säveltäjä Elgarin ihailijat ovat asiasta samaa mieltä; moniin muihin säveltäjä Elgarin teoksiin verrattuna tätä sinfonista runoa soitetaan vieläkin harvoin konserttisaleissa.

Sir Donald Tovey.

Ensimmäisen maailmansodan syttyminen sai Edward Elgarin järkyttymään kauheasta verilöylystä. Säveltäjän isänmaalliset tunteet kuitenkin heräsivät sodasta huolimatta. Elgar sävelsi A Song for Soldiers -kappaleen, jonka hän hyöhemmin kyllä veti pois. Elgar liittyi paikallisiin poliisivoimiin erikoiskonstaapeliksi sekä vielä myöhemmin hän liittyi armeijan Hampsteadin vapaaehtoisreserviin. Elgar sävelsi Belgian kunniaksi isänmaallisen teoksen, Carillon op. 75 vuonna 1914, jossa puheteksti on belgialaisen runoilija Émile Cammaertsin kirjoittama. Carillon esitettiin ensimmäisen kerran Lontoon Queen’s Hallissa 7.12.1914 Cammaertsin vaimon, Tita Brandin, toimiessa lausujana ja säveltäjä Elgarin johtaessa orkesteria.

Emil Szymon Młynarski.

Puolan kunniaksi Edward Elgar sävelsi sinfonisen alkusoiton, Polonia op. 76 vuonna 1915. Puolalainen kapellimestari, viulisti, säveltäjä ja pedagogi Emil Szymon Młynarski (s. 18.7.1870 ja k. 5.4.1935) pyysi 13.4.1915 säveltäjä Edward Elgarin säveltämään Puolan kunniaksi jotakin musiikkia, joka sisältäisi puolalaista kansanmusiikkia. Elgar innostui ja sävelsi alkusoiton, jossa on lainauksia puolalaisista kansanlauluista Mazurek Dąbrowskiego, Warszawianka ja muista puolalaisista isänmaallisista lauluista sekä säveltäjä ja pianisti Frédéric François Chopinin (s. 1.3.1810 ja k. 17.10.1849) ja säveltäjä sekä pianisti Ignacy Jan Paderewskin (s. 18.11.1860 ja k. 29.6.1941) teemoja. Edward Elgar omisti Polonian alkusoiton säveltäjä ja pianisti Paderewakille, joka oli myös säveltänyt oman Poloniansa vuonna 1908, sinfonian h-mollissa. Alkusoitton ensiesitys oli Puolan uhrien avustusrahaston konsertissa Lontoon Queen’s Hallissa 6.7.1915, jossa orkesteria johti itse säveltäjä Elgar alkusoiton aikana ja konsertin loppuosan johti Sir Thomas Beecham (s. 29.4.1879 ja k. 8.3.1961), joka tunnettiin parhaiten yhteistyöstään Lontoon filharmonikkojen ja Kuninkaallisen Filharminisen orkesterin kanssa.

Sir Thomas Beecham.

Sir Edward Elgarin muut sodanaikaiset sävellykset olivat mm. satunnaista musiikkia lastennäytelmään The Starlight Express (1915), baletti The Sanguine Fan (1917) ja runoilija, näytelmäkirjailija ja taidetutkija Robert Laurence Binyonin (s. 10.8.1869 ja k. 10.3.1943) runoihin sävelletty The Spirit of England (1915-1917) kolme kuoroteosta, jotka kuitenkin eroavat luonteeltaan kovin hänen aikaisemmasta romanttisesta isänmaallisuudestaan. Elgarin sotavuosien viimeinen laajamittainen sävellys oli The Fringes of the Fleet -laulusarja, joka pohjautuu kirjailija ja runoilija Joseph Rudyard Kiplingin (s. 30.12.1865 ja k. 18.1.1936) kirjoittamiin runoihin merenkulkuaiheesta. Tätä teosta tekijät esittivät suurella suosiolla pitkin Englantia, kunnes kirjailija Kipling selittämättömästi äkkiä jäi pois esityksistä. Edward Elgar johti itse teoksen äänityksen Gramophone Companylle.

Joseph Rudyard Kiplingin.

Ensimmäisen maailmansodan loppuajan Edward Elgar oli huonossa kunnossa. Aviopuoliso Alice katsoi, että miehensä oli parasta muuttaa maaseudulle ja hän vuokrasi Brinkwellsin talon läheltä Fittleworthia Sussexista vuosiksi 1917-1921. Maaseudun rauhassa Elgas sävelsi vuosina 1918 ja 1919 neljä laajamittaista teosta. Kolme ensimmäistä näistä teoksista oli kamarimusiikkia: viulusonaatti e-molli op. 82, pianokvintetto a-molli op. 84 ja jousikvartetto e-molli op. 83. Lady Elgarin lempimusiikkia oli tämän kolmiosaisen jousikvarteton toinen, hidas osa: Piacevole (poco andante). Alice Elgar kuvasi osaa ”vangituksi auringonpaisteeksi” ja tämän osan soittivat viulisti Albert Edward Sammons (s. 23.2.1886 ja k. 24.8.1957), viulisti William Henry Reed, alttoviulisti Lionel Tertis (s. 29.12.1876 ja k. 22.2.1975) ja Felix Adrian Norman Salmond (s. 19.11.1888 ja k. 20.2.1952) Alice Elgarin hautajaisissa vuonna 1920.

Kaikki kolme kamariteosta saivat osakseen hyvän vastaanoton. Kvartetti ja kvintetti kantaesitettiin Wigmore Hallissa 21.5.1919. Sen sijaan neljäs teos, sellokonsertto e-molli op. 85, sai onnettoman kantaesityksen Lontoon sinfoniaorkesterin kauden 1919-1920 avauskonsertissa lokakuussa 1919. Säveltäjä johti itse sellokonserton ja loppuosan konsertista johti kapellimestari Albert Coates (s. 23.4.1882 ja k. 11.12.1953). Sellosolistina soitti Felix Salmond. Konsertin harjoitukset olivat aivan liian riittämättömiä ja lopulta sellokonserttoa ei esitetty toista kertaa Lontoossa yli vuoteen.

1920-luvulla Edward Elgarin musiikki meni pois muodista, mutta aina välillä hänen musiikkia soitettiin konserteissakin. Esimerkiksi maaliskuussa 1920 Adrian Boult johti Elgarin toisen sinfonian ja samana vuonna Landon Ronald johti Elgar-konsertin Queen’s Hallissa. Alice Elgar kirjoitti päiväkirjaansa sinfonian saaneesta innostuneesta vastaanotosta, mutta tämä konsertti oli viimeisiä kertoja, kun Alice Elgar kuuli miehensä säveltämää musiikkia julkisesti. Sangen lyhyen sairauden jälkeen Alice Elgar kuoli keuhkosyöpään 72-vuotiaana 7.4.1920.

Edward Elgar oli syvästi järkyttynyt oman vaimonsa menetyksestä. Uusia sävellystilauksia ei enää tullut ja kun oma vaimokaan ei ollut enää tukemassa ja inspiroimassa säveltämistä, oli Elgarin helppo jättää säveltämistyö. Säveltäjä Edward Elgar omistautui nyt erilaisille harrastuksilleen, kuten amatöörikemiaan. Hän oli koko elämänsä ajan ollut kiinnostunut kemiasta ja takapihallaan hänellä oli tätä tarkoitusta varten jopa oma laboratorio. Vuonna 1908 Elgar jopa patentoi ”Elgar Sulphuretted Hydrogen Apparatus”-laitteen. Elgar nautti jalkapallo-otteluista ja hän tuki Wolverhampton Wanderers FC:a, jolle joukkueelle hän sävelsi myös hymnin, He Banged the Leather for Goal. Hyöhempinä vuosinaan Elgar seurasi mielellään samoin hevoskilpailuja.

Edward Elgar teki nuorempana matkoja yleensä polkupyörällä; hän osti Royal Sunbeam-polkupyörät itselleen ja vaimolleen vuonna 1903. Leskenä ollessaan Elgar taas mielellään nautti autonkuljettajansa mukana ajomatkoista maaseudulle. Marras-joulukuussa 1923 Elgar teki matkan Brasiliaan. Amazonia pitkin Elgar matkusti katsomaan erityisesti oopperataloa Manausissa sademetsien sydämessä, Teatro Amazonasia, joka vihittiin käyttöön 31.12.1896. Oopperatalon ensimmäinen esitys oli 7.1.1897, kun siellä esitettiin Amilcare Ponchiellin (s. 31.8.1834 Paderno Fasolaro, Lombardia ja k. 16.1.1886 Milano) kirjoittama La Gioconda.

Alice Elgarin kuoleman jälkeen Edward Elgar myi Lontoon Hampsteadin talon. Asuttuaan varsin lyhyen aikaa St. James’n alueella Lontoon keskustassa Elgar muutti takaisin Worcestershireen, Kempseyn kylään, jossa hän asui vuodet 1923-1927. Hän ei vielä malttanut jättää säveltämistä kokonaan kyseisinä vuosina. Elgar teki laajoja sovituksia Johann Sebastian Bachin (s. 31.3.1985 Eisenach ja k. 28.7.1750 Leipzig) ja Georg Frideric Händelin (s. 23.2.1685 Halle ja k. 14.4.1759 Lontoo) teoksista sekä sävelsi Empire Marchin ja kahdeksan kappaleen Pageant of Empire-sarjan vuoden 1924 British Empire Exhibition -näyttelyyn. 13.5.1924 Edward Elgar nimitettiin Master of the King’s Music-virkaan urkuri ja säveltäjä Sir Walter Parrattin (s. 10.2.1841 ja k. 27.3.1924) kuoleman jälkeen.

Edward William Elgar (3. osa) 

Sir Edward William Elgar.

Säveltäjä Sir Edward Elgarin Sinfonia nro 2 Eb-duuri op. 63 valmistui 28.2.1911 ja tämä sinfonia kantaesitettiin Lontoon musiikkifestivaaleilla Queen’s Hallissa 24.5.1911 Queen’s Hall-orkesterin soittaessa teoksen säveltäjä Edward Elgarin johtaessa itse teoksensa. Elgar kutsui itse tätä sinfoniaansa ”sielun intohimoiseksi pyhiinvaellukseksi”. Toinen sinfonia jäi valitettavasti kuitenkin viimeiseksi täysin valmiiksi sinfoniaksi säveltäjä Edward Elgarilta, sillä vuonna 1933 hänen kolmannen sinfonian sävellystyö jäi pahasti kesken säveltäjä Elgarin kuoleman vuoksi vuonna 1934. Sir Edward Elgar on sinfoniansa kansilehtehteen kirjannut omistuskirjoituksen: ”Omistettu Hänen edesmenneen kuningas Edward VII:n muistolle. Tämä sinfonia, joka suunniteltiin vuoden 1910 alussa uskolliseksi kunnianosoitukseksi, kantaa nykyisen omistautumisensa Hänen Majesteettinsa Kuninkaan armollisella hyväksynnällä.”

Elgarin toisen sinfonian kansilehden omistuskirjoitus.

Elgarin henkilökohtainen ystävä, historioitsija ja musiikkitieteilijä Charles Sanford Terry (s. 24.10.1864 Newport Pagnell ja k. 5.11.1936 Aberdeen) on omissa huomautuksissaan valaissut Edward Elgarin toisen sinfonian luomisprosessia. Jotkut Elgarin sinfonia nro 2:n luonnokset ovat perua jo vuodelta 1903; tämä asia selviää vuoden 1903 lokakuun kirjeestä, jossa Elgar kertoo ideasta E-duuri sinfoniaan, jonka hän ilmoittaa omistavansa ystävälleen, kapellimestari Hans Richterille. Tämä sinfoniahanke kuitenkin syrjäytyi jääden sivuun, kun Elgar alkoi säveltää konserttialkusoittoa Etelässä (Alassio) op. 50 talvella 1903-1904, sinfonia nro 1 Ab-duurissa – valmistui vuonna 1908 - ja viulukonserttoa kesällä 1910. Viulukonsertosta hylätyt ideat ja varhaisemmat luonnokset liittyivät materiaaliin, jota Edward Elgar alkoi kehittää loppuvuodesta 1910 uuteen sinfoniaansa.

Charles Sanford Terry.

Elgarin toisen sinfonian temaattinen materiaali, samoin kuin suuren osan hänen teoksistaan, koostuu varsin lyhyistä, toisiinsa läheisesti liittyvistä motiiveista, joita säveltäjä kehittelee toiston, peräkkäisten tekniikoiden ja hienovaraisten ristiviittausten avulla. Sinfonia rajoittuu harmonisesti usein tonaaliseen moniselitteisyyteen, kun Elgar käyttää musiikillisia välineitä, kuten kromatiikkaa ja kolmannessa osassa kokonaista sävelasteikkoa lisätäkseen tonaalisen epävarmuuden tunnetta. Elgar pyrkii samoin korostamaan tonika-subdominantin dikotomiaa (kahtiajakoa) tavallisemman dominantin sijaan. Säveltäjä Johannes Brahmsin (s. 7.5.1833 Hampuri ja k. 3.4.1897 Wien) tapaan rytmin samanlainen toisto muodostaa olennaisen osan sävellyksen rakenteellista selkärankaa.

Säveltäjä Johannes Brahms.

Erilaisia suuren ja pienen mittakaavan musiikillisia viittauksia – ilmeisiä, mutta myös implisiittisiä – voi löytää kauttaaltaan sävelteoksesta. Robert Meikle kiinnittää huomionsa viimeisen osan mahlerilaiseen materiaalikäsittelyyn sekä samankaltaisuuksiin Johannes Brahmsin Saksalaisen Requiemin op. 45 (sävelletty vuosina 1865-1868) kanssa. Robert Meikleltä ei jää myös huomaamatta yhtäläisyydet samoin Johannes Brahmsin Sinfonia nro 3:n tiettyihin piirteisiin, varsinkin temaattisen materiaalin syklisen paluun ja hillityn tekstuurin, joka päättää molemmat teokset. Ensimmäisen osan I-viulujen motiivi, joka ilmenee uudelleen sekä rondossa että finaalissa, muistuttaa sekä Edward Elgarin omaa ns. ”Tuomio”-teemaa Gerontiuksen unelmasta ja Dies iraesta (keskiaikaisesta latinalaisesta runosta). Teoksen lopussa ilmestyy käänteinen sointu, josta on havaittu yhteyksiä tämän teoksen ja Wilhelm Richard Wagnerin (s. 22.5.1813 Leipzig ja k. 13.2.1883 Venetsia) Nuürbergin Mestarilaulajien WWV 96 välillä.

Edward Elgarin piano.

Elgarin toinen sinfonia on neliosainen teos: Allegro vivace e nobilmente, Larghetto, Rondo ja Moderato e maestoso. Ensimmäinen osa on sinfonian pisin osa, kestoltaan noin 17 minuuttia. Elgar on itse kuvaillut teoksen alkua valtavan energiseksi, jossa hän on halunnut kuvata laajaa ilmaisua ja intohimoa. Osa alkaa ns. ”Spirit of Delight”-teemalla Eb-duurissa ja tämä teema toistuu osan aikana useita kertoja. Kahdeksan tahdin jälkeen säveltäjä esittelee kahden tahdin mittaisen teeman, jota seuraa kaksi muuta kahden tahdin teemaa ja siltakohta. Jousien soittaman uuden aiheen sisääntulo tulee säveltäjän mukaan soittaa uskonnollisesti pianissimossa. Teema toistuu ja kasvaa pianissimosta fortissimoon rakennetun sekvenssin kautta. Näitä seuraa pehmeä selloteema, joka on laulelmallinen. Koko tämän osan alttoviulut soittavat hienovaraista säestystä.

Edward Elgar oli innokas polkupyöräilijä.

Kehityksen aloitusmelodia rakentuu aavemaisista diatonisista ja kromaattisista asteikoista ja on melko monimutkainen. Se huipentuu Elgarin ”haamu”-motiivin esiintymiseen viuluilla ja myöhemmin selloissa selkeämmin. Elgar kasvattaa partituuria nopeasti ja täyttää sitä kuudella alaspäin suuntautuvalla hypyllä pääteemaan. Siltaosion jälkeen kuulijalla on mahdollisuus vetää henkeä ennen kuin sukelletaan yhteenvetoon, joka noudattaa vakiomuotoilua. Coda osa alkaa lyhyellä rauhallisella osalla ennen kuin musiikki purkautuu jännityksen aaltoina ja osa päättyy virtuoosiseen loppuhuipennukseen.

Sinfonian toinen osa on hautajaismarssi c-mollissa. Yleisesti uskotaan osan olevan elegia kuningas Edward VII:lle, jonka kuoleman jälkeen Edward Elgar marssin kirjoitti. Toiset taas uskovat, että osa on henkilökohtaisempi ilmentymä Edward Elgarin surusta, sillä hän oli menettänyt noihin aikoihin kaksi hyvin läheistä ystävää, August Johannes Jaegerin ja Alfred Edward Rodewaldin (s. 28.1.1862 Mossley Hill ja k. 9.11.1903 Liverpool). Lyyrinen jousien toinen teema ilmestyy, mutta tällä kertaa Eb-duurissa. Kaikki tapahtuu sonaattimuodon mukaisesti codaan saakka, jatkettuun V-asteen sointuun, joka etenee lämpimään ja surulliseen paluuseen c-molliin.

Sinfonian kolmas rondo-osa on teoksen lyhin osa, kestoltaan noin 8-9 minuuttia, vaikka se ei millään tavalla noudata tyypillistä rondon rakennetta. C-duurissa alkava avausteema on johdettu ensimmäisen osan motiivista. Myöhemmin teema vaihtuu c-molliin ja se on muodoltaan ja rytmiltään samanlainen kuin ensimmäisen osan motiivi. Aloitusmateriaali palaa palasina ja kulkee sarjan harmonisia jaksoja sekä rakentaa kolmannen teeman sisäänkäynnille c-mollissa, jonka jälkeen palataan avausaiheen materiaaliin. Seuraa pastoraalinen teema puupuhaltimilla, joka vaihtelee jousimotiivin ja avausmateriaalin kesken. Ensimmäisen osan ”haamu”-motiivi palaa jälleen ja sen jälkeen musiikki yltyy väkivaltaiseksi; Elgar on itse kertonut sen kuvaavan ”hulluutta, joka liittyy liialliseen intohimoon tai väärinkäyttöön”. Tässä säveltäjä myös viittaa runoilija Alfred Tennysonin (s. 6.8.1809 Somersby, Lincolnshire ja k. 6.10.1892 Lurgashall, Sussex) runoon ruumiin kokemuksista haudassa.

Sinfonian neljäs osa on selkeä sonaattimuoto, joka alkaa pääteemalla E-duurissa. Agressiivisen siirtymäteema johtaa grandioosiseen huipentumaan, jota seuraa uusi teema hallitsevassa Bb-duurissa. Siirtymäteema kehittyy fugatoksi, joka moduloi hyvin vähän, keskittyen vain D-duuriin ja sen rinnakkaissävellajiin, h-molliin. Kehityksen lopussa on uusi melodinen materiaali, joka johtaa pääteemaan takaisin sekä moduloi jälleen Eb-duuriin takaisin. Codassa osan pääteema tulee selloille ja tuo takaisin ”Spirit of Delight”-motiivin ensimmäisestä osasta, joka soi hitaammin puupuhaltimissa. Lopulta osa päättyy rauhallisesti.

Säveltäjä Edward Elgarin kerrotaan olleen pettynyt toisen sinfoniansa saamaan vastaanottoon. Osasyynä yleisön vaisuun vastaanottoon saattoi olla teoksen hiljainen lopetus, joka jättää teoksesta mietiskelevän tunnelman. Daily Mailin mukaan kuitenkin Elgarin toinen sinfonia otettiin vastaan epäröimättä ja lämpimin sydämin. Säveltäjä Edward Elgar taputettiin teoksen ensi-illassa useita kertoja kiittämään lavalle esityksen jälkeen. Toinen sinfonia sai aivan normaalin vastaanoton myös konserttimaailmassa, sillä teosta esitettiin 27 kertaa kolmen seuraavan vuoden aikana ensi-iltansa jälkeen, vaikka tämä sinfonia ei saanut yhtä valtaisaa suosiota kuin Elgarin ensimmäinen sinfonia sai aikanaan.

Kuningas Yrjö V.

Kesäkuun 22. päivänä 1911 juhlittiin kuningas Yrjö V:n (Georg Fredrick Ernest Albert, s. 3.6.1865 ja k. 20.1.1936) kruunajaisia Lontoossa. Yrjö V oli Walesin prinssi ja prinsessan – myöhemmin kuningas Edward VII ja kuningatar Alexandran - toinen poika. Yrjö V palveli kuninkaallisessa laivastossa vuosina 1877-1892, kunnes hänen vanhempi veli, prinssi Albert Victor (Albert Victor Christian Edward, s. 8.1.1864) odottamatta kuoli 14.1.1892. Seuraavana vuonna Yrjö meni avioliittoon veljensä morsiamen, Teckin prinsessan Victoria Maryn (Victoria Mary Augusta Louise Olga Pauline Clausine Agnes, s. 26.5.1867 ja k. 24.3.1953) kanssa ja heille sikisi kuusi lasta.

Arkkitehti Richard Norman Shaw.

Elgarin kotitalo Lontoon Hampsteadissa.

Kruunajaisjuhlallisuuksien yhteydessä säveltäjä Edward Elgar nimitettiin ansioritarikuntaan. Ritarikunnan määrä oli limitoitu 24:ään jäseneen kerrallaan. Vuonna 1912 Edward Elgarin perhe muutti takaisin Lontooseen asumaan. He asuivat suuressa talossa Netherhall Gardenissa, Hampsteadissa. Talon suunnitteli erittäin tunnettu arkkitehti Richard Norman Shaw (s. 7.5.1831 Edinburg ja k. 17.11.1912 Lontoo). Edward Elgarin kiinnostuksen kohteet musiikin ulkopuolella olivat monenlaisia. Elgar oli innostunut polkupyöräilijä ja golfaaja, hän nautti hevosurheilun seuraamisesta ja hän oli innostunut lukemisen harrastaja. Amatööritieteilijänä hänet myös tunnettiin ja hänellä oli hallussa ainakin yksi tieteellinen patentti.

Edward William Elgar (2. osa) 

Edward Elgar.

Maksava yleisö muistaa säveltäjä Edward Elgarin musiikista varmasti parhaiten viisi ensimmäistä Pomp and Circumstance-marssia, jotka säveltäjä teki vuosina 1901-1930. Tämä musiikki on hyvin tuttua miljoonille televisiokatsojille ympäri maailmaa joka vuosi, kun he katsovat Lontoon Proms-konserttia, jossa sitä perinteisesti soitetaan. Ensimmäisen kerran marssi soitettiin vuonna 1901 Lontoon Promenaden konsertissa ja sen johti englantilainen kapellimestari Sir Henry Joseph Wood (s. 3.3.1869 ja k. 19.8.1944). Marssin lauluversio, Land of Hope and Glory, on äärimmäisen suosittu ja laulua pidetään nykyään jopa epävirallisena Britannian kansallislauluna. Yhdysvalloissa Pomp and circumstance-marssia (The Graduation March) on vuodesta 1905 lähtien soitettu kaikissa lukioiden ja yliopistojen valmistujaisissa.

Sir Henry Joseph Wood.

Covent Gardenissa pidettiin maaliskuussa 1904 kolmipäiväinen Edward Elgarin sävellysten festivaali; tälläistä huomiota ei aikaisemmin ole osoitettu kenellekään englantilaiselle säveltäjälle. Kuningas ja kuningatar osallistuivat ensimmäiseen konserttiin, jossa kapellimestari Hans Richter johti Elgarin The Dream of Gerontius-teoksen. Seuraavana iltana hallitsijat saapuivat kuulemaan vielä konserttia, jossa esitysvuorossa oli Lontoon ensiesityksena tarjottu Apostolit op. 49, Edward Elgarin säveltämä oratorio soliteille, kuorolle ja orkesterille, joka oli saanut ensiesityksensä 14.10.1903 Birminghamin musiikkijuhlilla. Edward Elgar johti itse festivaalin viimeisessä konsertissa katkelmia Caractuksesta sekä Merikuvista-laulusarjan op. 37 viisi laulua, laulajana Clara Butt. Konsertin muita teoksia olivat Froissart, Enigma-muunnelmat, Cockaigne, kaksi ensimmäistä Pomp and Circumstance-marssia sekä konserttialkusoitto Etelässä (Alassio) op. 50, jonka Elgar sävelsi perheen loman aikana Italiassa talvella 1903-1904.

Plâs Gwyn oli Edward Elgarin koti vuosina 1904-1911.

Lontoon Buckinghamin palatsissa 5.7.1904 säveltäjä Edward Elgar lyötiin ritariksi. Elokuussa Elgarin perhe muutti Plâs Gwyniin (walesinkielellä valkoinen talo) Herefordin keskustan itäpuolella Hampton Park Roadin ja Vineyard Roadin risteyksessä sijaitsevaan suureen taloon asumaan; talosta oli näkymät Wye-joelle ja perhe asui talossa vuoteen 1911 saakka. Edward Elgar oli suosionsa huipulla vuosina 1902-1914. Tänä aikana Elgar teki neljä vierailua Yhdysvaltoihin. Yhden konserttikiertueen aikana Yhdysvalloissa hän nautti huomattavia palkkioita oman musiikkinsa esittämisestä. Edward Elgar toimi vuosina 1905-1908 Peytonin musiikin professorina Birminghamin yliopistossa. Professuurin Elgar otti vastaan hyvin vastahakoisasti, sillä hänen mielestään säveltäjän ei tule johtaa musiikkikoulua. Elgar ei viihtynyt uudessa tehtävässään ja hänen luentonsa aiheuttivatki kritiikkiä ja toraa.

Birminghamin yliopisto.

Lopulta Edward Elgar pahoitteli aiheutuneita kiistoja sekä luopui professuuristaan ystävänsä, säveltäjä Granville Ransome Bantockin (s. 7.8.1868 Lontoo ja k. 16.10.1946) hyväksi. Bantock toimi Peytonin musiikin professorina Birminghamin yliopistossa vuosina 1908-1934). Edward Elgar omisti toisen Pomp and Circumstance-marssinsa Bantockille. Pian säveltäjä Bantockin kuoleman jälkeen vuonna 1946 Lontoossa perustettiin Bantock Society, jonka ensimmäinen presidentti oli säveltäjä Johan Julius Christian Sibelius (s. 8.12.1865 Hämeenlinna ja k, 20.9.1957 Järvenpää). Sibelius omisti myös kolmannen sinfoniansa Bantockille.

Granville Ransome Bantock.

Vaikka Edward Elgar saikin nyt paljon julkisuutta ja menestystä, se elämä myös ahdisti häntä hyvin paljon, sillä hän koki menettäneensä yksityisyytensä ja hän kärsi usein siksi pahoinvointia. Vuonna 1903 Elgar paljasti ystävälleen August Jaegerille: ”Elämäni on jatkuvaa luopumista pienistä asioista, joita rakastan.” Näytelmäkirjaiija ja libretisti Sir William Schwenck Gilbert (s. 18.11.1836 ja k. 29.5.1911) ja kirjailija sekä runoilija Thomas Hardy (s. 2.6.1840 Stinsford, Dorset ja k. 11.1.1928 Dorchester, Dorset) halusivat tehdä yhteistyötä Edward Elgarin kanssa, mutta Elgar kieltäytyi yhteistyöstä tuolloin. Irlantilaisen näytelmäkirjailija ja kriitikko George Bernard Shaw’n (s. 26.7.1856 Portobello, Dublin ja k. 2.11.1950 Ayot St. Lawrence, Hertfordshire; Englanti) kanssa Edward Elgar sen sijaan olisi halunnut tehdä yhteistyötä, jos Shaw vain olisi ollut valmis siihen.

Ensimmäisellä Yhdysvaltojen matkallaan Edward Elgar vuonna 1905 johti omaa musiikkiaan sekä suoritti tohtorin tutkinnon vuonna 1701 perustetussa Yalen Yliopistossa New Havenissa, Connecticutissa. Elgar omisti vuonna 1905 oman sävellyksensä Johdanto ja Allegro jousille op. 47 yhdysvaltalaiselle pienistille ja opettajalle, Samuel Simons Sanfordille (s. 15.3.1849 Bridgeport, Connecticut ja k. 6.1.1910). Tämä teos sai hyvän vastaanoton, mutta vastaanotto teoksella ei kuitenkaan ollut Gerontiuksen unelman luokkaa.

Edward Elgar alkoi 50-vuotispäivänsä lähestyessä säveltää ensimmäistä sinfoniaansa, joka oli ollut hänen mielessään jo lähes kymmenen vuoden ajan. Elgarin sinfonia nro 1 Ab-duuri op. 55 valmistui vuonna 1908 ja sen ensiesitys oli Englannin Manchesterissa 3.12.1908 Hallé Orkesterin kanssa, jota johti jälleen kapellimestari Hans Richter. Neljä päivää myöhemmin sinfonia esitettiin Lontoossa Queen’s Hallissa Lontoon sinfoniaorkesterin avulla, jota jälleen johti Hans Richter. Sinfonia sai erittäin myönteisen vastaanoton ja ensimmäisen vuoden aikana sinfoniaa esitettiinainakin sata kertaa Englannissa, Manner-Euroopassa ja Amerikassa. Viikon sisällä sinfonian ensikonsertista se esitettiin New Yorkissa Walter Johannes Damroschin (s. 30.1.1862 ja k. 22.12.1950) johdolla, Wienissä itävaltalaisen kapellimestari Ferdinand Löwen (s. 19.2.1865 ja k. 6.1.1925) johdolla, Pietarissa Alexander Iljitš Silotin (s. 9.10.1863 ja k. 8.12.1945) johtaessa ja Leipzigissä unkarilaisen kapellimestari Arthur Nikischin (s. 12.10.1855 ja k. 23.1.1922) johdolla. Sinfonia esityksiä oli samoin Roomassa, Bostonissa, Chicagossa, Torontossa ja viidessätoista englantilaisessa kaupungissa.

Lontoon vanhin sinfoniaorkesteri, vuonna 1904 perustettu Lontoon sinfoniaorkesteri teki Edward Elgarin ensimmäisestä sinfoniasta EMI-yhtiölle ensimmäisen äänityksen vuonna 1931 ja sinfonian kesto oli tuolloin 46 minuuttia ja 30 sekuntia. Edward Elgar tunnettiin oman musiikkinsa esityksissä reippaista tempoista. Kapellimestari Sir Henry Woodin johtaman Elgarin sinfonian kesto oli 51:15 ja Sir Hamilton Hartyn (s. 4.12.1879 ja k. 19.2.1941) johtaman esityksen kesto oli 59:45 vuonna 1940. Sir Georg Soltin (s. 21.10.1912 ja k. 5.9.1997) tulkinta vuonna 1972 kesti 48:48, Sir John Barbirollin (s. 2.12.1899 ja k. 29.7.1970) tulkinta vuonna 1963 kesti 53:53, italialaisen kapellimestari ja säveltäjä Giuseppe Sinopolin (s. 2.11.1946 ja k. 20.4.2001) johtamana teos kesti 55:18 vuonna 1992 ja Sir Colin Rex Davisin (s. 25.9.1927 ja k. 14.4.2013) ohjauksessa 54:47.

Viulisti Friedrich "Fritz" Kreisler.

Yksi maailman kuuluisimmista viulisteista, itävaltalaissyntyinen amerikkalaisviulisti Friedrich ”Fritz” Kreisler (s. 2.2.1875 Wien ja k. 29.1.1962 New York City) tilasi Edward Elgarilta viulukonserton. Kesällä 1910 Edward Elgar kirjoitti viulukonserttonsa ja teknisissä kysymyksissä Elgar käytti apunaan viulisti William Henry Reediä (s. 29.7.1875 ja k. 2.7.1942), Lontoon sinfoniaorkesterin johtajaa. Edward Elgarin ja William Henry Reedin välille syntyi luja ystävyys, joka kestikin koko Elgar loppuelämän ajan. Reed julkaisi vuonna 1936 Elgarin elämäkerran, Elgar As I Knew Him, johon hän kirjoitti useita yksityiskohtia Edward Elgarin sävellysmenetelmistä. Ennen viulukonserton ensiesitystä William Henry Reed soitti konserton viululla Edward Elgarin säestäessä orkesteriosuuksia pianolla eräässä yksityistilaisuudessa.

Viulukonserton h-molli op, 61 esityksen mahdollisti Royal Philharmonic Society ja Fritz Kreisler ja Lontoon sinfoniaorkesteri esittivät teoksen säveltäjä Elgarin johdolla 10.11.1910 Lontoossa. Teos oli heti valtava menestys. Myös Fritz Kreislerin kilpailija, viulisti ja kapellimestari Eugéne-Auguste Ysaÿe (s. 16.7.1858 ja k. 12.5.1931) kulutti aikaansa paljon säveltäjä Elgarin kanssa käydessään teosta lavitse. Ysaÿelle oli suuri pettymys, kun sopimusoikeudet estivät häntä soittamasta Elgarin viulukonserttoa Lontoossa. Viulukonsertto oli Elgarin viimeisiä todella suuria ja hyvin menestyneitä teoksia. Säveltäjä Edward Elgar itse arvioi viulukonserttoaan näin: ”Se on hyvä! Kamalan tunteellinen! Liian tunteellinen, mutta rakastan sitä.” 

Viulisti Yehudi Menuhin.

Viulukonsertossa on kolme osaa: Allegro, Andante ja Allegro molto. Viulukonserton esitykseen kuluu temposta riippuen tyypillisesti 45-55 minuuttia. Vaikka Edward Elgarin musiikin esitys poistui muodista 1900-luvun puolivälissä, kasvoi hänen viulukonserttonsa maine soittajien keskuudessa sen teknisten haasteiden ja vaikeuden vuoksi. His Master’s Voicen suunnitelmat nauhoittaa teos Fritz Kreislerin ja Edward Elgarin kanssa epäonnistuivat, mutta vuonna 1932 äänilevylle saatiin Elgarin ja teini-ikäisen viulisti Yehudi Menuhinin (s. 22.4.1916 New York ja k. 12.3.1999 Berliini) soittamana viulukonsertto. Menuhin osti itselleen vuonna 1950 Soil Stradivarius-viulun, joka on vuodelta 1714 ja sen valmisti Antonio Stradivari (1644-1737) Cremonasta.

Säveltäjä Edward William Elgar 

Sir Edward William Elgar.

Säveltäjä Sir Edward William Elgar (s. 2.6.1857 ja k. 23.2.1934) syntyi pienessä Lower Broadheathin kylässä lähellä Worcesteria. Hänen isänsä William Henry Elgar (1821-1906) kasvoi Doverissa ja oli siellä oppipoikana lontoolaisen musiikkikustantajan palveluksessa. William Elgar muutti vuonna 1841 Worcesteriin, jossa hän työskenteli pianonvirittäjänä ja hän perusti sinne myös nuotteja ja soittimia myyvän liikkeen. Vuonna 1848 William Elgar meni avioliittoon Ann Greeningin (1822-1902) kanssa. Edward Elgar oli neljäs perheen seitsemästä lapsesta. William Elgar oli ammattiviulisti sekä urkuri, joka toimi urkurina St. Georgen roomalaiskatolisessa kirkossa Worcesterissa vuosina 1846-1885. William Elgarin aloitteesta mm. Maria Luigi Carlo Zenobio Salvatore Cherubinin (s. 8.9.1760 Firenze ja k. 15.3.1842 Pariisi) ja Johann Nepomuk Hummelin (s. 14.11.1778 Pressburg, Unkari, nyk. Bratislava, Slovakia ja k. 17.10.1837 Weimar) messut tulivat ensimmäisen kerran Kolmen kuoron festivaalien ohjelmistoon; William Elgar soitti viulua festivaalin orkesterissa.

Edward Elgarin vanhemmat, William ja Maria Elgar.

Kaikki Elgarin perheen lapset saivat musiikissa perusopetuksen. Edward Elgar sai piano- ja viulutunteja kahdeksan vuoden iässä. William Elgar otti mielellään poikansa Edwardin mukaansa, kun hän lähti virittämään pianoja; näillä virityskeikoilla Edward pääsi usein myös näyttämään ihmisille soittotaitojaan. Äidiltään Edward oppi kiinnostuksen taiteita kohtaan ja äiti myös kannusti poikansa musiikillista kehitystä. Samoin hän oppi äidiltään vaativan kirjallisuusmaun sekä intohimoisen rakkauden maaseutua kohtaan. Edward Elgar aloittikin säveltämisen jo varsin nuorena; jo 10-vuotiaana hän kirjoitti musiikkia näytelmään, jonka hän sittemmin neljäkymmentä vuotta myöhemmin sovitti uudelleen muunnellen orkesterisarjaksi.

Edward Elgarin syntymäkoti.

Edward Elgar kävi koulua 15-vuotiaaksi saakka. Hänen ainoa muodollinen musiikkikoulutuksensa oli paikallisten opettajien antamat piano- ja viulutunnit ja näiden lisäksi hän osallistui Lontoossa vuosina 1877-1878 Adolf Pollitzerin edistyneemmille oppilaille tarkoitettuun viuluopiskeluun. Elgar itse kertoi myöhemmin, että hän oppi musiikkia katedraalissa ja musiikkikirjaston kirjoista. Hän luki mielellään kaikki kirjat, joissa annettiin ohjeita urkujensoittoon sekä opiskeli musiikinteoriaa oppikirjoista. Hän on kertonut myös lukeneensa Hubert Parryn artikkeleita Grove Dictionary of Music and Musiciansista.

Nuori Edward Elgar.

Edward Elgar halusi päästä Saksan Leipzigin konservatorioon opiskelemaan musiikkia ja sen vuoksi hän aloitti ahkeran saksankielen opiskelun. Leipzigin opiskelu ei toteutunut ilmeisesti vanhempien varattomuuden vuoksi ja Edward Elgar joutui pettyneenä vuonna 1872 asianajotoimistoon virkailijaksi. Hän ei kuitenkaan viihtynyt asianajotoimistossa muutamaa kuukautta pitempää aikaa, vaan kirjojen ahne lukeminen tuntui paljon kiinnostavammalta. Hän esiintyi myös julkisesti viulistina ja urkurina. Tuohon aikaan hän antoi myös oppilaille viulu- ja pianotunteja ja työskenteli välillä isänsä musiikkiliikkeessä. 22-vuotiaana Elgar aloitti paikallisen orkesterin kapellimestarina; hän valmensi orkesterin soittajia sekä sovitti heille musiikkia soitettavaksi. Tässä toimessa hän sai paljon käytännön kokemusta eri soittimista ja niiden ominaisuuksista. Tässä tehtävässä Elgar viihtyi viisi vuotta.

Edward Elgar menestyi Worcesterin musiikkipiireissä siitä huolimatta, että hän oli luonteeltaan melko yksinäinen sekä itsepäinen. Hän oli mukana soittamassa viulua Worcester- ja Birmingham-festivaaleilla. Hän soitti myös säännöllisesti fagottia puhallinkvintetissä, jota johti hänen veljensä, oboisti Frank Elgar. Edward Elgar teki myös tälle puhallinkvintetille sovituksia Mozartin, Beethovenin, Haydnin sekä muiden säveltäjien teoksista. Edward Elgar teki ensimmäisen ulkomaanmatkansa Pariisiin vuonna 1880 ja Leipzigiin vuonna 1882. Matkoillaan hän kävi kuuntelemassa urkukonsertteja sekä laadukkaiden orkestereiden konsertteja. Edward Elgar inspiroitui koko elämänsä ajan läheisistä naisystävistään; sellaisia olivat ainakin Helen Weaver, mary Lygon, Dora Penny, Julia Worthington, Alice Stuart Wortley sekä Vera Hockman, joka elävöitti hänen vanhuuden päiviään.

Vuonna 1882 Elgar aloitti seitsemän vuotta kestävän uran Birminghamissa William Stockleyn orkesterin viulistina. Näinä vuosina hän itse kertoi oppineensa paljon musiikista lisää. 13.12.1883 tämä orkesteri esitti Birminghamin kaupungintalolla Edward Elgarin ensimmäisen julkisen esityksen ammattiorkesterin kanssa. Teos oli hänen sävellys orkesterille, Sérénade mauresque. Näinä vuosina Elgar matkusti usein Lontooseen saadakseen omia teoksiaan siellä julki, mutta hän sai yleensä pettyä ja viettää melko rahatonta elämää.

Edward ja Alice Elgar.

Edward Elgar otti 29-vuotiaana oppilaakseen edesmenneen kenraalimajuri Sir Henry Robertsin tyttären, Caroline Alice Robertsin. Kahdeksan vuotta vanhemmasta Alicesta tuli Edward Elgarin aviopuoliso kolme vuotta myöhemmin. Alicen perhe oli järkyttynyt, kun Alice aikoi mennä avioliittoon tuntemattoman muusikon kanssa, joka työskenteli musiikkikaupassa ja oli lisäksi roomalaiskatolinen. Alice jätettiin perinnöttömäksi. Alice ja Edward vihittiin 8.5.1889. Siitä lähtien Alice oli aviopuolisona myös Edward Elgarin yksityissihteeri, rauhoitti miehensä mielialanvaihteluita ja toimi tarkkaavaisena musiikkikriitikkona miehelleen. Kihlajaislahjaksi Edward Elgar sävelsi vaimolleen pienen viululla ja pianolla soitettavan kappaleen, Salut d’Amour. Alicen yllyttämänä Elgarit muuttivat Lontooseen ollakseen englantilaisen musiikkielämän keskuksessa, jossa Edward alkoi keskittyä säveltämiseen. He asuivat West Kensingtonissa, jossa perheen ainoa lapsi, tytär Carice Irene, syntyi 14.8.1890.

Lontoossa Elgar yritti imeä uutta ja tuntematonta musiikkia itseensä niin paljon kuin mahdollista; hän kävi seuraamassa ahkerasti mm. Crystal Palacen konsertteja Lontoossa. Kuunneltavan musiikin joukossa oli monien kuuluisien säveltäjien musiikkia, kuten mm. orkesteroinnin mestarit Louis-Hector Berlioz (s. 11.12.1803 ja k. 8.3.1869 ja Wilhelm Richard Wagner (s. 22.5.1813 Leipzig ja k. 13.2.1883 Venetsia). Elgar oli tuossa vaiheessa hyvin vaikea saada vielä omia teoksiaan Lontoossa esityksiin. Ainoastaan jotakin pienempia teoksia satunnaisesti suostuttiin konserteissa esittämään. Lontoossa ollessaan ainoa merkittävän tilaustyön hän sai kotikaupungistaan, kun Worcester Festival tilasi hänet säveltämään lyhyen orkesteriteoksen vuoden 1890 Kolmen kuoron festivalia varten. Elgar johti tilausteoksensa Worcesterissa syyskuussa 1890. Lopulta sävellystöitä oli Elgarille niin vähän tarjolla Lontoossa, että perhe päätti muuttaa vuonna 1891 takaisin kotiseudulleen; täällä Elgar ansaitsi mm. johtamalla paikallisia orkestereita ja tekemällä opetustyötä. Elgarin perhe asettui asumaan Great Malverniin.

Edward Elgar koiriensa kanssa.

Vähitellen 1890-luvulla Edward Elgarin maine säveltäjänä alkoi kasvaa. The Black Knight (1892) ja King Olaf (1896) eivät vielä saavuttaneet valtaisaa suosiota ja The Light of Life (1896) sekä Caractacus (1898) olivat myös vaatimattomia menestyksiä; teokset kuitenkin kustannettiin Novello & Co:n toimesta. Todellisen pankin Edward Elgar räjäytti 42-vuotiaana säveltämällään Enigma-muunnelmilla. Enigma-muunnelmat kantaesitettiin Lontoossa saksalaisen kapellimestari Johann Baptist Isidor Hans Richterin (s. 4.4.1843 ja k. 5.12.1916) johtaessa teoksen. Tällä teoksellaan Edward Elgar nousi kerralla sukupolvensa merkittävimmäksi englantilaiseksi säveltäjäksi. Teoksessa on neljätoista muunnelmaa teemasta, jotka kaikki Elgar omisti omille ystävilleen. Teos sai erittäin hyvän vastaanoton varsinkin Italiassa ja Saksassa.

Kapellimestari Hans Richter.

Säveltäjä Sir Arthur Seymour Sullivan (s. 13.5.1842 Lontoo) kuoli Lontoossa 22.11.1900 ja kansa odotti jo innolla Edward Elgarilta seuraavaa suurta teosta. Elgar sävelsi Birminghamin triennaalin musiikkifestivaaleille vuonna 1900 teoksen Gerontiuksen unelma op. 38, kaksiosaisen teoksen solisteille, kuorolle ja orkesterille. Toisinaan teosta kutsutaan oratorioksi, mutta säveltä ei itse hyväksynyt tätä nimitystä. Teoksen teksti on kardinaali John Henry Newmanin runosta. Runo kertoo hurskaan miehen sielun matkasta kuolinvuoteelta tuomioonsa Jumalan edessä ja asettumiseen kiirastuleen. Teos esitettiin 3.10.1900 Birminghamin kaupungintalossa. Hans Richter johti jälleen teoksen, mutta tällä kertaa kuoro oli huonosti valmennettu ja teos selvästi kärsi siitä.

Kardinaali John Henry Newman (s. 21.2.1801 ja k. 11.8.1890).

Puutteista huolimatta kriitikot kuitenkin tunnistivat teoksen erinomaisuuden. Teos esitettiin Saksan Düsseldorfissa vuonna 1901 ja uudelleen vuonna 1902, molemmilla kerroilla kapellimestarina oli pianisti ja säveltäjä Julius Buths (s. 7.5.1851 ja k. 12.3.1920). Julius Buths johti myös vuonna 1901 Enigma-muunnelmien eurooppalaisen ensiesityksen. Teoksen esityksen jälkeen saksalainen lehdistö oli innoissaan. Seuraavat esitykset olivat Wienissä, Pariisissa ja New Yorkissa. Edward Elgaria liikutti roomalaiskatolisena suuresti Newmanin runo syntisen kuolemasta ja lunastuksesta, mutta jotkut anglikaanisen kirkon vaikutusvaltaiset jäsenet olivat vallan eri mieltä tarinasta.

Herbert Norman Howells

Herbert Norman Howells.

 

Englantilainen säveltäjä, urkuri ja musiikinopettaja Herbert Norman Howells (s. 17.10.1892 ja k. 23.2.1983) syntyi Lydneyssä Gloucestershiressä Oliver Howellsin ja tämän vaimon Elizabethin kuusilapsiseen perheeseen. Oliver Howells soitti urkuja paikallisessa baptistikirkossa. Herbert osoitti jo varhain olevansa musiikillisesti lahjakas ja hän sai toimia isänsä sijaisena urkujensoittajana. 11-vuotiaana Herbert liittyi paikalliseen anglikaanikirkkoon kuoropojaksi sekä epäviralliseksi apulaisurkuriksi. Varakreivi Charles Bathurstin taloudellisen avun turvin Herbert Howells aloitti soittotunnit vuonna 1905 Gloucesterin katedraalin urkuri Herbert Brewerin johdolla.

Nuori Herbert Howells.

Vuonna 1912 Herbert Howells muutti Lontooseen opiskelemaan Royal College of Musiciin, jossa häntä opettivat mm. säveltäjä, musiikinopettaja ja kapellimestari Sir Charles Villiers Stanford (s. 30.9.1852 ja k. 29.3.1924), säveltäjä, musiikinopettaja ja musiikin historioitsija Sir Charles Hubert Hastings Parry (s. 27.2.1848 ja k. 7.10.1918) ja irlantilainen säveltäjä ja musiikinopettaja Charles Wood (s. 15.6.1866 ja k. 12.7.1926). Vuonna 1915 Howellsilla diagnosoitiin Gravesin tauti ja hän sai vain kuusi kuukautta elinaikaa. Hänen terveydentilansa esti häntä osallistumasta ensimmäiseen maailmansotaan. Howells sai St. Thomasin sairaalassa kahdesti viikossa kahden vuoden ajan radium-injektion kaulaan. Hoitojen välillä hän matkusti Lontoosta Lydneyyn, jossa hänen äitinsä hoiti poikaa.

Herbert Howellsin kotitalo High Streetillä, Lydneyssä.

Hoidoista huolimatta Howells sävelsi jo vuonna 1916 ensimmäiset kypsät teoksensa, kuten mm. Pianokonsertto a-molli. Seuraavana vuonna Herbert Howellsista tuli Salisburyn katedraalin apulaisurkuri. Hän toimi varassaan vain muutaman kuukauden, sillä jatkuvat matkat hoitoihin Lontooseen tekivät viran hoidon vaikeaksi. Howellsin ystävät järjestivät hänelle apurahan Carnegie Trustilta, jonka turvin Howells pääsi avustamaan urkuri, kuoronjohtaja ja musiikkitieteilijä Sir Richard R. Terryä (s. 3.1.1865 ja k. 18.4.1938) Tudor-ohjelmiston muokkauksessa. Hyvien tulojen lisäksi Howells saattoi tutkia myös englantilaista renessanssityyliä, jota hän rakasti kovasti. Tuona aikana syntyivät hänen ensimmäiset kuoroteoksensa.

Richard Runciman Terry.

Herbert Howells meni naimisiin vuonna 1920 Dorothy Eveline Goozeen (1891-1975) kanssa. Dorothy oli laulaja, jonka Howells oli tavannut tätä säestäessään vuonna 1911. Avioliitosta syntyi kaksi lasta: Ursula (1922-2005), josta tuli näyttelijä ja Michael (1926-1935). Avioliitto kesti, vaikka Herbert Howells oli toistuvasti uskoton vaimolleen. Howellsin yhdeksänvuotias poika Michael sairastui syyskuussa 1935 polioon ja kuoli Lontoossa kolme päivää myöhemmin.

Royal College of Music Lontoossa. 

Herbert Howells opetti Royal College of Musicissa ja hänen oppilaitaan olivat mm. säveltäjä ja tuottaja Robert Wilfred Levick Simpson (s. 2.3.1921 ja k. 21.11.1997), säveltäjä ja professori Gordon Percival Septimus Jacob (s. 5.7.1895 ja k. 8.6.1984), elokuvasäveltäjä James Michael Bernard (s. 20.9.1925 ja k. 12.7.2001), säveltäjä, kapellimestari ja urkuri Paul Spicer (s. 6.6.1952), pianisti, laulaja ja näyttelijä Madaleine Winefride Isabelle Dring (s. 7.9.1923 ja k. 26.3.1977) ja Imogen Clare Holst (s. 12.4.1907 ja k. 9.3.1984). Vuonna 1925 Howellsin opetustoimet RCM:ssä yhdistyivät musiikinjohtajan virkaan St. Paulin tyttökoulussa. Samana vuonna kirjoitettu Toinen Pianokonsertto sai kriitikoilta vihamielisen vastaanoton. Herbert Howells oli yleensä hyvin herkkä kritiikille ja hän veti konserttonsa pois esityksistä.

Herbert Howellsiin vaikutti hyvin syvästi ja elämän loppuun asti oman pojan kuolema. Howellsin tytär ehdotti, että hän kanavoisi surunsa musiikkiin ja näin hän tuli seuraavien kolmen vuoden aikana säveltäneeksi suuren osan suurimmista kuoroteoksistaan. Muita muistoteoksia tuolta ajalta ovat Konsertto jousille (1938) – teoksen hidas osa on omistettu sekä Michaelille että säveltäjä Edward Elgarille – ja keskeneräinen sellokonsertto, jota Herbert Howells sävelsi poikansa kuollessa ja jota hän ei saanut valmiiksi. Monissa muissakin kappaleissa on jälkiä Howellsin suuresta surusta poikaansa kohtaan.

Herbert Howells siirtyi yhä enemmän 1930-luvulla säveltämään kuoro- ja urkumusiikkia; hän sävelsi mm. toisen sarjan Psalmi preludeja, jota seurasi Six Pieces -sarja (1939) ja Mestari Talliksin testamentti. Neljän hymnin sarjan hän sävelsi alkuvuodesta 1941 ja saman vuoden elokuussa Howells kutsuttiin urkuriksi St. John’s Collegeen Cambridgessa; Herbert Howells korvasi Cambridgessa skottiurkuri ja säveltäjä Robert Kemsley Orria (s. 2.6.1909 ja k. 9.4.2006), joka oli sotarintamalla. King’s Collegen dekaani Eric Milner-White (s. 23.4.1884 ja k. 15.6.1963) laittoi Howellsin säveltämään anglikaanisia kuorolauluja, joista tuli Collegium Regale -teos kirkon tilaisuuksiin ja muitakin kirkonmenoihin sävellettyä musiikkia.

Dekaani Eric Milner-White.

Gloucesterin katedraalin urkurina vuosina 1928-1967 toiminut Herbert Whitton Sumsion (s. 14.1.1899 ja k. 11.8.1995) johti Kolmen kuoron festivaalia ja tiedusteli Herbert Howellsilta musiikkia vuoden 1950 festivaalille Gloucesteriin. Herbert Sumsion oli Howellsin, Sir Edward William Elgarin (s. 2.6.1857 ja k. 23.2.1934), Gerald Raphael Finzin (s. 14.7.1901 ja k. 27.9.1956) ja Ralph Vaughan Williamsin (s. 12.10.1872 ja k. 26.8.1958) ystävä. Herbert Howells toi festivaalille vuonna 1950 esitettäväksi teoksensa sopraanolle ja tenorille sekä sekakuorolle ja orkesterille, Hymnys Paradisi, jota hän oli säveltänyt jo vuosina 1935-1938 poikansa, Michaelin, muistoksi.

Herbert Sumsion.

Vuonna 1954 Herbert Howells toi Kolmen kuoron festivaaleille esitettäväksi teoksensa, Missa Sabrinensis, latinalaisen messun solisteille, kuorolle ja orkesterille. Tämä teos on vaikeampaa musiikkia ja siksi se ei ole saanut ilmeisesti isompaa suosiota yleisön joukossa. Vuonna 1956 hän sävelsi vielä Englantilaisen messun kuorolle, jousille ja uruille. Howells alotti laajan kuoroteoksen, Stabat Mater, säveltämisen vuonna 1959 ja sai valmiiksi esityskuntoon vuonna 1965. Keväällä 1964 kirjoitti motetin, Teke Him, Earth, For Cherishing, joka oli postuumi kunnianosoitus presidentti John F. Kennedylle. Tämä teos esitettiin ensimmäisen kerran 22.11.1964 Kanadassa.

Herbert Howells jatkoi sävellystyötään aina 1970-luvun lopulle saakka. Eräs viimeisemmistä hänen elinaikanaan julkaistuista sävellyksistä oli Requiem. Teos esitettiin vuonna 1980 ja julkaistiin nuotteina vuotta myöhemmin, lähes viisikymmentä vuotta sen säveltämisen jälkeen. Herbert Howells kuoli vanhainkodissa Putneyssa 23.2.1983. Herbert Howells nimitettiin Brittiläisen imperiumin ritarikunnan komentajaksi vuonna 1953 ja hän sai kunniatohtorin arvon vuonna 1972. Cambridgen yliopisto myönsi hänelle kunniatohtorin arvon vuonna 1961. Hänen nimeään kantava säätiö vaalii Howellsin sävelteosten edistämistä.