Benito Mussolini (4. osa)
Sekä Adolf Hitler (s. 20.4.1889 Braunau am Inn, Itävalta-Unkari ja k. 30.4.1945 Berliini) Saksassa että Benito Mussolini Italiassa käyttivät hyväkseen sodanjälkeistä syvän laman aiheuttamaa tyytymättömyyttä. Vuoteen 1926 mennessä Mussolini oli siivonnut pois kaikki demokratian rippeet ja keskittänyt täysin vallan itselleen. Taloudellistakin edistystä vähitellen syntyi, mutta se syntyi vapauksien ja ihmisoikeuksien kustannuksella. Mikäli Benito Mussolini ei olisi ollut niin kunnianhimoinen hallitsija olisivat kansalaiset mahdollisesti jopa kunnioittaneet häntä jonkinlaisena sankarina, joka sai junat kulkemaan ajallaan. Mussolinin valtasi kuitenkin suuruudenhulluus; hän halusi välttämättä olla uuden ajan roomalainen keisari. Pääministeri ei enää riittänyt hänelle titteliksi, vaan hänestä tuli ”hänen ylhäisyytensä Benito Mussolini, hallituksen pää, fasismin Duce ja imperiumin perustaja”.
Henkilökultti luotiin Mussolinin ympärille, joka vain vahvistui hänen hallintokauden loppua kohti mentäessä. Vuonna 1926 otettiin käyttöön sanonta: ”Mussolini on aina oikeassa” ja Mussolinin menestys sekä kansansuosio kasvoivat hämmästyttävällä tavalla koko ajan. Johtajaa kuvattiin propagandatarkoituksessa urheilemassa, lentokoneen ohjaimissa, elonkorjuussa, perheensä kanssa, taputtelemassa eläimiä sekä muissa toimissa. Mussolini lujitti valtaansa puolueesta ja etsi hankkeita, joilla hän voisi lisätä kansansuosiotaan. Kesällä alkoi suuri kampanja maatalouden ja elintarviketuotannon kehittämiseksi sekä työntekijöiden turvaa ja työehtoja parannettiin. Mussolini valloitti vuosina 1925-1926 Afrikasta läntisen Somalian ja liitti sen Italian Somalimaahan. Diktaattori Mussolini alkoi toimeen väestönkasvun edistämiseksi säätämällä naimattomille miehille rangaistusveron.
Mussolinin vielä jatkaessa nousuaan kohti vallan huippua olivat fasistijoukot hyökkäilleet katolisten pappien ja nuorisokerhojen kimppuun. Mussolini havaitsi kuitenkin voivansa käyttää katolista kirkkoa oman valtansa legitimoimiseen. Siksi hän lähestyi kirkkoa antamalla kastaa oman vaimonsa ja lapsensa sekä rahoittamalla kirkkojen kustannuksia. Italian oikeussaleihin ja luokkahuoneisiin palautettiin krusifiksit. Vastustaessaan kommunisteja, protestantteja, vapaamuurareita ja myöhemmin juutalaisia, Mussolini löysi paljon liittolaisia katolisesta kirkosta. Vuonna 1929 Mussolini ja kardinaali Pietro Gasparri allekirjoittivat lateraanisopimukset, joissa Italia mm. tunnusti Vatikaanivaltion ja taattiin sille itsenäisyys. Sopimuksessa paavilta edellytettiin ulkopoliittista puolueettomuutta. Sopimukset määrittivät myös katolisuuden Italian valtionuskonnoksi ja antoivat katoliselle kirkolle jonkin verran suoraa poliittista valtaa Italiassa.
Uuteen autokraattia vastaan tehtiin monia salamurhayrityksiä. Vuonna 1926 hänet koetettiin murhata kolme kertaa. Huhtikuussa irlantilainen Violet Gibson ampui Mussolinia lähietäisyydeltä, mutta Mussolini haavoittui vain nenään. Syyskuussa Gino Lucetti heitti Mussolinin panssaroitua autoa kohti pommin. Lokakuussa 15-vuotias Anteo Zamboni ampui Mussolinia paraatissa Bolognassa. Gibson palautettiin Britanniaan ja hän joutui mielisairaalaan, Lucatti joutui vankilaan 30 vuodeksi ja Zamboni lynkattiin tapahtumapaikalla. Vuonna 1931 yhdysvaltalainen anarkisti Michael Schirru saapui Italiaan murhatakseen Mussolinin, mutta hänet pidätettiin sitä ennen.
Nämä tapahtumat johtivat lopulta valtion puolustusta koskeviin lakeihin, joilla sitten perustettiin taas salainen poliisi (Organizzazione di Vigilanza e Repressione dell’Antifascismo eli OVRA) sekä kiellettiin lakot, poliittiset puolueet ja paljon, paljon muuta. Antifasistit pakenivat ulkomaille tai painuivat maan alle, ja monet heistä tosin tapettiinkin. Entinen pääministeri Francesco Saverio Nitti vetosi maapaossa ollessaan Zürichissä Italian kuninkaaseen, jotta ”maamme vapautettaisiin tästä nöyryytyksestä”, jonka ”väkivaltaiset, oppimattomat miehet” olivat aiheuttaneet. Hän ei kylläkään saanut vastausta. Matteottin tapon jäljiltä keskeneräisiksi jääneet asiat hoitaakseen loppuun Mussolini armahti heinäkuussa 1925 kaikki poliittiset rikolliset sekä erotettiin tutkintatuomarit, jotka johtivat edelleen käynnissä ollutta Matteottin tapauksen tutkintaa.
Tuomareiden seuraajat antoivat tuomiot kuolemantuottamuksesta ja vapauttivat Mussolinin suorasta vastuusta sekä asettivat Mussolinin valtaan ilman minkäänlaisia rajoituksia vallankäyttöön. Benito Mussolinilta uupui enää viimeinen tae selviämisestä: kansainvälinen legitimaatio sekä taloudellinen apu. J.P. Morganin osakas, pankinjohtaja Thomas William Lamont Jr. (s. 30.9.1870 Claverack, New York ja k. 2.2.1948) takasi henkilökohtaisesti Yhdysvaltain hallituksen Italian hallinnolle sadan miljoonan dollarin lainan. Täten Benito Mussolinin vallankaappaus Italiassa hiljaisesti hyväksyttiin. Samoin tästä käynnistyi Yhdysvaltain hallituksen oikeistolaisille autoritaarisille johtajille antama tuki, jota se on jatkanut antamalla jo noin sadan vuoden ajan.
Kun Mussolini oli mielestään vuonna 1929 vakauttanut riittävästi Italiaa, hän luovutti sisäministeriötä lukuun ottamatta kaikkien muiden ministeriöiden johdot muiden käsiin. Hän myös perusti samana vuonna Italian valtion akatemian ja hän sai tällä toimenpiteellä suosiota kulttuuri- ja tiedeväen keskuudessa. Taloudessa aloitettiin suuria investointeja, joka taas tarjosi töitä suurille työttömien joukoille keskellä maailman lamaa. Italiassa toteutettiin isot maatalous- ja uudisraivausohjelmat; Keski-Italiassa sijaitsevat Maremmit ja Pontiset suot kuivattiin, mikä hävitti Italiasta malarian sekä laajensi viljelysalaa. Viljelyskelpoiseksi raivattu maa jaettiin maalaisköyhällistölle ja Italian vehnäsadot viisinkertaistuivat vuosina 1929-1931. Italiaan syntyi uusia moottoriteitä, kaupunkeja, asuinalueita ja ylenpalttista monumentaaliarkkitehtuuria. Mahtipontisuuteen ihastunut Mussolini järjesti usein Roomassa valtavia paraateja, joissa hän itse esiintyi kuin Rooman keisari. Hänen mahtipontisesta ja kerskailevasta elehtimisestä tuli hyvin suosittu pilkan kohde varsinkin ulkomailla.
Benito Mussolini kaipasi itselleen lisää arvostusta ja varsinkin sotilaallista kunniaa. Hän unelmoi ”uuden Rooman valtakunnan” luomisesta ja Italiasta Välimeren alueen johtajavaltiona. Diktaattori Mussolini harjoitti Italian Libyassa alistavaa siirtomaapolitiikkaa vuosina 1922-1932, nujersi vastarinnan Italian Somalimaassa vuosina 1923-1927, miehitti Etiopian vuosina 1935-1936, tuki kansallismielisiä Espanjan sisällissodassa vuosina 1936-1937 ja liitti Aalbanian protektoraattina Italian yhteyteen vuonna 1939. Mussolini komensi Etiopian-sodassa joukkonsa käyttämään sinappikaasua, vaikka tiesi sen sotarikokseksi. Voiton seurauksena Mussolinille kehitettiin epävirallinen arvonimi, fondatore dell’Imperio, ”keisarikunnan perustaja”. Italialaiset olivat innoissaan voitosta, johtajastaan ja uudesta keisarikunnasta, vaikka valtio kassa oli sodan seurauksena huvennut ja elinkustannukset nousseet.
Vuonna 1933 nimitetty Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler ihaili Mussolinia ja Hitler otti Mussolinilta vaikutteita fasismista kehittäessään kansallissosialismia. Adolf Hitler nosti erityisesti Mussolinin joukkojen marssin Roomaan esikuvalliseksi suoritukseksi. Italian fasistit alkoivat kiinnittää Hitleriin huomiota vasta kansallissosialistien vaalivoiton jälkeen vuonna 1930. Mussolinin nationalismille Saksan laajentumispyrkimykset eivät olleet kovin tervetulleita, eivät alkuun myöskään kansallissosialistien rotuopit olleet heidän mieleen. Benito Mussolini tapasi Adolf Hitlerin ensi kerran Venetsiassa kesällä 1934. Mussolini ei kuitenkaan pitänyt Hitleristä ja tämän lakkaamattomista rotupuheista ja Mussolini käytti yksityisesti halventavia nimityksiä Hitleristä. Mussolini oli samoin hyvin huolissaan siitä, että Saksa havitteli omakseen Italian pohjoispuolelta Itävaltaa.
Hitler toimitti Saksasta Etiopian sodan aikana aseita ja muita tarvikkeita italialaisille, mikä sai diktaattorien välit lähentymään. Heitä yhdisti myös se, että molemmat tukivat Espanjan sisällissodassa Francisco Paulino Hermenegildo Teódulo Francoa (s. 4.12.1892 Ferrol, Galicia ja k. 20.11.1975 Madrid). Syyskuussa 1937 Benito Mussolini vieraili Adolf Hitlerin vieraana Berliinissä. Hitler järjesti silloin Mussolinin nähtäväksi näyttäviä sotilasparaateja. Tämän tapaamisen seurauksena Mussolini alkoi tukea Saksan ulkopolitiikkaa sekä Italia myös rinnasti kansallissosialistien ja fasistien vallankumoukset toisiinsa. Mussolini lupasi samoin Italian liittyvän Saksan ja Japanin solmimaan ”Antikomintern-sopimukseen”, joka oli suunnattu Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan. Tämä sopimus vahvistettiin marraskuussa 1937 ja siten Italiasta tuli Saksan läheinen liittolainen.
Benito Mussolini oli antirasisti vuoteen 1937 saakka, sillä hänellä ei ollut juutalaisia vastaan mitään. Vuonna 1938 fasistit alkoivat Saksaa miellyttääkseen levittää antisemitististä propagandaa ja Mussolini julisti vaatimuksensa Italiasta arjalaisena maana. Syksyllä 1938 Mussolini ajoi läpi rotulait Italiassa, joissa juutalaisten yhteiskunnallista elämää rajoitettiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti