Heikki Samuli "Sami" Suominen (14. osa)
Sami Suomisen kouluaikaisia kavereita Tampereelta oli arkkitehti Taito Tapio Uusitalo (s. 23.7.1922 Tampere ja k. 14.10.2023 Tampere). He toimivat yhdessä RT-3:n harrastuksissa mukana. Taito Uusitalo valmistui Teknillisestä korkeakoulusta vuonna 1952. Taito Uusitalolla ja arkkitehti Olavi Suvitiellä (s. 6.6.1926 Tampere) oli yhteinen arkkitehtitoimisto, jossa Taito Uusitalo työskenteli päätoimisesti vuodet 1957-1986. aito Uusitalon suunnittelemia kohteita Tampereella ovat mm. Anttilan tavaratalo (Puutarhakatu 8, 1967), Tampereen seurakuntien talo (Satakunnankatu 11, 1969), Varalan urheiluopiston kurssirakennus (1969) ja Tampereen keskuspaloaseman laajennusosa (1982). Uusitalon ja Suvitien yhdessä suunnittelemia kohteita Tampereella taas ovat esimerkiksi Tampereen ateljeetalo (Hälläpyöränkatu 3-5, Kaleva, 1961), Suomalaisen Klubin talo (As. Oy Hämeenpohja, Kuninkaankatu 19-Puutarhakatu 13, 1962), Riumpin talo (Hatanpään valtatie 4, 1963), Tampereen seudun Osuuspankin talo (Kiint. Oy Hämeenkivi, Hämeenkatu 6, 1972) ja Lamminpään koulun lisärakennus (1979).
Sami Suominen uteli kiinnostuneena kaveriltaan arkkitehti Taito Uusitalolta saisiko Vehmaan Amerplastin hallitilasta lainkaan tehdastilaa. Uusitalo oli jo oppinut tuntemaan Sami Suomisen hyvin; Uusitalo tiesi, että Sami teki todella nopeasti suuriakin päätöksiä ja jos asiat eivät ottaneet sujuakseen, saattoi Sami suutahtaakin nopeasti ja lähteä ovet paukkuen paikalta. Amerplastilla meni lujaa Samin johtaessa yritystään ja joka vuosi tehdas myös laajeni. Alkuvuosina ei pahemmin tarvinnut vielä ajatella työsuojelu- ym. määräyksiä ja yritys saattoi kasvaa 50 prosenttia vuodessa. Alkuun tilaa oli tehtaalla riittämiin, mutta pian tuli uusi tilanne, kun tilat uhkasivat loppua.
Taito Uusitalo itse kertoi tilanteesta: ”Kun taas kerran tapasin Samin ja oli ollut vähän aikaa hiljaista, niin kysyin että meneekö firmalla huonosti, kun ei ole vähään aikaan laajennettu? Sami nauroi makeasti, että kyllähän miun on pitänyt siulle soittaa, että jos taas piirrettäs lisää… Säännöllisesti vuoden välein laajennettiin ja Sami halusi tehokasta tilaa mahdollisimman halvalla. Päähallin eri puolille tuli kylkiäisiä ja Tampereen palopäällikkö Einar V. Nurmi tuskastui lopulta, kun veimme hänelle piirustuksia, ettei tämmöistä telttaa enää saa laajemmaksi tehdä… Nurmi sanoi tehdasta nimenomaan pahviteltaksi ja vaati sinne paloteknillisesti joitakin muita ratkaisuja. Käytännöllisesti katsoen rakenteissa oli lujalevyä ja sen päällä mineriitti…”
Vuosina 1961-1992 Tampereella rakennustarkastajana toiminut DI Kyösti Välimäki kuvaili Sami Suomisen tehtaan rakennuttamista näin: ”Kun tulin näihin rakennusvalvontatehtäviin, jouduin useamman kerran vuodessa tekemisiin Samin kanssa, kun Vehmaisissa laajennettiin. Sami teki nopeasti päätöksensä, kaiken piti tapahtua nopeasti mutta rakentamisessa hän oli vähän lyhytjänteinen. Huomautin hänelle, että olisi syytä katsella hieman pitemmälle, Vehmaisten alue kun oli kaavoittamatonta aluetta ja siihen piti aina hankkia lupa ministeriöstä. Tämä oli jatkuvaa kiertokulkua – Sami Suomisella oli aina hakemus sisällä ja jatkuva laajennus menossa, ja ellei hän olisi ollut niin valloittava ihminen, se ei olisi onnistunut. Kuusikymmentäluvulla hän hoiti kaiken itse, vasta seitsemänkymmentäluvulla, kun hänestä oli tullut iso teollisuusmies, hän siirsi tehtäviä alaisilleen.
Sami saattoi soittaa minulle ja sanoa, että taas pitäisi laajentaa, niin huomautin siihen, että minähän sanoin sinulle jo viime kerralla, panes miettien, tämä on taas ministeriöasia. Voihain kämäys, sanoi Sami… Minulle tuli joskus tunne, että tehtaan ovesta tunki enemmän tilauksia kuin niitä voitiin ottaa vastaan. Samilla oli aina hätä kädessä, kun ei ollut tilaa – tänään se ei ole ongelma, tuotantolaitoksia on ympäri suomea.”
Kuusikymmentäluvulla muuttoliike maaseuduilta töiden perässä etelän kaupunkeihin jatkui kiihtyvällä vauhdilla. Usein nuorempi väki lähti etelään ilman ammattitaitoa, koska maaseuduilla ei pahemmin ollut ammattikouluja. Sami ja Marja Suominen olivat tottuneet työskentelemään nuorten ihmisten kanssa jo Puolimatkankadulla (nykyisellä Itsenäisyydenkadulla). Suomiset olivat nähneet nuorison tunnollisiksi työntekijöiksi, jotka palkan lisäksi tarvitsivat samoin asunnon. Monet jotka tulivat Suomisille Amerplastiin töihin, olivat myös koko työuransa ajan Amerplastilla töissä.
Lehtien otsikoissa oli 1960- ja 1970-luvulla sellaisia otsikoita, kuin ”Sata työpaikkaa Amerplastille” tai ”Amerplastilta miljoona muovipussia päivässä”. Näitä työpaikkoja varten tehdasta täytyi laajentaa ja työntekijöille tarvittiin myös asuntoja. Sami Suominen päätti rakennuttaa nuorisohotellin tätä tarkoitusta varten. 2.12.1971 sanomalehdet kirjoittivat, että Tampereelle valmistuu pian ensimmäinen nuorisohotelli. Vehmaisten nuorisohotelli valmistui kesällä 1972. Elokuussa 1972 nuorisohotellista sai asunnon 51 henkilöä. Sen avajaisia vietettiin elokuun viimeisenä päivänä; Asuntohallituksen tervehdyspuheessa maisteri Ulla Saarenheimo lausui: ”Hotelli on mielenkiintoinen kokeilu, jota seurataan tarkkaan ja rakentamista jatketaan, jos kokeilu onnistuu.” Suunnitelmien mukaan vuoteen 1980 mennessä paikkoja oli jo 300 hengelle.
Tamperelainen Kansa Lehti kirjoitti hankkeesta: ”Nuorisohotellihanke on tiettävästi Suomen ensimmäinen ja pyrkimyksenä on saada peruspalvelut tarjoava, riittävän halpa asunto, jonka taso kuitenkin on alivuokralaisasuntoa parempi. Kahden hengen huoneet varustetaan keitto- ja peseytymismahdollisuuksin, oleskelutilat talossa ovat yhteiset. Asukkaille aiotaan myös itsehallintoa.”
Arkkitehti Taito Uusitalo kiteyttää asiasta näin: ”Niin minä suunnittelin sen asuintalon Vehmaisiin. Se oli radan toisella puolen eikä sitä voitu ottaa tehdaskäyttöön. Siinähän oli valtavan suuri alue, jonka Sami halusi ostaa, muttei se sitten onnistunut. Tarkoituksena oli rakentaa alueelle henkilökunnan asuntoja. Siihen tuli sitten alikäytävä radan alitse, joten yhteydet olivat hyvät. Asuntolaan oli tarkoitus tulla asuntoja sellaisille henkilöille, jotka siirtyivät muualta, mutta eivät saaneet asuntoa. Tässä heillä olisi tehtaan puolesta varattuna tilapäinen asunto, josta he voisivat vakiinnuttuaan hankkia jostakin oman asunnon.”
Sami Suominen oli vuosina 1970-1975 eduskunnassa myös kansanedustajana Kokoomuksen riveissä Hämeen läänin pohjoisesta vaalipiiristä. Tampereen kunnallispolitiikassa Sami Suominen oli mukana istumalla Tampereen kaupunginvaltuustossa sekä kaupunginhallituksen jäsenenä. Vaalimainoksia Sami Suominen lennätti taivaalla helikopterinsa perässä, oman helikopterin Sami oli hankkinut jo vuonna 1968. Sami Suominen oli valitsijamiehenä vuoden 1968 presidentinvaaleissa, jolloin hän oli valitsijamiehenä Kokoomuksen presidenttiehdokkaan, Kansallis-Osake-Pankin pitkäaikaisen pankinjohtajan ja varatuomari Matti Samuli Virkkusen (s. 28.7.1908 Kangasala ja k. 11.7.1980 Hämeenlinna), takana. Vuoden 1973 presidentti Urho Kaleva Kekkosen (s. 3.9.1900 Pielavesi ja k. 31.8.1986 Helsinki) valitsemiseksi tehdyssä poikkeuslaissa Sami Suomisella oli selkärankaa vastustaa tätä uskomatonta lakia Suomen poliittisessa historiassa.
Eduskunnassa Sami Suominen mm. ihmetteli Nesteen toiminta polttoaineiden valmistuksessa eli krakkauksessa, kun syntyvät tuotteet surutta poltettiin taivaan tuuliin. Samaan aikaan Sami Suominen joutui hankkimaan välillä ala-arvoistakin laatua olevaa muovikalvon raaka-ainetta ulkomailta saakka. Sami kyseli, miksi Neste ei kehitä petrokemian teollisuutta siten, että Suomessa voitaisiin olla omavaraisia. Samia vaivasi samoin suurteollisuuden vanhoillisuus sekä ammattikoulutuksen jumittuminen paikoilleen.
Maria Suomisella oli myös näkemys asiasta: ”Samin mielestä ammattikoulut tuottivat väkeä vain vanhaa teollisuutta varten, ne eivät suuntautuneet uusille aloille, ja siksi hän koki tärkeäksi kouluttaa nuoria omassa tehtaassaan. Samin mielestä oli katalaa, ettei kaupungista löytynyt asuntoja nuorten tullessa tänne työhön. Siksi hän lähti viemään tätä nuorisohotellia mutta siitä tuli kerrassaan kaamea katastrofi: kun se oli rakennettu, emme me voineet ottaa ihmisiltä sellaista rahaa, joka olisi peittänyt kustannukset. Ja sitten tuli tilanne, etteivät ihmiset halunneetkaan asua yhdessä huoneessa ja yhteiskeittiössä sitä mukaan kuin heidän elintasonsa nousi. Sitten niistä piti tehdä kaksioita emmekä me taaskaan voineet ottaa niistä sitä vuokraa, mitä talon kustannukset edellyttivät – jouduimme kaiken aikaa kompensoimaan sitä ja sehän ei ollut oikein muita työntekijöitä kohtaan. Sitten asukkaita ruvettiin verottamaan siitä, että he saivat asua niin halvalla, emmekä me kuitenkaan voineet nostaa vuokraa. Se oli todellakin byrokratian hullunmyllyä – ei saa nostaa vuokraa ja sitten verotetaan siitä edusta kun saa asua halvalla. Me pyrimme kaikesta eroon ja lopulta pääsimme – eräs rakennusliike osti talon ja pani sen asiat kuntoon.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti