Heikki Samuli "Sami" Suominen (15. osa)
Parinsalosta on matkaa Pälkäneen kuntakeskukseen noin 12 kilometriä ja Kangasalan keskustaan noin kahdeksan kilometriä. Vanhassa suomenkielessä salo tarkoitti saarta. Luoteisessa Päijännevedessä sijaitseva Parinsalo oli saari ennen vuoden 1604 luonnonmullistusta, jolloin maa kohosi ja Iso Längelmävesi mursi uudet uomat Kostiaan ja Sarsaan Kangasalan puolelle. Samassa syntyi Iharinkoski, josta kansanlaulussa lauletaan, kuinka ilkeä Iharinkoski saattoi Sarsan vaivaiseksi. Kaikkiaan järvenlaskuja on tapahtunut neljästi, joista kolme on ihmisen aiheuttamia laskuja. Aikanaan maan yhdeksänneksi suurin järvi – Iso Längelmävesi – pieneni sijalle kaksikymmentäneljä. Iharinkoski on sittemmin myös kuihtunut. Parinsalo sijaitsee Pälkäneveden pohjoisosassa. Järvimaisema on siellä rikkonaista saarien, lahtien ja niemien kudelmaa. Runsaasta loma-asuntojen määrästä ja maataloudesta huolimatta maisema on järven suunnasta nähtynä metsäistä. Maatilojen pellot sijaitsevat sisemmällä maa-alueella ja ranta-alueet ovat melko puustoisia.
Ensimmäinen Suomisen perheen kesänviettopaikka hankittiin Lempäälän Hulauksesta vielä Samin ollessa kemistinä Pyynikillä. Hulauksen kesämökki jäi henkilökunnan käyttöön sen jälkeen, kun Maria ja Sami Suominen hankkivat Painsalon tilan. Lauri Suominen muistelee Hulauksen kesiä näin: ”Sen mitä Hulauksesta muistan, oli täysin johdonmukaista Samin kasvatusperiaatteille, ja osasimme häipyä maisemista silloin, kun Sami saapui paikalle. Se nimittäin merkitsi työtä, koska Sami ei voinut sietää hyvää työvoimaa käyttämättömänä. Meillä oli joka päivä tietty tinki halkoja sahattavaksi. Ne olivat vanhoja laatikonpohjia, ja jokaiselle pojalle oli merkittynä puutakkaan oma tinkinsä. Siinä nähtiin mitä ihmeellisempiä rakennelmia osoituksena siitä, miten hatarasti tällainen puupino voidaan koota. Yleensä se juuri ja juuri saavutti merkin.”
Riikka Nieminen, o.s. Suominen, muisteli Hulausta puolestaan näin: ”Olin kahdeksanvuotias kun Hulaukseen muutettiin eivätkä minun jalkani yltäneet vielä oikein polkimillekaan, mutta niin vain yritettiin, eikä Marja olisi siitä tykännyt, jos olisi tiennyt meidän touhuistamme. Eräänäkin itsenäisyyspäivänä jää oli niin ohutta, ettei ollut varmuutta voisiko ajaa. Silloin me laitoimme vanhan Willyksen alle männynrungot ja ajoimme järven yli vastarannalle, jossa oli matalaa. Niin mentiin ovet auki ja me olimme varuillamme kestääkö vai ei, ja jos jää pettää niin kaikki ulos ja puut hidastaisivat uppoamista. Me ajoimme sitten siellä vastarannalla, jossa järvi oli pohjaan asti jäässä. Sami oli aktiivisesti mukana ja varmasti tykkäsi itsekin puuhasta.”
Eversti Olli Tikka kertoi myös muistojaan Hulauksesta: ”Olin Tampereen läntisen sotilaspiirin esikunnassa vuosina 1961-1968 ja yhteydet Marjaan ja Samiin olivat ahkerat ja tiiviit. Meitä yhdisti Samin kanssa kaksi urheilulajia – sorsajahti Hulauksen ympäristössä ja autoilu, nimenomaan jäärata-autoilu lasten esiinpumppaamana. Liukkaankelin ajoa harrastettiin Hulauksen jäällä heidän vanhalla Willyksellään ja meidän vanhalla jääajoa varten hankkimalla Jahnukaisella, joka hinattiin paikalle. Siellä meidän niin kuin Suomistenkin lapset saivat tuntumaa autolla ajoon jo aivan nuorina, serkukset virittelivät itse autoja, ja mielestäni se oli hyvin kehittävää. Heidän ei tarvinnut sen jälkeenkään hurjastella maanteillä. He saivat sen tarpeensa tyydytettyä jo aivan poikasina, eivät olleet vaaraksi itselleen eivätkä muille.”
1960-luvulla hankittiin myös 30 hehtaarin maatilan Parinsalo Pälkäneveden partaalta. Parinsalon hankinnan jälkeen Hulauksen mökki jäi lähinnä Amerplastin henkilökunnan virkistyskäyttöön. Parinsalossakin järjestettiin yrityksen henkilökunnalle kesäjuhlia, jotka huipentuivat hämäläiseen kymmenotteluun, jossa oli yksitoista lajia: pussijuoksu, naulanlyönti, kaljanjuonti, renkaanheitto, vedenlämmön arviointi, köydenveto, tikanheitto jne. Lajivalikoima ainakin osittain vaihtui joka vuosi. Parinsalo on aikojen saatossa kokenut monia muodonmuutoksia - välillä tila oli mm. valjastettu viljelyyn ja golfinnostuksen vallassa sinne tuli nurmikenttää ja golfrata - ja tila on tänä päivänä Yrjö Suomisen, Maria ja Sami Suomisen esikoispojan hallussa. Kiireisenä liikemiehenä Sami Suomisen piti päästä nopeasti paikasta toiseen - ja siirtymiset hän yleensä yritti ajoittaa öiseen aikaan. Tämän vuoksi hän juhannuksena 1968 aloitti koululennot moottorikoneilla. Vuoden 1973 maaliskuusta lähtien Sami Suominen osti oman helikopterin, jonka tunnus oli OH-HSS. Helikoptereita oli muuten tuohon aikaan koko Suomessa peräti 13 kappaletta.
Sami Suominen oli isänä eräässä asiassa peräksiantamaton. Hän kieltäytyi johdonmukaisesti hankkimasta omille pojilleen mopoa suurempaa kaksipyöräistä kulkuneuvoa ajettavaksi. Turvallisuussyillä hän perusteli tätä mielipidettään. Samin mielestä kulkuneuvossa täytyy olla vähintään kolme pyörää kaatumisriskin vuoksi. Poikien tullessa mp-kortin ikään Sami hankki pojille kolmipyöräisen Trojanin.
Sami Suominen oli presidentin valitsijamiehenä vuonna 1968 ja osallistui Tampereen kunnallispolitiikkaan kaupunginhallituksessa vuosina 1969-71 ja kaupunginvaltuustossa vuosina 1969-80. Kansallisen Kokoomuksen edustajana hän oli eduskunnassa kansanedustajana vuosina 1970-75. Kansanedustajana hän osallistui ainakin Kulkulaitosvaliokunnan ja Pankkivaliokunnan työskentelyyn sekä oli Suomen Pankin tilintarkastajia. Luottamustoimia hänelle siunaantui vuosien varrella monia, kuten esim. Muoviyhdistys ry:n hallitus 1967-69, Teollisuudenharjoittajain yleinen ryhmä (pj), Teollisuudenharjoittajain liiton johtokunta (vpj), Suomen Pakkausyhdistys ry 1967-85, Suomen Muoviteollisuusliitto 1970-80 ja 1983-85, Tampereen Kauppakamari 1968-81, Keksijäin Keskusjärjestö Keke ry (pj) 1975-78 sekä Round Table SF kunniajäsen ja samaisen presidentti vuodet 1960-1961.
Ruuskasen Pukutehtaan johtaja Eero Pietari Ruuskanen (s. 13.6.1926 Tampere ja k. 30.9.1988 Tampere) muistelee Sami Suomisen vauhtia: ”Minä oikein pelkäsin kierrellessäni Pälkäneen teitä, että Sami tulee vastaan. Hänen ajotyylinsä kun oli kertakaikkiaan rämäpäistä, sitä se oli aina eikä se siitä muuttunut. Parinsalohan tuli Suomisille verrattain myöhään, mutta minusta tuntuu, että se oli sekä Marjalle että Samille pääasia. Heillä oli suuri perhe ja työ, mutta Parinsalo vei heidät nyt kokonaan, ja se vei Samin samalla lailla kokonaan kuin kaikki muukin, mihin hän ryhtyi. Ssiellä he olivat kaikkia vapaa-ajat ja arki-illat… Ja siitä autolla ajamisesta tulee mieleeni, kun Sami oli vielä Pyynikillä ja läksimme yhdessä Tenolle kalaan. Se oli Samille uutta, ja minä ujostelin antaa hänen ajaa, mutta jossakin Ivalossa Sami totesi, että kuules, siun silmäis lurppaa jo silviisii, että on aika vaihtaa kuskii, ja minä ajattelin että ajakoon nyt. Mutta ei mennyt kuin kaksi kilometriä, kun oltiin kivikossa päällämme pystyssä. Se Ivalon ja Inarin välinen tie oli siihen aikaan melko mutkainen, ja Sami tuskitteli, että täähän merkillinen auto, miten tää tällä viisii käyttäytyy… No, me jouduimme yöpymään, ja seuraavana päivänä paikallinen seppä korjasi poikki menneen raidetangon.
Siellä Tenolla Sami oli kaiken aikaa menossa, joessa vyötäisiään myöten. Yritys oli hyvä, mutta kokemus vielä puuttui. Iltaisin olimme pienessä mökissä, jonka olimme vuokranneet, ja voitte arvata, ettei Sami kemistinä vettä kantanut Lappiin. Yhtenä iltana hän sanoi, jotta nythän myö tehhään pienet kupit. Hän järjesteli ja keitteli vettä, kaatoi sitä minun mukiini, ja minä katselin sitä touhua, kun hän sanoi että ota sie sokerii ja sekota, ja sitten hän kaatoi minulle sitä spriitä. Mutta siinä touhutessaan hän unohti kaataa itselleen vettä, kaatoi vain spriitä lorauksen mukiinsa, hämmensi ja sanoi, jotta nythä myö otetaan… Kuule, se ovi heilahti vain, kun Sami katosi ja kului hetken aikaa, kun hän hän tuli takaisin ja sanoi, jotta voihan kämäys, miun piti kiertää tuo tunturi.
Sami oli siitä erikoinen liikemies, että hän teki asiakkaistaan vähän niin kuin perheenjäseniä. Hän vei heidät mukanaan omiin harrastuksiinsa eikä siinä trahteerauksessa ollut mitään määrää mitä asiakkaille annettiin. Heitä vietiin Inarille kalaan, ja siellä oli veneet, pari kolmekin, mentiin merelle kalastamaan,lentokoneellakin siirryttiin paikasta toiseen. Hänellä meni rutosti aikaa tällaiseen, mutta hän piti siitä ja varmasti Marjakin. Aivan tavatonta vieraanvaraisuutta! Ja ne Samin veneet olivat semmoisia, että että niiden piti kulkea. Eräskin, jonka koneen maksimi oli 90 hv, ei oikein noussut liukuun, joten Sami toi sen venefirmaan ja sanoi, että kyll se on sillee, että se on kymmenen henkee tai kuussattaa killoo, mitä pitää venees olla ja sen täytyy vielä kulkea että siihen pitää panna kaksattaakolmekymppii moottorivoimaa! Pojat firmassa sano, ettei he ota vastuuta veneestä, se voi hajota! Mutta niin tehtiin ja siihen iskettiin vallan hirveä perämoottori, ja Sami lähti merelle. Kun hän tuli takaisin, se oli sisältä aivan hajalla, ja Sami sano, jotta hiton huonost tehty vene, mie vähän aallokossa ajoin, kato nyt minkä näkönen!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti