Edward William Elgar (3. osa)
Säveltäjä Sir Edward Elgarin Sinfonia nro 2 Eb-duuri op. 63 valmistui 28.2.1911 ja tämä sinfonia kantaesitettiin Lontoon musiikkifestivaaleilla Queen’s Hallissa 24.5.1911 Queen’s Hall-orkesterin soittaessa teoksen säveltäjä Edward Elgarin johtaessa itse teoksensa. Elgar kutsui itse tätä sinfoniaansa ”sielun intohimoiseksi pyhiinvaellukseksi”. Toinen sinfonia jäi valitettavasti kuitenkin viimeiseksi täysin valmiiksi sinfoniaksi säveltäjä Edward Elgarilta, sillä vuonna 1933 hänen kolmannen sinfonian sävellystyö jäi pahasti kesken säveltäjä Elgarin kuoleman vuoksi vuonna 1934. Sir Edward Elgar on sinfoniansa kansilehtehteen kirjannut omistuskirjoituksen: ”Omistettu Hänen edesmenneen kuningas Edward VII:n muistolle. Tämä sinfonia, joka suunniteltiin vuoden 1910 alussa uskolliseksi kunnianosoitukseksi, kantaa nykyisen omistautumisensa Hänen Majesteettinsa Kuninkaan armollisella hyväksynnällä.”
Elgarin henkilökohtainen ystävä, historioitsija ja musiikkitieteilijä Charles Sanford Terry (s. 24.10.1864 Newport Pagnell ja k. 5.11.1936 Aberdeen) on omissa huomautuksissaan valaissut Edward Elgarin toisen sinfonian luomisprosessia. Jotkut Elgarin sinfonia nro 2:n luonnokset ovat perua jo vuodelta 1903; tämä asia selviää vuoden 1903 lokakuun kirjeestä, jossa Elgar kertoo ideasta E-duuri sinfoniaan, jonka hän ilmoittaa omistavansa ystävälleen, kapellimestari Hans Richterille. Tämä sinfoniahanke kuitenkin syrjäytyi jääden sivuun, kun Elgar alkoi säveltää konserttialkusoittoa Etelässä (Alassio) op. 50 talvella 1903-1904, sinfonia nro 1 Ab-duurissa – valmistui vuonna 1908 - ja viulukonserttoa kesällä 1910. Viulukonsertosta hylätyt ideat ja varhaisemmat luonnokset liittyivät materiaaliin, jota Edward Elgar alkoi kehittää loppuvuodesta 1910 uuteen sinfoniaansa.
Elgarin toisen sinfonian temaattinen materiaali, samoin kuin suuren osan hänen teoksistaan, koostuu varsin lyhyistä, toisiinsa läheisesti liittyvistä motiiveista, joita säveltäjä kehittelee toiston, peräkkäisten tekniikoiden ja hienovaraisten ristiviittausten avulla. Sinfonia rajoittuu harmonisesti usein tonaaliseen moniselitteisyyteen, kun Elgar käyttää musiikillisia välineitä, kuten kromatiikkaa ja kolmannessa osassa kokonaista sävelasteikkoa lisätäkseen tonaalisen epävarmuuden tunnetta. Elgar pyrkii samoin korostamaan tonika-subdominantin dikotomiaa (kahtiajakoa) tavallisemman dominantin sijaan. Säveltäjä Johannes Brahmsin (s. 7.5.1833 Hampuri ja k. 3.4.1897 Wien) tapaan rytmin samanlainen toisto muodostaa olennaisen osan sävellyksen rakenteellista selkärankaa.
Erilaisia suuren ja pienen mittakaavan musiikillisia viittauksia – ilmeisiä, mutta myös implisiittisiä – voi löytää kauttaaltaan sävelteoksesta. Robert Meikle kiinnittää huomionsa viimeisen osan mahlerilaiseen materiaalikäsittelyyn sekä samankaltaisuuksiin Johannes Brahmsin Saksalaisen Requiemin op. 45 (sävelletty vuosina 1865-1868) kanssa. Robert Meikleltä ei jää myös huomaamatta yhtäläisyydet samoin Johannes Brahmsin Sinfonia nro 3:n tiettyihin piirteisiin, varsinkin temaattisen materiaalin syklisen paluun ja hillityn tekstuurin, joka päättää molemmat teokset. Ensimmäisen osan I-viulujen motiivi, joka ilmenee uudelleen sekä rondossa että finaalissa, muistuttaa sekä Edward Elgarin omaa ns. ”Tuomio”-teemaa Gerontiuksen unelmasta ja Dies iraesta (keskiaikaisesta latinalaisesta runosta). Teoksen lopussa ilmestyy käänteinen sointu, josta on havaittu yhteyksiä tämän teoksen ja Wilhelm Richard Wagnerin (s. 22.5.1813 Leipzig ja k. 13.2.1883 Venetsia) Nuürbergin Mestarilaulajien WWV 96 välillä.
Elgarin toinen sinfonia on neliosainen teos: Allegro vivace e nobilmente, Larghetto, Rondo ja Moderato e maestoso. Ensimmäinen osa on sinfonian pisin osa, kestoltaan noin 17 minuuttia. Elgar on itse kuvaillut teoksen alkua valtavan energiseksi, jossa hän on halunnut kuvata laajaa ilmaisua ja intohimoa. Osa alkaa ns. ”Spirit of Delight”-teemalla Eb-duurissa ja tämä teema toistuu osan aikana useita kertoja. Kahdeksan tahdin jälkeen säveltäjä esittelee kahden tahdin mittaisen teeman, jota seuraa kaksi muuta kahden tahdin teemaa ja siltakohta. Jousien soittaman uuden aiheen sisääntulo tulee säveltäjän mukaan soittaa uskonnollisesti pianissimossa. Teema toistuu ja kasvaa pianissimosta fortissimoon rakennetun sekvenssin kautta. Näitä seuraa pehmeä selloteema, joka on laulelmallinen. Koko tämän osan alttoviulut soittavat hienovaraista säestystä.
Kehityksen aloitusmelodia rakentuu aavemaisista diatonisista ja kromaattisista asteikoista ja on melko monimutkainen. Se huipentuu Elgarin ”haamu”-motiivin esiintymiseen viuluilla ja myöhemmin selloissa selkeämmin. Elgar kasvattaa partituuria nopeasti ja täyttää sitä kuudella alaspäin suuntautuvalla hypyllä pääteemaan. Siltaosion jälkeen kuulijalla on mahdollisuus vetää henkeä ennen kuin sukelletaan yhteenvetoon, joka noudattaa vakiomuotoilua. Coda osa alkaa lyhyellä rauhallisella osalla ennen kuin musiikki purkautuu jännityksen aaltoina ja osa päättyy virtuoosiseen loppuhuipennukseen.
Sinfonian toinen osa on hautajaismarssi c-mollissa. Yleisesti uskotaan osan olevan elegia kuningas Edward VII:lle, jonka kuoleman jälkeen Edward Elgar marssin kirjoitti. Toiset taas uskovat, että osa on henkilökohtaisempi ilmentymä Edward Elgarin surusta, sillä hän oli menettänyt noihin aikoihin kaksi hyvin läheistä ystävää, August Johannes Jaegerin ja Alfred Edward Rodewaldin (s. 28.1.1862 Mossley Hill ja k. 9.11.1903 Liverpool). Lyyrinen jousien toinen teema ilmestyy, mutta tällä kertaa Eb-duurissa. Kaikki tapahtuu sonaattimuodon mukaisesti codaan saakka, jatkettuun V-asteen sointuun, joka etenee lämpimään ja surulliseen paluuseen c-molliin.
Sinfonian kolmas rondo-osa on teoksen lyhin osa, kestoltaan noin 8-9 minuuttia, vaikka se ei millään tavalla noudata tyypillistä rondon rakennetta. C-duurissa alkava avausteema on johdettu ensimmäisen osan motiivista. Myöhemmin teema vaihtuu c-molliin ja se on muodoltaan ja rytmiltään samanlainen kuin ensimmäisen osan motiivi. Aloitusmateriaali palaa palasina ja kulkee sarjan harmonisia jaksoja sekä rakentaa kolmannen teeman sisäänkäynnille c-mollissa, jonka jälkeen palataan avausaiheen materiaaliin. Seuraa pastoraalinen teema puupuhaltimilla, joka vaihtelee jousimotiivin ja avausmateriaalin kesken. Ensimmäisen osan ”haamu”-motiivi palaa jälleen ja sen jälkeen musiikki yltyy väkivaltaiseksi; Elgar on itse kertonut sen kuvaavan ”hulluutta, joka liittyy liialliseen intohimoon tai väärinkäyttöön”. Tässä säveltäjä myös viittaa runoilija Alfred Tennysonin (s. 6.8.1809 Somersby, Lincolnshire ja k. 6.10.1892 Lurgashall, Sussex) runoon ruumiin kokemuksista haudassa.
Sinfonian neljäs osa on selkeä sonaattimuoto, joka alkaa pääteemalla E-duurissa. Agressiivisen siirtymäteema johtaa grandioosiseen huipentumaan, jota seuraa uusi teema hallitsevassa Bb-duurissa. Siirtymäteema kehittyy fugatoksi, joka moduloi hyvin vähän, keskittyen vain D-duuriin ja sen rinnakkaissävellajiin, h-molliin. Kehityksen lopussa on uusi melodinen materiaali, joka johtaa pääteemaan takaisin sekä moduloi jälleen Eb-duuriin takaisin. Codassa osan pääteema tulee selloille ja tuo takaisin ”Spirit of Delight”-motiivin ensimmäisestä osasta, joka soi hitaammin puupuhaltimissa. Lopulta osa päättyy rauhallisesti.
Säveltäjä Edward Elgarin kerrotaan olleen pettynyt toisen sinfoniansa saamaan vastaanottoon. Osasyynä yleisön vaisuun vastaanottoon saattoi olla teoksen hiljainen lopetus, joka jättää teoksesta mietiskelevän tunnelman. Daily Mailin mukaan kuitenkin Elgarin toinen sinfonia otettiin vastaan epäröimättä ja lämpimin sydämin. Säveltäjä Edward Elgar taputettiin teoksen ensi-illassa useita kertoja kiittämään lavalle esityksen jälkeen. Toinen sinfonia sai aivan normaalin vastaanoton myös konserttimaailmassa, sillä teosta esitettiin 27 kertaa kolmen seuraavan vuoden aikana ensi-iltansa jälkeen, vaikka tämä sinfonia ei saanut yhtä valtaisaa suosiota kuin Elgarin ensimmäinen sinfonia sai aikanaan.
Kesäkuun 22. päivänä 1911 juhlittiin kuningas Yrjö V:n (Georg Fredrick Ernest Albert, s. 3.6.1865 ja k. 20.1.1936) kruunajaisia Lontoossa. Yrjö V oli Walesin prinssi ja prinsessan – myöhemmin kuningas Edward VII ja kuningatar Alexandran - toinen poika. Yrjö V palveli kuninkaallisessa laivastossa vuosina 1877-1892, kunnes hänen vanhempi veli, prinssi Albert Victor (Albert Victor Christian Edward, s. 8.1.1864) odottamatta kuoli 14.1.1892. Seuraavana vuonna Yrjö meni avioliittoon veljensä morsiamen, Teckin prinsessan Victoria Maryn (Victoria Mary Augusta Louise Olga Pauline Clausine Agnes, s. 26.5.1867 ja k. 24.3.1953) kanssa ja heille sikisi kuusi lasta.
Kruunajaisjuhlallisuuksien yhteydessä säveltäjä Edward Elgar nimitettiin ansioritarikuntaan. Ritarikunnan määrä oli limitoitu 24:ään jäseneen kerrallaan. Vuonna 1912 Edward Elgarin perhe muutti takaisin Lontooseen asumaan. He asuivat suuressa talossa Netherhall Gardenissa, Hampsteadissa. Talon suunnitteli erittäin tunnettu arkkitehti Richard Norman Shaw (s. 7.5.1831 Edinburg ja k. 17.11.1912 Lontoo). Edward Elgarin kiinnostuksen kohteet musiikin ulkopuolella olivat monenlaisia. Elgar oli innostunut polkupyöräilijä ja golfaaja, hän nautti hevosurheilun seuraamisesta ja hän oli innostunut lukemisen harrastaja. Amatööritieteilijänä hänet myös tunnettiin ja hänellä oli hallussa ainakin yksi tieteellinen patentti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti