Benito Mussolini (3. osa)
Ranskalainen lääkäri François Bernier (s. 25.9.1620 ja k. 22.9.1688) oli kova poika matkailemaan maailmalla, varsinkin Intiassa; matkoilla hän vietti ajastaan noin 12 vuotta. Hän julkaisi vuonna 1684 esseen ”Nouvelle division de la terre par les différentes espéces ou races qui I’habitent” (Maapallon uusi jakautuminen siinä asuvien eri lajien tai ihmisrodun mukaan), jota yleisesti pidetään ensimmäisenä julkaistuna ihmisten jakamista ja luokittelua eri rotuihin. François Bernier jäi hyvin nuorena orvoksi ja hänen setänsä kasvatti hänet. Hän muutti Pariisiin 15-vuotiaana opiskelemaan Collége de Clermontiin - tulevaan Lycée Louis-le-Grand. Bernier tutustui Cyrano de Bergeracin, Moliéren ja filosofi ja pappi Pierre Gassendin (s. 22.1.1592 ja k. 24.10.1655) kanssa ja hänestä tulikin Gassendin avustaja sekä sihteeri.
François Bernier julkaisi vuonna 1684 lyhyen esseen, jossa hän jakoi ihmiskunnan ”rotuihin” ja erotteli yksilöt ja varsinkin naiset ihonvärin sekä muutamien muiden fyysisten ominaisuuksien perusteella. Artikkeli julkaistiin anonyymisti Journal des Sçavans -lehdessä, joka oli varhainen Euroopassa julkaistu akateeminen aikakauslehti. Hän erotteli esseessä neljä eri rotua: 1) ensimmäiseen rotuun kuului väestöä Euroopasta, Pohjois-Afrikasta, Lähi-Idästä, Intiasta, Kaakkois-Aasiasta ja Amerikasta. 2) Toiseen rotuun kuului Saharan eteläpuolisista afrikkalaisista väestöä ja 3) kolmanteen rotuun luettiin itä- ja koillis-aasialaiset sekä 4) neljänteen rotuun kuuluneet saamelaiset. Bernier korosti, että hänen uusi luokittelunsa perustui hänen henkilökohtaiseen kokemukseensa matkustajana eri puolilla maailmaa. Toisaalta hän asetti selvästi eurooppalaiset normiksi, josta muut ”rodut” poikkesivat.
Italialaisessa fasismissa ja sen spazio vitale -ajatuksessa oli aivan alusta lähtien vahva rasistinen pohjavire. Benito Mussolini väitti, että vahvemmille kansoille on olemassa ”luonnollinen laki” alistaa ja hallita ”alempiarvoisia” kansoja, kuten mm. Jugoslavian ”barbaarisia" slaaveja. Samoin Mussolini väitti, että Italia oli oikeassa noudattaessaan imperialistista politiikkaa Afrikassa, sillä hän piti kaikkia mustaihoisia ”alempiarvoisina” kuin vaaleampi-ihoiset. Benito Mussolini näki korkean syntyvyyden Afrikassa ja Aasiassa uhkana ”valkoiselle rodulle”. Hän uskoi, että Yhdysvallat oli tuhon tiellä, sillä amerikkalaisten mustien syntyvyys oli korkeampi kuin valkoisten, minkä vuoksi tästä olisi väistämätön seuraus, että mustat valtaavat Yhdysvallat ja alentavat sen omalle tasolleen.
Mussolini onnistui fasistiensa kanssa olemaan samaan aikaan sekä vallankumouksellisia että tradiotionaalisia. Italian fasisteja johti eräs Mussolinin läheisistä ja uskotuista miehistä, fasistinen poliitikko, oikeusministeri, ulkoministeri ja parlamentin presidentti Dino Grandi (s. 4.6.1895 Mordano ja k. 21.5.1988 Bologna). Grandi luki Bolognan yliopistossa valmistuen sekä oikeustieteestä että taloustieteestä vuonna 1919. Hän palveli myös ensimmäisessä maailmansodassa ja aloitti asianajajana uransa Imolassa. Hän oli ensin – kuten Mussolinikin – vasemmistolaisuuteen taipuvainen, mutta Benito Mussolinin tavattuaan vuonna 1914 hänestä tuli vankkumaton maailmansodan kannattaja. Hän liittyi mustapaitoihin jo 25-vuotiaana ja hän oli yksi 35 fasistisesta edustajasta, jotka valittiin toukokuussa 1921 yhdessä Mussolinin kanssa Italian edustajainhuoneeseen. Vuonna 1920 Grandi selvisi vasemmistolaisten militanttien väijytyksestä.
Rooman marssin jälkeen 28.10.1922, jossa fasistit kaappasivat vallan Italiassa, Grandista tuli ministeri uuteen hallitukseen; ensin hän oli sihteerinä sisäasiainministeriössä ja sitten Italian ulkoministerinä vuonna 1931. Sen jälkeen hän toimi Italian suurlähettiläänä Englannissa vuosina 1932-1939. Dino Grandi kutsuttiin takaisin Italiaan vuonna 1939, kun hän yritti tehdä Italian ja Englannin välisen sopimuksen estääkseen Italiaa joutumasta toiseen maailmansotaan. Adolf Hitlerin painostuksesta Mussolini poisti Grandin suurlähettilään tehtävistä ja nimitti tämän oikeusministeriksi. Dino Grandi vastusti vuoden 1938 antisemitistisiä Italian rotulakeja ja samoin hän vastusti Italian liittymistä toiseen maailmansotaan. Grandi erotettiin kabinetista helmikuussa 1943 sotaponnistelujen lisääntyvän kritiikin vuoksi.
Mustapaidat ottivat yhteen usein kommunistien, sosialistien ja anarkistien kanssa paraateissa ja mielenosoituksissa. Italian hallitus puuttui tosi harvoin mustapaitojen toimintaan osittain uhkaavan uhan ja laajalle levinneen kommunistisen vallankumouksen pelon vuoksi. Fasistien kannatus lisääntyi hyvin nopeasti; kahdessa vuodessa fasistit muuttivat ryhmänsä kansallisfasistiseksi puolueeksi Rooman kongressissa. Mussolini voitti vuonna 1921 ensimmäisen kerran edustajainhuoneen vaalit. Benito Mussolinilla oli suhde pitkään juutalaiseen kirjailijaan Margherita Sarfattiin (s. 8.4.1880 ja k. 30.10.1961), joka oli myös Mussolinin elämänkerran kirjoittaja.
30 000 fasistista mustapaitaa kokoontui Roomaan 27.-28.10.1922 välisenä yönä vaatimaan liberaalin pääministeri Luigi Factan eroa sekä uuden hallituksen nimittämistä. Kuningas Viktor Emmanuel III kieltäytyi seuraavana aamuna julistamasta sotatilalakia, mikä sitten johtikin pääministeri Factan eroon. Kuningas antoi vallan Benito Mussolinille ja kuningas pyysi Mussolinin muodostamaan uuden hallituksen. Mussolinilla oli suuri kannatus armeijassa sekä teollisuus- ja maatalouseliitin joukoissa, kun taas kuningas ja konservatiivinen hallinto pelkäsivät mahdollista sisällissotaa. Samalla he luottivat siihen, että Mussolini saisi järjestyksen ja lain kunnioituksen palautettua.
Benito Mussolinin pääministerikauden ensimmäisen vuosien hallitukset olivat oikeistolaisia koalitiohallituksia, joissa oli fasisteja, nationalisteja, liberaaleja sekä kaksi katolista kansanpuolueen pappia. Aluksi fasistit muodostivat vain pienen vähemmistön hänen hallituksissaan. Siitä huolimatta Benito Mussolinin päämäärä oli lopulta kuitenkin totalitaarisen valtion luominen. Mussolini olisi tietysti tämän valtion johtaja. Nämä tavoitteet ilmoitettiin avoimesti fasistisessa sanomalehdessä II Popolo d’Italia; lehden päätoimittaja oli Mussolinin veli, Arnaldo Mussolini (s. 11.1.1885 ja k. 21.12.1931). Tätä tarkoitusta varten Benito Mussolini sai lainsäätäjältä diktatuurivallan yhden vuoden ajaksi. Poliittisessa ja yhteiskuntataloudessa Mussolini suosi varakkaita teollisuus- ja maatalousluokkia; hän edisti mielellään yksityistämistä, vuokrien vapauttamista ja ammattiliittojen purkamista.
Mussolini lähetti syksyllä 1923 italialaiset sotajoukot hyökkäämään Korfun saarelle Kreikkaan. Korfun kriisiä käsiteltiin Kansainliitossa ja Mussolini uhkasi erottaa Italian koko Kansainliitosta, jos ei olisi saanut haluamaansa ratkaisua asiassa. Asiassa lopulta päästiin ratkaisuun, jonka Kreikka hävisi. Kreikka joutui maksamaan Italialle korvauksia tästä kriisistä. Samoin kriisin ratkaisu oli myös iso arvovaltavoitto Benito Mussolinille.
Italian keskiluokka oli melko tyytyväistä Mussolinin vahvaan johtajuuteen, koska he näkivät hänet miehenä, joka vakautti maan olot. Maassa oltiin kovin väsyneitä jatkuviin lakkoihin ja mellakoihin. Siksi monet hyväksyivät fasistisen diktatuurin, kunhan vain valtiontalous vakiintuisi ja Italian arvokkuus palautuisi entiselleen. Mussolinin yksityiselämästä ja hänen poliittisista operaatioista on säilynyt fasistien voiton jälkeiseltä ajalta paljon vähemmän tietoa, kuin sitä edeltäneeltä ajalta. Mussolinin historiaa ovat valtaannousun jälkeen kirjoittaneet ensin hänen liehittelijänsä ja lopulta hänen verivihollisensa. Samoin monia arkistoja on puhdistettu.
Mussolini julisti itsensä diktaattoriksi tammikuussa 1925. Siihen saakka hän oli vielä toiminut ainakin osittain parlamentaarisen järjestelmän ehdoilla. Mussolini muodosti uuden hallituksen pelkästään fasisteista ja hän otti omaan johtoonsa vähitellen myös sota-, laivasto- ja ilmailuministeriöt. Samaan aikaan hän sairastui myös mahahaavaan, minkä vuoksi hän joutui monen viikon sairaslomalle sekä muuttamaan pysyvästi elämäntapansa terveellisemmiksi.
Fasistit käynnistivät maan vakautettuaan kunnianhimoisia julkisia ohjelmia. He lakkauttivat Italiasta demokratian ja kielsivät kaikki muut puolueet vuonna 1926, samoin kiellettiin ammattiliitot ja vapaa lehdistö. Sananvapautta ei enää ollut ja vakoojien sekä salaisen poliisin verkosto valvoi kansalaisia. Maassa levitettiin propagandaa, jossa ylistettiin Mussolinin ja fasistien suuria saavutuksia. Poliittinen poliisi OVRA – jolla oli henkilöstöä vain muutama sata – ei kuitenkaan pahemmin syyllistynyt terroriin, vaan yleensä ratkaisu oli henkilön karkotus.
Fasismi henkilöityi Mussoliniin kovin voimakkaasti. Mussolini nousi fasistiliikkeessä täysin hallitsevaan asemaan, hoiti monia ministerinvirkoja sekä vaihteli arvaamattomasti muiden ministerivirkojen haltijoita ja virkamiehiä. Hänen ympärilleen muodostui vuosien saatossa noin kymmenen läheisen avustajan joukko, joilla ei kuitenkaan ollut julkisuudessa näkyvää asemaa tai vuoden 1925 jälkeen juurikaan vaikutusta Mussolinin poliittisiin päätöksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti