Heikki Samuli "Sami" Suominen (13. osa)

Amerikkalaisen ITW -yhtiön omistama uudelleensuljettavien säilytyspussien tavaramerkin, Minigripin, patentoi yhdysvaltalainen keksijä Robert W. Vergobbi 18.5.1954. Samana vuonna Minigrip-yhtiö lisensoi ne kynäpusseiksi; pusseja on eri kokoisia ja eri tarkoituksia varten, kuten mm. ruoan säilytykseen ja uv-säteilylle herkkien esineiden säilytykseen. Pussien suun reunat on muotoiltu niin, että ne painuvat tiiviisti toisiinsa kiinni. SliderGrip-pusseissa on vetoketjua muistuttava sulkeutumismekanismi. Päättäväisellä toiminnallaan Sami Suominen sai Minigrip-pussin valmistuslisenssin Amerplastille. Minigrip -salpapussi kehitettiin aluksi Japanissa ja sen Pohjoismaisia oikeuksia hallitsi Tanskan Kööpenhaminassa European Minigrip.

Aarno Lindström kertoi asiasta näin: ”Heillä oli myös suomalaiset oikeudet, ja Sami pyrki ostamaan ne ja samalla mahdollistamaan pussien viennin Neuvostoliittoon. Olimme tavanneet JOKAn ihmisiä Marja Suomisen kanssa messuilla Kööpenhaminassa 1964, samalla solmineet yhteyden ja esittäneet heille mielenkiintomme pusseihin. Sitä tunsi myös Euran Paperi. Sami otti tavakseen aina kun hän lähti maailmalle, piipahtaa Kööpenhaminassa kysymässä, joko siellä oltiin valmiita sopimukseen. Hän vei aina mennessään jotain, jolla hän pyrki osoittamaan, että hänen firmallaan oli tulevaisuutta, eihän meillä silloin ollut kovin suurta näyttöä, jos meitä verrattiin Ahlströmin Euran Paperiin! Olin mukana kun lopullinen päätös tehtiin.

Meidät oli kutsuttu Bellevue-ravintolaan European Minigripin johtaja Schmidtin ja hänen rouvansa vieraaksi. Sami oli mahdottoman hyvä tanssimaan ja erityisesti hän piti valssista. Hän tanssitti rouva Schmidtiä ja minä väitän, että miltei tanssimalla hän sen Minigrip-sopimuksen sai! Kun he palasivat lattialta, rouva sanoi hengästyneenä miehelleen, että tässä on se mies, jonka kanssa sinun pitää tehdä se pussisopimus, mitä sitä turhaa enää vetkutat… Ja niin herrat löivät kättä päälle, sopimus oli syntynyt, ja me tilasimme heiltä laitteet. European Minigrip hallitsi Pohjoismaiden markkinoita ja oli myynyt jonkin verran Suomeen, mutta todennut sen liian kaukaiseksi markkina-alueeksi ja halusi lisenssivalmistajan. Nyt sen sai Amerplast. Sopimukseen kuului, että he toimittivat osan laitteista, Japanista tulivat työkalut ja varsinaiset suuttimet. Näin JOKAn kautta me pääsimme minigrip-perheeseen, kuten sitä kutsutaan, ja se oli ihan ratkaisevaa Amerplastin menestymisen kannalta. Sillä avattiin kymmenen verrattain suuren eurooppalaisen yhtiön muovialan ovet, ne olivat avoinna kaikille jäsenille ja me pääsimme tutustumaan kaikkeen alaan kuuluvaan. Olenkin jälkeenpäin monestikin sanonut, että hyvän tanssitaidon lisäksi se oli sitä Samin loistavaa esiintymistaitoa, jolla hän osasi ottaa toisen ihmisen niin halutessaan.”

Sami Suominen oli erinomainen tanssija ja seuramies.

Sami Suominen uskoi enemmän suoramainontaan kuin maksullisisiin ilmoitteluihin sanoma- tai aikakauslehdissä. Amerplast oli varsinkin alkuaikana varsin tuntematon yritys. Amerplastista kuitenkin lähetettiin mainoskirjeitä niin paljon sekä niin usein kuin vain muilta kiireiltä ehdittiin niitä postittaa. Lea Hausen kertoi, että kun hän sai päivän laskutuksen tehtyä, hän alkoi Sami Suomisen antamien ohjeiden mukaan lähettää kirjekuoriin pakattuja mainoskirjeitä mahdollisille asiakkaille. Hiljalleen Amerplast tuli tutummaksi yritysmaailmassa. Vihdoin Amerplastilla keksittiin valmistaa muovista kirjekuoti, jolla mainokset lähetettiin. Joulutervehdyksiä myös lähetettiin ja suuremmille yrityksille lähetettiin joitakin pieniä lahjoja.

Ensimmäinen energiakriiso 1970-luvun alussa oli melkoinen sokki Amerplastille, kuten myös koko maailmalle. Maailmaa uskomattomasti ravistelleesta öljykriisistä huolimatta lopulta Amerplast menestyi yllättävänkin hyvin markkinoilla uusien ideoidensa ja innovaatioidensa ansiosta. Kuitenkin muovikasseja kehitettiin edelleen ja Minigrip-pakastepusseista tuli melkein jokaisesta suomalaiskodista löytyvä tarpeellinen hyödyke. Amerplast osti vuonna 1971 Ikaalisista tehtaan, joka keskittyi Minigrip-pussien kehittämiseen. Ikaalisten tehtaan tuotteita vietiin Suomen ulkopuolelle ja Tukholmaan perustettiin myyntitoimisto, Nordiska Amerplast AB.

Aarno Lindström kuvailee Minigripin alkuaikoja Amerplastilla: ”Minigrip tarjosi sellaisia etuja, joita yleensä ei muovipakkauksissa ollut – senhän saattoi avata ja sulkea. Olimme vuoden päivät tehneet minigrip-pusseja teollisuudelle ja sitten syntyi idea myydä niitä sellaisenaan kauppaan. Ensimmäiset pakastearkut olivat nimittäin tulleet markkinoille, joten aika oli otollinen. Teimme pienen koemarkkinoinnin, ja myimme kaiken, mitä sitä varten oli tehty. Seuraavakin vuosi sujui samoissa merkeissä, kunnes TUKO ilmoitti meille, että te myytte tavaraa liian halvalla. TUKO on aloittamassa kampanjan, joka edellyttää mainontaa televisiossa ja kun kysyimme, mitä mainonta maksaa, totesimme ettei meidän myyntituottomme peitä mainoskuluja. Kun sitten laskettiin, miten paljon hintaa voisi nostaa että tuote vielä tekisi kauppansa, sieltä löytyikin jokin luku, ja niin Taucherin ihmisten saattelemana käynnistimme ensimmäisen minigrip-kamppanjamme. Sehän kolminkertaisti heti ensimmäisenä vuonna minigrip-pakastepussien myynnin. Se oli ja on edelleenkin huomattava osa minigrip-myynnistämme. Olemme Euroopan ainoa minigrip-pusseja valmistava yhtiö, jonka tuotannosta huomattavan suuri osa on kotimaisilla pakastemarkkinoilla.

Kuvaavaa tälle kampanjalle oli, että Sami oli päättänyt meidän menostamme televisioon – itse kuuluin vastakkaiseen leiriin. Hän kumosi väitteemme sanoen, ettei ole syytä tuijottaa myynnin volyymiin eikä sen tuottoon, koska osa mainonnasta on Amerplastin omaa imagoa. Siitä vaan televisioon… Se oli onnistunut päätös ja yhtiökuvamme parani niiden televisiovuosien aikana, jolloin minigrippiä mainostettiin.”

Lea Hausen muisteli seuraavasti: ”Tämä tapahtui Pienteollisuustalossa. Meillä ei ollut viennistä kokemusta kuin parilta aikaisemmalta kerralta. Meillä oli ainoastaan vientilaskutuslomakkeita, ja minä hoidin laskutuksen, Suomen Kaukokiito huolehti lopusta. Kerran oli tavaton kiire laivalle, ja Sami sanoi, että Kaukokiidon auto tulee tähän, tavara sisään ja kiireesti tulliin. Minä hätäilin, ettei meillä ole muita papereita kuin tämä laskutus, Sami huomautti, että tullista löytyy! Hyppää autoon, missä tavaratkin ovat, täytetään ne siellä. Mutta ei siellä tullissa ollut mitään papereita, ja silloin näin Samin ensi kerran hermostuvan. Hän piti ex tempore sellaisen puhuttelun tullimiehille, jotka kuuntelivat hiljaa milteinpä asennossa, eivätkä sanoneet mitään vastaan. Minulla taas petti sisu ja vetäydyin hiljaa pakettiautoon. Korvissani kaikui Samin ihmettely, miten vienti osataan tehdä niin erinomaisen vaikeaksi, kun ei tullista löydy asianomaisia papereita…”

Sami Suominen on eräässä haastattelussa kertonut lehdistölle: ”Olen sitä mieltä, että Ruotsin markkinat ovat vaativimmat koko maailmassa. Amerplastin osalta ei vienti Ruotsiin ole ainakaan ollut ruusuilla tanssimista. Muistan hyvin alkuvaiheen, jolloin vakavasti tekemämme yritykset kuvaannollisesti lyötiin verissäpäin takaisin. Mielestämme kelvolliset tuotteet eivät olleet täyttä tavaraa sikäläisissä oloissa. Tuli huomautuksia, haukkumisia ja paautuksia – syistä, jotka meistä näyttivät mitättömiltä, jopa naurettavan pikkumaisilta. Vasta karvaat kokemukset saivat meidät uudella tavalla tajuamaan laadunvalvonnan ja tuotekehityksen merkityksen. Sittenpä vienti alkoikin sujua yhä paremmin tuloksin.

On myönnettävä, että tietyt henkilösuhteet auttoivat viennin alkuvaiheessa arvokkaalla tavalla. Nuorkauppakamarin toimintaan aktiivisesti osallistuneena minulla oli lukuisia ystäviä ja tuttavia – ja samalla potentiaalisia asiakkaita – Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. He auttoivat meitä neuvoin, vihjein ja tilauksin kunnes pääsimme juonesta kiinni.”

DI Sami Suomisen ja hänen suhteidensa avulla rakennettujen verkostojen vahvimpia puolia markkinoille tulossa oli ehdottomasti innovointi ja sen avulla luodut aivan uudet tuotteet. Samaan aikaan Amerplastin kaupallisen menestyksen kanssa tapahtui myös puunjalostusteollisuudessa selkeää luopumista paperipakkauksista. Vanhempi väki saattaa vielä muistaa Nokian silkin, joka leikattiin punttiin, pantiin siteeksi banderolli sekä ripustettiin vessankoukkuun ja repäistiin. Nokia luopui tästä vuonna 1964, sillä markkinoille tuli vahvasti pehmopaperi, joka pakattiin siistiin muovipakkaukseen.

Aarno Lindström muistelee: ”Aloitimme wc-papereiden pakkaamisen vuonna 1966 ja se olikin aikamoinen ruiske alueelle, jossa Suomessa löytyi kaksi suurta pakkaajaa. Me pääsimme molempien kanssa sopimukseen ja Sami hyvien suhteittensa avulla Ruotsin Lilla Edetiin, jonka isännöitsijän hän toi Suomeen. Yhdessä hänen kanssaan innovoitiin nykyisten talous- ja wc-rullakassien edeltäjiä. Ensimmäinen tuote oli teknisesti niin vaikea, ettei siitä tainnut jäädä kuin kehittelyn ilo ja tekemisen vaiva, mutta joka tapauksessa siitä kehittyi parin vuoden kuluttua tuote, joka otti paikkansa markkinoilla, vaikka me jouduimme antamaan sen muille. Saimmehan kuitenkin kokemusta ja ennen kaikkea Sami, joka piti kaikesta keksimisestä niin, että hänestä myöhemmin tuli Keksijäin keskusjärjestön puheenjohtaja ja kansainvälisestikin merkittävä vaikuttaja.”