Markku Johansson (14. osa)
Suomen muusikoiden ja musiikintuottajien tekijänoikeusjärjestö Gramexin asiakasrekisterin tuottaman statistiikan mukaan vain kolmekymmentäviisi muusikkoa Suomessa ylsi vuoteen 2000 mennessä yli 2 000 ääniraidan soittomääriin. Studiosoittajien edustavalla listalla on soittajia kaikista soitinryhmistä, mutta suurin määrä soittajista on kitaristeja, basisteja ja rumpaleita. Kuitenkin puhallinsoittajia mahtuu tälle kyseiselle soittajalistalle ainoastaan kuusi kappaletta. Markku Johansson komeilee tällä studiomuusikoiden listalla sijalla 21. Markku Johansson ennätti vuoteen 2000 mennessä soittaa 2 313 raitaa musiikkia Gramexin listojen mukaan.
Erityisen hyvin Markku Johansson viihtyi studio-olosuhteissa varsinkin silloin, kun hän sai aivan itse kirjoittaa soittamansa instrumenttiosuudet. Jossakin vaiheessa Markku Johansson on itse arvioinut tehneensä noin kuusikymmentä prosenttia kaikista sovituksista, joissa hän myös toiminut soittajana. Markulla on aina ollut vahva oma tahto kirjoittaa sovituksiin omia ideoita. Suurin osa studiomuusikoiden soitettavaksi tulevasta materiaalista on rutinoituneelle ja osaavalle soittajalle suhteellisen helppoa soitettavaa, mutta taitava sovittaja voi halutessaan keksiä soittajille hyvin vaativaakin soitettavaa. Markku ei tuntenut useinkaan viihtyvänsä pelkässä studiosoittajan roolissa toteuttamassa jonkun muun kirjoittamia asioita; toisinaan nämä toisten sovittajien kirjoittamat asiat olivat hänen omalle instrumentilleen hyvin huonosti istuvia ja vaikeasti toteutettavia asioita tai Markun mielestä kehnosti soivia fraaseja. Vaikka soittajan puuttuminen sovittajan tekemiin ratkaisuihin ei lähtökohtaisesti ole koskaan toivottavaa, on Markku Johanssonkin saanut joskus sovittajalle ehdottaa muutosta omaan soitinstemmaansa. Hyviltä studiosoittajilta täytyy kaikenlainen ohjeistuksen mukainen soitanta luonnistua tarkasti, mutkattomasti ja nopeasti.
Studiomuusikoiden palkkausjärjestystä uudestettiin vuonna 1974 siten, että studiomuusikolle kuului maksaa jokaisesta nauhoituskerrasta materiaalista riippumatta vähintään neljästä raidasta tai 10,5 minuutin kestoisesta soittosuorituksesta. Tämä samalla mullisti myös studioiden soittokäytäntöjä; enää studiolle ei pyydetty muusikoita vain yhtä kappaletta varten, vaan taloudellisten syiden vuoksi aina studiosessioissa nauhoitettiin vähintään neljä kappaletta kerrallaan. Studionauhoituksissa oli aikaisemmin ollut paikalla jopa 25-30 soittajaa kokoonpanoissa, mutta uuden minimipalkkaustavan tultua voimaan muuttui tämäkin käytäntö taloussyistä johtuen.
Palkkausjärjestelmän muutos lisäsi luonnollisesti raitamääriä ja tietysti raidoille täytyi nyt sovittajien keksiä täyttävää soitettavaa, koska soittajille täytyi joka tapauksessa kuitenkin maksaa korvaus. Tästä johtuen monet sovitukset alkoivat kuulostaa täyteläisemmiltä ja usein esimerkiksi puhallinsoitinosuuksia sovittajat alkoivat äänitteisiin tuottaa enemmän. Samassa yhteydessä samoin sovitustyötä alettiin tehdä yhä enemmän studiotiloissa äänityksen lomassa. Koska ammattistudioiden tuntihinnat olivat kalliita, oli aivan selvää, että näin toimien myös äänitykset nostivat tuotantojen kokonaiskustannuksia.
Aikoinaan kun Markku Johansson aloitti sovitustyöt Musiikki Fazerilla oli Fazerin käyttämässä Finnvox-studiossa juuri otettu käyttöön neliraitatekniikkaan perustuva nauhoitus. Tämä tarkoitti sitä, että säestävä rytmiryhmä: basso, rummut, kitara ja piano sekä muut mahdolliset rytmiryhmän soittimet nauhoitettiin ensin puhaltimien kanssa kahdelle raidalle stereoäänityksenä. Jousiryhmä nauhoitettiin seuraavaksi kahdelle raidalle. Taustakuoro taltioitiin samoin kahta raitaa käyttämällä. Viimeksi laulusolisti lauloi oman suorituksensa kaikkien taustojen päälle. Äänitteen miksausvaiheessa myös sovittaja oli mukana tarkkaamossa työstämässä äänitettä ja kertomassa, mitä hän halusi muutoksia äänikuvaan. Parhaista otoksista valittiin lopulliseen äänitteelle tuleva materiaali. Vuosien saatossa kasvava ääniraitamäärä vähensi myös hyvin olennaisesti käytettyjen välimiksauksien määrää, joka samalla tietysti tarkoitti myös, että kohinan määrä lopullisella äänitteella samoin väheni ja laatu sitä kautta parani.
Tyypillinen äänityspäivä studiolla tarkoitti studiomuusikolle tiukkaa työskentelyä ja ankaraa keskittymistä tarkkaan soittoon. Sovittaja jakoi studiosoittajille kaikki tarvittavat nuotit äänitystä varten. Ensimmäiseksi sovittajan johdolla käytiin kappaleen rakenne yhdessä läpi; sen jälkeen oli vuorossa kappaleen harjoitus läpisoittamalla kerran tai kaksi kertaa. Seuraavaksi alkoikin jo kappaleen äänitys studiossa. Studioaika pyrittiin tehokkaasti käyttämään hyväksi, sillä studiotunnit olivat kalliita. Aivan normaali työpäivän kulku oli, että aamupäivällä studiosessiossa tehtiin kolmeen kappaleeseen studiopohjat ja ruokatunnin jälkeen iltapäivällä studiosessiossa ennätettiin vielä tehdä kolmen tai neljän kappaleen pohjaäänitykset valmiiksi.
Markku Johanssonin luottostudiomuusikoihin kuuluivat jo vuodesta 1970 lähtien mm. seuraavat muusikot: rumpalit Matti Oiling, Ilpo Kallio, Tuomo ”Nappi” Ikonen, Jari-Pekka ”Jartsa” Karvonen, Vesa Aaltonen, Jari ”Kepa” Kettunen, Roope Koistinen, Miri Miettinen, Sami Kuoppamäki, Anssi Nykänen, perkussionisti Tapio ”Mongo” Aaltonen, kitaristit: Heikki Laurila, Taisto Wesslin, Janne Louhivuori, Arno ”Nono” Söderberg, Juha Björninen, Peter Lerche, Juha Lanu, Vesa Anttila, Jari ”Heinä” Nieminen ja Jarmo Nikku, pianistit: Raimo Roiha, Esa Katajavuori, Seppo Helin, Jari Puhakka, Olli Ahvenlahti, Paul ”Nacke” Johansson ja Seppo Hovi sekä hanuristit: Aaro Kurkela ja Kalevi Nyqvist, basistit: Tapio Salo, Heikki ”Häkä” Virtanen, Harri Rantanen, Pave Maijanen.
Puhallisoittajista Markku Johansson käytti studiosoittajinaan mielellään trumpetisteja: Jörgen Petersen, Kaj Backlund, Ossi Runne, Tauno Virtanen, Simo Salminen, Esko Heikkinen ja Jukka Tiirikainen, pasunisteja: Seppo ”Emppu” Peltola, Jussi Aalto, Tom Bildo, Sointu Huuskonen, Mikko Mustonen sekä saksofoneja, klarinettia ja huiluja soittamassa: Pentti Lasanen, Esa Pethman, Unto Haapa-aho, Juhani ”Junnu” Aaltonen, Pentti Lahti, Reijo Lehtovirta ja Heikki Pohto. Usein taustalaulajina käytetyt: Irma Tapio, Maija Hapuoja, Marjukka Riihimäki, Irina Milan, Marjo-Riitta Kervinen, Maarit Hurmerinta, Martti Metsäketo, Kaj Lind, Arto Alaspää, Pertti Antero ”Kalle” Fält, Pertti ”Pepe” Willberg, Paavo ”Pave” Maijanen ja Pekka Kuorikoski. Äänityksissä käytetyt jousiryhmät kokosivat yleensä joko Jorma Ylönen Helsingin kaupunginorkesterista, Ulf Hästbacka Radion sinfoniaorkesterista tai Erkki Inkinen Oopperaorkesterista. Markku Johanssonin usein käyttämiä äänittäjiä olivat Ronnie Kranck, Juha Laakso, Tom Vuori, Dan ”Danu” Tigerstedt, Jorma ”Hämis” Hämäläinen, Sepi Myllyrinne sekä TV2:n produktioissa Teuvo Lehtinen. Markku käytti sangen mielellään varsinkin 1970-luvun alussa Paradise-yhtyeen komppiryhmää äänitettäessä sellaisia produktioita, joihin ryhmän soittotapa istui hyvin. Äänitettäessä modernimpaa iskelmämusiikkia Markku Johansson käytti luottomiehinään keyboardeissa Olli Ahvenlahtea ja huiluissa sekä saksofoneissa Juhani Aaltosta.
Toisilla kappaleilla on selkeä taipumus jäädä eloon ja soimaan ihmisten parissa pitkiksikin ajoiksi, kun taas toisten kappaleiden kohtalona on unohtua nopeasti ja lopullisesti, häviten historian hämärään. Kautta aikain on aina kysytty sitä, kuinka menestykseen yltäviä kappaleita on mahdollista tehdä ja säveltää. Musiikintekijöiden vakiovastaus on jo pitkään ollut kysymykseen se, että jos he tehdessään tietäisivät millainen kappale ja mistä aiheesta se tulisi tehdä, he myös tekisivät sen enempiä kyselemättä tai ihmettelemättä. Mutta kun totuus on kuitenkin se, että kenelläkään ei ole varmuudella tietoa, millaisista aineksista menestynyt ja iätön kappale syntyy.
Markku Johanssonin mielestä on selvää, että ikivihreän sävelmän syntymiseen tarvitaan aivan varmasti hyvä, mieleen jäävä melodia. Kaikki onnistuneet ja elämään jääneet jazzstandardit tai iättömät ikivihreät kappaleet sisältävät poikkeuksetta helposti muistettavan melodian; melodia koostuu usein dramaturgisesti kiinnostavista musiikillisista linjoista ja se on myös tarpeeksi joustava salliakseen erillaisia lähestymistapoja sovituksellisesti toteuttaa kappaleesta erilaisia versioita, tarvittaessa vaikkapa eri tempoilla ja erillaisissa rytmeissä käsiteltynä. Kappaleen musiikilliset elementit valmistelevat siinä tapahtuvaa liikettä ja sävelteos myös kehittyy edistyessään. Näin saadaan lauluun syntymään tarvittava jännite, joka ylläpitää kuulijoiden mielenkiinnon loppuun saakka.
Jos kappaleen tapahtumat sidotaan tuoreisiin ja ajankohtaisiin tapahtumiin, sillä saavutetaan yleensä vain suhteellisen lyhyaikaista suosiota kappaleelle. Usein nämä laulut unohtuvat, kun kappaleen ajankohtaisuus on ohitettu. Toisinaa saattaa silti käydä niin, että omaa aikaansa kuvaava teos jääkin varsinaiseksi kestosuosikiksi. Markku Johansson nostaa esimerkiksi tästä vaikkapa Pepe Willbergin levyttämän version Penny Lane -kappaleesta, jonka suomalaisen version Rööperiin sanat sorvasi Juha Harri Vainio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti